Dan Brown: Inferno (WSOY)

Tässä tarinassa on yksi tosi paha pahis. Se meinaa tehdä tosi tosi pahoja asioita. Jostain syystä se ei yksinkertaisesti vain tee niitä pahis-juttujaan, vaan se on virittänyt semmoisen seuraa-johtolankoja-pahan-suunnitelmani-luo-ja-yritä-estää-se-viime tingassa vihjeradan. Eli kun selvität tämän arvoituksen niin tiedät mistä löytyy seuraava arvoitus. Sitten ne arvoitukset liittyy muinaiseen symboliikkaan ja sen takia Robert Langdon pyydetään taas apuun. Aika jännä miten paljon tuolle Robertille sattuu ja tapahtuu, ihan äskettäinhän se muun muassa selviytyi antimateriaräjähdyksestä ja melkein heitti henkensä vapaamuurarisotkussa. No, joka tapauksessa Robert siis auttaa selvittämään arvoituksia ja on sillä taas yksi uusi nainen seikkailussa mukana ja kaikkea yllättävää tapahtuu ja kirkoissa ravataan ja taideteoksia ihmetellään ja salaliittoja selvitellään ja maailmaa pelastellaan.

Brown siis kopioi Infernossa häpeilemättä vanhaa tuttua kaavaansa. Ja mikäs siinä on kopioidessa kun myytyjen kirjojen määrä on ylittänyt jo kahdensadan miljoonan kappaleen rajan.

Inferno oli ihan kiva pikaruokakirja. Tiesin sen lainatessani mitä tulen saamaan ja sitä sain. Vatsa tuli täyteen aarteen etsintää ja seikkailua, mutta jälkimaku oli tutun laimea - kannattiko tätä nyt sittenkään lukea. Langdonin muistinmenestys tuo mukavaa piristystä tarinaan, runsas italian kielellä kirjoittaminen ihmetytti. Kerronta oli tutun tasapaksua, juoni tutun koukuttava ja henkilöhahmot tutun pinnallisia. Kirjan loppu oli positiivinen yllätys.


Lisäpotkua lukemiseen toi Firenze yhtenä tapahtumapaikkana. Kesken lukemisen oli kiva tutkia vanhoja lomakuvia ja bongailla Infernon tapahtumapaikkoja. Myös tämän blogikirjoituksen kuva on Firenzen lomakuvistamme poimittu.

* *

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta (Tammi)

Tämän kirjan suhteen toiveeni olivat todella korkealla. Alla odotukseni listattuna stubbmaiseen tyyliin viitenä pointtina.

1. Kirjan keskiössä on rikoskertomus, jossa kauan aikaa sitten tapahtunut mystinen katoaminen ja henkirikos pulpahtavat uudelleen esiin uusien todisteiden voimin. Kuulosti hyvältä, yleensä tykkään tämäntyyppisistä "arvoitus ratkeaa kerros kerrallaan" dekkareista, etenkin kun tarinan alkuasetelmassa tuntui olevan selkeitä suljetun huoneen arvoituksen piirteitä.
2. Kirja luvattiin olevan eeppinen kertomus ystävyydestä, myyttisestä Amerikasta ja hullusta rakkaudesta. Pitkät kasvu- ja selviytymiskertomukset ovat aina kiehtoneet minua ja odotin kirjan imaisevan minut syvälle maailmaansa Pat Conroyn teosten tyyliin.
3. Kirjasta kerrottiin myös, että se on "löytöretki lukemiseen" ja "tarina kirjoittamisesta". Mikäs sen paremmin uppoaisi aktiiviselle lukijalle ja wanna-be kirjoittajalle!
4. Kirja on julkaistu osana Tammen Keltainen kirjasto-sarjaa. Tämä sarja on yleensä ollut takuu sille, että kirja on kirjoitettu tavanomaista paremmin. Viimeksi olen Keltaisesta kirjastosta lukenut Murakamia, josta tykkäsin todella paljon.
5. Kirja on ollut suuri arvostelu- ja myyntimenestys. Se on ollut Suomen myydyimpien ja lainatuimpien kirjojen listalla pitkään ja vaikka olen tarkoituksella sen arvostelujen lukemista välttänyt (kuten yleensä aina kun haluan lukea jonkin kirjan mahdollsimman "puhtaalta pöydältä"), en ole voinut olla huomaamatta sen suurta suosiota myös kriitikoiden joukossa.

Olin lähes varma, että tästä tulee minulle nyt vuoden suurin lukuelämys. Kun laskee ylhäältä kohdat yhdestä viiteen yhteen, ei homma yksinkertaisesti voi mennä pieleen.

Dicker kertoo tarinaansa ensisijaisesti kahdella eri aikatasolla, nykyajassa (vuosi 2008) ja vuodessa 1975, jolloin nuori tyttö Nora Kellergan katoaa. Nykyajassa kirjan päähenkilö kirjailija Marcus Goldman kamppailee uuden kirjan luomistuskien kanssa ja lähtee hakemaan apua kirjoittamiseen vanhalta ystävältään ja opettajaltaan Harry Quebertilta. Yllättäen kuitenkin vuoden 1975 katoamisesta löytyy uusia todisteita ja Harry joutuu epäillyksi henkirikoksesta. Marcus alkaa tutkimaan tapausta ja samalla kirjoittamaan kirjaa siitä, mikä aiheutti nuoren Nolan katoamisen 1975.
 
Kuinka sitten odotukseni kirjan suhteen täyttyivät? Käydäänpä viisikohtainen odotuslistani kohta kohdalta läpi.

1. Rikoskertomus oli köykäinen eikä erottunut edukseen muista vastaavista. Juoni oli yksinkertainen ja jännitys puuttui. Mitä pidemmälle kirja eteni, sitä vähemään jaksoi edes kiinnostaa kuka on syyllinen. Dekkariksi tästä kirjasta ei siis ollut.
2. Eeppistä kirjassa oli vain sen pituus (809 sivua). Dicker venyttää tarinaansa ylipitkään sivumäärään eikä onnistu kuin pitkästyttämään lukijansa. Henkilöhahmot ovat pinnallisen oloisia eikä heidän kohtaloistaan jaksanut kiinnostua, tapahtumia on liian vähän ja useaan kertaan tuli tunne, että "tämä asia on kerrottu jo kahteen kertaan, miksi tätä nyt vielä pitää jankata". Nukahdin kirjan ääreen kaksi kertaa.
3. Kirja on - kuten luvattu - kirja kirjoittamisesta ja toi kyllä paikoitellen kirjan kirjoittamisen haasteet ihan mukavasti esille. Dicker sortuu kuitenkin kornin oloiseen muka-aforismien viljelyyn, joista tuli mieleen enemmän Facebookissa kiertävät elämänohjeet kuin mitkään lukemisen löytöretket. -Sanat ovat hieno juttu, Marcus. Mutta älä kirjoita jotta sinua luettaisiin, kirjoita jotta sinua kuunneltaisiin. Hoh-hoijaa.
4. Dicker kirjoittaa tasapaksusti ja ilman suurin hienouksia. Kirjoitustyyli ei erotu perusmassasta. Tällä kertaa Keltainen kirjasto ei ollut laatukirjoittamisen tae.
5. Kirjan takakannesta poimittua:"...mahtavaa tekstiä, jonka ahmaisee yhtenä suupalana. Järisyttävä kirja" ja "Kunnianhimoinen, hengästyttävä... suuri romaani". Varmasti tästä kirjasti moni tykkää paljon, mutta jostain syystä en tähän joukkoon kuulunut. Jos joku on noiden takakansihehkutusten kanssa samaa mieltä, niin kertokaa mínullekin mitä lukiessani missasin.

Kuten ylläolevasta käy varmaan ilmi, kirja alkoi ärsyttämään minua sitä enemmän, mitä pidemmälle se eteni. Minulle tuli huijattu olo - miksi käytin monta iltaa tämän lukemiseen kun tuon ajan olisi voinut käyttää paremminkin. Jossain vaiheessa jopa kirjan väärään suuntaan etenevät lukunumerot alkoivat ottamaan päähän turhana kikkailuna.

Luin kirjan kuitenkin loppuun ja kaiken kritiikin jälkeen täytyy kuitenkin todeta, että kirjan viimeiset satakunta sivua vetivät tarinan ihan mukavan napakasti ja loogisesti yhteen. Myös esimerkiksi Nolan lapsuuden tapahtumien tarkastelu oli mielenkiintoista ja sitä olisi voinut olla enemmänkin.

Loppujen lopuksi tästä ei jäänyt käteen vuoden lukuelämystä vaan ylipitkä keskinkertaisesti kirjoitettu dekkarin piirteitä omaava tarina kielletystä rakkaudesta ja pakkomielteisestä kirjoittamisesta. 

* *

Arnaldur Indridason: Ääni kuin enkelin (Blue Moon)

Vuonna 2002 kirjoitettu Ääni kuin enkelin on kolmas osa rikospoliisi Erlendur Sveinssonista kertoavassa sarjassa. Olen sarjan kaksi edellistä osaa aiemmin tänä vuonna lukenut ja hyväksi havainnut.

Ääni kuin enkelin menee suoraan asiaan, kirjan aiheena oleva rikos esitellään jo ensimmäisten sivujen aikana. Reykjavikilaisesta hotellista löytyy puukotettuna joulupukkiasuinen keski-ikäinen mies. Erlendur kollegoineen alkaa selvittämään tapausta jouluvieraita täynnä olevassa hotellissa ja henkirikoksen jäljet johtavat kauas menneisyyteen. Rikoksen selvittämisen rinnalla pohdiskellaan - tälle kirjasarjalle tyypilliseen tapaan - Erlendurin lapsuuden traumoja ja hänen kompleksista suhdetta tyttäreensä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat lähinnä hotelliin ja tapahtuvat muutaman päivän aikana. Tälläkin kertaa mitään vauhdikkaita takaa-ajoja tai väkivaltaisia yhteenottoja on turha odottaa. Arnaldur Indridason kertoo tarinaa lähes hypnoottisen rauhallisesti, mutta silti juttu etenee koko ajan ja juonen käänteet pitävän kiinnostuksen yllä.

Tykkäsin tästä(kin) Erlendur-kirjasta todella paljon. Kirjailija onnistuu luomaan tunnelman, joka on yhtä aikaa kotoisan rauhallinen ja jännittävän odottava. Kirjassa ei ole mitään turhaa eikä ärsyttävää, vaan se on mainio esimerkki perinteisestä dekkarista, jota ei ole turhilla kikkailuilla pilattu.

Tätä kirjasarjaa on suomennettu yhteensä yksitoista kappaletta, eli minulla on vielä kahdeksan kirjaa tästä sarjasta lukematta. Yes!

* * * *