Lucinda Riley: Seitsemän sisarta (Bazar)

Seitsemän sisarta aloitti suursuosioon nousseen kirjasarjan, jonka kirjoittaja Lucinda Riley menehtyi tämän vuoden kesäkuussa. Olen kirjasarjaan törmännyt todella usein viime kuukausina: Sosiaalisessa mediassa, kirjastojen varatuimmat listoilla ja Rileyn suru-uutisen yhteydessä. Niinpä päätin sivistää itseäni ja lukea tämän sarjan avausosan, vaikka jo ennalta arvelin, ettei kirja ihan minun suosikkigenreäni olekaan.

Omaperäinen miljonääri on adoptoinut kuusi tyttöä. Lasten kasvatuksesta on ensisijaisesti vastannut miljonäärin palkkalistoilla oleva huoltaja. Kirjasarja alkaa miljonäärin, jolle adoptiolapset ovat antaneet nimen Papa Salt, kuolemasta. Kirja kerrallaan selvitetään kunkin nyt jo aikuisen tyttären historiaa ja sitä, ketkä heidän oikeat vanhempansa ovat. Seitsemän sisarta kertoo sisarkatraan vanhimman, Maian, tarinan. Selvitystyö johtaa Rio de Janeiroon ja Pariisiin, sekä nykyajassa, että 1920-luvulla, jolloin Rion kuuluisaa Kristus-patsasta rakennettiin.

Sadan vuoden aikaiset tapahtumat toivat jossain määrin mieleeni Ken Folletin erinomaisen Kingsbridge-sarjan. Valitettavasti ainakin omaan makuuni Seitsemän Sisarta oli Folletin sarjaan verrattuna eräänlainen kevytversio. Olisin kaivannut paljon enemmän särmää ja juonenkäänteitä, etenkin kirjan lähes seitsemänsadan sivun  pituuden huomioon ottaen. Kristus-patsaaseen liittyvä tieto oli mielenkiintoista, siitä olisin mielelläni lukenut enemmänkin.

Juonen keskiössä on tuttuakin tutumpi "kielletty rakkaus yläluokkaisen naisen ja köyhän, mutta taiteellisen ja tunteellisen miehen välillä". Titanic, anyone? Lähes koko kirja pyörii tämän aiheen ympärillä, välillä kyllästymiseen asti.

Kirjaa voisi ehkä luonnehtia disneymäiseksi; se sopii kaikille, ei ole liian pelottava eikä ahdistava, ei sisällä väkivaltaa eikä seksiä (no, seksiä on vähän, mutta silleen vanhan Suomi-Filmin tyyliin kiltisti). Toisaalta kirjaa on helppo lukea, se on sujuvasti kirjoitettu ja Riley on mielestäni onnistunut hyvin 1920-luvun autenttisen ilmapiirin kuvailuissa. Tykkäsin Pariisista.

Olen aina kammoksunut termiä lukuromaani (enkä edes ihan ymmärrä mitä se tarkoittaa). Seitsemän sisarta on ehkä sitten semmoinen. Viihdyttävä, helppo ja kevyt. Luulen, että itselleni sarjaa riitti tämä yksi osa, vaikka hyvillä mielin tämän loppuun asti luinkin.

* * *

 

Marc-Uwe Kling: Qualityland (Like)

Olen lukenut kevään ja kesän aikana useita erinomaisia kirjoja, mutta en ole saanut niistä kirjoitettua arviota tänne blogiin. Nyt tuli kuitenkin eteen kirja, josta on ihan pakko kirjoittaa ajatuksia ylös.

Tykkään dystopiakirjoista kovasti, vaikka ne yleensä ovatkin kovin toivottomia ja ankeita perusvireeltään. Qualityland on dystopia, mutta ei millään lailla tyypillinen genrensä edustaja. En ole pitkään aikaa lukiessa nauranut ääneen niin usein, kun tein tämä opuksen äärellä.

Kirjan päähenkilö on Peter Työtön. Hän ei kuitenkaan ole työtön, vaan hänellä on oma koneromuttamo. Qualitylandissa henkilön sukunimi määräytyy sen mukaan, mikä vanhemman ammatti on ollut lapsenteon aikaan. Tästä nimisäännöstä saadaan kirjassa aikaan myös toimivaa yhteiskunnallista pohdintaa: Onko lääkärinä toimineen naisen tyttären sukunimi Pakolainen vai Lääkäri, jos lapsi on laitettu alulle naisen paettua maastaan? Mikä määrittää identiteetin, mikä leima lyödään otsaan?

Qualitylandissa kaikki on täydellistä. Ei hyvää eikä parempaa, vaan parasta. Näin on ainakin jos omat tasopisteet ovat tarpeeksi korkeat ja luottamus jättikorporaatioihin horjumaton. LaatuKumppani valitsee treffiseuran automaattisesti ja varaa kalentereista ajan ravintolaan, jonka ruokalista miellyttää molempia osapuolia. Ei siis turhaa säätämistä ja oikealla & vasemmalle svaippailua. Jos tapaaminen etenee pidemmälle, niin ennen seksiä allekirjoitetaan sopimus liittyen kehonkäyttöoikeuksiin. Hyvä tapa on myös lopuksi arvioida kumppanin suoritus asteikolla 1-10 tähteä.

Tekoäly ja algoritmit ohjaavat arkea. Ainakin silloin, kun ne toimivat. Ihanan hykerryttävä oli kohta, missä Peter toimii navigaattorina eksyneelle itseajavalle autolle. Ihmisen lausumat "Kääntykää sadan metrin päässä vasemmalle" -repliikit ärsyttivät kovasti tekoälyä. Oikeastaan koko kirjan ajan Kling leikittelee ajatuksella siitä, kuka on isäntä ja kuka on orja.

Kirjan tunnelmasta tuli jossain määrin mieleen mainio Ready player one. Kirjoja yhdistää ainakin nostalgiset heitot 80- ja 90-luvulle. 

Kling käyttää kirjassa paljon ulkotekstillisiä tehokeinoja. Iso osa sivuista on pohjaväriltään mustia ja niillä on päätarinasta irrotettuna muun muassa mainoksia ja nettikeskusteluja. Kirjassa vastaan tulevissa lukumäärissä suositaan kahden potensseja. Kesken lukemisen oli pakko tarkistaa, onko 8 589 934 592 kahden potenssi (kyllä on: 2 potenssiin 33). Itseäni nämä kaikki kikkailut kiehtoivat, jotain ne varmaan ärsyttävät.

Kuulostaako ylläoleva oudolta ja irralliselta? Niin on tarkoituskin, en halua spoilata yhtään enempää. Kannattaa antaa tälle kirjalle mahdollisuus, vaikka sci-fi tai dystopia ei oma juttu olisikaan. Omasta mielestäni tämä kirjan versio 1.6 oli ihan paras LaatuKirja. Jatko-osa on jo saksaksi tulossa heinäkuussa, toivottavasti myös suomennos ilmestyy pian.

* * * * *

Marko Annala: Kuutio (Like)

Olin lisännyt Kuution lukulistalleni kahdesta syystä: Se oli saanut hyviä arvioita ja siinä on hieno kansi.

Olin viivästyttänyt sen lukemista koska juoni kuulosti tylsältä. Inhimillinen tarina isyydestä ja rakkaudesta. Joopa joo.

Juonen tiivistelmä piti hyvin paikkaansa. Kuutio eroaa viime aikoina lukemistani kirjoista muun muassa seuraavilla tavoilla: Siinä ei tapahdu henkirikosta. Se ei sisällä aikamatkustusta. Kirja ei sijoitu tulevaisuuteen eikä menneisyyteen vaan tapahtuu tässä ja nyt. Päähenkilö ei matkusta kuuhun eikä muualle avaruuteen. Kirjassa ei manata ilmastonmuutosta eikä taivaalta tipu meteoriitteja.

Kaiken ylläolevan sijaan Kuutio kertoo pätkän miehen elämästä. Mies kipuilee yksinhuoltajan arkea, toimittaa pelilehteä ja tarkastelee elämäänsä eri tahoilta. Tarina ei ala elämän käännekohdasta eikä lopussa ole kliimaksia. On vain pätkä elämää.

Ihastuin täysin Annalan kirjoitustyyliin. Kirja nappaa mukaansa, teksti on yhtä aikaa helposti luettavaa ja kaunista. Huumoria on juuri sopivasti ja se sijoittuu tarinaan vaivattomasti, alleviivaamatta. 

Ehkä osa kirjan viehätyksestä perustui samaistumiseen. Yksinhuoltajan arki on tuttua minullekin, joskin ilman Kuution miehen rakkaan pojan haasteita. Myös pelien maailma, jota kirjassa tosin oli hyvin kohtuullinen määrä, tuntui tutulta.

Kuutio oli minulle ihan järisyttävän hieno lukukokemus. En minä muuta osaa sanoa.

Marko Annalan Paasto on minulla jo luettavana ja Värityskirja lukulistalla. Neljättä kirjaa odotan jo nyt.

* * * * *

Vesa Sisättö: Valot Näsinneulan yllä (Osuuskumma)

Maailma vinksahtaa raiteeltaan. Näennäisesti kaikki on kuten ennen. Mutta keitä ovat katukuvaan ilmestyneet vaiteliaat seisoskelijat? Miksi intiaanien määrä Suomessa lisääntyy? Onko Coca-Colan väri muuttunut ja mikä on Pepsi? Ja ennen kaikkea: Miksi Joonaksen paikan aviomiehenä ja isänä on ottanut toinen Joonas?

Valot Näsinneulan yllä on ihana sekoitus normaalia ja epänormaalia. Absurdit tapahtumat sulautuvat luontevasti päähenkilö Joonaksen toimittajan työn ja jatkuvan ryyppäämisen rytmittämään elämään. Mukaan mahtuu myös aidon tuntuinen rakkaustarina.

Yksi kirjan teemoista on ilmastonmuutos. Helsinki on veden vallassa ja Tampere uusi pääkaupunki. Tämä teema jää kuitenkin muiden tapahtumien varjoon, eikä kirja ollutkaan ennakko-odotusteni mukaisesti ilmastodystopia. Hyvä näin.

Tykkäsin kovasti kirjassa vaiheesta, joka sijoittuu Antarktikselle perustettuun AntaSuomeen. Sinne sijoitetuista tapahtumista olisin mielelläni lukenut enemmänkin, AntaSuomi toi hyvän muutoksen tarinaan juuri  siinä kohdassa, kun vaihtelua aloin kaivata. Kirjan loppu oli pieni antikliimaksi. Absurdeja ilmiöitä selitetään rautalangan kanssa, mutta - kuten usein spe-fi:ssä - epärationaalisten tapahtumien selittäminen rationaalisesti tuntuu vähän kököltä. En myöskään lämmennyt lopun toimintapainotteiseen "pelastetaan maailma" -osioon.

Kokonaisuutena Valot Näsinneulan yllä oli miellyttävän erilainen ja arjesta tehokkaasti irrottava lukukokemus, tykkäsin kovasti. Jostain syystä lukemisen aikana alkoi aina tehdä mieli kylmää olutta.

PS. Löysin kirjan Hesarin arvostelun kautta. En kuitenkaan suosittele lukemaan kyseessä olevaa juttua ennen kirjaa. Mielestäni se sisältää liikaa juonipaljastuksia.

* * *

Antti Tuomainen: Jäniskerroin (Otava)

Antti Tuomaiselta on ilmestynyt yhteensä yhdeksän kirjaa. Olen lukenut ne kaikki, useimmat heti ilmestymisen jälkeen. Useasta olen kirjoittanut myös blogiini. 

Jäniskerroin julkaistiin kesällä ja on siis Tuomaisen kirjoista uusin. Kirjan päähenkilö on vakuutusmatemaatikko Henri Koskinen. Hän on tottunut ennakoimaan elämänsä käänteet matemaattisen tarkasti. Koskisen elämään eivät yllätykset kuulu, eikä hän niiden perään haikaile. Ennustettavuuden ja arjen särkee musta joutsen, joka lentää Koskisen luo veljen kuoleman ja häneltä perityn seikkailupuiston muodossa. Joutsen tuo Koskisen elämään niin rikosta kuin rakkautta. Ja myös yhden suuren jäniksen.

Tarinaa kerrotaan minämuodossa ja preesensissä. Tapahtumapaikkoja ja henkilöitä on kohtuullisen vähän  ja ne tulevat pian tutuksi. Kaikesta syntyy mukavan intiimi olo, vakuutusmatemaatikko tulee lähelle. Kaiken keskiössä on SunMunFun -seikkailupuisto. Puiston nimestä tulee vahvat Palm Beach Finland -fiilikset. Ehkä seuraavassa kirjassa herkutellaan KannelHill Dinner:ssä tai myydään autoja Sunny Car Centerissä (vai keksikös joku jo tuon?). SunMunFun on elävästi kuvattu, ekstrapisteet vielä puuhalaitteiden nimeämisestä: Kilpikonnakilpa-autot ja Liukuvuori toimivat!

Tykkään kovasti siitä, että Tuomainen yllättää joka kirjassa. Kuiva huumori ja kauniin karheat sanavalinnat pysyvät samana, mutta henkilöt ja maisemat vaihtuvat. Jäniskertoimen uudet jutut ovat vakuutusmatematiikka ja seikkailupuisto. Muuten ympärillä pyörivä rikosjuoni on tutun oloinen. Se kulkee sujuvasti eteenpäin, mutta ei varsinaisesti yllätä. En pidäkään Jäniskerrointa jännityksestä ja rosvoista huolimatta ensisijaisesta jännärinä, vaan ennemmin päähenkilön elämän kuvauksena, johon nyt vain sattuu tupsahtamaan alamaailman kiemuroita.

Jäniskerroin hymyilyttää ja koukuttaa. Parissa kohdassa on myös aitoa jännitystä, vaikka kirjassa kokonaisuutena kohtuullisen kepeä ote onkin.

Kirjoitin alussa, että olen lukenut Tuomaisen kaikki kirjat. En näe aihetta muuttaa tätä trendiä.

* * * *

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet (Teos)

Viimeiset kolme lukemaani kirjaa ovat pohjautuneet skenaarioon, missä ihminen on tuhonnut maapallon. Hilpeää. Ennen Itärannan uutta teosta luin Liu Cixinin kirjan Kolmen kappaleen probleema ja Risto Isomäen uusimman opuksen Vedenpaisumuksen lapset. Tykkäsin näistä kahdesta kummastakin, Cixiniltä lukulistalle meni heti myös Muistoja maasta -trilogian kaksi muuta osaa.

Sokerina pohjalla on kuitenkin Kuunpäivän kirjeet. Tämä oli se kirja, jota tänä vuonna eniten odotin. Enkä odottanut turhaan.

Kirjassa maapallo on mennyt sellaiseen kuntoon, että sieltä jonotetaan poispääsyä. Ihmiskunta on siirtynyt asumaan muun muassa Kuuhun, Marsiin ja planeettoja kiertäville jättimäisille kaupunkimaisille avaruusasemille. Päähenkilö Lumi Salo on henkimaailmasta voimia ammentava parantaja. Kirjassa hän etsii puolisoaan Solia, joka ei saavu sovittuun tapaamiseen.

Itäranta on rakentanut kirjansa Lumin Solille kirjoittamien kirjeiden varaan. Niitä täydentävät sähköpostit, tietosanakirjojen lainaukset ja uutisartikkelit. Aluksi vierastin tätä rakennetta, mutta mitä pidemmälle kirja eteni sitä toimivammalta ja tuoreemmalta tämä dokumentaarinen lähestymistapa tuntui. Tosin ihan kaikista kikkailuista en tykännyt, kuten siitä miten joku pienenee pienenee pienenee.

Juoni ei kuitenkaan ole se, mikä tekee tästä kirjasta elämyksen. Parasta on Itärannan ihanan viipyilevä (onkohan tämä nyt oikea adjektiivi tähän...) kirjoitustyyli, mitä leimaa unenomaisuus ja vahva siellä olemisen tunne. Kirjailija yhdistää upeasti samaan kirjaan sekä pimeää ainetta käyttävät DMD-rakettimoottorit että mystisen henkimaailman ja sielueläimet.

Kirjailija rakentaa tulevaisuuden (vuosi 2168) maailmasta uskottavan oloisen. Gramofoni ei toimi Kuun painovoimassa ilman erikoisjärjestelyjä ja liikkuminen Marsissa tuntuu mietityltä. Muutama kohta särähti, esimerkiksi salasanan muistaminen salattua tiedostoa avatessa on toivottavasti sellaista, mitä ei enää reilun sadan vuoden päästä tarvita.

Itärannalta on ilmestynyt nyt kolme kirjaa. Teemestarin kirja on yksi parhaista lukemistani kirjoista. Kudottujen kujien kaupunki ei tehnyt ihan yhtä suurta vaikutusta, mutta oli silti erittäin mieluisaa luettavaa. Tykkään siitä, miten Itärannan kirjoissa tyyli säilyy samana mutta juoni ja ympäristö muuttuu. Seittien talo on kaukana Marsissa kiitävästä junanvaunusta. Ja silti niissä on paljon samaa. 

Kuunpäivän kirjeet oli ihana lukuelämys, joka täytyi nauttia pienissä palasissa. Kirjan henkilöt ja tapahtumapaikat pyörivät varmasti mielessä vielä pitkään.

Maa herää ja kivet puhuvat, ja pimeä väistyy vetten päältä.

*****

Tommi Tenkanen: Pimeän aineen arvoitus (Ursa)

Yöllistä tähtitaivasta on pakahduttavaa katsella. Se on yhdistelmä kauneutta ja mystisyyttä, selkeyttä ja arvoituksia. Yksi arvoituksista on pimeä aine, josta Tommi Tenkasen viime vuonna ilmestynyt tietokirja kertoo.

Yleisen käsityksen mukaan suurin osa maailmankaikkeuden massasta on meille tuntematonta, pimeää, ainetta. Tämä aine näyttäisi vaikuttavan normaalin aineen kanssa vain painovoiman kautta ja olevan muuten meille näkymätöntä. Tenkanen kertoo kirjassaan mitä todisteita pimeän aineen olemassaolosta on. Hän käy myös läpi erilaisia teorioita siitä, mitä pimeä aine on ja miten se on syntynyt. Olennainen osa kirjaa on tiedot siitä, miten pimeää ainetta yritetään löytää, jotta saataisiin todisteet sen olemassaolosta. Ja toki kirjassa esitellään myös vaihtoehtoiset teoriat, kuinka maailmankaikkeus voitaisiin selittää ilman pimeää ainetta.

Sopivan kokoisissa annoksissa Tenkanen kertoo myös omasta tutkijanurastaan ja tieteentekemisen yleisistä periaatteista. Nämä tekstit rytmittävät kirjaa hyvin tuoden siihen tarinamaisuutta.

Kerronta oli itselleni juuri sopivaa: Ei liian vaikeaselkoista tieteellistä jargonia, mutta ei myöskään analogioita vilisevää liiallista kansantajuistamista. Lukiessa piti olla skarppina, mutta turhautumista ymmärtämisen suhteen ei tullut missään vaiheessa. Osaltaan tässä auttoi lukujen lopussa olevat oppikirjamaiset tiivistelmät ja lopussa oleva käsiteluettelo.

Pimeästä aineesta puhuttaessa erityisen kiehtovaa on se, kuinka liikutaan äärimmäisen suuresta skaalasta (miljoonien valovuosien etäisyydet) maailmankaikkeuden pienimpiin osiin (alkeishiukkaset). Alkeishiukkasten osalta kirja sisältää todella hyvän osan liittyen Higgsin bosoniin ja kenttään. Olin toki tästä "jumalhiukkasesta" lukenut aikaisemminkin, mutta nyt vasta oikeasti ymmärsin (tai ainakin luulen ymmärtäneeni) siitä jotain.

Joskus jännittävät kirjat tulevat minulla uniin. En kuitenkaan muista, että olisin aiemmin nähnyt unta tietokirjasta. Nyt se tapahtui, kun unessani tarvoin Higgsin kentässä hiukkasia hätistellen. Hämmentävää!

Jos et ole vielä kuullut pimeästä aineesta, niin suosittelen ennen tätä kirjaa jotain johdatusta aiheeseen. Siihen voisi sopia hyvin esimerkiksi Esko Valtaojan pieni suuri kirja "Avaruudesta" (Ursa, 2019), jonka parissa on helppo alkaa ihmetellä maailmankaikkeutta, pimeä aine mukaanlukien.

Lopuksi vielä erikoismaininta kirjan ulkoasusta. Kun opuksen nappaa käsiinsä, on se yllättävän painava. Painettu kansi ja kiiltävät sivut antavat laadukkaan vaikutelman. Sopii hyvin ostettavaksi kirjahyllyyn! (Ursa on selvästi alkanut panostaa kirjojen ulkoasuun - myös Valtaojan Avaruudesta erottuu edukseen kannen laadun suhteen).

* * * *