Alex on nainen, joka on työskennellyt Yhdysvaltain hallinnon salaisella osastolla päivänvaloa kestämättömissä tehtävissä ja saanut lempinimen kemisti. Tarkempi toimenkuvaus on ilmeisesti tarkoitus olla yksi kirjan suurista yllätyksistä, koska sitä ei esittelyteksteissä mainita. En siis kerro sitä tässäkään. Toteanpa vaan, että itse arvasin Alexin vanhan työnkuvan heti kirjan alussa. Tätä edesauttoi myös kannessa oleva injektioruiskun kuva.
Alex on joutunut lähtemään työpaikastaan ja nyt entinen työnantaja haluaa hänet hengiltä. Kemisti pakoilee tappajia vainoharhaisesti ja ajautuu lopulta tilanteeseen jossa hän ryhtyy vastahyökkäykseen. Mukana on tietysti viaton, söpö ja yllättävää sankaruutta lopulta osoittava mies. Hänen ja Alexin välille Meyer virittelee höttöistä rakkaustarinaa.
Kirjan alku oli ihan kiinnostava kun Alexin taustaa paljastettiin kerros kerrokselta. Kovin pian juoni kuitenkin muuttui tympeäksi ja tylsäksi toiminta edellä eteneväksi hömpäksi. En millään jaksa lämmetä sille, että tappaminen ja väkivalta on ihan jees ja siistiä jos tapettava vain sattuu olemaan vihollisen palveluksessa.
Päällimmäisenä jäi mieleen, että Kemisti on väkisin kirjoitetun oloinen. Henkilöt eivät ole kiinnostavia, juoni muuttuu kohtuullisen alun jälkeen kovin suoraviivaiseksi ja huumori loistaa poissaolollaan. Vauhdikasta toimintaa kyllä on, mutta jännitys ei rakennu ja väkivalta tympii. Ei olisi kannattanut tähän kirjaan kesäloma-aikaa käyttää.
*