Ruotsilla on karismaattinen Mankell ja uuden vaihteen Barbarotti sarjasta löytänyt Nesser, Tanskalla mainio Adler-Olsen ja Norjalla tietenkin karhean ihana Nesbö. Indridason menee heittämällä näiden kovien pohjoismaisten rikoskirjailijoiden joukkoon, ja tämä tuntuu olevan se dekkarityyppi joka minulle parhaiten uppoaa.
Yhteistä näille kaikille kirjailijoille on ainakin se, että tunnelma dekkareissa on mukavan seesteinen ja kovaa toimintaa on ripoteltu mukaan vain tehokeinoksi. Kaikki myös osaavat rakentaa juonta niin, että lukijalle paljastetaan kerralla vain juuri sopiva määrä ja näin jännite pysyy hyvin yllä. Päähenkilöt - Wallander, van Veeteren, Barbarotti, Mörck, Hole - ovat kaikki yksinäisiä, keski-ikäisiä ja kärttyisiä miehiä, joiden rikoksen selvittämistaidot ovat selkeästi sosiaalisia taitoja paremmat. Yhteistä näille kirjoille on myös se, että näitä lukiessa tulee yleensä aina mukavan kotoinen ja turvallinen olo.
Räme esittelee päähenkilöksi Erlendurin, kokeneen (ja keski-ikäisen, kärttyisän, yksinäisen ja sosiaalisilta taidoiltaan töksähtelevän) poliisin. Erlendur työskentelee tiiviisti yhteistyössä nuoremman parinsa Sigurour Olin kanssa ja selvittää samalla aikuisen tyttärensä huumeiden sotkemaa elämää.
Kirjan alussa Reykjavikin Pohjoisrämeen kaupunginosasta löytyy tapettuna vanha mies. Tapahtuman tekee oudoksi ruumiin päälle jätetty viestilappu. Poliisit alkavat tutkia tapausta tarkemmin ja jäljet johtavat lopulta sekä kauas menneisyyteen että nykyaikaiseen geenitutkimukseen.
Islanti ympäristönä erottaa tarinan hyvin muista vastaavista. Reykjavikin tunnelma välittyi hyvin kirjan sivuilta ja islantilaista mielenmaisemaa kuvattiin hyvin. Hyvä idea kustantamolta on ollut lisätä kirjan alkuun lyhyt johdanto, jossa selitetään islantilaisia kirjaimia (kirjailijan nimi kirjoitetaan oikeaoppisesti indriðason) ja sukunimikäytäntöä.
Indridason sekoittaa kirjassaan mukavasti vanhaa ja uutta - internet on sulassa sovussa perinteisemmän rikostutkinnan kanssa. Tarina etenee hyvin ja koukuttavasti ja kirjailija onnistuu luomaan syvyyttä etenkin Erlendurin ja hänen tyttärensä hahmoihin. Mitään ennennäkemätöntä tarinassa ei ole, mutta Indridason kertoo sen kiinnostavasti ja ah, niin pohjoismaisen kotoisasti. Räme oli kuin lämmin viltti johon on mukava illalla ennen nukkumaanmenoa kääriytyä.
Erlendur sarjaa on suomennettu kymmenen osaa. Räme oli niistä ensimmäinen eli minulla on vielä yhdeksän hyvää kirjaa odottamassa!
* * * *
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti