Miesmarras on jo jonkin aikaa ollut listallani kirjoista, joista haluaisin ainakin pari ensimmäistä lukua lukea ja näin selvittää kannattaako lukemista jatkaa. Kirja päätyi nyt luettavakseni kun sain sen kustantajalta arvostelukappaleena.
En ihan tiennyt mitä kirjalta odottaa. Etukäteen tiesin että kyse on suomalaisen miehen tuntojen kuvauksesta ja tapahtumapaikkana on marraskuinen Lappi. Jotenkin olin saanut käsityksen, että tarinassa olisi kyse miesporukan pohjoisen reissusta, missä selvitellään patoumia ja parannetaan maailmaa. Miesmarras on tätäkin, mutta se olikin huomattavasti viihdyttävämpi ja hauskempi kirja kuin mitä ennakkoluuloni antoivat odottaa.
Miesmarras kertoo tarinaansa kolmen suomalaisen miehen, Vesan, Riston ja Jarin näkökulmista. Vesa on vähäpuheinen huonekalumyyjä. Risto on pedantti sosiologi ja Jari taas bodaava naistennaurattaja ja portsari. Yhteistä kaikille on parisuhteeseen liittyvät haasteet, yksi on väsynyt kaikkeen vaimoonsa liittyvään ja toinen taas elää kahden naisen loukussa. Naiset Maija, Meiju, Maya, Merja ja Kira ovat myös tarinassa vahvasti mukana, vaikka kerronta onkin sataprosenttisesti miesten (miehisestä) näkökulmasta. Henkilöitä on paljon, mutta ensisijaisesti Miesmarras on kuitenkin Vesan tarina, tarina siitä kuinka vuosikausia padotut ajatukset löytävät tiensä ulos Lapin hämärässä.
Kirjassa tapahtuu hyvin vähän ja toisaalta erittäin paljon. Yhden marraskuisen päivän aikana padot murtuvat ja pitkään puhumatta jätettyjä asioita sanotaan. Hiki haisee, alkoholia kuluu ja hengitys huuruaa.
Miesmarrasta olisi helppo kritisoida. Henkilöt, etenkin naiset, ovat sterotyyppisiä ja jossain määrin epäuskottavia. Tarina jää välillä pohdiskelemaan paikoilleen. Välillä taas ollaan lähellä suomalaisen kesäteatterin puskafarssia. Joku voisi varmaan myös ärsyyntyä kirjan vahvasta miesnäkökulmasta, ainakin jos kirjailija ei olisi nainen. Naiset nimittäin kuvataan välillä yksinkertaisiksi hössöttäjiksi, joille talkkunapuurolautaseen viereen laitettavat servetit ovat parisuhdetta tärkeämpi asia.
Mutta silti: pidin kirjasta todella paljon! Kaarniranta luo tunnelmaa aivan mahtavasti ja henkilöistä tulee tuttuja jo heti alussa. Vesaa on helppo sympata, mutta myös arvostella. Parasta kirjassa on sen karun lämmin, alleviivaamaton huumori. Pitkään aikaan en ole niin usein ääneen nauranut kirjaa lukiessani - ja sitten taas pian vakavoitunut. Kirjoittaja hallitsee hyvin huumorin ja draaman balanssin ja kirjaa lukiessa oli usein hykerryttävä olo. Myös käytetty kieli on enimmäkseen tuoretta eikä toistele vanhoja klisheitä.
Pussilakanoiden valtavat unikot painavat rintalastaa ja salpaavat hengityksen. Maija ottaa aina omat pussilakanat ja täkit mukaansa. Maija ottaa aina koko kodin mukaansa.
* * * *
Samansuuntaisia ajatuksia tämä herätti minussakin. Kaarnirannan esikoisesta en pitänyt yhtä paljon.
VastaaPoista