Johanna Sinisalo: Auringon ydin (Teos)

Olen Johanna Sinisalolta aikaisemmin lukenut Finlandia-voittaja romaanin Ennen päivänlaskua ei voi. Tykkäsin siitä kovasti, mutta jostain syystä meni monta vuotta ennen kuin tartuin taas Sinisalon kirjaan.

Auringon ydin kertoo Suomen Eusistokraattisesta tasavallasta vuonna 2013. Suomesta on vuosikymmenien aikana kehittynyt eräänlainen Euroopan Pohjois-Korea, joka on eristynyt muusta maailmasta ja kansa on saatu uskomaan, että ruoho on vihreämpää aidan tällä puolen. Pohjois-Korealaista hirmudiktatuuria ei Sinisalon Suomessa kuitenkaan ole, vaan maata johdetaan äärimmäisiin vietyjen hyvinvointivaltion oppien pohjalta. Kansaterveys on kaikki kaikessa ja muun muassa kaikki päihteet alkoholista kahviin on kielletty. Yksi nautinto on kuitenkin valtion virallisen linjan suojeluksessa, naiset on ajettu miehiä palvelevaan "näytä hyvältä, ole antelias miehellesi äläkä vaivaa pientä mieltäsi monimutkaisilla asioilla" muottiin.

Kirjan tarina kietoutuu yhden kielletyn nautintoaineen, chilin, ympärille. Vanna on koukussa ja Jare diilaa.

Sinisalo on onnistunut kirjoittamaan tarinan josta ensimmäisenä tulee mieleen että tätä ei olisi voinut keksiä kukaan muu. Hänen Suomensa on yhtä aikaa täysin outo ja vinksahtanut, mutta silti  looginen ja uskottava. Kirjailija käyttää paljon erilaisia tehokeinoja varsinaisen tarinan kerronnan välissä - on otteita nykysuomen sanakirjasta, virallisia valtion dokumentteja ja Eusistokraattiseen ajatteluun muokattuja lasten loruja. Nämä kirjan rakennetta rikkovat tekstit toimivat yllättävän hyvin ja auttoivat rakentamaan kuvaa mikä Suomi on ja miksi siitä on tullut sellainen. Lukuisat Veralta Mannalle osoitetut kirjeet tuntuivat aluksi vähän turhilta ja liian pitkiltä, mutta avasivat loppujen lopuksi tarinaa hyvin.

Henkilöistä etenkin Vanna/Vera on hyvin kuvattu, muut - myös Jare - jäivät selkeää sivurooliin.

Sinisalo esittelee kirjassa monta uutta suomenkielen sanaa joita käyttää koko kirjan ajan. Eloit, morlokit, kapsut ja maskot tulivat tutuiksi heti ja jäivät hyvin mieleen. Jos kirjallisuus olisi enemmän populaarikulttuuria niin voisin hyvin kuvitella näiden termien siirtyvän ainakin hetkeksi puhekieleen, vähän viihdeohjelmien hokemien tavoin, niin hyvin nuo uudet sanat napsahtavat kohdalleen.

Auringon ydin on ihanan outo kirja. Samalla se on kuitenkin kirjoitettu niin, että sitä on helppo lukea ja outouteen on helppo astua sisään.

Chili, anna minulle tulinen oppisi.
Ota minut, chili, tuo miuulle pakotie.
Chili, kirkasta silmämme näkemään.
Syökäämme lisää chiliä!



* * * *

Arnaldur Indridason: Räme (Blue Moon)

Löysin tämän Islantilaisen dekkaristin Kirsin Kirjanurkan kautta. Ja kiitos Kirsille, että löysin, sen verran paljon tykästyin tähän itselleni uuteen kirjailijaan!

Ruotsilla on karismaattinen Mankell ja uuden vaihteen Barbarotti sarjasta löytänyt Nesser, Tanskalla mainio Adler-Olsen ja Norjalla tietenkin karhean ihana Nesbö. Indridason menee heittämällä näiden kovien pohjoismaisten rikoskirjailijoiden joukkoon, ja tämä tuntuu olevan se dekkarityyppi joka minulle parhaiten uppoaa.

Yhteistä näille kaikille kirjailijoille on ainakin se, että tunnelma dekkareissa on mukavan seesteinen ja kovaa toimintaa on ripoteltu mukaan vain tehokeinoksi. Kaikki myös osaavat rakentaa juonta niin, että lukijalle paljastetaan kerralla vain juuri sopiva määrä ja näin jännite pysyy hyvin yllä. Päähenkilöt - Wallander, van Veeteren, Barbarotti, Mörck, Hole - ovat kaikki yksinäisiä, keski-ikäisiä ja kärttyisiä miehiä, joiden rikoksen selvittämistaidot ovat selkeästi sosiaalisia taitoja paremmat. Yhteistä näille kirjoille on myös se, että näitä lukiessa tulee yleensä aina mukavan kotoinen ja turvallinen olo.

Räme esittelee päähenkilöksi Erlendurin, kokeneen (ja keski-ikäisen, kärttyisän, yksinäisen ja sosiaalisilta taidoiltaan töksähtelevän)  poliisin. Erlendur työskentelee tiiviisti yhteistyössä nuoremman parinsa Sigurour Olin kanssa ja selvittää samalla aikuisen tyttärensä huumeiden sotkemaa elämää.

Kirjan alussa Reykjavikin Pohjoisrämeen kaupunginosasta löytyy tapettuna vanha mies. Tapahtuman tekee oudoksi ruumiin päälle jätetty viestilappu. Poliisit alkavat tutkia tapausta tarkemmin ja jäljet johtavat lopulta sekä kauas menneisyyteen että nykyaikaiseen geenitutkimukseen.

Islanti ympäristönä erottaa tarinan hyvin muista vastaavista. Reykjavikin tunnelma välittyi hyvin kirjan sivuilta ja islantilaista mielenmaisemaa kuvattiin hyvin. Hyvä idea kustantamolta on ollut lisätä kirjan alkuun lyhyt johdanto, jossa selitetään islantilaisia kirjaimia (kirjailijan nimi kirjoitetaan oikeaoppisesti indriðason) ja sukunimikäytäntöä.

Indridason sekoittaa kirjassaan mukavasti vanhaa ja uutta - internet on sulassa sovussa perinteisemmän rikostutkinnan kanssa. Tarina etenee hyvin ja koukuttavasti ja kirjailija onnistuu luomaan syvyyttä etenkin Erlendurin ja hänen tyttärensä hahmoihin. Mitään ennennäkemätöntä tarinassa ei ole, mutta Indridason kertoo sen kiinnostavasti ja ah, niin pohjoismaisen kotoisasti. Räme oli kuin lämmin viltti johon on mukava illalla ennen nukkumaanmenoa kääriytyä.

Erlendur sarjaa on suomennettu kymmenen osaa. Räme oli niistä ensimmäinen eli minulla on vielä yhdeksän hyvää kirjaa odottamassa!

* * * *

Hugh Howey: Siilo (Like)

Siilo on yksi eniten esillä olleista sci-fi kirjoista viime aikoina. Jo sen punaisena hohtava kansi hyppäsi silmille kirjakaupan uutuuspöydästä ja viimeistään takakannen ensimmäinen lause "Ihmiskunnan rippeet elävät valtavassa maanalaisessa siilossa" sai kiinnostukseni heräämään ja kirjaa piti päästä pian lukemaan.

Siilo on dystopiakuvaus lähitulevaisuuden maailmasta, missä ulkoilma on saastunut ja hengissä säilyneet ihmiset elävät maan alle upotetussa toistasataakerroksisessa siilossa. Lukijaa pidetään koukussa ensisijaisesti kahdella peruskysymyksellä; miksi siiloon on päädytty ja mitä siilon ulkopuolella on.

Howey on Orwellinsa lukenut, niin tutun ahdistavalta siilon sisäinen järjestyksenpito ja mielipidekontrolli tuntui. Edellä kertomani peruskysymysten esittäminen on nimittäin Siilossa kiellettyä ja näennäisen vapaan elämän yllä on koko ajan isoveljen varjo. Ja kenellekään tuskin on suuri yllätys, että kirjan pääosassa on henkilö, joka haastaa vallitsevan tilanteen ja joutuu sitä kautta ongelmiin valtakoneiston kanssa.

Odotin Siilolta todella paljon, sain vähän vähemmän. Jotenkin tarina ja tunnelma väsähti loppua kohti mennessä ja kaipaamani yllätykselliset - lukijan tiputtavat - juonenkäänteet loistivat poissaolollaan. Henkilöt on kuvattu ihan mukavasti, mutta kovin huolestuneeksi en kenenkään kohtalosta tullut, tunnesidettä henkilöihin ei päässyt syntymään. Jotenkin kirjaa leimasi kliinisyys, niin kuin se olisi puhki kustannustoimitettu niin ettei siihen jää yhtään säröä eikä kohtaa joka voisi jotain ärsyttää. Ja sitten kuitenkin kirja on käsittääkseni julkaistu alunperin omakustanteena useampana novellina, joista tämä kirja on kasattu.

Parasta kirjassa oli itse siilon kuvaus. Eri kerrokset ja niiden tehtävät olivat kiehtovaa luettavaa, samoin kuin luokkayhteiskunnnan kirjaimellinen muodostuminen siilon sisälle. Keskiluokka on tässä tapauksessa ihan oikeasti valtaapitävien alla, mutta alkutuotannosta vastaavan tyäväen päällä. "Koko maailma siilossa" oli todella hyvin ja realistisesti kuvattu ja etsinkin josko joku olisi piirtänyt kirjan pohjalta siilon pohjapiirustuksen, mutta en sellaista löytänyt.

Siiloon on tulossa jatko-osa ja myös elokuvaoikeudet on myyty. Toivottavasti kliininen fiilis ei näiden myötä lisäänny, vaan alkuperäinen kiehtova idea saa enemmän tulta alleen. Tulen kyllä mahdollisen jatko-osan lukemaan ilman muuta.  

* * *