Marko Immonen: Murhapaikanhakijat (Myllylahti)

Murhapaikanhakijat on Marko Immosen toinen kirja. Se ehti lojua koskemattomana yöpöydälläni useita viikkoja ennen lukemista. Kirjan nimi tuntui jotenkin tympeältä ja kansikuva valjulta. Kirja ei ulkoiselta olemukseltaan vetänyt puoleensa.

Murhapaikanhakijat kertoo maahanmuutosta, terrorismista, kansainvälisestä juonittelusta, parisuhdeongelmista ja ystävyydestä. Yksi humalahakuisen illan päättävä taksireissu muuttaa päähenkilön elämän.

Kirjan päähenkilöstä tuli mieleen yksi kaikkien aikojen parhaista tv-sarjoista, Breaking Bad. Kummassakin nössöyteen taipuva kemisti sotkeutuu pakon edessä laittomuuksiin ja muuttuu tarinan aikana karummaksi ihmiseksi. Mikään Walter White ei Murhapaikanhakijoiden Jaakko Puustinen kuitenkaan ole, vaan hän säilyttää tietynlaisen viattomuutensa loppuun asti.

Kirja alkuosa on koukuttavinta jännäriä mitä olen pitkään aikaan lukenut. Immonen kuljettaa tarinaa sujuvasti ja tiputtelee tasaisin väliajoin juonenkäänteitä jotka aidosti yllättävät. Ahmin kirjaa puoleen väliin asti lähes yhdeltä istumalta.

Tarinaa kerrotaan minä-muodossa useamman eri henkilön näkökulmasta. Aluksi tämä vähän hämmensi, mutta loppujen lopuksi rakenne toimi hyvin.

Kirjan jännite valitettavsti lässähti loppua kohden. Kirjan alun intiimin tiivis tunnelma hävisi kun kuvioihin tulivat kansaiväliset tiedustelupalvelut, politiikka ja toiminta siirtyi useaan eri maahan. Monin paikoin luvuissa oli selittämisen makua ja yllättävän käänteet vähenivät loppua kohden. Sinällään intensiivinen ja vauhdikas loppukohtauskaan ei enää alun jännitettä tuonut takaisin.

Immosen viljelemä kuiva huumori toimii mainiosti. Hän flirttailee nautittavasti vakoojaelokuvien klisheiden kanssa. Mikä onnistuu Bondille ei onnistu Puustiselle - ja hyvä näin. Pisteet kirjailijalle myös maahanmuuton käsittelystä. Aihe on nyky-Suomessa kovin mielipidelatautunut, mutta Immonen onnistuu ottamaan maahanmuuttoon liittyvät piirteet mukaan luonnollisen oloisesti ja saarnaamatta asiasta suuntaan tai toiseen.

Murhapaikanhakijoista jäi kaksijakoiset fiilikset. Kirjan puolessa välissä olin valmis julistamaan sen parhaaksi vuoden aikana lukemakseni jännäriksi. Lopun keskinkertaisuus taas jätti vähän valjun loppumaun. Immosen kirjoitustyyli jätti odottamaan hänen seuraavaa kirjaansa.

Sain kirjan arvostelukappaleena Myllylahdelta.


* * *

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan (WSOY)

Etsin tämän kirjan kirjaston hyllystä kesällä kun törmäsin netissä useisiin sitä kehuviin arvioihin. Riku Korhonen oli minulle uusi kirjailija enkä tiennyt mitä odottaa kun kirjan lukemisen aloitin.

Kuten kirjan sisälipare paljastaa, kertoo Emme enää usko pahaan miehestä, joka päättää tuoda elämäänsä jännitystä kidnappaamalla vaimonsa.  Miehen nimi on Eero Virtanen ja hän asuu päihdeongelmaisten kanssa työskentelevän Aino-vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa omakotitalossa taapertaen yrittäjän haasteiden ja tylsäksi käyneen perhe-elämän suossa. Miehen kaipuu miehiseen - tai poikamaiseen - menneeseen on vahva. Kaipuussa auttaa paras kaveri Lari, jonka Eero myös pakottaa mukaan sieppauksen toteuttamiseen.

Emme enää usko on aivan mahtava kirja. Sen kerronnassa on ihanaa ilmavuutta, tarina etenee persoonallisesti, mutta helppolukuisesti. Vaikka tarina saa vahvoja mustan huumorin sävyjä, säilyy uskottavuus koko ajan. Ihmiset tulevat lähelle, dialogit vetävät mukaansa. Yllätyin siitä, että varsinainen sieppaus saa itse asiassa pienen roolin ja toimii vain kehyksenä Eeron arkiahdistuksen kuvauksessa. Korhonen tuo Ainon näkökulmaa myös hyvin esille ja Ainon työpaikka tuo toimivan metatason tarinan keskelle - mieleltään sairaiden ja päihteisiin hukkuneiden ongelmat ovat pohjimmiltaan hyvin samansuuntaisia virallisesti terveen Eeron kanssa. Kummatkin etsivät tapaa paeta välillä sietämättömäksi käyvää arkea.

Tästä kirjasta tuli minulle mieleen Antti Tuomaisen mustan kuiva huumori, Sari Kaarnirannan kuvailema miesahdistus ja Iida Rauman alastomaksi riisuva ihmiskuvaus. Mainio keitos siis!

* * * *

Stephanie Meyer: Kemisti (Otava)

Olen Twilight-sarjan kirjoittajalta Stephanie Meyerilta aikaisemmin lukenut hänen sci-fi kirjansa Vieras. Se yllätti minut positiivisesti ja sen innoittamana otin lukulistalleni Meyerin uusimman suomennetun teoksen, Kemistin.

Alex on nainen, joka on työskennellyt Yhdysvaltain hallinnon salaisella osastolla päivänvaloa kestämättömissä tehtävissä ja saanut lempinimen kemisti. Tarkempi toimenkuvaus on ilmeisesti tarkoitus olla yksi kirjan suurista yllätyksistä, koska sitä ei esittelyteksteissä mainita. En siis kerro sitä tässäkään. Toteanpa vaan, että itse arvasin Alexin vanhan työnkuvan heti kirjan alussa. Tätä edesauttoi myös kannessa oleva injektioruiskun kuva.

Alex on joutunut lähtemään työpaikastaan ja nyt entinen työnantaja haluaa hänet hengiltä. Kemisti pakoilee tappajia vainoharhaisesti ja ajautuu lopulta tilanteeseen jossa hän ryhtyy vastahyökkäykseen. Mukana on tietysti viaton, söpö ja yllättävää sankaruutta lopulta osoittava mies. Hänen ja Alexin välille Meyer virittelee höttöistä rakkaustarinaa.

Kirjan alku oli ihan kiinnostava kun Alexin taustaa paljastettiin kerros kerrokselta. Kovin pian juoni kuitenkin muuttui tympeäksi ja tylsäksi toiminta edellä eteneväksi hömpäksi. En millään jaksa lämmetä sille, että tappaminen ja väkivalta on ihan jees ja siistiä jos tapettava vain sattuu olemaan vihollisen palveluksessa.

Päällimmäisenä jäi mieleen, että Kemisti on väkisin kirjoitetun oloinen. Henkilöt eivät ole kiinnostavia, juoni muuttuu kohtuullisen alun jälkeen kovin suoraviivaiseksi ja huumori loistaa poissaolollaan. Vauhdikasta toimintaa kyllä on, mutta jännitys ei rakennu ja väkivalta tympii. Ei olisi kannattanut tähän kirjaan kesäloma-aikaa käyttää.

*

Marie Kondo: KonMari - siivouksen elämänmullistava taika (Bazar)

Kun viisi vuotta sitten aloin tätä blogia kirjoittamaan, en todellakaan olisi uskonut, että jonain päivänä laitan tänne kuvan alusvaatelaatikostani. No nyt on sekin päivä nähty.

On jossain määrin surullista, että liiallinen omistetun tavaran määrä on länsimaissa niin suuri ongelma, että ongelmaan ratkaisuja esittelevä kirja on noussut suureksi ilmiöksi ja myynyt miljoonia kappaleita.

Laihduttaminen on periaatteessa hyvin yksinkertaista. Se onnistuu kun syö vähemmän ja liikkuu enemmän. Kodin järjestyksessä pitämisen kanssa on vähän sama juttu. Se onnistuu kun vähentää tavaran määrää radikaalisti ja pitää tavarat sitten säntillisesti omilla paikoillaan. Tähän KonMari antaa käytännön vinkkejä ja ohjeita.

Vinkeistä ja ohjeista osa tuntui järkeviltä ja käyttökelpoisilta. Osan kanssa tuli pientä kulttuurien yhteentörmäystä. Japanilaisen Tokiossa pienessä asunnossa asuvan sinkkunaisen tavaranjärjestelyhaasteet ovat kovin erilaiset kun vertaa niitä tällaiseen Pohjois-Suomessa omakotitalossa asuvaan perheenisään. Kondo muun muassa kieltää erillisten "koti- tai römppävaatteiden" säilyttämisen. Japanin suurkaupungeissa tämä ehkä on järkevää. Limingan lakeuksilla taas en voisi kuvitella istuttavani marjapensaita samoissa vaatteissa mitkä laitan päälle kun lähden kaupungille.

Kondo kehoittaa heittämään roskiin kaikki tavarat ja vaatteet jotka eivät tuota iloa. Toki hän antaa tähän vähän siimaa kertomalla että esimerkiksi veroilmoitusta varten tarvittavat paperit saa säilyttää vaikkeivat ne iloa tuottaisikaan. Yllättävää on, että hän ei missään vaiheessa puhu kierrätyksestä. Roskasäkkien määrään kyllä viitataan kirjan sisällysluettelon mukaan yhdeksällä eri sivulla. Itsellä ei luonne anna periksi heittää ehjää tavaraa roskiin. Omassa pienimuotoisessa konmarituksessani olenkin kierrättänyt iloa tuottamattomat kamat SPR:lle, facen roskalavoille sun muualle.

Luin kirjan alkua hyvinkin tarkasti. Mitä pidemmälle kirja eteni, sitä enemmän huomasin vain selailevani sitä. Pääfilosofia aukeni hyvin alussa, loppua kohti ohjeet menivät ainakin itselleni vähän liian hömpäksi. En voi kuvitella, että töistä tullessani laskisin läppärirepun hellästi sen oikealle paikalle ja lausuisin "Teit kelpo työn. Lepää nyt kunnolla".

On aina siistiä kun joku on oikeasti innostunut aiheesta mistä puhuu tai kirjoittaa. Marie Kondo on ihanan innostunut järjestelystä ja etenkin hänen lapsuudestaan kertovat kappaleet toivat tätä mukavasti esille. En panisi pahakseni jos joku minunkin lapsistani ilmoittaisi harrastuksekseen kodin siistinä pitämisen. Toistaiseksi en ole huomannut sellaisesta paljon viitteitä. Onneksi Kondo kuitenkin ihan kirjan lopussa toteaa "Kodin epäsiisteyteen ei kuole, ja maailmassa on paljon niitä, joille on ihan sama, onko koti ojennuksessa". Kirjan ohjeiden tarkka noudattaminen nimittään vaatisi sen, että lukija on aiheeseen yhtä hurahtanut kuin Kondo. 

Kirja ei ihan itse toteuta omia ohjeitaan. (Iloa tuottamattomien) pilkkujen määrää olisi lauseista voinut konmarittaa alaspäin ja lyhyiden lauseiden kautta parantaa luettavuutta. Kirjan rakenne olisi voinut olla selkeämpi - yhdet asiat selkeämmin yhdessä paikassa. Havainnollistavat kuvat tai kaaviot olisivat olleet tervetullut lisä. Lukuisat esimerkit Marie Kondon asiakkasta ja heidän järjestelyhaasteistaan toivat sen sijaan mukavasti konkretiaa.

Sitten se tärkein kysymys: Muutinko omia siivoustapojani kirjan perusteella? Sainko lisää rohkeutta minimoida elämästäni negatiivisia asioista? Ja ennenkaikkea: Siirryinkö pystyviikkaukseen?

Vastaukset on: Vähän. En. Kyllä!

Kirja toimi hyvin ajatusten herättäjänä ja tykkäsin siitä, että kaiken vaaleanpunaisen kuorrutuksen alla oli kuitenkin hyvin simppelit ja järkeenkäyvät perusajatukset. Vaatteeni olen suurelta osin jo konmarittanut. Ja kuten kuvasta näkyy pystyviikkaus rules. Vielä pitäisi jaksaa laittaa kalsarit ja sukat järjestykseen niin, että väriliuku alkaa laatikon etuosasta vaaleista sävyistä. Tämän pitäisi vaikuttaa rauhoittavasti ja tuoda hyvä fengshui vaatelaatikkoon. Huoh.

Jussi Adler-Olsen: Poika varjoista (Gummerus)

Olen blogissani arvioinut neljä edellistä Adler-Olsenin Osasto Q sarjan kirjaa. Kaikista olen kovasti pitänyt, eikä sarjan viides osakaan tuottanut pettymystä.

Tässä sarjassa hyvää on tasapaino tutun ja uuden välillä. Tuttua on änkyrä (tekisi mieli sano mörkki, bun intended...) apulaiskomisario Carl Mörck persoonallisten apuriensa kanssa. Uutta on se, että varsinainen rikosjuoni on kirjoissa hyvinkin erilainen. Kirjat voi periaatteesa lukea yksittäisinä teoksina, mutta parhaiten sarja toimii ilman muuta ilmestymisjärjestyksessä ahmittuna  Näin esimerkiksi Mörckin naissuhteet ja hänen kollegansa halvaantuminen eivät jää yksittäisen kirjan sivujuoneksi.

Poika varjoista on poliisitutkinnan osalta tutun miellyttävää lukemista, vaikka uutuudenviehätys Assadin ja Rosen osalta alkaakin jo hälvetä. Henkilövaihdokset tuovat jonkin verran uutta vipinää Osasto Q:n kellariin, mutta ehkä sarja pian kaipaisi jotain isompaa muutosta jottei sinällään niin mainio tutkintatiimi jäisi paikalleen polkemaan. Toki etenkin Mörckin ja Assadin välinen keskustelu jatkuvine kamelivertauksineen toi yhä virneen kasvoille useaan otteeseen.

Kirjan tärkein henkilö on Marco, viisitoistavuotias Kööäpenhaminan kaduilla oman tahtonsa vastaisesti rahaa kerjäävä siirtolainen. Adler-Olsen on kirjoittanut Marcosta hahmon jonka puolesta on helppo jännittää ja jonka puolella lukija haluaa olla. Jossain määrin tämmöinen "kerjään kadulla ja ryöstän ihmisiä, mutta oikeasti haluaisin lukea kirjoja ja olla kiltti kaikille" hahmo on toki klisheinen, mutta kumman uskottavasti kirjailija Marcon sisäiset ja ulkoiset kamppailut kuvaa.

Marco liittyy epäsuorasti Afrikan matkan jälkeen useita vuosia aikaisemmin kadonneeseen virkamieheen. Tätä katoamistapausta Osasto Q ryhtyy tutkimaan ja Mörckin ja Marcon tiet kohtaavat.

Poika varjoista on taattua Adler-Olsen laatua. Alku oli omaan makuuni hieman laahaava, mutta kun tarina pääsi vauhtiin ei kirjaa meinannut malttaa käsistään laskea. Vahva suositus siis tälle. Jos et ole Osasto Q:ta ennen lukenut niin kannattaa kuitenkin aloittaa sarja alusta.

* * * *

Blake Crouch: Pimeää ainetta (Tammi)

Pimeää ainetta sai uusimmassa Suomen dekkariseuran Ruumiin kulttuuri -lehdessä hyvät arvostelut. Kun lisäksi ymmärsin kirjan yhdistävän jännitysjuonen kvanttifysiikaan, näppäsin heti Ruumiin kulttuurin arvostelusta kännykkäkuvan jotta muistaisin seuraavalla kirjastokäynnillä etsiä kirjan käsiini.

Tarina lähtee liikkeelle vauhdikkaasti. Liikoja sivuja ei uhrata henkilöiden esittelyyn, vaan lukija temmataan mukaan hengästyttävään vauhtiin heti ensimmäisellä sivulla kesken leppoisan koti-illan kuvailun.

Kukaan ei kerro etukäteen, että kaikki muuttuu pian, että kaikki riuhtaistaan pois.

Päähenkilö fyysikko-opettaja Jason Dessenin elämä todellakin muuttuu yhdessä illassa muuttumattomasti. En paljasta juonesta enempää, mutta vinkataan nyt sen verran, että makrotason kvanttimekaniikka ja multiversumiteoria ovat vahvasti mukana kuvioissa.

Ensimmäiset sata sivua ahmin kirjaa yhdeltä istumalta. Tarina jatkui vielä yölläkin unissani ja seuraavana iltana oli kiire päästä lukemaan lisää. Mutta sitten homma alkoi lässähtää ikävästi ja Crouch ei oikein enää saanut tuotua yllätyksiä eikä uusia kierroksia huimasti alkaneeseen seikkailuun. Kirjailija sortuu käymään erilaisia paikkoja läpi luettelomaisesti ja jännite ei pysy yllä.

Aikamatkustuskertomukset ja vastaavat vaihtoehtotulevaisuusdystopiat (huh, mikä sana) ovat haastavia aihealueita ja monesti niissä sorrutaan selittelyyn kun ongelmaksi nousee se, että lähes kaikki on mahdollista. Pimeää ainetta välttää tämän sudenkuopan kohtuullisen hyvin. Eihän tällainen tarina voi olla uskottava eikä looginen, mutta Courch ei kuitenkaan sorru liian korneihin juonenkäänteisiin.

Kvanttimekaniikka jäi pinnalliseksi wikipedia-tason tiedoksi, jota väkivaltaisen raa'asti soveltaen yritetään perustella mielikuvituksellinen juoni edes jotenkin uskottavaksi. Schrödingerin kissa löytyy tietenkin, kuten kaikista kvanttiteoriaa popularisoivista kirjoista. Kissalla esiteltävä teoria ei kuitenkaan varsinaisesti kirjaan kuulu, samoin kuin ei kirjan nimessä oleva pimeä ainekaan. Crouch onkin käyttänyt kvanttimekaniikkaa vain juonen mahdollistajana, minkä hän itsekin kirjan loppusanoissa muistaa kiittäessään fysiikan ja tähtitieteen professorilta saamaansa apua ...jottei vaikuttaisi ihan puupäältä käsitellessään yleistasolla kvanttimekaniikan käsitteitä. Eli jos olet kvanttimekaniikkaan enemmän perehtynyt varaudu ärsyyntymään kirjan kepeän huolettomasta otteesta sen suhteen.

Vaikka Pimeää ainetta on 400 sivua pitkä, niin sen tuntui silti vähän lyhyeltä. Loppu meni läpijuoksemiseksi kuin Crouchilla olisi tullut kiire saada kirja deadlineen mennessä valmiiksi.

Crouch käyttää tehokeinona useaan otteeseen lyhyitä välillä epätäydellisiä alekkain olevia lauseita.

  Lyön huteja.
    Kävelen koko yön yksin pitkin katuja.
    Sekaisin.
    Peloissani.

Välillä tämä töksähtelevä tyyli toimi, välillä ärsytti.

Kirjasta tuli jossain määrin mieleen Clinen Ready player one ja Meyerin Vieras. Kaikissa näissä kirjoissa on ihanan mielikuvituksellinen kehys tarinalle, mutta lopputulos jää pinnalliseksi eikä kirjoissa ole mitään kaunokirjallisia hienouksia. Pimeää ainetta on viihdyttävää ja helppoa luettavaa, mutta se jättää käyttämättä suuren osan potentiaalistaan.

* * *

Talvella luettuja

Blogia en ole viime kuukausina jaksanut kirjoittaa, mutta jonkin verran kirjoja olen kyllä lukenut. Aikanaan lupasin itselleni etten aloita uutta kirjaa ennenkuin olen blogannut edellisestä. Nyt olen omista säännöistäni lipsunut, mutta aina on vähän mieltä kaihertanut kun on arvio jäänyt kirjoittamatta.

Päätinkin nyt kasata rästissä olevat arviot tähän yhteen postaukseen. Jokaisesta kirjasta on viiden pointin pika-arvio ja juonen avaamiset jätin kokonaan pois.

Kun arviointeja tähän kasasin niin huomasin yhden tylsän seikan. Kaikki lukemani kirjat olivat kirjailijoilta, joilta olen laskujeni mukaan lukenut paria poikkeusta lukuun ottamatta kaikki heiltä ilmestyneet (ja suomennetut) kirjat. Lisäksi kaikki kirjat ovat joko suomalaisen tai ruotsalaisen kirjailijan kirjoittamia. Pientä kaavoihin kangistumista on siis havaittavissa, täytynee ottaa asiaksi lukea välillä jotain ihan uutta.

Mikko-Pekka Heikkinen: Poromafia (Johnny Kniga)

• Kummisetä kohtaa poronhoidon paikoitellen herkullisella tavalla.
• Moottorikelkkajengi Ahma SC:n presidentin salaisen aseen arvuuttelu toi hyvää jännitettä.  
• Huumori ei ollut niin vaivatonta ja iskevää kuin Jääräpäässä vaikka mainio avausluku muuta lupasi.
• Vähän meinasi loppupuolella lukuväsymys iskeä kun tarina junnasi välillä omaan makuuni liikaa paikallaan.
• Heikkisen kirjoitustyyli on ihanan tunnistettava ja valtavirrasta erottuva.

Risto Isomäki: Haudattu uhka (Tammi)

• Tämä on Isomäen selvästi toimintapainoitteisin kirja tähän mennessä, välillä jopa luonnonsuojeluviesti tallataan rymistelyn jalkoihin.
• Merelle sijoittuvat kohtaukset olivat taas kerran intensiivisiä.
• Lopun teurastus - jota kovasti yritetään oikeuttaa - oli tympeä ja Lauri Nurmi Jack Bauerina korni.
• Alku tempaisi mukaansa ja vakavan terrori-iskun kohteeksi joutunut Suomi oli pelottavan realistisen oloinen.
• Pidän aikaisemmista Isomäen kirjoista selvästi enemmän.

Lars Kepler: Vainooja (Tammi)

• Vainooja on liukuhihnalta tuotetun oloinen, mutta tiukasti otteessaan pitävä jännäri.
• Jotenkin nämä "sarjamurhaaja murhaa tosi - siis tosi tosi - raa'asti ja jättää jostain ihmeen syystä tahallaan arvoituksellisia vinkkejä poliisille" on niin nähty.
• Joona Linna oli heikkouksineen kirjan parasta antia.
• Loppuratkaisu oli tarpeeksi yllätyksellinen jotta kirja kannattaa lukea oppuun asti.
• YouTube kikkailu oli loppujen lopuksi aika päälleliimatun oloinen eikä tuonut mitään uutta genreen. 

Henning Mankell: Ruotsalaiset saappaat (Otava)

• Vaikka tämä on jatkoa Italialaisille kengille, väitän, että Mankellin kirja Syvyys on lähimpänä tätä tunnelmaltaan.
• Mankell on mestari kirjoittamaan koukuttavasti vähistä aineksista, pieni on suurta.
• Maailma saaressa asuvan ja vanhuutta elävän ja pelkäävän miehen näkövinkkelistä oli yhtäaikaa kaunis, kiinnostava ja surullinen.
• Tyttären huumeongelmat ja saaren tulipalot toivat juuri sopivasti särmää tarinaan.
• Jälkimaku tarinasta on viipyilevä, hymyilevän surumielinen.

Håkan Nesser: Carmine Streetin sokeat (Tammi)

• Vaikka kirjan punaisena lankana on lapsen katoaminen, luin sitä kuitenkin parisuhteen kasvutarinana´.
• Samoin kuin Mankellin kirjassa - pieni on kaunista. Tapahtumista ei tehdä liian isoja, toimintaa on vain juuri sen verran kuin tarvitaan.
• Lukemisen aikana teki mieli muuttaa New Yorkiin.
• Takaumien käyttäminen toimi hyvin.
• Mukava kirja, vähän enemmän särmää olisi nostanut tämän Nesserin parhaiden joukkoon.

Tero Somppi: Raivo (Myllylahti)

• Hyvä omaperäinen aihe, kumma ettei liikenneraivosta ole tehty enempää kirjoja.
• Somppi kirjoittaa taas sujuvasti etenevää tekstiä, jota on kiva lukea.
• Juoni oli loppujen lopuksi jotenkin pliisu ja yllätyksetön, varmaan senkin takia että syyllinen ei oikein herättänyt tunteita.
• Päähenkilö rikospoliisi Ari Mannerin yksityiselämä oli hyvin kuvattua ja kiinnosti paikoin itse rikostarinaa enemmän.
• Särkyvää pysyy edelleen mielestäni Sompin parhaana kirjana, mutta kyllä Raivokin piti otteessaan mukavasti loppuun asti.

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli (Like)

• Odotukset olivat pilvissä tämän kirjan suhteen - sekä lukemani arviointien että Tuomaisen edellisten kirjojen pohjalta.
• Kuivaa, mustaa ja myrkyllistä huumoria on ripoteltu tarinaan mausteeksi juuri sopivasti.
• Tuomainen kirjoittaa taas todella sujuvaa, lyhytlauseista ja kaunista tekstiä.
• Kuviot oli pikkuisen pienet ja ehkä sen takia välillä tuntui, että pyöritään saman asian ympärillä pitkään. Siitä huolimatta Mies joka kuoli tarjosi erinomaisen lukuelämyksen ja kirjaa pysyi käsissä tiukasti viimeiseen lauseeseen asti.
• Purppuranpunaiset sivujen reunat tekivät säväyksen samoin kuin talven aikan luetuista kirjoista selvästi tyylikkäin kansi.