Olen jo aikaisemmissa Connelly arvioissani todennut, että aikaisemman suosikkidekkaristini kirjojen laatu on mennyt valitettavan huonoon suuntaan. Joskus aikaisemmin odotin Connellyn uuden kirjan julkaisua ensimmäisenä kirjaston varausjonossa, nyt poimin uusimman Connellyn mukaan vasta pienen harkinnan jälkeen, sen verran laimean maun edellinen kirja jätti.
Yksi syy siihen, että päätin uuden Connellyn lukea, oli Harry Boschin palaminen päärooliin. Bosch on eläkkeelle pääsyä odottava ja pelkäävä kokenut poliisi. Hän on eronnut ja asuu kahdestaan teini-ikäisen tyttärensä kanssa. Olen aina tykännyt Boschin karheasta luonteesta, vaikkei hän mikään harryholemainen anti-poliisi olekaan.
Tällä kertaa seurataan kahden eri rikoksen selvittelyä. Toisessa tapauksessa Harry saa parinsa David Chun kanssa tutkittavakseen kauan sitten tapahtuneen seksuaalimurhan, johon on nyt DNA tekniikan kehittyessä saatu uusia todisteita. Tuoreempana tapauksena Bosch ja Chu selvittävät kaupunginvaltuutetun pojan äkilliseen kuolemaan liittyviä tapahtumia.
Mukana on aikaisemmista kirjoista tuttuja aineksia - poliittista peliä, todisteiden keräämistä, poliisin oikeuksien ylittämistä ja Harryn uusi naisystävä. Uutta kulmaa kerrontaan tuo työpari Chun kanssa kohdattavat erimielisyydet.
Luottamuksen hinnan ongelma on sama kuin muutamassa aikaisemmassa Connellyn kirjassa. Kirja on yksinkertaisesti tylsä ja tapahtumaköyhä eikä jännitys pääse rakentumaan. Lisäksi ihmissuhdekiemurat ja poliittinen valtapeli jäävät myös pinnallisen oloisiksi eivätkä henkilöt tule kovinkaan tutuiksi.
Connelly kirjoittaa pääosin sujuvasti ja hyvin, mutta jännite todellakin puuttuu lähes täysin. Lisäksi etenkin kirjan loppupuolella kerronta on jotenkin luettelomaista, vähän kuin ala-asteen aineet tyyliin "sitten mentiin syömään ja sen jälkeen pidätettiin murhaaja ja sitten menin nukkumaan".
Connellyn kirjoja on myyty jo yli 50 miljoonaa kappaletta. Olisiko kirjoittamisesta tullut Connellylle liukuhihnatyötä vai olenko minä vain kyllästynyt tähän kirjailijaan. Kirjan etuliepeeseen valitut ammattikriitikoiden kommentit ovat nimittäin taas ylistäviä - "...Connellyn viimeinen teos on yhä ällistyttävä kuin edellisetkin" ja "...ei malta laske käsistään". Oma mielipiteeni on että ällistys on tästä kirjasta kaukana ja turhan monta kertaa sen maltoin laskea käsistäni, pitkäksikin aikaa. Jos tämä olisi uuden kirjailijan esikoisteos niin kehuisin varmaan kovasti ja pitäisin tätä lupaavana alkuna. Connellyn suhteen nyt vaan rima on korkealla ja tällainen tasapaksu perusdekkari on selkeä pettymys.
* *
maanantai 30. joulukuuta 2013
tiistai 17. joulukuuta 2013
Marko Leino: Saasta (Teos)
Saasta on kolmas lukemistani Marko Leinon kirjoista. Sekä Ansa että Kotirauha olivat selvästi keskitasoa parempia jännäreitä ja mielestäni tämän hetken kotimaisen jännityskirjallisuuden kovin nimi onkin Leino yhdessä Antti Tuomaisen kanssa.
Saastan aihepiire on synkkä ja pimeä, se kertoo lapsiin kohdistuvasta ihmiskaupasta. Tarinaa kerrotaan useasta eri näkökulmasta. Pääosassa on yhden uhrin isä, Mikko. Mutta yhtä lailla sivuja käytetään tapahtumien kertomiseen ihmiskaupan uhrin ja ihmiskauppiaiden näkökulmasta. Myös lapsia sairaisiin seksualiisiin tarpeisiinsa ostavien ihmisten - tarinan pahimpien saastojen - näkökulma tulee vahvasti esille. Itse tykkäsin eniten Anzalikan, 14-vuotiaan tytön, näkökulmasta.
Kirjan teemana on päällimmäisenä kosto, mutta se on myös selviytymistarina ja jännityskertomus. Saasta ei missään tapauksessa ole perinteinen dekkari, jossa keskiössä on rikoksen ratkaiseminen. Ennemminkin se on tutkielma ihmisen pahuudesta, siitä mitä tapahtuu kun toisen elämä ei ole enää minkään arvoinen tai sitä mitataan tuntihinnalla.
Kuten ylläolevasta voi päätellä, on aihe todella raskas ja vaativa, ja myös vastenmielinen. Leinon yksityiskohtainen kirjoitustapa ei auta asiaa yhtään, vaan kirjan lukeminen oli välillä hyvinkin ahdistava kokemus. Tuntuu, että vähemmälläkin olisi viesti mennyt perille. Onneksi kirjailija kuitenkin tuo esille, että ihmisyys ja inhimillisyys on kuitenkin kaiken ankeuden keskellä piilossa, jossain, tukahdettuna, mutta hengissä.
Leino kirjoittaa totutun sujuvasti. Kirjan rakenne on vähemmän suoraviivainen ja selkeä kuin aikaisemmissa teoksissa. Välillä tunnelma on melkein unenomainen, houreinen ja kerronta sen mukaista.
Saasta ei ole tosiaankaan ole dekkari, ei oikein jännärikään. Jännityselementit jäivät hirmutekojen kuvauksen alle eikä jännitys missään vaiheessa ollut se tunne, joka minulla oli päällimäisenä kirjaa lukiessani. Tunteita kirja kyllä herätti, eniten vihaa, surua, ahdistusta ja voimattomuutta.
Kirja on taattua Leinon laatua, mutta aiheen rankkuuden takia tätä ei voi kaikille suositella. Itsellänikin meinasi lukeminen jäädä kesken vaikka tarina ihan hyvin koukuttikin. Luin kuitenkin loppuun ja hyvä niin.
* * *
Saastan aihepiire on synkkä ja pimeä, se kertoo lapsiin kohdistuvasta ihmiskaupasta. Tarinaa kerrotaan useasta eri näkökulmasta. Pääosassa on yhden uhrin isä, Mikko. Mutta yhtä lailla sivuja käytetään tapahtumien kertomiseen ihmiskaupan uhrin ja ihmiskauppiaiden näkökulmasta. Myös lapsia sairaisiin seksualiisiin tarpeisiinsa ostavien ihmisten - tarinan pahimpien saastojen - näkökulma tulee vahvasti esille. Itse tykkäsin eniten Anzalikan, 14-vuotiaan tytön, näkökulmasta.
Kirjan teemana on päällimmäisenä kosto, mutta se on myös selviytymistarina ja jännityskertomus. Saasta ei missään tapauksessa ole perinteinen dekkari, jossa keskiössä on rikoksen ratkaiseminen. Ennemminkin se on tutkielma ihmisen pahuudesta, siitä mitä tapahtuu kun toisen elämä ei ole enää minkään arvoinen tai sitä mitataan tuntihinnalla.
Kuten ylläolevasta voi päätellä, on aihe todella raskas ja vaativa, ja myös vastenmielinen. Leinon yksityiskohtainen kirjoitustapa ei auta asiaa yhtään, vaan kirjan lukeminen oli välillä hyvinkin ahdistava kokemus. Tuntuu, että vähemmälläkin olisi viesti mennyt perille. Onneksi kirjailija kuitenkin tuo esille, että ihmisyys ja inhimillisyys on kuitenkin kaiken ankeuden keskellä piilossa, jossain, tukahdettuna, mutta hengissä.
Leino kirjoittaa totutun sujuvasti. Kirjan rakenne on vähemmän suoraviivainen ja selkeä kuin aikaisemmissa teoksissa. Välillä tunnelma on melkein unenomainen, houreinen ja kerronta sen mukaista.
Saasta ei ole tosiaankaan ole dekkari, ei oikein jännärikään. Jännityselementit jäivät hirmutekojen kuvauksen alle eikä jännitys missään vaiheessa ollut se tunne, joka minulla oli päällimäisenä kirjaa lukiessani. Tunteita kirja kyllä herätti, eniten vihaa, surua, ahdistusta ja voimattomuutta.
Kirja on taattua Leinon laatua, mutta aiheen rankkuuden takia tätä ei voi kaikille suositella. Itsellänikin meinasi lukeminen jäädä kesken vaikka tarina ihan hyvin koukuttikin. Luin kuitenkin loppuun ja hyvä niin.
* * *
keskiviikko 20. marraskuuta 2013
Haruki Murakami: 1Q84 (osa 3) (Tammi)
Murakamin paljon ylistetty 1Q84 trilogia saa päätöksensä. Tätä kolmatta osaa ei edes kannata yrittää lukea itsenäisenä teoksena vaan aikaisempien osien lukeminen on ehdoton vaatimus. Myös tätä arviointia lukevien kannattaa tutustua osien 1-2 arviontiini ensin.
Tarina jatkuu tasan siitä mihin se kakkososassa päättyi. Kirjan rakenne sen sijaan kokee pienen muutoksen, nyt Aomamen ja Tengon lisäksi tarinaa kerrotaan myös ruman pallopään, yksityisetsivä Ushikawan näkökulmasta. Aomame ja Tengo etsivät edelleen toisiaan, salaperäinen Sakigake järjestö väijyy taustalla ja kaikki liittyy jotenkin nuoren tytön, Fuka-Erin, Ilmakotelo käsikirjoitukseen.
Kahden ensimmäisen osan kerrontatahti oli paikoitellen pohtivaa ja hidasta. Tahti ei tässä kolmannessa osassa kiihdy, pikemminkin tapahtumien määrä vähenee. Suuren osan aikaa kaikki päähenkilöt viettävät suljetussa, tarkkaan normitetussa ympäristössä. Aomame viettää aikaa turva-asunnossaan, Tengo sairaan isänsä vierellä ja Ushikawa askeettisessa vakoilukopissaan. Näissä tiloissa aika ikäänkuin hidastuu ja henkilöiden itsetutkiskelu saa enemmän tilaa kun ympäristö on rajattu ja toimii kaavamaisesti. Tunnelma ei enää ole niin salaperäinen kuin edellisissä osissa, vaan enemmänkin rauhallinen, lähes seesteinen. Välillä, joskin yllättävän harvoin, tätä harmoniaa rikkoo väkivalta ja yliluonnolliset tapahtumat.
Tapahtumista tykkäsin eniten Tengon isäsuhteen setvimisestä ja siihen liittyvästä televisiolupatarkastaja-puolesta. Fuka-Erin pieni rooli tässä kolmososassa jäi vähän harmittamaan, niin paljon tästä hahmosta tykkäsin.
Viime kädessä 1Q84 on ilman muuta rakkaustarina, tarina rakkaudesta joka kestää yli eri maailmojen ja vuosien. Tämä korostuu myös tarinan lopussa, jonka suhteen on turha odottaa mitään rautalankaselitystä kaikille tapahtumille, vaan paljon jää lukijan mielikuvituksen varaan.
1Q84 osa 3 on erinomainen kirja. Se ei kuitenkaan tuo mitään uutta aikaisempiin osiin verrattuna. Siinä mielessä pakko myöntää että tämä oli pieni pettymys, odotin jonkinlaista selkeämpää huipennusta tähän kolmanteen osaan. Annan viisi tähteä koko 1Q84 sarjalle. Jos tämän kolmososan yrittäisi jotenkin arvioida itsenäisenä teoksena (mikä ei ole järkevää), niin sitten saattaisi tähdet tipahtaa neljän puolelle.
Murakamin seuraavaa teosta ja Nobelia odotellessa.
* * * * *
Tarina jatkuu tasan siitä mihin se kakkososassa päättyi. Kirjan rakenne sen sijaan kokee pienen muutoksen, nyt Aomamen ja Tengon lisäksi tarinaa kerrotaan myös ruman pallopään, yksityisetsivä Ushikawan näkökulmasta. Aomame ja Tengo etsivät edelleen toisiaan, salaperäinen Sakigake järjestö väijyy taustalla ja kaikki liittyy jotenkin nuoren tytön, Fuka-Erin, Ilmakotelo käsikirjoitukseen.
Kahden ensimmäisen osan kerrontatahti oli paikoitellen pohtivaa ja hidasta. Tahti ei tässä kolmannessa osassa kiihdy, pikemminkin tapahtumien määrä vähenee. Suuren osan aikaa kaikki päähenkilöt viettävät suljetussa, tarkkaan normitetussa ympäristössä. Aomame viettää aikaa turva-asunnossaan, Tengo sairaan isänsä vierellä ja Ushikawa askeettisessa vakoilukopissaan. Näissä tiloissa aika ikäänkuin hidastuu ja henkilöiden itsetutkiskelu saa enemmän tilaa kun ympäristö on rajattu ja toimii kaavamaisesti. Tunnelma ei enää ole niin salaperäinen kuin edellisissä osissa, vaan enemmänkin rauhallinen, lähes seesteinen. Välillä, joskin yllättävän harvoin, tätä harmoniaa rikkoo väkivalta ja yliluonnolliset tapahtumat.
Tapahtumista tykkäsin eniten Tengon isäsuhteen setvimisestä ja siihen liittyvästä televisiolupatarkastaja-puolesta. Fuka-Erin pieni rooli tässä kolmososassa jäi vähän harmittamaan, niin paljon tästä hahmosta tykkäsin.
Viime kädessä 1Q84 on ilman muuta rakkaustarina, tarina rakkaudesta joka kestää yli eri maailmojen ja vuosien. Tämä korostuu myös tarinan lopussa, jonka suhteen on turha odottaa mitään rautalankaselitystä kaikille tapahtumille, vaan paljon jää lukijan mielikuvituksen varaan.
1Q84 osa 3 on erinomainen kirja. Se ei kuitenkaan tuo mitään uutta aikaisempiin osiin verrattuna. Siinä mielessä pakko myöntää että tämä oli pieni pettymys, odotin jonkinlaista selkeämpää huipennusta tähän kolmanteen osaan. Annan viisi tähteä koko 1Q84 sarjalle. Jos tämän kolmososan yrittäisi jotenkin arvioida itsenäisenä teoksena (mikä ei ole järkevää), niin sitten saattaisi tähdet tipahtaa neljän puolelle.
Murakamin seuraavaa teosta ja Nobelia odotellessa.
* * * * *
maanantai 4. marraskuuta 2013
Stephen King: Tukikohta 1 (Book Studio)
Olen jostain syystä aina suhtautunut Kingiin hieman varauksella, hänen suuresta suosiostaan huolimatta - tai siitä johtuen. Kuvun alla oli kuitenkin positiivinen yllätys ja silloin päätin että jossain välissä etsin käsiini Tukikohdan. Tukikohta siksi, että sen perusjuoni dystopiakuvauksineen tuntui aihealueelta, joka minua todennäköisesti kiinnostaisi. Lisäksi olin lukenut siitä ylistäviä arvioita.
Tukikohta on todenäköisesti yksi ensimmäisistä dystopiakuvauksista joissa maailman väkiluku alkaa irtipäässeen epidemian seurauksena harvenemaan kovaa kyytiä. Myöhemminhän tästä samasta aiheesta on tehty suuri määrä eri versioita, kirjoista elokuviin ja tietokonepeleihin. Yhden lisäulottuvuuden lukemiseen lisää toi se, että pelailin uudehkoa Last of Us konsolipeliä samoina päivinä kuin luin Tukikohtaa. Kummassakin juonen perusainekset ovat samat, irtipäässyt biologinen uhka (virus/bakteeri) tappaa talossa ja puutarhassa ja sen seurauksena maailma muuttuu väkivaltaiseksi poliisivaltioksi. Tässä mielessä hatunnosto Kingille, hän on todellakin ollut edelläkävijä tässä genressä ja kirja varmasti olisi iskenyt vahvemmin jos en olisi jo tutustunut useaan muunnelmaan samasta aiheesta.
Kirja kertoo siis maailmasta (tai oikeastaa vain Yhdysvalloista), missä tappava virus saa nopeassa tahdissa nykyisen sivilisaation romahtamaan. Vain hyvin pieni osa ihmisistä on immuuneja taudille, ja King kertoo tarinaa näiden ihmisten kokemusten kautta. Osa ihmiskohtaloista oli hyvinkin kiinnostavia, kuten kuuromykkä Nick. Sitten taas erimerkiksi sekopäisen roskismiehen tarina tuntui oudon irralliselta.
Tukikohdan suomennettu laitos on "lyhentämätön ja täydellinen". King avaa alkusanoissa mukavasti tämän version taustoja ja kertoo kuinka alkuperäisestä teoksesta oli karsittu suuri määrä tekstiä pois kustannusyhtiön vaatimuksesta. Mutta, mutta... lukiessa tuli välillä kyllä mieleen, että kustannusyhtiöllä on ollut pointtinsa. King jää välillä maailailemaan ja jaarittelemaan liikaa ja itselleni olisi kyllä tiiviimpi ja lyhyempi version kirjasta kelvannut.
Olisin kovasti halunnut tykätä tästä kirjasta - ja rientää etsimään jostain kakkososaa. Mutta valitettavasti Tukikohta oli liian useassa kohdassa tylsä ja yllätyksetön. Eivätkä ihmiskohtalotkaan jaksaneet kuin paikoitellen kiinnostaa. Kirjan loppuun lukeminen vaati ponnistuksia kun tuntui että tarina polki liikaa paikoillaan. Tiedän että Tukikohta on monella elämää suurempien jännäreiden joukossa. Minulle ei vaan Kingin tyyli tunnu iskevän.
* *
Tukikohta on todenäköisesti yksi ensimmäisistä dystopiakuvauksista joissa maailman väkiluku alkaa irtipäässeen epidemian seurauksena harvenemaan kovaa kyytiä. Myöhemminhän tästä samasta aiheesta on tehty suuri määrä eri versioita, kirjoista elokuviin ja tietokonepeleihin. Yhden lisäulottuvuuden lukemiseen lisää toi se, että pelailin uudehkoa Last of Us konsolipeliä samoina päivinä kuin luin Tukikohtaa. Kummassakin juonen perusainekset ovat samat, irtipäässyt biologinen uhka (virus/bakteeri) tappaa talossa ja puutarhassa ja sen seurauksena maailma muuttuu väkivaltaiseksi poliisivaltioksi. Tässä mielessä hatunnosto Kingille, hän on todellakin ollut edelläkävijä tässä genressä ja kirja varmasti olisi iskenyt vahvemmin jos en olisi jo tutustunut useaan muunnelmaan samasta aiheesta.
Kirja kertoo siis maailmasta (tai oikeastaa vain Yhdysvalloista), missä tappava virus saa nopeassa tahdissa nykyisen sivilisaation romahtamaan. Vain hyvin pieni osa ihmisistä on immuuneja taudille, ja King kertoo tarinaa näiden ihmisten kokemusten kautta. Osa ihmiskohtaloista oli hyvinkin kiinnostavia, kuten kuuromykkä Nick. Sitten taas erimerkiksi sekopäisen roskismiehen tarina tuntui oudon irralliselta.
Tukikohdan suomennettu laitos on "lyhentämätön ja täydellinen". King avaa alkusanoissa mukavasti tämän version taustoja ja kertoo kuinka alkuperäisestä teoksesta oli karsittu suuri määrä tekstiä pois kustannusyhtiön vaatimuksesta. Mutta, mutta... lukiessa tuli välillä kyllä mieleen, että kustannusyhtiöllä on ollut pointtinsa. King jää välillä maailailemaan ja jaarittelemaan liikaa ja itselleni olisi kyllä tiiviimpi ja lyhyempi version kirjasta kelvannut.
Olisin kovasti halunnut tykätä tästä kirjasta - ja rientää etsimään jostain kakkososaa. Mutta valitettavasti Tukikohta oli liian useassa kohdassa tylsä ja yllätyksetön. Eivätkä ihmiskohtalotkaan jaksaneet kuin paikoitellen kiinnostaa. Kirjan loppuun lukeminen vaati ponnistuksia kun tuntui että tarina polki liikaa paikoillaan. Tiedän että Tukikohta on monella elämää suurempien jännäreiden joukossa. Minulle ei vaan Kingin tyyli tunnu iskevän.
* *
tiistai 24. syyskuuta 2013
Roslund & Hellström:Kaksi soturia (WSOY)
Kaksi soturia on ruotsalaisen kirjoittajakaksikon uusin suomennettu teos. Aikaisemmin olen näiltä kirjailijoilta lukenut Edward Finniganin hyvityksen sekä Kahta soturia edeltävän Kolme sekuntia (josta näköjään olen unohtanut kokonaan kirjoittaa arvioinnin blogiini). Kirjat voi lukea itsenäisinä teoksina, mutta ainakin Kaksi soturia sisälsi sen verran viittauksia edelliseen kirjaan, että suosittelisin lukemaan ne ilmestymisjärjestyksessä.
Kaksi soturia on lohduton ja koskettava kuvaus nuorten huumerikollisten väkivaltaisesta elämästä. Oikeiden ihmisten hyväksynnän saamisen eteen ollaan valmiita tekemään mitä vaan, ja elämälle - omalle tai muiden - ei anneta paljoakaan arvoa. Rakkaus on läsnä sanoissa, ei teoissa. Naiset ovat huoria ja poliisit saatanan paskalakkeja. Jengiin on vaikeaa päästä sisälle ja mahdotonta päästä pois. Isät vetävät huumeita ja äidit viinaa. Tai toisinpäin. Tai molempia. Ja kaksitoistavuotiaan yökaverina nallelakanoiden alla on Glock 17.
Roslund & Hellströmin päähenkilö, rikospoliisi Ewert Grens, astuu kuvaan vasta kirjan puolivälissä. Grens rikkoo lakia ja käyttäytyy paskamaisesti yrittäessään pakkomielteisesti saada nuorisorikollisia vastuuseen teoistaan. Vankilapaon selvittämisessä on vähän voittajia, oikeus toteutuu ja ei toteudu kuitenkaan.
Suuri osa kirjasta sijoittuu vankilaan. Kirjoittajakaksikko taitaa vankilaolojen kuvauksen todella hyvin, tästä sai jo hyvää esimakua edellisissä kirjoissa. Tapahtumat ovat ahdistavan todentuntuisia ja kirjan jännite vankilakuvauksissa on vahva.
Roslund & Hellström käyttävät kirjassa paljon tekstiä rikkovia keinoja. Välillä kappaleiden välissä on irrallinen sitaatti kirjeestä, välillä tekstissä on kursiivilla painettuja ajatuksia. Rakkautta veli.
Tapahtumat sijoittuvat Råbyn kaupunginosaan. Useaan kertaan lukiessa tuli epäusko. Eihän Ruotsissa voi olla tällaista. Eihän. Tai ainakaan Suomessa.
Erittäin vaikuttava lukuelämys. Itse en ihan pelkästään ylistystä tälle kuitenkaan anna, kuten esimerkiksi Crimetime Reading. Tuo tekstillä kikkailu meni mielestäni välillä liian pitkälle ja häiritsi enemmän kuin loi tunnelmaa. Joiltain osin tykkäsin Kolmesta Sekunnista enemmän, siinä jännityksen rakentaminen toimi paremmin. Mutta yhtä kaikki Kaksi soturia on erinomaisesti kirjoitettu mieleenpainuva dekkari. Ja kaiken lohduttomuuden ja koleuden keskeltä löytyy myös elämänuskoa. Hyvä niin.
* * * *
Kaksi soturia on lohduton ja koskettava kuvaus nuorten huumerikollisten väkivaltaisesta elämästä. Oikeiden ihmisten hyväksynnän saamisen eteen ollaan valmiita tekemään mitä vaan, ja elämälle - omalle tai muiden - ei anneta paljoakaan arvoa. Rakkaus on läsnä sanoissa, ei teoissa. Naiset ovat huoria ja poliisit saatanan paskalakkeja. Jengiin on vaikeaa päästä sisälle ja mahdotonta päästä pois. Isät vetävät huumeita ja äidit viinaa. Tai toisinpäin. Tai molempia. Ja kaksitoistavuotiaan yökaverina nallelakanoiden alla on Glock 17.
Roslund & Hellströmin päähenkilö, rikospoliisi Ewert Grens, astuu kuvaan vasta kirjan puolivälissä. Grens rikkoo lakia ja käyttäytyy paskamaisesti yrittäessään pakkomielteisesti saada nuorisorikollisia vastuuseen teoistaan. Vankilapaon selvittämisessä on vähän voittajia, oikeus toteutuu ja ei toteudu kuitenkaan.
Suuri osa kirjasta sijoittuu vankilaan. Kirjoittajakaksikko taitaa vankilaolojen kuvauksen todella hyvin, tästä sai jo hyvää esimakua edellisissä kirjoissa. Tapahtumat ovat ahdistavan todentuntuisia ja kirjan jännite vankilakuvauksissa on vahva.
Roslund & Hellström käyttävät kirjassa paljon tekstiä rikkovia keinoja. Välillä kappaleiden välissä on irrallinen sitaatti kirjeestä, välillä tekstissä on kursiivilla painettuja ajatuksia. Rakkautta veli.
Tapahtumat sijoittuvat Råbyn kaupunginosaan. Useaan kertaan lukiessa tuli epäusko. Eihän Ruotsissa voi olla tällaista. Eihän. Tai ainakaan Suomessa.
Erittäin vaikuttava lukuelämys. Itse en ihan pelkästään ylistystä tälle kuitenkaan anna, kuten esimerkiksi Crimetime Reading. Tuo tekstillä kikkailu meni mielestäni välillä liian pitkälle ja häiritsi enemmän kuin loi tunnelmaa. Joiltain osin tykkäsin Kolmesta Sekunnista enemmän, siinä jännityksen rakentaminen toimi paremmin. Mutta yhtä kaikki Kaksi soturia on erinomaisesti kirjoitettu mieleenpainuva dekkari. Ja kaiken lohduttomuuden ja koleuden keskeltä löytyy myös elämänuskoa. Hyvä niin.
* * * *
perjantai 13. syyskuuta 2013
Vesa Vanhanen: Seitsemän oikein (Myllylahti)
Dekkari Seitsemän oikein on Vesa Vanhasen esikoisteos. Kirja kertoo perinteisen murhamysteerin, joka sijoittuu ei-niin-perinteisesti vanhainkotiin. Kirjan päähenkilönä häärää rikosylikonstaapeli Konttinen yhdessä parinsa konstaapeli Mujusen kanssa. Murhatutkinnan lisäksi käydään läpi konstaapeleiden perhe-elämää ja poliisilaitoksen työntekijöiden välisiä jännitteitä.
Tarina etenee pääsääntöisesti helppolukuisesti ja suoraviivaisesti, mutta jännitys ei missään vaiheessa pääse rakentumaan kovin tiheäksi. Välillä Vanhanen sortuu turhaan maalailuun, esimerkiksi poliisien ensimmäistä ajomatkaa vanhainkotiin kuvatessaan (s 21-22). Kirja olisi myös kaivannut tiivistämistä, muun muassa hautajaiskuvaus ja poliisien saunaillan vietosta kertova luku eivät vieneet tarinaa mitenkään eteenpäin vaan tuntuivat turhalta täytteeltä. Kuvaavaa on, että itseäni jännitti enemmän Konttisen hometalon kohtalo kuin itse murhan tutkiminen.
Kerronta kirjassa vaihtelee - välillä tarinaa on mukava lukea, välillä taas tulee tunne, että kirjailija aliarvioi lukijaa ja selittää kaiken puhki. Koko ajan mukana on myös jonkinlainen opettava sävy, joka pahimmillaan tekee kirjasta lastenkirjamaisen. (tuli mieleen ärsyttävä Miina ja Manu sarja, en tiedä miksi) Henkilöt ovat hieman liian samanlaisia - nimiään myöten. Heihin olisin kaivannut lisää särmää.
En yleensä ole kovin hanakka puuttumaan kielioppiasioihin, enkä ole niissä minkään sortin asiantuntija. Tässä kirjassa oli kuitenkin niin paljon virheitä, tai ainakin omasta mielestäni kömpelöitä lauserakenteita, että niitä tuli kirjoitettua ihan muistiin lukemisen aikana. Tässä niistä poimintoja.
Kirjailijan puolustukseksi täytyy todeta, että olin ennen tätä ahminut pari Murakamia, eli vertailukohta oli aika armoton. Mutta silti nuo kömpelyydet ja virheet välillä todella haittasivat lukemista.
Kirja parani selvästi loppua kohti ja virheet ja kömpelyydetkin bongasin enimmäkseen kirjan alkupuolelta. Tuli tunne, että loppuosa kirjasta on kirjoitettu pariin kertaan, mutta alkupuolelle samaa ei ole jaksettu tehdä.
Kaikesta kritiikistä (huh, tulipas sitä paljon...) huolimatta luin kirjan loppuun asti parissa illassa. Juoni on ihan hyvin rakennettu ja tarpeeksi omaperäinen. Seitsemän oikein on turvallinen supisuomalainen rikostarina, ja toimii varmaan monella hyvin leppoisana viihdedekkarina, etenkin jos ei ala takertua noihin kielioppiasioihin.
Sain kirjan kustantajalta arvostelukappaleeksi.
* *
Tarina etenee pääsääntöisesti helppolukuisesti ja suoraviivaisesti, mutta jännitys ei missään vaiheessa pääse rakentumaan kovin tiheäksi. Välillä Vanhanen sortuu turhaan maalailuun, esimerkiksi poliisien ensimmäistä ajomatkaa vanhainkotiin kuvatessaan (s 21-22). Kirja olisi myös kaivannut tiivistämistä, muun muassa hautajaiskuvaus ja poliisien saunaillan vietosta kertova luku eivät vieneet tarinaa mitenkään eteenpäin vaan tuntuivat turhalta täytteeltä. Kuvaavaa on, että itseäni jännitti enemmän Konttisen hometalon kohtalo kuin itse murhan tutkiminen.
Kerronta kirjassa vaihtelee - välillä tarinaa on mukava lukea, välillä taas tulee tunne, että kirjailija aliarvioi lukijaa ja selittää kaiken puhki. Koko ajan mukana on myös jonkinlainen opettava sävy, joka pahimmillaan tekee kirjasta lastenkirjamaisen. (tuli mieleen ärsyttävä Miina ja Manu sarja, en tiedä miksi) Henkilöt ovat hieman liian samanlaisia - nimiään myöten. Heihin olisin kaivannut lisää särmää.
En yleensä ole kovin hanakka puuttumaan kielioppiasioihin, enkä ole niissä minkään sortin asiantuntija. Tässä kirjassa oli kuitenkin niin paljon virheitä, tai ainakin omasta mielestäni kömpelöitä lauserakenteita, että niitä tuli kirjoitettua ihan muistiin lukemisen aikana. Tässä niistä poimintoja.
- Sivu 12: Oli Terttu lopulta tullut raskaaksikin, mutta vasta täytettyään jo neljäkymmentä vuotta. Nuo vasta ja jo ei vain tuossa toimi samassa lauseessa.
- Kirjassa käytettiin välillä passiivia liikaa ja paikoissa joissa passiivin käyttäminen ei ole perusteltua.
- Välillä virkkeet olivat todella pitkiä ja sisälsivät puolenkymmentä lausetta. Tämänkaltainen teksti on raskasta lukea.
- Muutamassa kohdassa oli lyhenteet jätetty avaamatta. Mielestäni kaunokirjalliseen tekstiin ei missään tapauksessa kuulu "ns"ja "mm" vaan ne pitäisi kirjoittaa auki, ellei ole hyvää syytä jättää niitä avaamatta.
- Mutta ja että sekä joka ja mikä sanojen käyttäminen oli välillä kömpelöä. Hän näytti työn rasittamalta, mutta älykkäältä.
- Se on Pizzeria (tai Pitseria), mutta ei Pitzzeria!
Kirjailijan puolustukseksi täytyy todeta, että olin ennen tätä ahminut pari Murakamia, eli vertailukohta oli aika armoton. Mutta silti nuo kömpelyydet ja virheet välillä todella haittasivat lukemista.
Kirja parani selvästi loppua kohti ja virheet ja kömpelyydetkin bongasin enimmäkseen kirjan alkupuolelta. Tuli tunne, että loppuosa kirjasta on kirjoitettu pariin kertaan, mutta alkupuolelle samaa ei ole jaksettu tehdä.
Kaikesta kritiikistä (huh, tulipas sitä paljon...) huolimatta luin kirjan loppuun asti parissa illassa. Juoni on ihan hyvin rakennettu ja tarpeeksi omaperäinen. Seitsemän oikein on turvallinen supisuomalainen rikostarina, ja toimii varmaan monella hyvin leppoisana viihdedekkarina, etenkin jos ei ala takertua noihin kielioppiasioihin.
Sain kirjan kustantajalta arvostelukappaleeksi.
* *
perjantai 30. elokuuta 2013
Haruki Murakami: Norwegian Wood (Tammi)
Murakamin 1Q84 teki minuun niin suuren vaikutuksen, että välittömästi halusin kirjaston hyllystä etsiä lisää Murakamia luettavaksi. Mukaan tarttui Norwegian Wood, josta on myös tehty samanniminen elokuva, jota en kuitenkaan ole vielä nähnyt.
Norwegian Wood on kasvutarina, kertomus nuoruuden loppumisesta ja tosielämän jyräämistä nuoruuden unelmista. Pääosassa on parikymppinen opiskelija Toru Watanabe. Hän opiskelee yliopistossa ja fanittaa länsimaista kirjallisuutta. Watanabe tasapainoilee elämänsä rakkauden ja irtosuhteiden välillä ja yrittää olla kaikille rehellinen ja avoin - ja valitettavasti huomaa että se ei maailmassa ole varma tie onneen.
Watanaben lisäksi pääosassa ovat hänen elämänsä naiset, Naoko, Midori ja Reiko. Heidät, kuten myös Watanabe, on kuvattu todella intensiivisesti ja todentuntuisesti, tuntui että henkilöt tulivat iholle ja heidän tulevaisuudestaan tuli oikeasti kiinnostuneeksi.
Kirja sijoittuu 60-luvun Japaniin ja tämä ajan- ja paikankuva on erittäin kiinnostava. Elämänmenossa on paljon länsimaisia piirteitä, mutta tunnelma ja miljöö on silti aivan omanlaisensa. Kirja oli kiinnostava jo pelkästään siinä mielessä, että pääsi kurkistamaan tuon ajan Japanin opiskelijoiden elämään.
Kirjassa on suuri rooli myös seksuaalisuudella ja huumorilla. Seksi on Watanaben mielessä usein ja se myös on olennainen osa ihmissuhteita ja niiden haasteita. Seksuaalisuus tuodaan mukaan arkisena asiana ja ilman päälle liimaamisen makua, ja seksillä on olennainen osa päähenkilöiden kuvauksessa. Lisäksi kirjan hauskimmat kohdat olivat niitä, joissa seksi ja huumori yhdistettiin puhumalla asioista suoraan ja kiertelemättä.
Murakami kirjoittaa tarkasti, viipyillen ja fiilistellen. Joistakin kirjan tempo voi varmaan tuntua välillä hitaalta, etenkin kun mukana ei ole 1Q84:n tyylisiä jännityselementtejä.Traagisten tapahtumien määrä tuntui jossain vaiheessa myös hieman liioitellulta, tarina oli välillä kuin murheellisten laulujen maasta.
Kun sain kirjan loppuun pari viikkoa sitten, ajattelin että olipa hyvä kirja, annan neljä tähteä. Nyt parin viikon ajan kirja ja sen henkilöt ovat olleet edelleen paljon mielessäni ja olen lukenut paloja kirjasta uudelleen. Korotan siis arvostelun viiteen tähteen, niin suuren vaikutuksen tämä teki. Minusta on selvästi tullut Murakami fani!
* * * * *
Norwegian Wood on kasvutarina, kertomus nuoruuden loppumisesta ja tosielämän jyräämistä nuoruuden unelmista. Pääosassa on parikymppinen opiskelija Toru Watanabe. Hän opiskelee yliopistossa ja fanittaa länsimaista kirjallisuutta. Watanabe tasapainoilee elämänsä rakkauden ja irtosuhteiden välillä ja yrittää olla kaikille rehellinen ja avoin - ja valitettavasti huomaa että se ei maailmassa ole varma tie onneen.
Watanaben lisäksi pääosassa ovat hänen elämänsä naiset, Naoko, Midori ja Reiko. Heidät, kuten myös Watanabe, on kuvattu todella intensiivisesti ja todentuntuisesti, tuntui että henkilöt tulivat iholle ja heidän tulevaisuudestaan tuli oikeasti kiinnostuneeksi.
Kirja sijoittuu 60-luvun Japaniin ja tämä ajan- ja paikankuva on erittäin kiinnostava. Elämänmenossa on paljon länsimaisia piirteitä, mutta tunnelma ja miljöö on silti aivan omanlaisensa. Kirja oli kiinnostava jo pelkästään siinä mielessä, että pääsi kurkistamaan tuon ajan Japanin opiskelijoiden elämään.
Kirjassa on suuri rooli myös seksuaalisuudella ja huumorilla. Seksi on Watanaben mielessä usein ja se myös on olennainen osa ihmissuhteita ja niiden haasteita. Seksuaalisuus tuodaan mukaan arkisena asiana ja ilman päälle liimaamisen makua, ja seksillä on olennainen osa päähenkilöiden kuvauksessa. Lisäksi kirjan hauskimmat kohdat olivat niitä, joissa seksi ja huumori yhdistettiin puhumalla asioista suoraan ja kiertelemättä.
Murakami kirjoittaa tarkasti, viipyillen ja fiilistellen. Joistakin kirjan tempo voi varmaan tuntua välillä hitaalta, etenkin kun mukana ei ole 1Q84:n tyylisiä jännityselementtejä.Traagisten tapahtumien määrä tuntui jossain vaiheessa myös hieman liioitellulta, tarina oli välillä kuin murheellisten laulujen maasta.
Kun sain kirjan loppuun pari viikkoa sitten, ajattelin että olipa hyvä kirja, annan neljä tähteä. Nyt parin viikon ajan kirja ja sen henkilöt ovat olleet edelleen paljon mielessäni ja olen lukenut paloja kirjasta uudelleen. Korotan siis arvostelun viiteen tähteen, niin suuren vaikutuksen tämä teki. Minusta on selvästi tullut Murakami fani!
* * * * *
lauantai 17. elokuuta 2013
Sari Kaarniranta: Miesmarras (Myllylahti)
Miesmarras on jo jonkin aikaa ollut listallani kirjoista, joista haluaisin ainakin pari ensimmäistä lukua lukea ja näin selvittää kannattaako lukemista jatkaa. Kirja päätyi nyt luettavakseni kun sain sen kustantajalta arvostelukappaleena.
En ihan tiennyt mitä kirjalta odottaa. Etukäteen tiesin että kyse on suomalaisen miehen tuntojen kuvauksesta ja tapahtumapaikkana on marraskuinen Lappi. Jotenkin olin saanut käsityksen, että tarinassa olisi kyse miesporukan pohjoisen reissusta, missä selvitellään patoumia ja parannetaan maailmaa. Miesmarras on tätäkin, mutta se olikin huomattavasti viihdyttävämpi ja hauskempi kirja kuin mitä ennakkoluuloni antoivat odottaa.
Miesmarras kertoo tarinaansa kolmen suomalaisen miehen, Vesan, Riston ja Jarin näkökulmista. Vesa on vähäpuheinen huonekalumyyjä. Risto on pedantti sosiologi ja Jari taas bodaava naistennaurattaja ja portsari. Yhteistä kaikille on parisuhteeseen liittyvät haasteet, yksi on väsynyt kaikkeen vaimoonsa liittyvään ja toinen taas elää kahden naisen loukussa. Naiset Maija, Meiju, Maya, Merja ja Kira ovat myös tarinassa vahvasti mukana, vaikka kerronta onkin sataprosenttisesti miesten (miehisestä) näkökulmasta. Henkilöitä on paljon, mutta ensisijaisesti Miesmarras on kuitenkin Vesan tarina, tarina siitä kuinka vuosikausia padotut ajatukset löytävät tiensä ulos Lapin hämärässä.
Kirjassa tapahtuu hyvin vähän ja toisaalta erittäin paljon. Yhden marraskuisen päivän aikana padot murtuvat ja pitkään puhumatta jätettyjä asioita sanotaan. Hiki haisee, alkoholia kuluu ja hengitys huuruaa.
Miesmarrasta olisi helppo kritisoida. Henkilöt, etenkin naiset, ovat sterotyyppisiä ja jossain määrin epäuskottavia. Tarina jää välillä pohdiskelemaan paikoilleen. Välillä taas ollaan lähellä suomalaisen kesäteatterin puskafarssia. Joku voisi varmaan myös ärsyyntyä kirjan vahvasta miesnäkökulmasta, ainakin jos kirjailija ei olisi nainen. Naiset nimittäin kuvataan välillä yksinkertaisiksi hössöttäjiksi, joille talkkunapuurolautaseen viereen laitettavat servetit ovat parisuhdetta tärkeämpi asia.
Mutta silti: pidin kirjasta todella paljon! Kaarniranta luo tunnelmaa aivan mahtavasti ja henkilöistä tulee tuttuja jo heti alussa. Vesaa on helppo sympata, mutta myös arvostella. Parasta kirjassa on sen karun lämmin, alleviivaamaton huumori. Pitkään aikaan en ole niin usein ääneen nauranut kirjaa lukiessani - ja sitten taas pian vakavoitunut. Kirjoittaja hallitsee hyvin huumorin ja draaman balanssin ja kirjaa lukiessa oli usein hykerryttävä olo. Myös käytetty kieli on enimmäkseen tuoretta eikä toistele vanhoja klisheitä.
Pussilakanoiden valtavat unikot painavat rintalastaa ja salpaavat hengityksen. Maija ottaa aina omat pussilakanat ja täkit mukaansa. Maija ottaa aina koko kodin mukaansa.
* * * *
En ihan tiennyt mitä kirjalta odottaa. Etukäteen tiesin että kyse on suomalaisen miehen tuntojen kuvauksesta ja tapahtumapaikkana on marraskuinen Lappi. Jotenkin olin saanut käsityksen, että tarinassa olisi kyse miesporukan pohjoisen reissusta, missä selvitellään patoumia ja parannetaan maailmaa. Miesmarras on tätäkin, mutta se olikin huomattavasti viihdyttävämpi ja hauskempi kirja kuin mitä ennakkoluuloni antoivat odottaa.
Miesmarras kertoo tarinaansa kolmen suomalaisen miehen, Vesan, Riston ja Jarin näkökulmista. Vesa on vähäpuheinen huonekalumyyjä. Risto on pedantti sosiologi ja Jari taas bodaava naistennaurattaja ja portsari. Yhteistä kaikille on parisuhteeseen liittyvät haasteet, yksi on väsynyt kaikkeen vaimoonsa liittyvään ja toinen taas elää kahden naisen loukussa. Naiset Maija, Meiju, Maya, Merja ja Kira ovat myös tarinassa vahvasti mukana, vaikka kerronta onkin sataprosenttisesti miesten (miehisestä) näkökulmasta. Henkilöitä on paljon, mutta ensisijaisesti Miesmarras on kuitenkin Vesan tarina, tarina siitä kuinka vuosikausia padotut ajatukset löytävät tiensä ulos Lapin hämärässä.
Kirjassa tapahtuu hyvin vähän ja toisaalta erittäin paljon. Yhden marraskuisen päivän aikana padot murtuvat ja pitkään puhumatta jätettyjä asioita sanotaan. Hiki haisee, alkoholia kuluu ja hengitys huuruaa.
Miesmarrasta olisi helppo kritisoida. Henkilöt, etenkin naiset, ovat sterotyyppisiä ja jossain määrin epäuskottavia. Tarina jää välillä pohdiskelemaan paikoilleen. Välillä taas ollaan lähellä suomalaisen kesäteatterin puskafarssia. Joku voisi varmaan myös ärsyyntyä kirjan vahvasta miesnäkökulmasta, ainakin jos kirjailija ei olisi nainen. Naiset nimittäin kuvataan välillä yksinkertaisiksi hössöttäjiksi, joille talkkunapuurolautaseen viereen laitettavat servetit ovat parisuhdetta tärkeämpi asia.
Mutta silti: pidin kirjasta todella paljon! Kaarniranta luo tunnelmaa aivan mahtavasti ja henkilöistä tulee tuttuja jo heti alussa. Vesaa on helppo sympata, mutta myös arvostella. Parasta kirjassa on sen karun lämmin, alleviivaamaton huumori. Pitkään aikaan en ole niin usein ääneen nauranut kirjaa lukiessani - ja sitten taas pian vakavoitunut. Kirjoittaja hallitsee hyvin huumorin ja draaman balanssin ja kirjaa lukiessa oli usein hykerryttävä olo. Myös käytetty kieli on enimmäkseen tuoretta eikä toistele vanhoja klisheitä.
Pussilakanoiden valtavat unikot painavat rintalastaa ja salpaavat hengityksen. Maija ottaa aina omat pussilakanat ja täkit mukaansa. Maija ottaa aina koko kodin mukaansa.
* * * *
torstai 8. elokuuta 2013
Niina With: Taisit narrata, Stella (Myllylahti)
Heti alkuun tiedoksi, että kirjan kirjoittaja on lähisukulaiseni, ja sain kirjan häneltä lahjaksi. Arviointi on siis pakostakin normaalia subjektiivisempi.
Taisit narrata, Stella on chick lit henkinen romaani. Wikipedia määrittelee chick litin näin: "Chick lit tarkoittaa kaunokirjallisuutta, joka käsittelee modernin naisen elämän ongelmia humoristisesti ja kevyesti." ja "Lukijasta riippuen jotkut sisällyttävät chick litiin lähes kaikki teokset nuorehkon naisen itsensä etsimisestä arkipäiväisiin perhekuvauksiin. Joillekin chick lit taas merkitsee lähinnä miehen metsästyksestä kertovaa hömppää." En usko nelikymppisenä perheenisänä kuuluvani chick lit kirjojen ensisijaiseen kohdeyleisöön, mutta kaikkeahan kannattaa kokeilla ja tartuin kirjaan avoimen mielin.
Kirja kertoo Stellasta, 28-vuotiaasta Helsingissä asuvasta sinkkunaisesta, joka työskentelee assistenttina IT-firmassa. Stella yrittää epätoivoisesti löytää itselleen suurta rakkautta ja onnistuu samalla saattamaan itsensä noloihin tilanteisiin sekä töissä että miesystäväkandidaattiensa keskuudessa.
Kirjaa lukiessa ei voi olla huomaamatta Bridget Jones yhtäläisyyksiä. Stellalla ja Bridgetillä on paljon samoja piirteitä, etenkin taito saada näennäisen pienestä valkoisesta valheesta aikaan suuri soppa. Mutta kyseessä ei missään tapauksessa ole mikään Bridget Jones kopio vaan mukavasti aidon suomalainen versio chick litistä. Chick lit:ä tämä kirja tosiaan on hyvin puhtaasti (ainakin mikäli olen tyylilajin oikein ymmärtänyt), merkkivaatteiden nimien luettelemisesta shoppailuun ja shamppanjan juomiseen.
Välillä kirja tuntui lähes nuortenkirjalta, se on hyvin kiltti ja tämän voisi hyvin antaa perheen teini-ikäisten luettavaksi. Esimerkiksi Stellan romanssikartat tuovat mieleen teinilehdet. Joissain kohdin, esimerkkinä Dubain reissu, tarina meni omaan makuuni vähän överiksi ja epäuskottavaksi. With kirjoittaa kuitenkin koko ajan sujuvasti ja eteenpäin vievästi eikä sorru turhaan maalailuun. Turhia hienouksia ei kirjan rakenteessa ole, vaan tarina etenee koko ajan Stellan näkökulmasta kronologisesti.
Tarina on täynnä hauskoja kommelluksia ja sutkauksia. En tainnut ihan ääneen nauraa kertaakaan, mutta suu vääntyi virneeseen usein. Itsellä kirjan hauskuutta varmaan verotti jonkin verran se, että kirjalijan hyvin tuntevana osa vitseistä oli minulle ennestään tuttuja. Toisaalta oli myös mukava lukea kirjaa "sisäpiiriläisenä" ja bongata viittauksia oikean elämän paikkoihin, ihmisiin ja tapahtumiin.
Taisit narrata, Stella on helppolukuinen, hyvän maun jättävä kirja. Se on aidosti miehen metsätyksestä kertovaa hömppää (suora lainaus wikipediasta) eikä yritäkään olla syvällisempi, ja hyvä niin! Luin kirjan läpi lähes yhdeltä istumalta eli selvästikin tarina tempaisi mukaansa myös keski-ikää lähestyvän äijän. Voisin hyvin kuvitella että varsinaisessa kohderyhmässään kirja saa hyvän vastaanoton, etenkin kun suomalaista chick lit:ä ei juurikaan ole aikaisemmin kirjoitettu.
Hatunnosto myös siitä, että joku vielä uskaltaa kirjoittaa kevyttä, helppolukuista ja viihdyttävää kirjallisuutta. Rankkoja kasvukertomuksia ja raakoja murhien kuvauksia löytyy hyllyistä kyllä paljon. Kaikilla kirjoilla ei tarvitse olla syvällistä sanomaa vaan joskus tehtäväksi riittää hyvin, että kirja viihdyttää lukijaansa muutaman tunnin ajan. Tämän tehtävän Taisit narrata, Stella täyttää hienosti.
Ja loppuhuomautuksena kirjailijalle: ainakaan yksikään minun käyttämäni automaattikorjaus ei muuta sanaa speksit sanaksi seksiä. :)
* * *
Taisit narrata, Stella on chick lit henkinen romaani. Wikipedia määrittelee chick litin näin: "Chick lit tarkoittaa kaunokirjallisuutta, joka käsittelee modernin naisen elämän ongelmia humoristisesti ja kevyesti." ja "Lukijasta riippuen jotkut sisällyttävät chick litiin lähes kaikki teokset nuorehkon naisen itsensä etsimisestä arkipäiväisiin perhekuvauksiin. Joillekin chick lit taas merkitsee lähinnä miehen metsästyksestä kertovaa hömppää." En usko nelikymppisenä perheenisänä kuuluvani chick lit kirjojen ensisijaiseen kohdeyleisöön, mutta kaikkeahan kannattaa kokeilla ja tartuin kirjaan avoimen mielin.
Kirja kertoo Stellasta, 28-vuotiaasta Helsingissä asuvasta sinkkunaisesta, joka työskentelee assistenttina IT-firmassa. Stella yrittää epätoivoisesti löytää itselleen suurta rakkautta ja onnistuu samalla saattamaan itsensä noloihin tilanteisiin sekä töissä että miesystäväkandidaattiensa keskuudessa.
Kirjaa lukiessa ei voi olla huomaamatta Bridget Jones yhtäläisyyksiä. Stellalla ja Bridgetillä on paljon samoja piirteitä, etenkin taito saada näennäisen pienestä valkoisesta valheesta aikaan suuri soppa. Mutta kyseessä ei missään tapauksessa ole mikään Bridget Jones kopio vaan mukavasti aidon suomalainen versio chick litistä. Chick lit:ä tämä kirja tosiaan on hyvin puhtaasti (ainakin mikäli olen tyylilajin oikein ymmärtänyt), merkkivaatteiden nimien luettelemisesta shoppailuun ja shamppanjan juomiseen.
Välillä kirja tuntui lähes nuortenkirjalta, se on hyvin kiltti ja tämän voisi hyvin antaa perheen teini-ikäisten luettavaksi. Esimerkiksi Stellan romanssikartat tuovat mieleen teinilehdet. Joissain kohdin, esimerkkinä Dubain reissu, tarina meni omaan makuuni vähän överiksi ja epäuskottavaksi. With kirjoittaa kuitenkin koko ajan sujuvasti ja eteenpäin vievästi eikä sorru turhaan maalailuun. Turhia hienouksia ei kirjan rakenteessa ole, vaan tarina etenee koko ajan Stellan näkökulmasta kronologisesti.
Tarina on täynnä hauskoja kommelluksia ja sutkauksia. En tainnut ihan ääneen nauraa kertaakaan, mutta suu vääntyi virneeseen usein. Itsellä kirjan hauskuutta varmaan verotti jonkin verran se, että kirjalijan hyvin tuntevana osa vitseistä oli minulle ennestään tuttuja. Toisaalta oli myös mukava lukea kirjaa "sisäpiiriläisenä" ja bongata viittauksia oikean elämän paikkoihin, ihmisiin ja tapahtumiin.
Taisit narrata, Stella on helppolukuinen, hyvän maun jättävä kirja. Se on aidosti miehen metsätyksestä kertovaa hömppää (suora lainaus wikipediasta) eikä yritäkään olla syvällisempi, ja hyvä niin! Luin kirjan läpi lähes yhdeltä istumalta eli selvästikin tarina tempaisi mukaansa myös keski-ikää lähestyvän äijän. Voisin hyvin kuvitella että varsinaisessa kohderyhmässään kirja saa hyvän vastaanoton, etenkin kun suomalaista chick lit:ä ei juurikaan ole aikaisemmin kirjoitettu.
Hatunnosto myös siitä, että joku vielä uskaltaa kirjoittaa kevyttä, helppolukuista ja viihdyttävää kirjallisuutta. Rankkoja kasvukertomuksia ja raakoja murhien kuvauksia löytyy hyllyistä kyllä paljon. Kaikilla kirjoilla ei tarvitse olla syvällistä sanomaa vaan joskus tehtäväksi riittää hyvin, että kirja viihdyttää lukijaansa muutaman tunnin ajan. Tämän tehtävän Taisit narrata, Stella täyttää hienosti.
Ja loppuhuomautuksena kirjailijalle: ainakaan yksikään minun käyttämäni automaattikorjaus ei muuta sanaa speksit sanaksi seksiä. :)
* * *
tiistai 6. elokuuta 2013
Håkan Nesser: Herra Roosin tarina (Tammi)
Herra Roosin tarina on kolmas osa Nesserin Barbarotti sarjassa. Sarja alkoi keskinkertaisesti, paransi juoksuaan toisessa osassa ja tämä sarjan kolmas kirja on mielestäni Nesserin paras kirja yhdessä Tapaus G, murha menneisyydessä dekkarin kanssa.
Nesser kertoo tarinaansa lähinnä kolmen henkilön kautta. Ante Valdemar Roos on eläkeikää lähestyvä talouspäällikkö, joka on väsynyt elämäänsä ja perheeseensä. Anna Gambowska on parikymppinen narkkari, joka on passitettu syrjäiseen hoitokotiin. Ja tietenkin mukana on myös Gunnar Barbarotti, keski-ikäinen rikoskonstaapeli. Juoni sisältää vahvoja dekkarin piirteitä kuten katoamisia ja henkirikoksia, mutta ihan puhdasverinen jännäri kirja ei kuitenkaan ole, vaan ihmiskuvauksilla on perudekkareita selvästi suurempi rooli.
Kirjan alku keskittyy Roosin ja Gambowskajan kuvaamiseen ja Barbarotti tuodaan ensimmäisen kerran mukaan vasta kirjan puolenvälin tienoilla. Tämä on mainio oivallus Nesseriltä, Barbarotti ei hahmona mielestäni millään ole niin kiinnostava, että kestäisi valokeilassa koko kirjan ajan. Herra Roosin keski-iän kriisi ja omaan elämään väsähtäminen on sen sijaan kuvattu erittäin kiinnostavasti ja uskottavasti ja hänen elämänsä tempaisee mukaan heti ensimmäisestä luvusta alkaen. Juuri Roos henkilönä on se, mikä mielestäni tekee kirjasta loistavan.
Erikseen täytyy vielä mainita kirjan lopusta, joka toimi mielestäni todella hyvin. Useinhan jännäreiden loput ovat anti-kliimakseja kun monimutkaisille tapahtumille pyritään selittämään jollain lailla uskottava taustatarina. Nyt selittämistä ei tarvittu, vaan Nesser ohjaa hienosti tarinansa tyylikkääsen päätökseen lukijaansa aliarvioimatta.
* * * * *
sunnuntai 28. heinäkuuta 2013
Haruki Murakami: 1Q84 (osat 1 ja 2) (Tammi)
En ole Murakamia aikaisemmin lukenut, mutta merkitsin 1Q84:n "pakko lukea" listalleni heti muutaman arvioinnin siitä luettuani. En kirjaa aloittaessani oikein tiennyt mitä odottaa, lukemistani arvioinneista oli hankala sanoa mihin genreen kirja kuuluu, onko se kovaa sci-fiä vai jotain muuta.
Kirjan lukemisen jälkeen sen kategorisointi ei ole paljon helpompaa, niin omaperäisen teoksen Murakami on kirjoittanut. Pohjimmiltaan 1Q84 on mielestäni rakkaustarina. Mutta mukana on myös vahvoja spekulatiivisen fiktion aineksia, eikä kirjan jännäriksikään luokittelu ihan pieleen menisi.
Kirjan (tai kirjojen, Tammen opus sisältää teoksen kaksi ensimmäistä osaa) rakenne on selkeä - joka toinen luku kertoo Aomamesta, joka toinen Tengosta. Aomame on yksin elävä nainen, ammatiltaan fysioterapeutti. Vapaa-aikanaan hän rankaisee väkivaltaisia miehiä heidän teoistaan. Tengo taas on matematiikanopettaja ja aloitteleva kirjailija. Heidän tarinansa etenevät erillään, mutta tuskin on suuri juonenpaljastus kertoa, että yhtymäkohtia heidän välilleen alkaa löytymään kun tarina etenee pidemmälle.
Kirjan kolmanneksi päähenkilöksi voisi nimetä Ilmakotelon. Ilmakotelo on käsikirjoitus, jonka muokkaamisen Tengo saa työpöydälleen ja joka tulee muuttamaan hänen elämänsä.
Kuulostaako juoni oudolta? No sitä se tietyssä mielessä onkin, mutta puhtaan positiivisessa mielessä. Murakamin mielikuvitus kuljettaa tarinaa ihanan epäperinteisesti, mutta kuitenkin helppolukuisesti. Kerronta on välillä pohtivaa, joku voisi sanoa jopa hidasta, mutta silti vangitsevaa ja kiinnostavaa. Kirjan tunnelmasta tuli välillä mieleen takavuosien kulttimaineeseen noussut televisiosarja Twin Peaks. Sekä siinä että 1Q84:ssa tapahtumat ovat näennäisen realistisia ja normaaleja, mutta taustalla väijyy tumma varjo jostain reaalimaailmaan kuulumattomasta. Tunnelma on välillä unenomainen, vaikka tapahtumat ovat usein lähes arkipäiväisiä.
Kirjan nimi on Murakamin kunnianosoitus Orwellin 1984 teokselle. Tätä ei mitenkään peitellä, vaan Orwell ja hänen luomansa dystopia mainitaan useaan otteeseen.
1Q84:n on suomentanut Aleksi Milonoff. Suomennos on tehty teoksen englanninkielisestä käännöksestä, ei siis suoraan alkuperäisestä kirjasta. Suomennoksen hyvyyttä on hankala arvioida kun ei japania ymmärrä. Voin kuvitella että 1Q84 ei ole suomentajalle helppo työmaa ja mielestäni Milonoff on onnistunut työssään hyvin. Kirja onnistuu suomenkielisenä luomaan tunnelman, jonka voisi kuvitella olevan samankaltainen kuin alkuperäisessä kirjassa. Esimerkiksi omaperäisen teinitytön Fuka-Erinin repliikit toimivat mainiosti, vaikka tavuviivoja ensin vierastin. Kielten välisten erojen haasteet tulevat esiin esimerkiksi Ilmakotelon nimen pohdinnassa ihan kirjan alussa: "Jo kirjan nimi on väärin: tytöltä menevät sekaisin kotelo ja kotelokoppa." Itsellä piti ihan googlettaa että löytyykö suomen kielestä edes sanaa kotelokoppa. Ja löytyihän se.
1Q84 on mahtava kirja ainakin näiden kahden ensimmäisen osan perusteella! Se on ilman muuta yksi vahvimpia lukuelämyksiäni vähään aikaan ja omaperäisyydessään ihan huippu. Kolmannen osan suomennos ilmestyy 15. lokakuuta. Päivä on merkitty kalenteriini...
Niin, ja kun sain kirjan viimeisen sivun loppuun myöhään illalla, niin oli pakko vielä kurkata ulos ja laskea montako kuuta taivaalla näkyy. Lukekaa 1Q84 niin ymmärrätte miksi.
* * * * *
Kirjan lukemisen jälkeen sen kategorisointi ei ole paljon helpompaa, niin omaperäisen teoksen Murakami on kirjoittanut. Pohjimmiltaan 1Q84 on mielestäni rakkaustarina. Mutta mukana on myös vahvoja spekulatiivisen fiktion aineksia, eikä kirjan jännäriksikään luokittelu ihan pieleen menisi.
Kirjan (tai kirjojen, Tammen opus sisältää teoksen kaksi ensimmäistä osaa) rakenne on selkeä - joka toinen luku kertoo Aomamesta, joka toinen Tengosta. Aomame on yksin elävä nainen, ammatiltaan fysioterapeutti. Vapaa-aikanaan hän rankaisee väkivaltaisia miehiä heidän teoistaan. Tengo taas on matematiikanopettaja ja aloitteleva kirjailija. Heidän tarinansa etenevät erillään, mutta tuskin on suuri juonenpaljastus kertoa, että yhtymäkohtia heidän välilleen alkaa löytymään kun tarina etenee pidemmälle.
Kirjan kolmanneksi päähenkilöksi voisi nimetä Ilmakotelon. Ilmakotelo on käsikirjoitus, jonka muokkaamisen Tengo saa työpöydälleen ja joka tulee muuttamaan hänen elämänsä.
Kuulostaako juoni oudolta? No sitä se tietyssä mielessä onkin, mutta puhtaan positiivisessa mielessä. Murakamin mielikuvitus kuljettaa tarinaa ihanan epäperinteisesti, mutta kuitenkin helppolukuisesti. Kerronta on välillä pohtivaa, joku voisi sanoa jopa hidasta, mutta silti vangitsevaa ja kiinnostavaa. Kirjan tunnelmasta tuli välillä mieleen takavuosien kulttimaineeseen noussut televisiosarja Twin Peaks. Sekä siinä että 1Q84:ssa tapahtumat ovat näennäisen realistisia ja normaaleja, mutta taustalla väijyy tumma varjo jostain reaalimaailmaan kuulumattomasta. Tunnelma on välillä unenomainen, vaikka tapahtumat ovat usein lähes arkipäiväisiä.
Kirjan nimi on Murakamin kunnianosoitus Orwellin 1984 teokselle. Tätä ei mitenkään peitellä, vaan Orwell ja hänen luomansa dystopia mainitaan useaan otteeseen.
1Q84:n on suomentanut Aleksi Milonoff. Suomennos on tehty teoksen englanninkielisestä käännöksestä, ei siis suoraan alkuperäisestä kirjasta. Suomennoksen hyvyyttä on hankala arvioida kun ei japania ymmärrä. Voin kuvitella että 1Q84 ei ole suomentajalle helppo työmaa ja mielestäni Milonoff on onnistunut työssään hyvin. Kirja onnistuu suomenkielisenä luomaan tunnelman, jonka voisi kuvitella olevan samankaltainen kuin alkuperäisessä kirjassa. Esimerkiksi omaperäisen teinitytön Fuka-Erinin repliikit toimivat mainiosti, vaikka tavuviivoja ensin vierastin. Kielten välisten erojen haasteet tulevat esiin esimerkiksi Ilmakotelon nimen pohdinnassa ihan kirjan alussa: "Jo kirjan nimi on väärin: tytöltä menevät sekaisin kotelo ja kotelokoppa." Itsellä piti ihan googlettaa että löytyykö suomen kielestä edes sanaa kotelokoppa. Ja löytyihän se.
1Q84 on mahtava kirja ainakin näiden kahden ensimmäisen osan perusteella! Se on ilman muuta yksi vahvimpia lukuelämyksiäni vähään aikaan ja omaperäisyydessään ihan huippu. Kolmannen osan suomennos ilmestyy 15. lokakuuta. Päivä on merkitty kalenteriini...
Niin, ja kun sain kirjan viimeisen sivun loppuun myöhään illalla, niin oli pakko vielä kurkata ulos ja laskea montako kuuta taivaalla näkyy. Lukekaa 1Q84 niin ymmärrätte miksi.
* * * * *
maanantai 1. heinäkuuta 2013
Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni (Like)
Tuomaisen uusin kirja on yksi eniten odottamistani tämän vuoden julkaisuista. En ehtinyt sitä ihan itse ostamaan, kun yllätyksekseni sain arvostelukappaleen kustantajalta postissa.
Synkkä niin kuin sydämeni on Tuomaisen neljäs kirja. Esikoisteos Tappaja toivoakseni ei vielä herättänyt itsessäni suuria tunteita, vaan se tuntui perushyvältä ja jossain määrin omaperäiseltä dekkarilta. Veljeni vartija sitten räjäytti pankin ja se on yksi 2000-luvun hienoimpia lukuelämyksiäni. Parantaja yllätti positiivisesti dystopian kuvauksellaan. Kiinnostava yksityiskohta on, että Tuomaisen kirjoja on julkaissut nyt jo kolme eri kustantamoa (Myllylahti, Helsinki-kirjat, Like).
Synkkä niin kuin sydämeni on pohjimmiltaan kostotarina. Aleksi Kivi menettää äitinsä kolmetoistavuotiaana ja jahtaa teosta epäilemäänsä miljonääri Henrik Saarista lähes pakkomielteisesti. Pääosa kirjan tapahtumista sijoittuu vuoteen 2013, jolloin Aleksi on kolmekymmentäkolmevuotias ja pääsee lähikontaktiin Saarisen kanssa.
Tuomainen aloittaa kirjan tapansa mukaan erittäin intensiivisesti ja tarinaan on helppo tempautua mukaan. Jossain välissä tempo laskee ja tarinaan tulee pientä selittämisen ja maalailun makua, kunnes taas loppua kohti mennessä kerronta tiivistyy ja viimeiset luvut täytyi lukea yhdeltä istumalta.
Synkkä niin kuin sydämeni ei erotu niin paljon valtavirtadekkareista kuin Veljeni vartija ja Parantaja. Odotin enemmän "tuomaismaista" yllätystä tarinan tai ympäristön suhteen, mutta tämä kirja olikin perinteisempi jännäri. Kirja erottuu kuitenkin edukseen Tuomaisen kirjoitustyylin ansiosta. Teksti on edelleen yhtä aikaa helppolukuista, tuoretta, näppärää, omaperäistä, rytmikästi ja paikoin runollista. Kirjaa on koko ajan mukava lukea eikä yhtään lausetta halua hypätä yli.
Tykkäsin myös kirjan henkilöhahmoista. Ne on rakennettu tarpeeksi persoonallisiksi ja kärjistetyiksi, mutta kuitenkin juuri ja juuri uskottaviksi.
Juoni on suoraviivainen, mutta sisältää tarvittavat yllätykset. Lopun tapahtumista etenkin poliisi Ketomaahan liittyvät käänteet jäävät osittain selittämättä ja veivät jonkin verran uskottavuutta.
Synkkä niin kuin sydämeni ei aivan lunasta - pilvissä olleita - odotuksiani, mutta on yhtä kaikki erittäin hyvin kirjoitettu dekkari, joka pitää otteessaan loppuun asti. Erikoismaininta kirjan hienosta nimestä!
* * * *
Synkkä niin kuin sydämeni on Tuomaisen neljäs kirja. Esikoisteos Tappaja toivoakseni ei vielä herättänyt itsessäni suuria tunteita, vaan se tuntui perushyvältä ja jossain määrin omaperäiseltä dekkarilta. Veljeni vartija sitten räjäytti pankin ja se on yksi 2000-luvun hienoimpia lukuelämyksiäni. Parantaja yllätti positiivisesti dystopian kuvauksellaan. Kiinnostava yksityiskohta on, että Tuomaisen kirjoja on julkaissut nyt jo kolme eri kustantamoa (Myllylahti, Helsinki-kirjat, Like).
Synkkä niin kuin sydämeni on pohjimmiltaan kostotarina. Aleksi Kivi menettää äitinsä kolmetoistavuotiaana ja jahtaa teosta epäilemäänsä miljonääri Henrik Saarista lähes pakkomielteisesti. Pääosa kirjan tapahtumista sijoittuu vuoteen 2013, jolloin Aleksi on kolmekymmentäkolmevuotias ja pääsee lähikontaktiin Saarisen kanssa.
Tuomainen aloittaa kirjan tapansa mukaan erittäin intensiivisesti ja tarinaan on helppo tempautua mukaan. Jossain välissä tempo laskee ja tarinaan tulee pientä selittämisen ja maalailun makua, kunnes taas loppua kohti mennessä kerronta tiivistyy ja viimeiset luvut täytyi lukea yhdeltä istumalta.
Synkkä niin kuin sydämeni ei erotu niin paljon valtavirtadekkareista kuin Veljeni vartija ja Parantaja. Odotin enemmän "tuomaismaista" yllätystä tarinan tai ympäristön suhteen, mutta tämä kirja olikin perinteisempi jännäri. Kirja erottuu kuitenkin edukseen Tuomaisen kirjoitustyylin ansiosta. Teksti on edelleen yhtä aikaa helppolukuista, tuoretta, näppärää, omaperäistä, rytmikästi ja paikoin runollista. Kirjaa on koko ajan mukava lukea eikä yhtään lausetta halua hypätä yli.
Huomasin, että kahvini oli koskematon. En tiennyt miksi olin ottanut kahvia, tässä pätsissä. Rasvaläikkä nesteen pinnassa näytti onnettomuudelta.
Tykkäsin myös kirjan henkilöhahmoista. Ne on rakennettu tarpeeksi persoonallisiksi ja kärjistetyiksi, mutta kuitenkin juuri ja juuri uskottaviksi.
Juoni on suoraviivainen, mutta sisältää tarvittavat yllätykset. Lopun tapahtumista etenkin poliisi Ketomaahan liittyvät käänteet jäävät osittain selittämättä ja veivät jonkin verran uskottavuutta.
Synkkä niin kuin sydämeni ei aivan lunasta - pilvissä olleita - odotuksiani, mutta on yhtä kaikki erittäin hyvin kirjoitettu dekkari, joka pitää otteessaan loppuun asti. Erikoismaininta kirjan hienosta nimestä!
* * * *
torstai 27. kesäkuuta 2013
Nokia Lumia 800 - vuoden jälkeen
Arvioin Lumia 800 puhelintani viikon käyttökokemuksen perusteella huhtikuussa 2012. Tuo postaus on blogini ylivoimaisesti luetuin juttu joten päätin kirjoittaa mitä ajatuksia kyseinen luuri herättää reilun vuoden käytön jälkeen.
Yleistä käyttöliittymästä
Kirjoitin jo aikaisemmin varovaisen positiivisesti käyttöliittymän ilmeestä eikä ajatukset ole siitä paljon muuttuneet. Tiilipohjainen "flat design" on selkeä ja antaa rauhallisen vaikutelman. Entisenä S40 puhelinten suurkäyttäjänä olen kaipaillut tosin enemmän personointimahdollisuuksia. Nyt itse voi ulkoasuun vaikuttaa hyvin vähän. Lisäksi vakiotiilet (Mail, Internet Explorer, Viestit jne) tuntuu vähän turhankin minimalistiselta designinsa suhteen ja usein pitää kahteen kertaan katsoa että varmasti käynnistää oikean sovelluksen, niin samannäköisiä kuvakkeet ovat.
Käyttöliittymän suurimpia ongelmia on moniajo ja siihen liittyvät asiat. Etulevyn nuoli-näppäimen toiminta on edelleen aivan liian yllätyksellistä eikä sitä painamalla tiedä mihin sovellukseen tai sovelluksen tilaan puhelin palaa. Taustalla pyörivät ohjelmat on hankalasti ymmärrettävissä ja välillä tuntuu että taustalla ollut ohjelma ei ole oikeasti ollut ajossa, vaan jäädytettynä aikaisempaan tilaansa. Tämä aiheuttaa yllätyksiä esimerkiksi navigoinnin ja Sports Trackerin kanssa. Loppukäyttäjänä tulee sellainen olo, että vaikkapa navigoinnin aikana ei uskalla luuriin koskeakaan ettei vain sovellusta vahingossa sulje ja joudu aloittamaan navigointia alusta kohteen asettamisella.
Paljon puhuttu "7.8"softapäivitys oli pettymys. Toki se paransi aloitusnäyttöä ottamalla pois alkuperäisen idoottimaisen "surureunan" joka vei turhaan tilaa tiililtä, mutta muuten parannukset olivat hyvin pieniä. En oikein jaksanut innostua esimerkiksi siitä, että teemoihin tuli muutama väri lisää valittavaksi.
Mikä sen sijaan on toiminut hyvin, on ihmiskeskeisyys useissa toiminnoissa. Eri sosiaaliset verkostot yhdistyvät puhelimessa nätisti ja vieläkin tulee välillä "wow!" fiilis, kun pystyy jokaisen henkilön alta näkemään kaikki häneen liittyvät tapahtumat, olivat ne sitten puheluja, Facebook kuvia tai LinkedIn päivityksiä.
Pakolliset Microsoft palvelut
Kun ostaa Lumian, niin käytännössä alkaa ainakin kolmen Microsoftin palvelun käyttäjäksi - Zunen, Skydriven ja Bingin.
Zune toimii ihan hyvin ja on selkeästi Nokian omaa vanhaa PC/Nokia/OVI Suitea parempi ohjelma puhelimen tietojen hallintaan. Edelleenkin kuitenkin usein ärsyttää se, että puhelinta ei saa massamuistitilaan vaan esimerkiksi kuvien siirtämistä varten on pakko olla Zune asennettuna. Ja sitä ei tietenkään saa esimerkiksi Linuxille.
Skydrive on ollut minulle positiivinen yllätys. Tiedostot siirtyvät pilveen automaattisesti ja saumattomasti, ilman että minun tarvitsee käyttäjänä siitä murehtia. Ei siis valittamista tämän (puoli)pakollisen MS palvelun kanssa.
Laitteen etulevyn suurennuslasinäppäin vie aina suoraan Bing hakukoneeseen. Tämä on kieltämättä kätevää, vaikka viikon käytön jälkeen epäilin koko näppäimen tarpeellisuutta. Mutta kyllä on monta kertaa tullut Googlea ikävä, Bing nyt vain on yksinkertaisesti perushyvä hakukone siinä missä Google on erinomainen. Bingin keskinkertaisuuteen tottuu, mutta aina kun välillä käyttää esimerkiksi iPadin Google hakua, niin tulee kironneeksi sitä, ettei Lumian oletushakukonetta voi vaihtaa. Suurimpia eroja hakukoneissa on esimerkiksi hakusanojen täydennyksessä, kuvien haussa ja hakutulosten laadussa.
Luotettavuus
Lumiani on ainoastaan yhden kerran reilun vuoden aikana mennyt tilaan, jossa vain soft-reset (Volume down + power näppäin 15 sekunnin ajan alaspainettuna) auttoi herättämään puhelimen henkiin. Tästä pisteet Nokialle, harva käyttämäni puhelin on ollut yhtä stabiili.
Mutta, mutta... iän myötä puhelimen tietty tahmaisuus on lisääntynyt ja välillä laite hidastuu yllättäen. Usean kerran on myös käynyt niin, että joku sovellus ei enää suostu käynnistymään ellei puhelimesta käytä virtoja pois päältä. Välillä sovelluksia on myös joutunut uudelleen asentamaan että on saanut ne taas toimimaan. Vika ei todennäköisesti ole huonoissa sovelluksissa, sillä tätä tapahtuu myös ja pääosin Nokian vakiosovellusten kanssa. Sovellusten poistaminen ja muutenkin puhelimen "siivoaminen" tuntuisi auttavan jonkun verran asiaan, mutta kyllähän tässä vahva Windows käyttöjärjestelmä de-ja-vu tulee, kun käytön myötä noita ongelmia ilmenee. Liekö ongelmat muistinhallinnassa vai missä, mutta välillä nuo ärsyttää.
Puhelin ei kuitenkaan kertaakaan ole pettänyt vaan pääsääntöisesti kaikki toimii hyvin. Huomattavasti vähemmän luotettaviakin luureja olen käyttänyt.
Sovellukset
Olen löytänyt sovelluskaupasta (Marketplace) kohtalaisen hyvin sovellukset ja pelit mitä olen halunnut. Mutta kieltämättä olen hieman pettynyt siihen, että edelleenkin moni hyvä sovellus julkistetaan ensin iOS:lle ja Andrdoidille ja sitten ehkä, pitkän tauon jälkeen, Windows Phonelle. Tietokonelehtien sovellusarvioita on vähän tylsä lukea, kun tyypillisesti arvioiduista sovelluksista vain murto-osa on saatavilla omaan puhelimeeni.
Kauppa itsessään toimii hyvin ja asennukset on aina onnistuneet helposti, nopeasti ja luotettavasti.
Työkäytössä
Sähköposti toimii tässä Lumiassa erittäin hyvin. Liitteet aukeavat nätisti ja ovat pääsääntöisesti hyvin luettavissa puhelimella. Myös synkronoinnit ovat toimineet hienosti ja ilman mitään ongelmia.
Kalenterista jää semmoinen maku, että on tullut kiire ja kalenterista on tehty vain pakolliset osat kuntoon. Toki se toimii luotettavsati ja siinäkin synkat sun muut on olleet luotettavia, mutta onhan se kuitenkin aika karun näköinen ja viikkonäkymän puuttuminen on harmillista.
Office sovellukset on viety hyvin mobiiliympäristöön. Aika vähän niitä on tullut käytettyä, mutta kokemukset on olleet positiivisia.
Usein huomaa, kuinka monipuolisia vanhat työkäyttöön suunnatut Symbian laitteet olivat asetusten sun muiden suhteen. Esimerkiksi sähköpostin synkronointiasetukset tukivat niissä työkäyttöä paljon paremmin. Nykypuhelimissa on vähän "one size fits all" fiilistä ja tuo aiheuttaa kompromisseja toiminnallisuuksien suhteen. Tämä ei ole missään tapauksessa vain Lumioiden heikkous, käsittääkseni esimerkiksi iPhonen synkronointisetukset ovat vieläkin rajallisemmat. Mutta ei silti ole Symbiania ikävä, niin paljon sujuvampaa työskentely Lumialla on.
Kamera
Kameralta alunperin odotin paljon, mutta kyllähän tässä mallissa kamera on vain perushyvä, ilman suurin ylisanoja. Hyvässä valaistuksessa paikallaan olevista kohteista tulee hyviä kuvia joissa väritkin on aika hyvin kohdillaan. Mutta heti kun valo vähenee tai liike pitäisi vangita lyhyemmällä valotusajalla niin kännykkäkameran rajoitukset tulevat vastaan.
Kameran kanssa Skydrive toimii hyvin, tykkään siitä että kuvat siirtyvät pilveen automaattisesti taustalla eikä siitä tarvitse huolehtia.
Kamera on alue, jolle on softapäivitysten ja lisäsovellusten muodossa tullut eniten uutta vuoden aikana. Panoraamakuvaus, kuvienkäsittely, liikekuva, erilaiset morphauskikkailut - kaikki hyvin toimivia mukavia lisäyksiä.
Facebook
Sosiaaliset mediat on hyvin integroitu osaksi puhelimen perustoimintoja ja erillisellä Facebook sovellukselle on hyvin vähän käyttöä. Kuitenkin valitettavasti jotkin Facebook toiminnot ja viestit puuttuvat puhelimen perustoiminnoista ja erillistä sovellusta joutuu välillä käyttämään. Eikä Windows Phonen virallinen Facebook sovellus ole kovin hyvä.
Voi olla tyhmän käyttäjän vikaa, mutta en ole vieläkään onnistunut kunnolla selvittämään, miksi osa Facebook viesteistä tulee suoraan Viestit sovellukseen, mutta osa on näkyvissä vain jos käynnistä Facebook sovelluksen.
Status-tietoa Facebookiin on helppo päivittää ja myös kuvat siirtyvät sinne hienosti. Paikkatietokanta on huomattavasti Foursquarea suppeampi ja jostain syystä uusien paikkojen lisääminen ei millään tahdo onnistua vaan aina tulee joku virheilmoitus.
Sitä sun tätä
Viikon käytön jälkeen kirjoittamassani arviossa kritisoin staattisen IP:n määrittelemisen puuttumista. Tuo oli ainoa kerta kun sitä olen tarvinnut enkä usko että tämän puute on ongelma kenellekään.
Soittoäänien käyttöön on tullut apuohjelmia ja soittoäänien itse tekeminen tai musiikin käyttäminen niissä on astetta helpompaa. Kuitenkin edelleenkin omaan mieleen liian hankalaa, kannattaisi ottaa oppia vanhoista S40 puhelimista missä tämä oli tehty hyvin. Alussa sain hetken askartelun jälkeen vaihdettua Nightwishin Imagenariumin soittoääneksi enkä ole sitä vaihtanut.
Internet Explorer on toiminut selaimena yllättävänkin hyvin. Se ei hidastele, lähes kaikki sivut näkyvät hyvin ja käytettävyys on pääsosin kunnossa. Suurin ongelma on nuoli takaisin-napin toiminta. Kun sitä painaa kerran, se vie edelliselle sivulle. Kun sitä painaa toisen kerran, se sulkee selaimen. Arvatkaa kuinka monta kertaa ole vahingossa poistunut selaimesta ja oppinut pelkäämään tuota nuoli-näppäintä. Argh! Eikö nämä tule jossain käytettävyystesteissä esiin?
Navigointi on toiminut hyvin ja opastanut perille. Musiikinkuuntelu toimii ilman ongelmia, FM radio on kiva lisä, joskin äänenlaatu kuulokeantennilla on usein niin huono että käytän lähes ainoastaan internet-radio kanavia. Ylellä on ihan kiva sovellun Windows Phonelle. Musiikin kontrollinappien tuleminen esiin kun painaa äänenvoimakkuusnappeja on hyvä ja toimiva idea.
Mikä välillä ärsyttää on se, että kun laittaa puhelimen äänettömälle, niin se ei hiljennä esimerkiksi pelien ääniä. Eli kun haluaa pelata Angry Birdsiä bussissa niin täytyy aina kelata volumet nollille (tai vaimentaa äänet pelistä suoraan) , pelkkä äänettömälle laittaminen ei riitä.
Myös tekstinsyötössä on ärsyttävä piirre kun ennustava syöttö on päällä. Aina kun kirjoitan "ok", puhelin haluaa vaihtaa sen "on" sanaksi. Tämä on todella rasittavaa, kun tuota "ok":ta tulee aika usein käytettyä. Tässä ei sanaston opettaminen jostain syystä toimi hyvin tai sitten en osaa sitä käyttää. Hyvä ominaisuus teksinsyötössä on syöttökielen vaihtomahdollisuus lennosta.
Akkukesto
Akku kestää normaalissa käytössäni maksimissaan yhden päivän. Rutiiniksi on tullut, että annan puhelimen olla aina yön laturissa. Kyllähän tämä akkukesto on mielestäni yksi suurimmista nykyisten puhelinten ongelmista. Ihmeellistä on, että vaikka muu tekniikka on kehittynyt huimasti, niin akkuteknologia tuntuu polkevan paikoillaan.
Mekaaninen laatu
Olen käyttänyt myyntipakkauksen mukana tullutta silikonisuojusta puhelimen päällä koko ajan. Kieltämättä se alkaa nyt olla jo hyvin nuhjuisen ja likaisen oloinen, mutta suojaa kyllä hyvin pieniltä kolhuilta. Suoja kerää alleen töhnää ja kannatta välillä muistaa puhdistaa puhelin sen alta.
Epäilin alunperin usb portin heiveröisen läpän kestävyyttä. Se kesti kauemmin kuin odotin ja katkesi vasta noin vuoden käytön jälkeen.
Kokonaisuutena Lumiani on edelleen mekaanisesti muuten uudenveroisessa kunnossa. Mikää kohta ei nitise eikä natise, näytön lasi ei ole naarmuuntunut vaikka olen pitänyt puhelinta paljon taskussa, liittimet toimivat hyvin ja niin edelleen.
Yhteenveto
Älypuhelimet kehittyvät kovaa vauhtia ja kieltämättä Lumia 800 vaikuttaa jo hieman vanhentuneelta. Perusfiilikseni siitä on kuitenkin ollut positiivinen, kaikesta ylläolevasta kritiikistä huolimatta. Puhelimeni on toiminut luotettavasti ja käyttötuntuma on useimmiten miellyttävä, kotoinen ja selkeä. Useat ylhäällä luetellut ongelmat ovat ongelmia myös muissa älypuhelinmalleissa, kuten esimerkiksi akkukesto ja kameran rajoitukset.
Niinpä tulen vahvasti harkitsemaan seuraavaksikin puhelimeksi Lumiaa. Ainakin jos kameraan saadaan selkeää "Nokia lisää", moniajoon liittyviä ongelmia korjataan ja sovelluskaupan tarjonta paranee.
Yleistä käyttöliittymästä
Kirjoitin jo aikaisemmin varovaisen positiivisesti käyttöliittymän ilmeestä eikä ajatukset ole siitä paljon muuttuneet. Tiilipohjainen "flat design" on selkeä ja antaa rauhallisen vaikutelman. Entisenä S40 puhelinten suurkäyttäjänä olen kaipaillut tosin enemmän personointimahdollisuuksia. Nyt itse voi ulkoasuun vaikuttaa hyvin vähän. Lisäksi vakiotiilet (Mail, Internet Explorer, Viestit jne) tuntuu vähän turhankin minimalistiselta designinsa suhteen ja usein pitää kahteen kertaan katsoa että varmasti käynnistää oikean sovelluksen, niin samannäköisiä kuvakkeet ovat.
Käyttöliittymän suurimpia ongelmia on moniajo ja siihen liittyvät asiat. Etulevyn nuoli-näppäimen toiminta on edelleen aivan liian yllätyksellistä eikä sitä painamalla tiedä mihin sovellukseen tai sovelluksen tilaan puhelin palaa. Taustalla pyörivät ohjelmat on hankalasti ymmärrettävissä ja välillä tuntuu että taustalla ollut ohjelma ei ole oikeasti ollut ajossa, vaan jäädytettynä aikaisempaan tilaansa. Tämä aiheuttaa yllätyksiä esimerkiksi navigoinnin ja Sports Trackerin kanssa. Loppukäyttäjänä tulee sellainen olo, että vaikkapa navigoinnin aikana ei uskalla luuriin koskeakaan ettei vain sovellusta vahingossa sulje ja joudu aloittamaan navigointia alusta kohteen asettamisella.
Paljon puhuttu "7.8"softapäivitys oli pettymys. Toki se paransi aloitusnäyttöä ottamalla pois alkuperäisen idoottimaisen "surureunan" joka vei turhaan tilaa tiililtä, mutta muuten parannukset olivat hyvin pieniä. En oikein jaksanut innostua esimerkiksi siitä, että teemoihin tuli muutama väri lisää valittavaksi.
Mikä sen sijaan on toiminut hyvin, on ihmiskeskeisyys useissa toiminnoissa. Eri sosiaaliset verkostot yhdistyvät puhelimessa nätisti ja vieläkin tulee välillä "wow!" fiilis, kun pystyy jokaisen henkilön alta näkemään kaikki häneen liittyvät tapahtumat, olivat ne sitten puheluja, Facebook kuvia tai LinkedIn päivityksiä.
Pakolliset Microsoft palvelut
Kun ostaa Lumian, niin käytännössä alkaa ainakin kolmen Microsoftin palvelun käyttäjäksi - Zunen, Skydriven ja Bingin.
Zune toimii ihan hyvin ja on selkeästi Nokian omaa vanhaa PC/Nokia/OVI Suitea parempi ohjelma puhelimen tietojen hallintaan. Edelleenkin kuitenkin usein ärsyttää se, että puhelinta ei saa massamuistitilaan vaan esimerkiksi kuvien siirtämistä varten on pakko olla Zune asennettuna. Ja sitä ei tietenkään saa esimerkiksi Linuxille.
Skydrive on ollut minulle positiivinen yllätys. Tiedostot siirtyvät pilveen automaattisesti ja saumattomasti, ilman että minun tarvitsee käyttäjänä siitä murehtia. Ei siis valittamista tämän (puoli)pakollisen MS palvelun kanssa.
Laitteen etulevyn suurennuslasinäppäin vie aina suoraan Bing hakukoneeseen. Tämä on kieltämättä kätevää, vaikka viikon käytön jälkeen epäilin koko näppäimen tarpeellisuutta. Mutta kyllä on monta kertaa tullut Googlea ikävä, Bing nyt vain on yksinkertaisesti perushyvä hakukone siinä missä Google on erinomainen. Bingin keskinkertaisuuteen tottuu, mutta aina kun välillä käyttää esimerkiksi iPadin Google hakua, niin tulee kironneeksi sitä, ettei Lumian oletushakukonetta voi vaihtaa. Suurimpia eroja hakukoneissa on esimerkiksi hakusanojen täydennyksessä, kuvien haussa ja hakutulosten laadussa.
Luotettavuus
Lumiani on ainoastaan yhden kerran reilun vuoden aikana mennyt tilaan, jossa vain soft-reset (Volume down + power näppäin 15 sekunnin ajan alaspainettuna) auttoi herättämään puhelimen henkiin. Tästä pisteet Nokialle, harva käyttämäni puhelin on ollut yhtä stabiili.
Mutta, mutta... iän myötä puhelimen tietty tahmaisuus on lisääntynyt ja välillä laite hidastuu yllättäen. Usean kerran on myös käynyt niin, että joku sovellus ei enää suostu käynnistymään ellei puhelimesta käytä virtoja pois päältä. Välillä sovelluksia on myös joutunut uudelleen asentamaan että on saanut ne taas toimimaan. Vika ei todennäköisesti ole huonoissa sovelluksissa, sillä tätä tapahtuu myös ja pääosin Nokian vakiosovellusten kanssa. Sovellusten poistaminen ja muutenkin puhelimen "siivoaminen" tuntuisi auttavan jonkun verran asiaan, mutta kyllähän tässä vahva Windows käyttöjärjestelmä de-ja-vu tulee, kun käytön myötä noita ongelmia ilmenee. Liekö ongelmat muistinhallinnassa vai missä, mutta välillä nuo ärsyttää.
Puhelin ei kuitenkaan kertaakaan ole pettänyt vaan pääsääntöisesti kaikki toimii hyvin. Huomattavasti vähemmän luotettaviakin luureja olen käyttänyt.
Sovellukset
Olen löytänyt sovelluskaupasta (Marketplace) kohtalaisen hyvin sovellukset ja pelit mitä olen halunnut. Mutta kieltämättä olen hieman pettynyt siihen, että edelleenkin moni hyvä sovellus julkistetaan ensin iOS:lle ja Andrdoidille ja sitten ehkä, pitkän tauon jälkeen, Windows Phonelle. Tietokonelehtien sovellusarvioita on vähän tylsä lukea, kun tyypillisesti arvioiduista sovelluksista vain murto-osa on saatavilla omaan puhelimeeni.
Kauppa itsessään toimii hyvin ja asennukset on aina onnistuneet helposti, nopeasti ja luotettavasti.
Työkäytössä
Sähköposti toimii tässä Lumiassa erittäin hyvin. Liitteet aukeavat nätisti ja ovat pääsääntöisesti hyvin luettavissa puhelimella. Myös synkronoinnit ovat toimineet hienosti ja ilman mitään ongelmia.
Kalenterista jää semmoinen maku, että on tullut kiire ja kalenterista on tehty vain pakolliset osat kuntoon. Toki se toimii luotettavsati ja siinäkin synkat sun muut on olleet luotettavia, mutta onhan se kuitenkin aika karun näköinen ja viikkonäkymän puuttuminen on harmillista.
Office sovellukset on viety hyvin mobiiliympäristöön. Aika vähän niitä on tullut käytettyä, mutta kokemukset on olleet positiivisia.
Usein huomaa, kuinka monipuolisia vanhat työkäyttöön suunnatut Symbian laitteet olivat asetusten sun muiden suhteen. Esimerkiksi sähköpostin synkronointiasetukset tukivat niissä työkäyttöä paljon paremmin. Nykypuhelimissa on vähän "one size fits all" fiilistä ja tuo aiheuttaa kompromisseja toiminnallisuuksien suhteen. Tämä ei ole missään tapauksessa vain Lumioiden heikkous, käsittääkseni esimerkiksi iPhonen synkronointisetukset ovat vieläkin rajallisemmat. Mutta ei silti ole Symbiania ikävä, niin paljon sujuvampaa työskentely Lumialla on.
Kamera
Kameralta alunperin odotin paljon, mutta kyllähän tässä mallissa kamera on vain perushyvä, ilman suurin ylisanoja. Hyvässä valaistuksessa paikallaan olevista kohteista tulee hyviä kuvia joissa väritkin on aika hyvin kohdillaan. Mutta heti kun valo vähenee tai liike pitäisi vangita lyhyemmällä valotusajalla niin kännykkäkameran rajoitukset tulevat vastaan.
Kameran kanssa Skydrive toimii hyvin, tykkään siitä että kuvat siirtyvät pilveen automaattisesti taustalla eikä siitä tarvitse huolehtia.
Kamera on alue, jolle on softapäivitysten ja lisäsovellusten muodossa tullut eniten uutta vuoden aikana. Panoraamakuvaus, kuvienkäsittely, liikekuva, erilaiset morphauskikkailut - kaikki hyvin toimivia mukavia lisäyksiä.
Sosiaaliset mediat on hyvin integroitu osaksi puhelimen perustoimintoja ja erillisellä Facebook sovellukselle on hyvin vähän käyttöä. Kuitenkin valitettavasti jotkin Facebook toiminnot ja viestit puuttuvat puhelimen perustoiminnoista ja erillistä sovellusta joutuu välillä käyttämään. Eikä Windows Phonen virallinen Facebook sovellus ole kovin hyvä.
Voi olla tyhmän käyttäjän vikaa, mutta en ole vieläkään onnistunut kunnolla selvittämään, miksi osa Facebook viesteistä tulee suoraan Viestit sovellukseen, mutta osa on näkyvissä vain jos käynnistä Facebook sovelluksen.
Status-tietoa Facebookiin on helppo päivittää ja myös kuvat siirtyvät sinne hienosti. Paikkatietokanta on huomattavasti Foursquarea suppeampi ja jostain syystä uusien paikkojen lisääminen ei millään tahdo onnistua vaan aina tulee joku virheilmoitus.
Sitä sun tätä
Viikon käytön jälkeen kirjoittamassani arviossa kritisoin staattisen IP:n määrittelemisen puuttumista. Tuo oli ainoa kerta kun sitä olen tarvinnut enkä usko että tämän puute on ongelma kenellekään.
Soittoäänien käyttöön on tullut apuohjelmia ja soittoäänien itse tekeminen tai musiikin käyttäminen niissä on astetta helpompaa. Kuitenkin edelleenkin omaan mieleen liian hankalaa, kannattaisi ottaa oppia vanhoista S40 puhelimista missä tämä oli tehty hyvin. Alussa sain hetken askartelun jälkeen vaihdettua Nightwishin Imagenariumin soittoääneksi enkä ole sitä vaihtanut.
Internet Explorer on toiminut selaimena yllättävänkin hyvin. Se ei hidastele, lähes kaikki sivut näkyvät hyvin ja käytettävyys on pääsosin kunnossa. Suurin ongelma on nuoli takaisin-napin toiminta. Kun sitä painaa kerran, se vie edelliselle sivulle. Kun sitä painaa toisen kerran, se sulkee selaimen. Arvatkaa kuinka monta kertaa ole vahingossa poistunut selaimesta ja oppinut pelkäämään tuota nuoli-näppäintä. Argh! Eikö nämä tule jossain käytettävyystesteissä esiin?
Navigointi on toiminut hyvin ja opastanut perille. Musiikinkuuntelu toimii ilman ongelmia, FM radio on kiva lisä, joskin äänenlaatu kuulokeantennilla on usein niin huono että käytän lähes ainoastaan internet-radio kanavia. Ylellä on ihan kiva sovellun Windows Phonelle. Musiikin kontrollinappien tuleminen esiin kun painaa äänenvoimakkuusnappeja on hyvä ja toimiva idea.
Mikä välillä ärsyttää on se, että kun laittaa puhelimen äänettömälle, niin se ei hiljennä esimerkiksi pelien ääniä. Eli kun haluaa pelata Angry Birdsiä bussissa niin täytyy aina kelata volumet nollille (tai vaimentaa äänet pelistä suoraan) , pelkkä äänettömälle laittaminen ei riitä.
Myös tekstinsyötössä on ärsyttävä piirre kun ennustava syöttö on päällä. Aina kun kirjoitan "ok", puhelin haluaa vaihtaa sen "on" sanaksi. Tämä on todella rasittavaa, kun tuota "ok":ta tulee aika usein käytettyä. Tässä ei sanaston opettaminen jostain syystä toimi hyvin tai sitten en osaa sitä käyttää. Hyvä ominaisuus teksinsyötössä on syöttökielen vaihtomahdollisuus lennosta.
Akkukesto
Akku kestää normaalissa käytössäni maksimissaan yhden päivän. Rutiiniksi on tullut, että annan puhelimen olla aina yön laturissa. Kyllähän tämä akkukesto on mielestäni yksi suurimmista nykyisten puhelinten ongelmista. Ihmeellistä on, että vaikka muu tekniikka on kehittynyt huimasti, niin akkuteknologia tuntuu polkevan paikoillaan.
Mekaaninen laatu
Olen käyttänyt myyntipakkauksen mukana tullutta silikonisuojusta puhelimen päällä koko ajan. Kieltämättä se alkaa nyt olla jo hyvin nuhjuisen ja likaisen oloinen, mutta suojaa kyllä hyvin pieniltä kolhuilta. Suoja kerää alleen töhnää ja kannatta välillä muistaa puhdistaa puhelin sen alta.
Epäilin alunperin usb portin heiveröisen läpän kestävyyttä. Se kesti kauemmin kuin odotin ja katkesi vasta noin vuoden käytön jälkeen.
Kokonaisuutena Lumiani on edelleen mekaanisesti muuten uudenveroisessa kunnossa. Mikää kohta ei nitise eikä natise, näytön lasi ei ole naarmuuntunut vaikka olen pitänyt puhelinta paljon taskussa, liittimet toimivat hyvin ja niin edelleen.
Yhteenveto
Älypuhelimet kehittyvät kovaa vauhtia ja kieltämättä Lumia 800 vaikuttaa jo hieman vanhentuneelta. Perusfiilikseni siitä on kuitenkin ollut positiivinen, kaikesta ylläolevasta kritiikistä huolimatta. Puhelimeni on toiminut luotettavasti ja käyttötuntuma on useimmiten miellyttävä, kotoinen ja selkeä. Useat ylhäällä luetellut ongelmat ovat ongelmia myös muissa älypuhelinmalleissa, kuten esimerkiksi akkukesto ja kameran rajoitukset.
Niinpä tulen vahvasti harkitsemaan seuraavaksikin puhelimeksi Lumiaa. Ainakin jos kameraan saadaan selkeää "Nokia lisää", moniajoon liittyviä ongelmia korjataan ja sovelluskaupan tarjonta paranee.
sunnuntai 9. kesäkuuta 2013
Dennis Lehane: Kuutamomaili (Tammi)
Kuutamomaili on kuudes kirja Lehanen Kenzie-Gennaro sarjassa. Lehane on tämän dekkarisarjan lisäksi kirjoittanut myös patconroymaista ajankuvaa (Menneisyden ote) ja yliluonnollisia elementtejä sisältävän jännärin (Suljettu saari). Olen kaikki Lehanen aikaisemmat teokset lukenut ja pitänyt niistä todella paljon. Odotukset olivat siis korkealla kun aloitin Kuutamomailin lukemisen.
Kirjan pääosassa on pariskunta Patrick Kenzie ja Angela Gennaro. Aikaisemmissa sarjan osissa he ovat yhdessä ratkoneet yksitysetsivinä rikoksia, mutta nyt aikaa on kulunut ja perheenlisäyksen myötä Angela on jättäytynyt pois dekkarin hommista.
Kuutamomaili on jatko-osa aikaisemmin ilmestyneelle kirjalle Muisto vain. Tuosta kirjasta on myös tehty elokuva, joka taisi näkyä televisiossa ihan muutama kuukausi sitten. Kuutamomailin voi lukea myös itsenäisenä teoksena, mutta suosittelen kyllä ilman muuta lukemaan aikaisemman osan ensin.
Kuutamomailissa Patrick tutkii teini-ikäisen tytön katoamista ja joutuu samalla palaamaan kahdentoista vuoden takaisiin tapahtumiin ja omiin moraalisiin valintoihinsa. Oikean ja väärän raja hämärtyy taas kerran kun tapahtumat etenevät Bostonin monin paikoin lohduttomassa ympäristössä. Lehanen maailma on edelleen väkivaltainen ja päihteitä täynnä, jokainen pitää huolen omista asioistaan ja toisesta välitetään vain jos siitä on jotain hyötyä itselle. Herkullisena sivuhenkilönä esiintyy taas väkivaltainen, ihastuttava nallekarhu, Bubba. Kiinnostavaa miten Lehane on Bubbasta onnistunut luomaan hahmon, joka tuntuu sympaattiselta samalla kun ampuu kidutustarkoituksessa toista polveen. Muisto vain kirjan elokuvaversion Bubba oli muuten minulle suuri pettymys, hän ei ollenkaan vastannut sitä mielikuvaa mikä minulle oli kirjoista tullut.
Lehane kirjoittaa tyylinsä mukaisesti paljon lyhyttä dialogia, jota on helppo ja miellýttävä lukea. Aikaisemmissakin kirjoissa musta huumori on ollut vahvasti esillä, mutta Kuutamomailissa huumoria on vielä enemmän ja se on paikoin vielä mustempaa. Etenkin loppupuolen väkivaltainen välienselvittely oli kuin Pulp Fictionista repäisty. Väkivaltaa kirjassa ei tällä kertää kuitenkaan ollut mielestäni liikaa, kuten joissain Lehanen edellisissä kirjoissa.
Kuutamomaili oli hyvä dekkari joka tempasi mukaansa alusta loppuun. Ihan Lehanen parhaimmistoon en sitä kuitenkaan nosta. Kirja tuntui loppujäähdyttelyltä Kenzie-Gennaro sarjalle, ihan täysillä ei enää menty, ihan kaikkea ei enää jaksettu antaa. Tuntui vähän, että Lehane on päähenkilöidensä tapaan väsynyt kaikkeen siihen välinpitämättömyyteen, harmauteen ja pelkoon, joka kirjan ihmisten arkea leimaa.
* * *
Kirjan pääosassa on pariskunta Patrick Kenzie ja Angela Gennaro. Aikaisemmissa sarjan osissa he ovat yhdessä ratkoneet yksitysetsivinä rikoksia, mutta nyt aikaa on kulunut ja perheenlisäyksen myötä Angela on jättäytynyt pois dekkarin hommista.
Kuutamomaili on jatko-osa aikaisemmin ilmestyneelle kirjalle Muisto vain. Tuosta kirjasta on myös tehty elokuva, joka taisi näkyä televisiossa ihan muutama kuukausi sitten. Kuutamomailin voi lukea myös itsenäisenä teoksena, mutta suosittelen kyllä ilman muuta lukemaan aikaisemman osan ensin.
Kuutamomailissa Patrick tutkii teini-ikäisen tytön katoamista ja joutuu samalla palaamaan kahdentoista vuoden takaisiin tapahtumiin ja omiin moraalisiin valintoihinsa. Oikean ja väärän raja hämärtyy taas kerran kun tapahtumat etenevät Bostonin monin paikoin lohduttomassa ympäristössä. Lehanen maailma on edelleen väkivaltainen ja päihteitä täynnä, jokainen pitää huolen omista asioistaan ja toisesta välitetään vain jos siitä on jotain hyötyä itselle. Herkullisena sivuhenkilönä esiintyy taas väkivaltainen, ihastuttava nallekarhu, Bubba. Kiinnostavaa miten Lehane on Bubbasta onnistunut luomaan hahmon, joka tuntuu sympaattiselta samalla kun ampuu kidutustarkoituksessa toista polveen. Muisto vain kirjan elokuvaversion Bubba oli muuten minulle suuri pettymys, hän ei ollenkaan vastannut sitä mielikuvaa mikä minulle oli kirjoista tullut.
Lehane kirjoittaa tyylinsä mukaisesti paljon lyhyttä dialogia, jota on helppo ja miellýttävä lukea. Aikaisemmissakin kirjoissa musta huumori on ollut vahvasti esillä, mutta Kuutamomailissa huumoria on vielä enemmän ja se on paikoin vielä mustempaa. Etenkin loppupuolen väkivaltainen välienselvittely oli kuin Pulp Fictionista repäisty. Väkivaltaa kirjassa ei tällä kertää kuitenkaan ollut mielestäni liikaa, kuten joissain Lehanen edellisissä kirjoissa.
Kuutamomaili oli hyvä dekkari joka tempasi mukaansa alusta loppuun. Ihan Lehanen parhaimmistoon en sitä kuitenkaan nosta. Kirja tuntui loppujäähdyttelyltä Kenzie-Gennaro sarjalle, ihan täysillä ei enää menty, ihan kaikkea ei enää jaksettu antaa. Tuntui vähän, että Lehane on päähenkilöidensä tapaan väsynyt kaikkeen siihen välinpitämättömyyteen, harmauteen ja pelkoon, joka kirjan ihmisten arkea leimaa.
* * *
maanantai 27. toukokuuta 2013
Anders Roslund & Börge Hellström: Edward Finniganin hyvitys (WSOY)
Heti alkuun kiitos Anonyymille joka vinkkasi Roslund & Hellströmistä minulle Nesbön Aaveen kommenteissa. Jotenkin tämä ruotsalainen kirjailijaduo on mennyt minulta ohi enkä ole heidän tuotantoonsa aikaisemmin tutustunut. Tuon vinkkauksen perusteella löysin sitten esimerkiksi Crimetime blogin ylistävän arvion Kaksi Soturia kirjasta. Tämän jälkeen kirjoitin Roslund & Hellströmin muistiin nämä-haluan-lukea listani kärkeen ja seuraavalla kirjastoreissulla hyllystä tarttui mukaan Edward Finniganin hyvitys.
Jo kirjan alkupuolella tuli "yes!" fiilis - olin selvästi löytänyt omaan lukumakuuni erittäin hyvin sopivan kirjailijakaksikon ja kirjaston hyllyssä odottaa useita lukemattomia kirjoja samoilta kirjoittajilta. Tunne oli vähän sama kuin aikanaan ensimmäistä Nesböta lukiessani.
Edward Finniganin hyvitys sijoittuu kahteen miljööseen. Ruotsinlaivalla tapahtuu pahoinpitely ja komisario Ewert Grens ryhtyy tutkimaan tapausta. Toinen tapahtumaketju sijoittuu Yhdysvaltoihin missä kuolemaantuomittu mies odottaa tuomionsa täytäntöönpanoa vankilan Death Row osastolla. Otsikon Edward Finnigan on murhasta tuomitun miehen uhrin isä.
Kirjoittajat kuvaavat kuolemaantuomitun vangin tuntoja erittäin aidon tuntuisesti. Lukiessa vaihtelivat klaustrofobian, surun, vihan ja voimattomuuden tunteet. Ruotsin pään tapahtumien kuvauksesta tuli mieleen wallanderit, barbarotit ja vanveetereenit, mutta ihan positiivisessa mielessä. Tutkivana poliisina näissä pohjoismaisissa dekkareissa tuntuu lähes aina olevan keski-ikäinen yksinäinen ja kärttyinen mies. Ewert Grens ei tästä kaavasta paljoa poikkea mutta jää kuitenkin mieleen omana itsenään. Särmää Grensin henkilöön tuo etenkin hänen onnettomuudessa pysyvästi vammautunut vaimonsa.
Edward Finniganin hyvitys on erittäin hyvä dekkari. Se on helppolukuinen, mutta kuitenkin taitavasti ja vangitsevasti kirjoitettu. Kirjan rakenne on hyvä ja etenkin lopussa jännitystä rakennettiin hyvin lukuja tiivistämällä. Kirja ei sorru väkivallalla mässäilyyn, vaan kertoo tarinansa ennemminkin realistisesti, pieniä vivahteita painottaen.
* * * *
Jo kirjan alkupuolella tuli "yes!" fiilis - olin selvästi löytänyt omaan lukumakuuni erittäin hyvin sopivan kirjailijakaksikon ja kirjaston hyllyssä odottaa useita lukemattomia kirjoja samoilta kirjoittajilta. Tunne oli vähän sama kuin aikanaan ensimmäistä Nesböta lukiessani.
Edward Finniganin hyvitys sijoittuu kahteen miljööseen. Ruotsinlaivalla tapahtuu pahoinpitely ja komisario Ewert Grens ryhtyy tutkimaan tapausta. Toinen tapahtumaketju sijoittuu Yhdysvaltoihin missä kuolemaantuomittu mies odottaa tuomionsa täytäntöönpanoa vankilan Death Row osastolla. Otsikon Edward Finnigan on murhasta tuomitun miehen uhrin isä.
Kirjoittajat kuvaavat kuolemaantuomitun vangin tuntoja erittäin aidon tuntuisesti. Lukiessa vaihtelivat klaustrofobian, surun, vihan ja voimattomuuden tunteet. Ruotsin pään tapahtumien kuvauksesta tuli mieleen wallanderit, barbarotit ja vanveetereenit, mutta ihan positiivisessa mielessä. Tutkivana poliisina näissä pohjoismaisissa dekkareissa tuntuu lähes aina olevan keski-ikäinen yksinäinen ja kärttyinen mies. Ewert Grens ei tästä kaavasta paljoa poikkea mutta jää kuitenkin mieleen omana itsenään. Särmää Grensin henkilöön tuo etenkin hänen onnettomuudessa pysyvästi vammautunut vaimonsa.
Edward Finniganin hyvitys on erittäin hyvä dekkari. Se on helppolukuinen, mutta kuitenkin taitavasti ja vangitsevasti kirjoitettu. Kirjan rakenne on hyvä ja etenkin lopussa jännitystä rakennettiin hyvin lukuja tiivistämällä. Kirja ei sorru väkivallalla mässäilyyn, vaan kertoo tarinansa ennemminkin realistisesti, pieniä vivahteita painottaen.
* * * *
maanantai 13. toukokuuta 2013
Taavi Soininvaara: Valkoinen kääpiö (Otava)
Valkoinen kääpiö on neljäs ja samalla viimeinen osa Soininvaaran Mundus Novus sarjaa. Olen sarjasta arvioinut jo kaksi edellistä osaa. Tuntuu, että Valkoisesta kääpiöstä on hankala kovin paljon uusia asioita sisältävää arviota kirjoittaa, nuo edellisten osien kommentit soveltuvat hyvin myös tähän sarjan päätösosaan.
Kirjasarja kertoo YK:ssa työskentelevästä Leo Karasta, joka tutkii salaperäistä Mundun Novus-rikollisjärjestöä. Juonta mutkistaa Karan oma hämärän peitossa oleva menneisyys, tunnevammainen Karaa jahtaava ammattitappaja, sarjan ensimmäisen kirjan alussa kidnapattua tyttöään edelleen etsivä Kati Soisalo sekä lukuisat muut persoonalliset - tai osin jopa oudot - sivuhahmot.
Soininvaara vetää tässäkin kirjassa juonen ja henkilöiden erityispiirteet sopivasti överiksi, realistisuuden puutteella ei kannata aivojaan vaivata tai muuten lukunautinto lässähtää helposti siihen. Valkoinen kääpiö on edeltäjiään vahvemmin poliittinen trilleri ja kirjailija sekoittaa Suomen lähihistorian faktaa ja fiktiota danbrownimaiseen tyyliin. Jotenkin kirjan poliittinen puoli jäi kuitenkin omaan makuuni liikaa selittelevän sivuosan rooliin, siitä olisi voinut saada enemmänkin irti ja tällä tavoin paremmin erottautua valtavirtajännäreistä.
Valkoinen kääpiö oli kohtuullisen viihdyttävää ja etenkin kirjan lopussa myös koukuttavaa luettavaa. Soinivaara pitää hyvin muutamat sivujuonet käsissään ja kertoo niitä sopivia pätkiä kerrallaan. Neljän kirjan verran pohjustettu suuri salaliittojuoni paljastuu lopussa, mutta ei onnistu mitenkään suuresti sävähdyttämään tai yllättämään. Kirjan parasta antia oli mielestäni sveitsiläisen pankkiirin Maximilian Messmerin pakomatkasta kertovat osa.
Kuriositeettina todettakoon, että Hong Kongin valtavat motellikompleksit ovat ilmeisesti muodissa dekkaristien keskuudesssa. Nyt sellaisessa vierailee päähenkilö Leo Kara. Aikaisemmin ainakin Jo Nesbön kirjoissa Harry Hole on Chungking Mansionin vakioasukkaita ja Michael Connellyn Lohikäärmeen merkissä siellä vierailee Harry Bosch.
* *
Kirjasarja kertoo YK:ssa työskentelevästä Leo Karasta, joka tutkii salaperäistä Mundun Novus-rikollisjärjestöä. Juonta mutkistaa Karan oma hämärän peitossa oleva menneisyys, tunnevammainen Karaa jahtaava ammattitappaja, sarjan ensimmäisen kirjan alussa kidnapattua tyttöään edelleen etsivä Kati Soisalo sekä lukuisat muut persoonalliset - tai osin jopa oudot - sivuhahmot.
Soininvaara vetää tässäkin kirjassa juonen ja henkilöiden erityispiirteet sopivasti överiksi, realistisuuden puutteella ei kannata aivojaan vaivata tai muuten lukunautinto lässähtää helposti siihen. Valkoinen kääpiö on edeltäjiään vahvemmin poliittinen trilleri ja kirjailija sekoittaa Suomen lähihistorian faktaa ja fiktiota danbrownimaiseen tyyliin. Jotenkin kirjan poliittinen puoli jäi kuitenkin omaan makuuni liikaa selittelevän sivuosan rooliin, siitä olisi voinut saada enemmänkin irti ja tällä tavoin paremmin erottautua valtavirtajännäreistä.
Valkoinen kääpiö oli kohtuullisen viihdyttävää ja etenkin kirjan lopussa myös koukuttavaa luettavaa. Soinivaara pitää hyvin muutamat sivujuonet käsissään ja kertoo niitä sopivia pätkiä kerrallaan. Neljän kirjan verran pohjustettu suuri salaliittojuoni paljastuu lopussa, mutta ei onnistu mitenkään suuresti sävähdyttämään tai yllättämään. Kirjan parasta antia oli mielestäni sveitsiläisen pankkiirin Maximilian Messmerin pakomatkasta kertovat osa.
Kuriositeettina todettakoon, että Hong Kongin valtavat motellikompleksit ovat ilmeisesti muodissa dekkaristien keskuudesssa. Nyt sellaisessa vierailee päähenkilö Leo Kara. Aikaisemmin ainakin Jo Nesbön kirjoissa Harry Hole on Chungking Mansionin vakioasukkaita ja Michael Connellyn Lohikäärmeen merkissä siellä vierailee Harry Bosch.
* *
maanantai 29. huhtikuuta 2013
Kesken jääneitä
Arvosteluja tähän blogiini on viime aikoina ilmestynyt aika harvaan tahtiin. Yksi syy on työkiireet, mutta eniten asiaan on vaikuttanut se, että olen jättänyt useita kirjoja kesken viimeisten viikojen aikana. Tämä tuntuu vähän huolestuttavalta, etenkin kun kirjat eivät ole mitenkään huonoja olleet, mutta eivät vain ole minulle toimineet enkä ole jaksanut väkisellä lukea. Tässä kuitenkin lyhyitä kommentteja näistä kesken jääneistä teoksista.
William Gibson: Neurovelho (WSOY)
Pidän itseäni jonkin sortin sci-fin ystävänä. Siksipä päätin paikata yleissivistykseni aukkoja lukemalla yhden tieteiskirjallisuuden ehdottomista klassikoista, Gibsonin Neurovelhon. Ja nyt hävettää tunnustaa että kirja jäi kesken kun olin lukenut siitä noin kolmasosan. Jotenkin kirja vain tuntui tylsältä ja tuli tunne että tämä on luettu aikaisemminkin. Olisiko niin, että Neurovelho on antanut niin paljon vaikutteita kirjoihin ja elokuviin, että sen viehätys karisee kun sen lukee liian myöhään? Siinä missä esimerkiksi Orwellin 1984 on mielestäni kestänyt hyvin aikaa, tuntui Neurovelho auttamattoman 80-lukulaiselta. Tällä kritiikillä menetän nyt todennäkäisesti kaiken uskottavuuteni sci-fin arvioijana, mutta Neurovelho todellakin oli minulle puuduttavaa luettavaa enkä siitä jaksanut innostua.
Hannu Rajaniemi: Fraktaaliruhtinas (Gummerus)
Fraktaaliruhtinas on jatko-osa Kvanttivarkaalle, jolle annoin viisi tähteä ja joka on yksi hienoimmista sci-fi lukuelämyksistäni. Odotin siis innolla Fraktaaliruhtinaan ilmestymistä ja aloin sitä suurin odotuksin ahmimaan. Kvanttivaras oli aluksi todella haastavaa luettavaa ja kirjaan piti todella paljon keskittyä että pysyi kärryillä. Oletin että tämän jatko-osa olisi jollain lailla helpommin lähestyttävä kun on ensimmäisen osan ajatuksella lukenut. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan Fraktaaliruhtinas laittoi aivonystyrät vähintään yhtä koville ja lukeminen edistyi hitaasti. Tykkäsin kuitenkin edelleen Rajaniemen intensiivisestä kirjoitustyylistä ja kirjan maisemat ja tapahtumat alkoivat mukavasti pyöriä mielessä lukemisen jälkeen. Mutta sitten vain reilun sadan sivun jälkeen loppuivat voimat ja alkoi tekemään mieli jotain selvästi kevyempää luettavaa. Ehkä syynä oli kirjan lukeminen liian kiireisenä. Luulen, että palaan tähän vielä myöhemmin ja annan Fraktaaliruhtinaalle uuden mahdollisuuden. Kirja on hyvä, nyt vain en löytänyt oikeaa mielentilaa sen sulattamiseen. Kesäinen laiturinnokka voisi olla tälle parempi lukupaikka kuin stressaavan työmatkan lyhyt lento.
Stephen King: Pimeä yö, tähdetön taivas (Tammi)
Tämä Kingin neljän novellin kokoelma on saanut paljon positiivisia arvioita ja otin sen eräänlaiseksi välipalalukemiseksi. Joskus on vain mukava ahmia lyhyt novelli yhdeltä istumalta. Odotin Kingimäisiä hyvin kerrottuja tarinoita joissa on ovelia juonenkäänteitä, miettimään laittavia ihmiskohtaloita ja ehkä ripaus yönpimeää kauhua. Luin novelleista kaksi ensimmäistä ja sen jälkeen jätin tämän(kin) kesken.
Ensimmäinen tarina sijoittuu nimensä mukaisesti vuoteen 1922 ja kertoo maanviljelijästä, hänen vaimostaan ja pojastaan. Perhe elää maatilallaan näennäisen onnellisena mutta sitten tilanne kiristyy ja tapahtumat karkaavat käsistä. Novellin suurin ongelma on sen pituus, 125 sivua. Juoni raahustaa samaa rataa koko ajan eikä millään kanna koko tarinan ajan. Odotin koko ajan että johdanto päättyy ja päästään itse asiaan. Mutta loppujen lopuksi koko tarina oli yhtä suurta johdantoa ilman suuria tunnetilan muutoksia suuntaan tai toiseen. King toki kirjoittaa hyvin ja sujuvasti ja sinällään novellia oli miellyttävää lukea.
Toinen tarina on nimeltään Iso Kuski. Se kertoo jossain määrin klassisen kostotarinan missä väkivallan kohteeksi joutunut ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Tarina etenee vauhdikaammin ja mukaansatempaavammin kuin 1922, mutta taas kerran olisin odottanut enemmän Kingiltä. Tapahtumat ovat ennalta-arvattavia ja kertomisessa on alleviivauksen makua. En myöskään lämmennyt sille, että päähenkilön ajatukset tuotiin lukijan tietoon laittamalla hänet juttelemaan yksikseen kissansa ja navigaattorinsa (kyllä!) kanssa. King pystyy parempaan ja nyt kerronassa oli semmoinen "kepeän ja helpon kesäjatkiksen" maku.
William Gibson: Neurovelho (WSOY)
Pidän itseäni jonkin sortin sci-fin ystävänä. Siksipä päätin paikata yleissivistykseni aukkoja lukemalla yhden tieteiskirjallisuuden ehdottomista klassikoista, Gibsonin Neurovelhon. Ja nyt hävettää tunnustaa että kirja jäi kesken kun olin lukenut siitä noin kolmasosan. Jotenkin kirja vain tuntui tylsältä ja tuli tunne että tämä on luettu aikaisemminkin. Olisiko niin, että Neurovelho on antanut niin paljon vaikutteita kirjoihin ja elokuviin, että sen viehätys karisee kun sen lukee liian myöhään? Siinä missä esimerkiksi Orwellin 1984 on mielestäni kestänyt hyvin aikaa, tuntui Neurovelho auttamattoman 80-lukulaiselta. Tällä kritiikillä menetän nyt todennäkäisesti kaiken uskottavuuteni sci-fin arvioijana, mutta Neurovelho todellakin oli minulle puuduttavaa luettavaa enkä siitä jaksanut innostua.
Hannu Rajaniemi: Fraktaaliruhtinas (Gummerus)
Fraktaaliruhtinas on jatko-osa Kvanttivarkaalle, jolle annoin viisi tähteä ja joka on yksi hienoimmista sci-fi lukuelämyksistäni. Odotin siis innolla Fraktaaliruhtinaan ilmestymistä ja aloin sitä suurin odotuksin ahmimaan. Kvanttivaras oli aluksi todella haastavaa luettavaa ja kirjaan piti todella paljon keskittyä että pysyi kärryillä. Oletin että tämän jatko-osa olisi jollain lailla helpommin lähestyttävä kun on ensimmäisen osan ajatuksella lukenut. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan Fraktaaliruhtinas laittoi aivonystyrät vähintään yhtä koville ja lukeminen edistyi hitaasti. Tykkäsin kuitenkin edelleen Rajaniemen intensiivisestä kirjoitustyylistä ja kirjan maisemat ja tapahtumat alkoivat mukavasti pyöriä mielessä lukemisen jälkeen. Mutta sitten vain reilun sadan sivun jälkeen loppuivat voimat ja alkoi tekemään mieli jotain selvästi kevyempää luettavaa. Ehkä syynä oli kirjan lukeminen liian kiireisenä. Luulen, että palaan tähän vielä myöhemmin ja annan Fraktaaliruhtinaalle uuden mahdollisuuden. Kirja on hyvä, nyt vain en löytänyt oikeaa mielentilaa sen sulattamiseen. Kesäinen laiturinnokka voisi olla tälle parempi lukupaikka kuin stressaavan työmatkan lyhyt lento.
Stephen King: Pimeä yö, tähdetön taivas (Tammi)
Tämä Kingin neljän novellin kokoelma on saanut paljon positiivisia arvioita ja otin sen eräänlaiseksi välipalalukemiseksi. Joskus on vain mukava ahmia lyhyt novelli yhdeltä istumalta. Odotin Kingimäisiä hyvin kerrottuja tarinoita joissa on ovelia juonenkäänteitä, miettimään laittavia ihmiskohtaloita ja ehkä ripaus yönpimeää kauhua. Luin novelleista kaksi ensimmäistä ja sen jälkeen jätin tämän(kin) kesken.
Ensimmäinen tarina sijoittuu nimensä mukaisesti vuoteen 1922 ja kertoo maanviljelijästä, hänen vaimostaan ja pojastaan. Perhe elää maatilallaan näennäisen onnellisena mutta sitten tilanne kiristyy ja tapahtumat karkaavat käsistä. Novellin suurin ongelma on sen pituus, 125 sivua. Juoni raahustaa samaa rataa koko ajan eikä millään kanna koko tarinan ajan. Odotin koko ajan että johdanto päättyy ja päästään itse asiaan. Mutta loppujen lopuksi koko tarina oli yhtä suurta johdantoa ilman suuria tunnetilan muutoksia suuntaan tai toiseen. King toki kirjoittaa hyvin ja sujuvasti ja sinällään novellia oli miellyttävää lukea.
Toinen tarina on nimeltään Iso Kuski. Se kertoo jossain määrin klassisen kostotarinan missä väkivallan kohteeksi joutunut ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Tarina etenee vauhdikaammin ja mukaansatempaavammin kuin 1922, mutta taas kerran olisin odottanut enemmän Kingiltä. Tapahtumat ovat ennalta-arvattavia ja kertomisessa on alleviivauksen makua. En myöskään lämmennyt sille, että päähenkilön ajatukset tuotiin lukijan tietoon laittamalla hänet juttelemaan yksikseen kissansa ja navigaattorinsa (kyllä!) kanssa. King pystyy parempaan ja nyt kerronassa oli semmoinen "kepeän ja helpon kesäjatkiksen" maku.
tiistai 23. huhtikuuta 2013
Jo Nesbö: Aave (Johnny Kniga)
Jo Nesbö on mielestäni yksi tämän hetken ehdottomasti parhaista rikoskirjailijoista maailmassa. Samassa sarjassa painivista esimerkiksi Michael Connellyn kirjojen laatu on selkeästi heikkenemässä, mutta Nesbö pystyy kirjoittamaan erinomaisen kirjan toisensa jälkeen.
Aave jatkaa Nesbön Harry Hole sarjaa. Kirjassa liikutaan Oslon huumemaailmassa, missä poliisin hommat jo jättänyt Harry tutkii omaan laskuunsa ja kontaktejaan hyväksikäyttäen nuoren pojan murhaa. Harryn henkilökohtainen elämä, huumeliigat, katunarkkareiden arki ja poliittinen valtapeli kietoutuvat yhteen vyyhdiksi, josta paljastuu uusia yllätyksiä läpi koko kirjan.
Aikaisemmatkaan Harry Hole kirjat eivät ole olleet mitään positiivisuuden perikuvia, mutta Aave lyö kyllä pohjat toivottomuudessaan. Oslossa sataa ja on pimeää, ihmisiä ohjaavat ensisijaisesti piikin tarve ja rahanhimo. Väkivaltaa pulppuaa esiin ahdistavan realistisena. Ja kaikki tämä tuntuu kirjaan juuri oikealta, tunnelma rakentuu hienosti.
Nesbö kertoo tarinaa kahdessa tasossa. Kursiivilla painetuissa osissa murhattu poika, Gusto, kertoo tarinaansa. Toisessa tasossa Harry tutkii Guston murhaa. Nesbö saa tämän toimimaan todella hyvin, kaksi tarinaa avaavat juonen kiemuroita sopivasti toisiaan tönien ja ohitellen, mutta kuitenkin niin, että jännitys säilyy koko ajan. Nesbön kirjoittaa - kuten aina - mukaansatempaavasti ja sujuvasti, mutta liian helppoja ratkaisuja vältellen.
Oikeastaan ainoa asia mikä kirjassa ärsytti olivat tarinaan upotetut toimintakohtaukset. Harry Hole brucewillismäisenä asesankarina ei oikein tuntunut oikealta. Muuten kirja on kaikessa synkkyydessäänkin ihanaa luettavaa. Holen maailma tempaisee taas mukaansa ja lopussa on ontto olo, kun kirja päättyy.
* * * *
Aave jatkaa Nesbön Harry Hole sarjaa. Kirjassa liikutaan Oslon huumemaailmassa, missä poliisin hommat jo jättänyt Harry tutkii omaan laskuunsa ja kontaktejaan hyväksikäyttäen nuoren pojan murhaa. Harryn henkilökohtainen elämä, huumeliigat, katunarkkareiden arki ja poliittinen valtapeli kietoutuvat yhteen vyyhdiksi, josta paljastuu uusia yllätyksiä läpi koko kirjan.
Aikaisemmatkaan Harry Hole kirjat eivät ole olleet mitään positiivisuuden perikuvia, mutta Aave lyö kyllä pohjat toivottomuudessaan. Oslossa sataa ja on pimeää, ihmisiä ohjaavat ensisijaisesti piikin tarve ja rahanhimo. Väkivaltaa pulppuaa esiin ahdistavan realistisena. Ja kaikki tämä tuntuu kirjaan juuri oikealta, tunnelma rakentuu hienosti.
Nesbö kertoo tarinaa kahdessa tasossa. Kursiivilla painetuissa osissa murhattu poika, Gusto, kertoo tarinaansa. Toisessa tasossa Harry tutkii Guston murhaa. Nesbö saa tämän toimimaan todella hyvin, kaksi tarinaa avaavat juonen kiemuroita sopivasti toisiaan tönien ja ohitellen, mutta kuitenkin niin, että jännitys säilyy koko ajan. Nesbön kirjoittaa - kuten aina - mukaansatempaavasti ja sujuvasti, mutta liian helppoja ratkaisuja vältellen.
Oikeastaan ainoa asia mikä kirjassa ärsytti olivat tarinaan upotetut toimintakohtaukset. Harry Hole brucewillismäisenä asesankarina ei oikein tuntunut oikealta. Muuten kirja on kaikessa synkkyydessäänkin ihanaa luettavaa. Holen maailma tempaisee taas mukaansa ja lopussa on ontto olo, kun kirja päättyy.
* * * *
maanantai 11. maaliskuuta 2013
Michael Connelly: Viides todistaja (Gummerus)
Michael Connelly oli pitkään suosikkidekkaristini. Hänen kirjansa ovat olleet erittäin hyvin kirjoitettuja, henkilöhahmot kiinnostavia ja juonet yllätyksellisiä. Viimeiset häneltä suomennetut kirjat ovat kuitenkin olleet minulle pieni pettymys ja Viides todistaja valitettavasti jatkaa tätä sarjaa.
Enpä olisi ikinä uskonut että joudun Connellyn dekkarista näin toteamaan: Viides todistaja on tylsä kirja.
Kirjan päähenkilönä on yksi Connellyn kierrättämistä vakiohahmoista, puolustusasianajaja Mickey Haller, joka esiintyy nyt pääosassa neljännessä kirjassa. Haller on siirtynyt hoitamaan ulosmittaustapauksia joissa pankki häätää ylisuuren asuntovelan kanssa painivia ihmisiä ulos kodeistaan. Yksi näistä tapauksista kääntyy murhaoikeudenkäynniksi kun kotinsa lainojen kanssa kamppailevaa Lisa Trammelia epäillään pankinjohtajan murhasta.
Suurin osa kirjasta kertoo oikeudenkäynnistä ja siihen valmistautumisesta. Lisäksi käsitellään Hallerin yksityiselämää ex-vaimojen ja teini-ikäisen tyttären kanssa. Tapahtumat etenevät suoraviivaisesti ja niissä on helppo pysyä mukana.
Viides todistaja on kirjoitettu sujuvasti ja oikeudenkäynnin kuvaus on erittäin aidon tuntuista. Ongelma on ohut juoni josta ei millään riitä käänteitä pitämään mielenkiintoa yllä koko 554 sivun ajaksi. Luin kirjan loppuun kun halusin tietää loppuratkaisun, joka sekään ei valitettavasti kirjan pisteitä nostanut. Kirjan etuliepeessä on lainaus Daily Mail lehden arvostelusta: "Erinomainen tarina,umpikiero juoni ja pistämätön lopetus. Rynnätkää ostamaan se - ette kadu hetkeäkään." Itse olen täysin eri mieltä: "Tavanomainen tarina, tylsä juoni ja lattea lopetus. Välttäkää tätä ellette ole suuri oikeudenkäyntikuvausten ystävä."
* *
Enpä olisi ikinä uskonut että joudun Connellyn dekkarista näin toteamaan: Viides todistaja on tylsä kirja.
Kirjan päähenkilönä on yksi Connellyn kierrättämistä vakiohahmoista, puolustusasianajaja Mickey Haller, joka esiintyy nyt pääosassa neljännessä kirjassa. Haller on siirtynyt hoitamaan ulosmittaustapauksia joissa pankki häätää ylisuuren asuntovelan kanssa painivia ihmisiä ulos kodeistaan. Yksi näistä tapauksista kääntyy murhaoikeudenkäynniksi kun kotinsa lainojen kanssa kamppailevaa Lisa Trammelia epäillään pankinjohtajan murhasta.
Suurin osa kirjasta kertoo oikeudenkäynnistä ja siihen valmistautumisesta. Lisäksi käsitellään Hallerin yksityiselämää ex-vaimojen ja teini-ikäisen tyttären kanssa. Tapahtumat etenevät suoraviivaisesti ja niissä on helppo pysyä mukana.
Viides todistaja on kirjoitettu sujuvasti ja oikeudenkäynnin kuvaus on erittäin aidon tuntuista. Ongelma on ohut juoni josta ei millään riitä käänteitä pitämään mielenkiintoa yllä koko 554 sivun ajaksi. Luin kirjan loppuun kun halusin tietää loppuratkaisun, joka sekään ei valitettavasti kirjan pisteitä nostanut. Kirjan etuliepeessä on lainaus Daily Mail lehden arvostelusta: "Erinomainen tarina,umpikiero juoni ja pistämätön lopetus. Rynnätkää ostamaan se - ette kadu hetkeäkään." Itse olen täysin eri mieltä: "Tavanomainen tarina, tylsä juoni ja lattea lopetus. Välttäkää tätä ellette ole suuri oikeudenkäyntikuvausten ystävä."
* *
maanantai 18. helmikuuta 2013
Blaine Harden: Leiri 14 - Pako Pohjois-Koreasta (Gummerus)
Pohjois-Korea on viime aikoina ollut paljon uutisissa muun muassa ydinkokeidensa takia. Vaikka maa on erittäin suljettu, saa siitä kuitenkin nykyään hyvin tietoa useista eri lähteistä. Yksi näistä lähteistä on Pohjois-Koreasta paenneet ihmiset. Hardenin kirja kertoo heistä yhden, Shin Dong-hyuk:n, tarinan.
Shin Dong-hyuk syntyi vankileirillä ja joutui elämään siellä koko lapsuutensa ja nuoruutensa. Vuonna 2005 hänestä tuli tiettävästi ensimmäinen jonka on onnistunut paeta leireiltä. Kirja on ilmestynyt 2012, sen työstäminen on kestänyt useita vuosia ja Shin tuli julkisuuden tietoisuuteen vasta muutama vuosi pakonsa jälkeen.
Vankileiri 14:n sääntöjen mukaan kuolemanrangaistus seuraa jokaista joka esimerkiksi suunnittelee pakoa,varastaa elintarvikkeita, ei tottele vartijaa, ei saa täyteen työkiintiötään tai kieltää syyllisyytensä. Vankeja ammutaan ja pahoinpidellään pienistäkin rikkeistä ja heitä yllytetään ilmiantamaan toisiaan. Ruoasta on jatkuva pula ja työpäivät ovat epäihmimillisen pitkiä ja raskaita. Vuodessa on kaksi vapaapäivää, Kim Jong-il:n ja Kim Jong-un:n syntymäpäivät.
Kirja ei ole - nimestään huolimatta - varsinainen pakokuvaus. Leiri 14 on ennenkaikkea pohjois-korealaisen vankileirin arjen kuvausta ja se sisältää myös toimittajamaisia pohdintoja ja faktoja maan nykytilasta ja historiasta. Shinin - kuten kaikkien jopa 200 000:n vankileireillä edelleen kituvan - kohtalo on järkyttävää luettavaa, mutta Harden kirjoittaa kuitenkin objektiivisesti ja faktoihin perustuen eikä tuo asioita kovinkaan tunnepitoisesti esille. Tämä tyyli sopii hyvin tähän kirjaan, minkäänlainen kirjan viihteellistäminen ei olisi tuntunut oikealta.
Leiri 14 ei ainakaan minulle tuonut juurikaan uutta tietoa Pohjois-Koreasta. Ihmisoikeuksien täydellinen puuttuminen ja maan nälänhätä ovat valitettavan tuttuja aiheita jo ennestään. Hyvä idea on ollut ottaa kirjan Suomen painokseen mukaan Amnestyn Suomen osaston johtajan jälkisanat joissa pohditaan miksi länsimaat eivät puutu maan diktatuurin kauhutekoihin vaan antavat niiden jatkua. Todella vaikeahan tilanne poliittisesti on, mutta silti tuntuu todella pahalta, että koko maailma tietää satojen tuhansien elävän siellä leireillä orjaakin huonommassa asemassa, eikä vuosikymmeniin olla onnistuttu asialle mitään tekemään.
* * *
Shin Dong-hyuk syntyi vankileirillä ja joutui elämään siellä koko lapsuutensa ja nuoruutensa. Vuonna 2005 hänestä tuli tiettävästi ensimmäinen jonka on onnistunut paeta leireiltä. Kirja on ilmestynyt 2012, sen työstäminen on kestänyt useita vuosia ja Shin tuli julkisuuden tietoisuuteen vasta muutama vuosi pakonsa jälkeen.
Vankileiri 14:n sääntöjen mukaan kuolemanrangaistus seuraa jokaista joka esimerkiksi suunnittelee pakoa,varastaa elintarvikkeita, ei tottele vartijaa, ei saa täyteen työkiintiötään tai kieltää syyllisyytensä. Vankeja ammutaan ja pahoinpidellään pienistäkin rikkeistä ja heitä yllytetään ilmiantamaan toisiaan. Ruoasta on jatkuva pula ja työpäivät ovat epäihmimillisen pitkiä ja raskaita. Vuodessa on kaksi vapaapäivää, Kim Jong-il:n ja Kim Jong-un:n syntymäpäivät.
Kirja ei ole - nimestään huolimatta - varsinainen pakokuvaus. Leiri 14 on ennenkaikkea pohjois-korealaisen vankileirin arjen kuvausta ja se sisältää myös toimittajamaisia pohdintoja ja faktoja maan nykytilasta ja historiasta. Shinin - kuten kaikkien jopa 200 000:n vankileireillä edelleen kituvan - kohtalo on järkyttävää luettavaa, mutta Harden kirjoittaa kuitenkin objektiivisesti ja faktoihin perustuen eikä tuo asioita kovinkaan tunnepitoisesti esille. Tämä tyyli sopii hyvin tähän kirjaan, minkäänlainen kirjan viihteellistäminen ei olisi tuntunut oikealta.
Leiri 14 ei ainakaan minulle tuonut juurikaan uutta tietoa Pohjois-Koreasta. Ihmisoikeuksien täydellinen puuttuminen ja maan nälänhätä ovat valitettavan tuttuja aiheita jo ennestään. Hyvä idea on ollut ottaa kirjan Suomen painokseen mukaan Amnestyn Suomen osaston johtajan jälkisanat joissa pohditaan miksi länsimaat eivät puutu maan diktatuurin kauhutekoihin vaan antavat niiden jatkua. Todella vaikeahan tilanne poliittisesti on, mutta silti tuntuu todella pahalta, että koko maailma tietää satojen tuhansien elävän siellä leireillä orjaakin huonommassa asemassa, eikä vuosikymmeniin olla onnistuttu asialle mitään tekemään.
* * *
perjantai 15. helmikuuta 2013
Ernest Cline: Ready Player One (Gummerus)
Tässä kirjassa lennellään avaruudessa, tapellaan jättiroboteilla, tehdään erilaisia taikoja ja teleporttaudutaan paikasta toiseen. Tästä huolimatta lähitulevaisuuteen sijoittuva Ready Player One on täysin realistinen tulevaisuudenkuva, joka monessa mielessä tuntuu mahdolliselta, osin jopa todennäköiseltä. Tämä lähtötilanne on mielestäni Clinen teoksen kiehtovin puoli.
Ready Player One sijoittuu vuoteen 2044 ja kertoo opiskelijanuoren Wade Wattsin tarinan. Wade viettää lähes kaiken aikansa internetin korvanneessaa OASIS virtuaalimaailmassa ja osallistuu siellä miljoonien muiden tavoin suureen pääsiäismunajahtiin, jonka pääpalkintona on Oasiksen perustajan jättimäinen perintö. OASIS on 3D-visiirillä ja datahanskoilla käytettävä valtavan kokoinen keinotekoinen maailma, jonne suuri osa ilmastonmuutoksen ja energiakriisin kanssa kamppailevasta maapallon väestöstä on siirtynyt viettämään aikaansa.
Kirja on dystopia kuvaus siitä, millaiseksi elinympäristömme voi muuttua jos energiavarat vähenevät ja elintaso selkesti laskee. Ennen kaikkea Ready Player One on kuitenkin virtuaalimaailmassa tapahtuva seikkailutarina, joka pursuaa viitteitä Oasiksen perustajan ihannoimalle 1980-luvulle. Suurin osa näistä viitteistä on 1980-luvun pelien, elokuvien ja musiikin selkeää esille tuomista ja esittelyä, mutta mukaan mahtuu myös piilotettuja viittauksia joiden huomaaminen jää lukijan oman tarkkaavaisuuden varaan. Itse bongasin ainakin selkeän kunnianosoituksen Gibsonin Neurovelholle nukkumakapselien samankaltaisuuden muodossa. Aika suuri osa luetelluista 1980-luvun ilmiöistä oli kuitenkin minulle ennestään tuntemattomia, mutta tämä ei varsinaisesti haitannut. Muutaman kerran oli toki pakko googlettaa esimerkiksi miltä tietty kolikkopeli oikeasti on näyttänyt.
Cline kuvaa todella herkullisesti oikean maailman ja Oasiksen valistä kontrastia. Lukiessa tuli ahdistunut olo kun palattiin ankeaan todellisuuteen ja lievien vieroitusoireiden tapaan teki mieli palata pian Oasiksen planeettojen pinnalle.
Erikoismaininta kirjasta menee suomentajalle, Pekka Mäkelän on tehnyt todella hyvää työtä ja esimerkiksi Munastaja-termi on aivan mainio. Tietotekniset termit on käännetty uskottavasti, tästä mennee kunnia käännöstyössä avustaneelle Jyrki J.J Kasville.
Ready Player One ei ole kuitenkaan mikään kaunokirjallisuuden helmi. Kerronta on konstailematonta, erittäin suoraviivaista ja mitään takaumia tai useita tasoja ei ole, vaan tapahtumat kerrotaan kronologisesti Waden näkökulmasta.
Mutta siitä viis! Kirja on erittäin viihdyttävä vähän samaan tyyliin kuin kirjan kirjoittajankin fanittama Paluu Tulevaisuuteen elokuva. Itse tykkäsin tosi paljon, mutta tähän varmaankin vaikuttaa jonkin verran se, että olen 1980-luvulla nuoruuteni viettänyt ja silloin paljon aikaa tietokoneen äärellä istunut.
* * * *
Ready Player One sijoittuu vuoteen 2044 ja kertoo opiskelijanuoren Wade Wattsin tarinan. Wade viettää lähes kaiken aikansa internetin korvanneessaa OASIS virtuaalimaailmassa ja osallistuu siellä miljoonien muiden tavoin suureen pääsiäismunajahtiin, jonka pääpalkintona on Oasiksen perustajan jättimäinen perintö. OASIS on 3D-visiirillä ja datahanskoilla käytettävä valtavan kokoinen keinotekoinen maailma, jonne suuri osa ilmastonmuutoksen ja energiakriisin kanssa kamppailevasta maapallon väestöstä on siirtynyt viettämään aikaansa.
Kirja on dystopia kuvaus siitä, millaiseksi elinympäristömme voi muuttua jos energiavarat vähenevät ja elintaso selkesti laskee. Ennen kaikkea Ready Player One on kuitenkin virtuaalimaailmassa tapahtuva seikkailutarina, joka pursuaa viitteitä Oasiksen perustajan ihannoimalle 1980-luvulle. Suurin osa näistä viitteistä on 1980-luvun pelien, elokuvien ja musiikin selkeää esille tuomista ja esittelyä, mutta mukaan mahtuu myös piilotettuja viittauksia joiden huomaaminen jää lukijan oman tarkkaavaisuuden varaan. Itse bongasin ainakin selkeän kunnianosoituksen Gibsonin Neurovelholle nukkumakapselien samankaltaisuuden muodossa. Aika suuri osa luetelluista 1980-luvun ilmiöistä oli kuitenkin minulle ennestään tuntemattomia, mutta tämä ei varsinaisesti haitannut. Muutaman kerran oli toki pakko googlettaa esimerkiksi miltä tietty kolikkopeli oikeasti on näyttänyt.
Cline kuvaa todella herkullisesti oikean maailman ja Oasiksen valistä kontrastia. Lukiessa tuli ahdistunut olo kun palattiin ankeaan todellisuuteen ja lievien vieroitusoireiden tapaan teki mieli palata pian Oasiksen planeettojen pinnalle.
Erikoismaininta kirjasta menee suomentajalle, Pekka Mäkelän on tehnyt todella hyvää työtä ja esimerkiksi Munastaja-termi on aivan mainio. Tietotekniset termit on käännetty uskottavasti, tästä mennee kunnia käännöstyössä avustaneelle Jyrki J.J Kasville.
Ready Player One ei ole kuitenkaan mikään kaunokirjallisuuden helmi. Kerronta on konstailematonta, erittäin suoraviivaista ja mitään takaumia tai useita tasoja ei ole, vaan tapahtumat kerrotaan kronologisesti Waden näkökulmasta.
Mutta siitä viis! Kirja on erittäin viihdyttävä vähän samaan tyyliin kuin kirjan kirjoittajankin fanittama Paluu Tulevaisuuteen elokuva. Itse tykkäsin tosi paljon, mutta tähän varmaankin vaikuttaa jonkin verran se, että olen 1980-luvulla nuoruuteni viettänyt ja silloin paljon aikaa tietokoneen äärellä istunut.
* * * *
lauantai 9. helmikuuta 2013
Torsten Pettersson: Aakkosmurhaaja (Myllylahti)
Torsten Pettersson on suomenruotsalainen kirjallisuuden professori. Hän on kirjoittanut ja häneltä on julkaistu sekä tieteellisiä julkaisuja, runoja että jännityskirjallisuutta. Pettersson kirjoittaa ruotsiksi ja Aakkosmurhaaja on tietääkseni hänen ensimmäinen suomeksi käännetty teoksensa. Kirja on myös avausosa sarjaan jossa pääosassa on poliisi Harald Lindmark, ja sen käännösoikeudet on myyty useisiin maihin.
Aakkosmurhaajan alussa vastikään leskeksi jäänyt Lindmark ryhtyy tutkimaan raa'asti murhatun ja häpäistyn nuoren naisen murhaa. Naisen vatsaan on puukolla kaiverrettu A-kirjain, josta kirjan suomenkielinen nimi. Ruotsinkielisestä nimestä Ge mig mina ögon voi kielitaitoiset päätellä mitä muuta ruumille on tehty. Murha ei jää ainoaksi ja mahdollisen sarjamurhaajan jahti käynnistyy kuvitteellisessa Koskikallion kaupungissa.
Ensimmäisten sivujen lukemisen jälkeen oli hassu (positiivisessa mielessä) tunne kun kirjoittamistyylistä ja tunnelmasta tuli mieleen länsinaapurimme kovat nimet Mankell ja Nesser, mutta tarinan tapahtumapaikka oli kuitenkin Suomi. Myös se, että kirjan on suomentanut Mankelliakin kääntänyt Kari Koski, selittää varmaan osaltaan tätä mielikuvaa.
Mutta sitten - muutamien kymmenien sivujen jälkeen Pettersson yllättää ja muuttaa kertomista uuteen suuntaan. Hän heittää lukijan eteen todisteita, kirjeitä ja nauhoitepurkuja yksi toisensa perään. Tuli semmoinen fiilis kuin olisi törmännyt vanhan rikostarinan dokumentit sisältävään pölyiseen ja nurkista repsottavaan pahvilaatikkoon ja alkanut sieltä lukemaan papereita yksi kerrallaan, lähes sattumanvaraisessa järjestyksessä. Tälläinen rakenne erottaa Aakkosmurhaajan hienosti valtavirtajännäreistä ja saa lukijan skarppaamaan, tuntuu vähän kuin rikoksen ratkaiseminen olisi osaksi omalla vastuulla.
Tähtiä pudottaa pari asiaa. Kirjan lukuisat kirjeet tuovat mukavaa vaihtelua, mutta etenkin Nadjan kertomus on mielestäni liian pitkä ja katkaisee jännitystä liikaa. Tämä häiritsi myös sen takia, että luku on kirjoitettu tahallaan kömpelöllä kielellä. Toimii tehokeinona, mutta on liikaa kymmenien sivujen mittaisena.
Toinen kirjan ongelma on juoni. Se oli ainakin minulle liian epäuskottava. Pettersson kirjoittaa itseään nurkkaan ja loppuratkaisu on sitten väkisinkin pieni anti-kliimaksi. Tuli sellainen tunne kuin olisi nähnyt aivan mahtavan taikatempun televisiosta ja sitten kuulisi että temppu on tehty kameratrikkien avulla.
Mutta näistä puutteista huolimatta suosittelen erittäin lämpimästi Aakkomurhaajaa kaikille skandinaavisen dekkarikirjallisuuden ystäville. Kirja on hyvin kirjoitettu ja suomennettu, virkistävän erilainen ja piti otteessaan loppuun asti.
* * *
Aakkosmurhaajan alussa vastikään leskeksi jäänyt Lindmark ryhtyy tutkimaan raa'asti murhatun ja häpäistyn nuoren naisen murhaa. Naisen vatsaan on puukolla kaiverrettu A-kirjain, josta kirjan suomenkielinen nimi. Ruotsinkielisestä nimestä Ge mig mina ögon voi kielitaitoiset päätellä mitä muuta ruumille on tehty. Murha ei jää ainoaksi ja mahdollisen sarjamurhaajan jahti käynnistyy kuvitteellisessa Koskikallion kaupungissa.
Ensimmäisten sivujen lukemisen jälkeen oli hassu (positiivisessa mielessä) tunne kun kirjoittamistyylistä ja tunnelmasta tuli mieleen länsinaapurimme kovat nimet Mankell ja Nesser, mutta tarinan tapahtumapaikka oli kuitenkin Suomi. Myös se, että kirjan on suomentanut Mankelliakin kääntänyt Kari Koski, selittää varmaan osaltaan tätä mielikuvaa.
Mutta sitten - muutamien kymmenien sivujen jälkeen Pettersson yllättää ja muuttaa kertomista uuteen suuntaan. Hän heittää lukijan eteen todisteita, kirjeitä ja nauhoitepurkuja yksi toisensa perään. Tuli semmoinen fiilis kuin olisi törmännyt vanhan rikostarinan dokumentit sisältävään pölyiseen ja nurkista repsottavaan pahvilaatikkoon ja alkanut sieltä lukemaan papereita yksi kerrallaan, lähes sattumanvaraisessa järjestyksessä. Tälläinen rakenne erottaa Aakkosmurhaajan hienosti valtavirtajännäreistä ja saa lukijan skarppaamaan, tuntuu vähän kuin rikoksen ratkaiseminen olisi osaksi omalla vastuulla.
Tähtiä pudottaa pari asiaa. Kirjan lukuisat kirjeet tuovat mukavaa vaihtelua, mutta etenkin Nadjan kertomus on mielestäni liian pitkä ja katkaisee jännitystä liikaa. Tämä häiritsi myös sen takia, että luku on kirjoitettu tahallaan kömpelöllä kielellä. Toimii tehokeinona, mutta on liikaa kymmenien sivujen mittaisena.
Toinen kirjan ongelma on juoni. Se oli ainakin minulle liian epäuskottava. Pettersson kirjoittaa itseään nurkkaan ja loppuratkaisu on sitten väkisinkin pieni anti-kliimaksi. Tuli sellainen tunne kuin olisi nähnyt aivan mahtavan taikatempun televisiosta ja sitten kuulisi että temppu on tehty kameratrikkien avulla.
Mutta näistä puutteista huolimatta suosittelen erittäin lämpimästi Aakkomurhaajaa kaikille skandinaavisen dekkarikirjallisuuden ystäville. Kirja on hyvin kirjoitettu ja suomennettu, virkistävän erilainen ja piti otteessaan loppuun asti.
* * *
torstai 24. tammikuuta 2013
Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja (Ursa)
Esko Valtaojan uusin tietokirja taisi olla joulun ajan myydyimpien kirjojen joukossa. Eikä ihme - Valtaoja kirjoittaa mielenkiintoisista asioista viihdyttävän leppoisasti omalla tyylillään niin että torpan mummokin (Valtaojan itsensä käyttämä termi) asian ymmärtää.
Kun syksyllä kuulin että Valtaojalta on tulossa Kaiken käsikirja, tuli mieleeni välittömästi Bill Brysonin mainio tietoteos Lyhyt historia lähes kaikesta. Molemmat kirjat pyrkivät popularisoimaan tieteestä olennaisen ja kertovat sen omalla helposti luettavalla tyylillään. Kumpikin on varannut oman luvun esimerkiksi elämälle, ihmisen kehittymiselle sekä "kaiken alulle". Kirjojen suurin ero on siinä, että Bryson käy tietokirjamaisemmin läpi eri tieteen osa-alueita, ja Valtaoja pohtii yksittäisiä asioita astetta syvällisemmin ja tuo kirjaan vahvasti mukaan sellaisia asioita kuin usko, henki, oikea ja väärä.
Kaiken käsikirja sisältää kymmenen lukua, joista jokainen on täsmälleen kaksikymmentä sivua pitkä. Tämä tuskin on sattumaa - ja välillä tulikin tunne että Valtaoja oli joutunut tiivistämään valtavia osa-alueita tuohon määrämittaan vähän runttaamalla. Jokaisen luvun jälkeen jäi tunne että olisin halunnut kyseisestä alueesta lukea lisää. Toisaalta luvut olivat sopivia annospaloja, kerralla ei kannata lukea kuin yksi luku ja sitten makustella sitä rauhassa.
Kirjan kirjoitustyyli on tuttua Valtaojaa. Hän käyttää paljon herkullisia analogioita ja yksinkertaistuksia, mutta onnistuu kuitenkin samalla säilyttämään tieteellisen uskottavuuden. Hän ei myöskään saarnaa omia mielipiteitään millään tavalla. Kirjasta on hankala ärsyyntyä (toisin kuin esimerkiksi joistain Kari Enqvistin teoksista) ja tämänkin takia kirja on varmasti suosittu. Valtaoja kiteyttää mielestäni kirjoitustyylinsä hyvin kirjan viimeiseen lauseeseen: Olen halunnut innostaa sinua ajattelemaan, en kertoa sinulle, mitä ajatella.
Olen jo pitkään ollut jonkinsortin Esko Valtaoja fani ja hän on hyvin kärjessä listallani julkkiksista, joiden kanssa olisi mukava käydä tuopin ääressä maailmaa parantamassa. Kaiken käsikirja jatkaa Valtaojan mainioiden tiedekirjojen sarjaa. Viittä tähteä en kuitenkaan anna. Kirja ja sen sisältö oli, kuten jo mainitsin, omaan makuuni vähän turhan ohut - tai ainakin kirjan kaiken lupaava nimi asetti odotukset liian korkealle. Tällaiseen teokseen sopisi mielestäni hyvin myös tietokirjamaisempi ote, muutama taulukko, kaavio tai selventävä kuva ei olisi ollut yhtään huono idea.
Palaan vielä alussa mainitsemaani Brysoniin. Lämpimästi suosittelen hänen kirjansa lukemista Valtaojan kirjan lisäksi. Toimivat hyvin yhdessä ja täydentävät toisiaan.
* * * *
Kun syksyllä kuulin että Valtaojalta on tulossa Kaiken käsikirja, tuli mieleeni välittömästi Bill Brysonin mainio tietoteos Lyhyt historia lähes kaikesta. Molemmat kirjat pyrkivät popularisoimaan tieteestä olennaisen ja kertovat sen omalla helposti luettavalla tyylillään. Kumpikin on varannut oman luvun esimerkiksi elämälle, ihmisen kehittymiselle sekä "kaiken alulle". Kirjojen suurin ero on siinä, että Bryson käy tietokirjamaisemmin läpi eri tieteen osa-alueita, ja Valtaoja pohtii yksittäisiä asioita astetta syvällisemmin ja tuo kirjaan vahvasti mukaan sellaisia asioita kuin usko, henki, oikea ja väärä.
Kaiken käsikirja sisältää kymmenen lukua, joista jokainen on täsmälleen kaksikymmentä sivua pitkä. Tämä tuskin on sattumaa - ja välillä tulikin tunne että Valtaoja oli joutunut tiivistämään valtavia osa-alueita tuohon määrämittaan vähän runttaamalla. Jokaisen luvun jälkeen jäi tunne että olisin halunnut kyseisestä alueesta lukea lisää. Toisaalta luvut olivat sopivia annospaloja, kerralla ei kannata lukea kuin yksi luku ja sitten makustella sitä rauhassa.
Kirjan kirjoitustyyli on tuttua Valtaojaa. Hän käyttää paljon herkullisia analogioita ja yksinkertaistuksia, mutta onnistuu kuitenkin samalla säilyttämään tieteellisen uskottavuuden. Hän ei myöskään saarnaa omia mielipiteitään millään tavalla. Kirjasta on hankala ärsyyntyä (toisin kuin esimerkiksi joistain Kari Enqvistin teoksista) ja tämänkin takia kirja on varmasti suosittu. Valtaoja kiteyttää mielestäni kirjoitustyylinsä hyvin kirjan viimeiseen lauseeseen: Olen halunnut innostaa sinua ajattelemaan, en kertoa sinulle, mitä ajatella.
Olen jo pitkään ollut jonkinsortin Esko Valtaoja fani ja hän on hyvin kärjessä listallani julkkiksista, joiden kanssa olisi mukava käydä tuopin ääressä maailmaa parantamassa. Kaiken käsikirja jatkaa Valtaojan mainioiden tiedekirjojen sarjaa. Viittä tähteä en kuitenkaan anna. Kirja ja sen sisältö oli, kuten jo mainitsin, omaan makuuni vähän turhan ohut - tai ainakin kirjan kaiken lupaava nimi asetti odotukset liian korkealle. Tällaiseen teokseen sopisi mielestäni hyvin myös tietokirjamaisempi ote, muutama taulukko, kaavio tai selventävä kuva ei olisi ollut yhtään huono idea.
Palaan vielä alussa mainitsemaani Brysoniin. Lämpimästi suosittelen hänen kirjansa lukemista Valtaojan kirjan lisäksi. Toimivat hyvin yhdessä ja täydentävät toisiaan.
* * * *
sunnuntai 13. tammikuuta 2013
John Verdon: Sokkoleikki (Gummerus)
Luin John Verdonin esikoisteoksen heinäkuussa 2011 ja tykkäsin siitä kovasti. Tästä toisesta Verdonin kirjasta sen sijaan jäi tympeä jälkimaku, kirjassa häiritsi moni asia. Hankala sanoa onko tämä tosiaankin niin paljon huonompi kuin kirjailijan esikoisteos vai onko oma maku muuttunut puolentoista vuoden aikana.
Sokkoleikissä murhatutkija Dave Gurney on edelleen varhaiseläkkeellä. Hänet saadaan kuitenkin houkuteltua tutkimaan mystistä murhaa, missä nuori nainen on tapettu raa'asti kesken omien häidensä. Kaikki johtolangat tuntuvat loppuvan kuin seinään, vaikka mystisiä vinkkejä on useita. Gurney saa kuitenkin tutkimuksen etenemään ja joutuu (tietenkin....) myös itse suureen vaaraan.
Voisi sanoa, että Sokkoleikissä on vaikutteita Agatha Christieltä, Håkan Nesseriltä, Dan Brownilta, Lars Kepleriltä ja Thomas Harrisilta. Ei kuulosta hassummalta noin lueteltuna, eihän? Alla kuitenkin tarkemmin kerrottuna mitä näillä viittauksilla tarkoitan.
Sokkoleikin ytimessä on klassinen suljetun huoneen arvoitus, jollaisia esimerkiksi Agatha Christie on ansiokkaasti käyttänyt. Kirjassa alussa esiteltävä murha vaikuttaa mahdottomalta ja saa sen takia lukijan mielenkiinnon heräämään. Verdon ei hyvästä alusta huolimatta onnistu arvoituksensa rakentamisessa vaan hän kirjoittaa itsensä nurkkaan liian aikaisin. Vaihtoehdot menevät niin vähiin, että ainakin itse arvasin syyllisen jo kirjan puolivälissä. Sitten oli toisen puoliskon ajan olo, että miten nuo poliisit voi olla niin tyhmiä etteivät ilmiselvää asiaa tajua.Hyvin kirjoitettu suljetun huoneen arvoitus olisi sellainen, missä lukija saadaan hämmästymään kirjan lopussa. Christien Eikä yksikään pelastunut on hyvä esimerkki tällaisesta kirjasta.
Monelle rikosromaanille on tyypillistä pääosassa oleva poliisin (joka usein on eläkeikää lähellä oleva kokenut tutkija) yksityiselämän haasteiden kuvaaminen itse rikostutkinnan rinnalla. Parhaimmillaan nämä kaksi aihetta tukevat toisiaan ja syventävät lukuelämystä. Håkan Nesser on hyvä esimerkki kirjailijasta joka taitaa tämänlaisen kerronnan mainiosti. Sokkoleikissä Dave Gurneyn parisuhdeongelmien kuvaaminen ei toiminut. Kerronta oli pinnallista eikä tuntunut aidolta. Etenkin loppuvaiheessa kirjaa huomasin jo hyppiväni yli tämän puolen kerrontaa kun halusin ainostaan saada selville kuinka itse rikos ratkeaa.
Dan Brownin valitsin listalle siksi, että mielestäni Verdonin kirjoittajantaitoja voi hyvin verrata Browiin. Hän kirjoittaa periaattessa sujuvasti ja käyttää välillä jopa tuoreita kielikuvia. Kuitenkin teksti tuntuu lattealta ja juoni ikäänkuin on liian hallitsevassa asemassa itse kertomiseen nähden. Etenkin kursiivilla painetut murhaajan näkökulmasta kirjoitetut väliluvut olivat enemmän naurattavia kuin pelottavia tai vaikuttavia.
Kepleristä Sokkoleikissä muistuttaa laskelmoivuus. Tuntuu että (hyvän menestyneen esikoisteoksen jälkeen) Verdon on halunnut kirjoittaa kirjan, joka varmasti myy. Tekstissä on väkisinkirjoittamisen makua ja tietynlaista kliinisyyttä. Mukaan on otettu kaikki menestysreseptin ainekset - vanha rikostutkija, parisuhdeongelmat, hankalat työkaverit, sairas rikollinen ja niin edelleen. Kirja ei tuo yhtään mitään uutta tähän asetelmaan.
Thomas Harrisilta olen lukenut pari Hannibal Lecter kirjaan. Niistä päällimmäisenä jäi mieleen ylilyönnit sairaan ihmisen sairaan käytöksen kuvauksessa - elävän ihmisen aivojen syönti oli ainakin minulle liikaa. Myös Sokkoleikissä pahat ovat liian pahoja, sairaat liian sairaita. Teot alkoivat ällöttää ja tympäistä. Verdon ei onneksi mässäile yksityiskohdilla, mutta silti tuntui että kirjassa tapahtuvat pahat teot olivat itsetarkoituksellisen vastenmielisiä.
Luin kirjan kuitenkin loppuun, koska halusin tietää loppuratkaisun. Kaikista puutteista huolimatta annan sille kaksi tähteä, mystinen murha koukutti etenkin kirjan alkupuoliskolla ihan mukavasti.
* *
Sokkoleikissä murhatutkija Dave Gurney on edelleen varhaiseläkkeellä. Hänet saadaan kuitenkin houkuteltua tutkimaan mystistä murhaa, missä nuori nainen on tapettu raa'asti kesken omien häidensä. Kaikki johtolangat tuntuvat loppuvan kuin seinään, vaikka mystisiä vinkkejä on useita. Gurney saa kuitenkin tutkimuksen etenemään ja joutuu (tietenkin....) myös itse suureen vaaraan.
Voisi sanoa, että Sokkoleikissä on vaikutteita Agatha Christieltä, Håkan Nesseriltä, Dan Brownilta, Lars Kepleriltä ja Thomas Harrisilta. Ei kuulosta hassummalta noin lueteltuna, eihän? Alla kuitenkin tarkemmin kerrottuna mitä näillä viittauksilla tarkoitan.
Sokkoleikin ytimessä on klassinen suljetun huoneen arvoitus, jollaisia esimerkiksi Agatha Christie on ansiokkaasti käyttänyt. Kirjassa alussa esiteltävä murha vaikuttaa mahdottomalta ja saa sen takia lukijan mielenkiinnon heräämään. Verdon ei hyvästä alusta huolimatta onnistu arvoituksensa rakentamisessa vaan hän kirjoittaa itsensä nurkkaan liian aikaisin. Vaihtoehdot menevät niin vähiin, että ainakin itse arvasin syyllisen jo kirjan puolivälissä. Sitten oli toisen puoliskon ajan olo, että miten nuo poliisit voi olla niin tyhmiä etteivät ilmiselvää asiaa tajua.Hyvin kirjoitettu suljetun huoneen arvoitus olisi sellainen, missä lukija saadaan hämmästymään kirjan lopussa. Christien Eikä yksikään pelastunut on hyvä esimerkki tällaisesta kirjasta.
Monelle rikosromaanille on tyypillistä pääosassa oleva poliisin (joka usein on eläkeikää lähellä oleva kokenut tutkija) yksityiselämän haasteiden kuvaaminen itse rikostutkinnan rinnalla. Parhaimmillaan nämä kaksi aihetta tukevat toisiaan ja syventävät lukuelämystä. Håkan Nesser on hyvä esimerkki kirjailijasta joka taitaa tämänlaisen kerronnan mainiosti. Sokkoleikissä Dave Gurneyn parisuhdeongelmien kuvaaminen ei toiminut. Kerronta oli pinnallista eikä tuntunut aidolta. Etenkin loppuvaiheessa kirjaa huomasin jo hyppiväni yli tämän puolen kerrontaa kun halusin ainostaan saada selville kuinka itse rikos ratkeaa.
Dan Brownin valitsin listalle siksi, että mielestäni Verdonin kirjoittajantaitoja voi hyvin verrata Browiin. Hän kirjoittaa periaattessa sujuvasti ja käyttää välillä jopa tuoreita kielikuvia. Kuitenkin teksti tuntuu lattealta ja juoni ikäänkuin on liian hallitsevassa asemassa itse kertomiseen nähden. Etenkin kursiivilla painetut murhaajan näkökulmasta kirjoitetut väliluvut olivat enemmän naurattavia kuin pelottavia tai vaikuttavia.
Kepleristä Sokkoleikissä muistuttaa laskelmoivuus. Tuntuu että (hyvän menestyneen esikoisteoksen jälkeen) Verdon on halunnut kirjoittaa kirjan, joka varmasti myy. Tekstissä on väkisinkirjoittamisen makua ja tietynlaista kliinisyyttä. Mukaan on otettu kaikki menestysreseptin ainekset - vanha rikostutkija, parisuhdeongelmat, hankalat työkaverit, sairas rikollinen ja niin edelleen. Kirja ei tuo yhtään mitään uutta tähän asetelmaan.
Thomas Harrisilta olen lukenut pari Hannibal Lecter kirjaan. Niistä päällimmäisenä jäi mieleen ylilyönnit sairaan ihmisen sairaan käytöksen kuvauksessa - elävän ihmisen aivojen syönti oli ainakin minulle liikaa. Myös Sokkoleikissä pahat ovat liian pahoja, sairaat liian sairaita. Teot alkoivat ällöttää ja tympäistä. Verdon ei onneksi mässäile yksityiskohdilla, mutta silti tuntui että kirjassa tapahtuvat pahat teot olivat itsetarkoituksellisen vastenmielisiä.
Luin kirjan kuitenkin loppuun, koska halusin tietää loppuratkaisun. Kaikista puutteista huolimatta annan sille kaksi tähteä, mystinen murha koukutti etenkin kirjan alkupuoliskolla ihan mukavasti.
* *
tiistai 1. tammikuuta 2013
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (Teos)
Teemestarin kirja on Emmi Itärannnan, vuonna 1976 syntyneen Kentin yliopistossa työskentelevän kolumnistin, esikoisteos. Kirja voitti 2010-2011 järjestetyn sci-fi- ja fantasiaromaanikilpailun ja olen kuullut siitä paljon hyvää. Niinpä Teemestarin kirja onkin ollut muistilistallani jo pitkään kirjana jonka haluan lukea.
Kirja sijoittuu tulevaisuuteen, jossa vesi on vähissä ja sen käyttöä valvoo sotilasdiktatuuri. Itärannan kuvailema dystopia on yhtäaikaa kaunis ja ahdistava - ja samalla myös pelottavan realistisen oloinen. Itäranta tarkastelee tulevaisuudenkuvansa kautta nykymaailmamme kipukohtia hienovaraisesti, liikaa alleviivaamatta. Varsinaisia sci-fi elementtejä on vähän, mutta ne tukevat hyvin tarinaa ja sen uskottavuutta.
Kirjan päähenkilö on 17-vuotias Noria, jonka isä toimii teemestarina pohjoisen Suomen alueella olevassa pienessä kylässä. Noria on seuraamassa isänsä jalanjälkiä teemestarin arvostetussa ja kurinalaisessa ammatissa. Veden säännöstely ja kontrollointi kuitenkin kiristyy ja Norian ja hänen parhaan ystävänsä Sanjan elämä muuttuu turvattomammaksi.
Itärannan teksti soljuu sujuvasti kuin hänen kiehtovasti kuvailemansa teeseremonian rituaalit. Kirjalla oli minuun lähes hypnoottinen vaikutus ja se sai aikaan vahvan "siellä olemisen" tunteen. Huomasin jännittäväni Norian puolesta illalla nukkumaan mennessäni ja ajattelevani kylän muovihautaa autolla ajaessani. Itäranta rakentaa kirjaan jännitystä pienimuotoisesti, mutta samalla vahvasti ja suurella tunteella. Jännityksestä huolimatta kirja huokuu tasapainoa ja seesteisyyttä ja useat lauseet ovat runomaisia. Kirjasta tulikin välillä mieleeni Aki Ollikaisen mainio Nälkävuosi.
Teemestarin kirja on paras lukemani kirjan pitkään aikaan .Se on yksi niistä kirjoista, joiden lukemista jouduin lopussa panttaamaan, kun halusin säästää viimeisiä sivuja mahdollisimman pitkään. Harvoin olen kirjan loputtua täysin sanaton rakentavan kritiikin suhteen, mutta nyt kävi niin. Tässä ja nyt Teemestarin kirja oli minulle täydellinen lukuelämys. Viisi tähteä, ehdottomasti ja ilman mitään varauksia!
* * * * *
Kirja sijoittuu tulevaisuuteen, jossa vesi on vähissä ja sen käyttöä valvoo sotilasdiktatuuri. Itärannan kuvailema dystopia on yhtäaikaa kaunis ja ahdistava - ja samalla myös pelottavan realistisen oloinen. Itäranta tarkastelee tulevaisuudenkuvansa kautta nykymaailmamme kipukohtia hienovaraisesti, liikaa alleviivaamatta. Varsinaisia sci-fi elementtejä on vähän, mutta ne tukevat hyvin tarinaa ja sen uskottavuutta.
Kirjan päähenkilö on 17-vuotias Noria, jonka isä toimii teemestarina pohjoisen Suomen alueella olevassa pienessä kylässä. Noria on seuraamassa isänsä jalanjälkiä teemestarin arvostetussa ja kurinalaisessa ammatissa. Veden säännöstely ja kontrollointi kuitenkin kiristyy ja Norian ja hänen parhaan ystävänsä Sanjan elämä muuttuu turvattomammaksi.
Itärannan teksti soljuu sujuvasti kuin hänen kiehtovasti kuvailemansa teeseremonian rituaalit. Kirjalla oli minuun lähes hypnoottinen vaikutus ja se sai aikaan vahvan "siellä olemisen" tunteen. Huomasin jännittäväni Norian puolesta illalla nukkumaan mennessäni ja ajattelevani kylän muovihautaa autolla ajaessani. Itäranta rakentaa kirjaan jännitystä pienimuotoisesti, mutta samalla vahvasti ja suurella tunteella. Jännityksestä huolimatta kirja huokuu tasapainoa ja seesteisyyttä ja useat lauseet ovat runomaisia. Kirjasta tulikin välillä mieleeni Aki Ollikaisen mainio Nälkävuosi.
Teemestarin kirja on paras lukemani kirjan pitkään aikaan .Se on yksi niistä kirjoista, joiden lukemista jouduin lopussa panttaamaan, kun halusin säästää viimeisiä sivuja mahdollisimman pitkään. Harvoin olen kirjan loputtua täysin sanaton rakentavan kritiikin suhteen, mutta nyt kävi niin. Tässä ja nyt Teemestarin kirja oli minulle täydellinen lukuelämys. Viisi tähteä, ehdottomasti ja ilman mitään varauksia!
* * * * *