Heinäkuussa kävin lainastossa. Ennen niissä oltiin hiljaa, valittiin kirja ja näytettiin lainaajakorttia tiskin takana olevalle tädille. Oman korttini numero oli 451. Kyllä ei nykyajan lainasto ole ollenkaan enää sellainen. Nuoriso saa siellä mekastaa ja lainaus pitää tehdä semmoisella laitteella, missä televisiotöllö on yhdistetty valintatalon kassan härveliin. Itse saa lainauksen hoitaa. Piruillessani yritin aamulla ostamaani piimäpurkkia siihen lukijaan. Ei piipannut.
Olin päättänyt, että tästä kirjasta en tykkää. Yleensä kun kaikki tykkää niin silloin on huono. Ja Mielensäpahoittajasta näyttää kaikki tykkäävän. Elokuvaa tekevät ja teatterissa esittävät. Kyllä ei semmoinen ole hyvän kirjan merkki.
Semmoista ajattelin ensin, että tämä kirja on vain irrallisia lyhytjuttuja peräkkäin. Tekohauskaa semmoinen ja yhden idean ympärille on Tuomas yrittänyt oikean kirjan kasata.
Luin ensimmäisen luvun. Sitten luin toisen luvun. Sitten luin kolmannen luvun. Sitten luin neljännen luvun. En nyt listaa tähän kaikkia lukuja kun niitä on neljäkymmentä. Sitten huomasin että olin lukenut kaikki luvut. Semmoinen mieli jäi, että halusin lukea lisää. Mikä tässä kirjassa oikein on? Yksinkertainen on idea ja ohut on eikä edes yhtään riviä keskustelua ole kirjaan Kyrön poika raapustanut. Silti minä itkin ja nauroin ja asioita ajattelin. Aikuinen mies. Kyllä ei sellainen vetele.
Mitäs sitten jos kaikki kirjat olisivat tällaisia? Eihän sitten muuta ehtisi ihminen tekemään kuin lukemaan. Ei lumitöitä kukaan tekisi ja hankeen juuttuisi mersut. Kyllä ei siitä mitään tulisi.
PS. Laskin että yhden luvun pituus on keskiarvoisesti kolme pilkku yksi sivua. Kirja alkaa sivulta seitsemän ja loppuu sivulle satakolmekymmentä. Mikä siinä on, että kirja ei voi alkaa sivulta yksi? Tyhjiä sivuja on alussa. Kyllä tämän kirjan pituus on satakaksikymmentäneljä sivua. Kustantajalle kysymys että onko Kyrön pojalle maksettu sadastakolmestakymmenestä sivusta? Ja jos on, niin kuka maksaa ja voiko tämän vielä korjata?
* * * * *
Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun vaimollekin piti kirjaa oikein suositella. Onko avioliitossa menty jo siihen, että tuulipukujen lisäksi pitäisi kirjamaunkin olla yhtenevä. Ja pitäisikö vaimonkin iltaisin ruveta lukemaan sen sijaan, että tekee Tärkeitä Hommia tai täyttelee sudokuja. Kysyn vaan.
VastaaPoistaOikeasti kyllä tykkäsin. Ukon vaimoa kovasti mietin. Ei ollut helppoa hällä. Jos nyt sitten hoitokodissa olisi elämä mallillaan, saisi syödäkseenkin muuta kuin pottuja ja piimää. Ja pääsisi nauttimaan sirkushuveistakin, tai edes jumalanpalveluksista. Edes telkkarista.
P.s. Kyllä niin hyvä mieli tuli, kun ukko kävi vaimokultaa katsomassa. Pyyhki suupielet ja työnsi rullatuolia. Yhessä katottiin derrikit ja vaalivalvojaiset. Son sitä elämän rusinasoppaa.
Ihana kirjoitus :)
VastaaPoistaMinullakin oli aluksi vähän sellainen epäilevä asenne Mielensäpahoittajaa kohtaan, mutta vanha jäärä vei sydämeni jo ensi sivuilla. Luin kirjaa silloisella kesälomareissulla autossa, miestä kiinnosti mitä luen kun nauroin välissä vedet silmissä ääneen ja välissä oli vedet silmissä ihan toisesta syystä. Huikea kirja, ei voi muuta sanoa. Minulla on sarjasta enää vasta ilmestynyt lukematta, hyvin olen viihtynyt kaikkien parissa, mutta ei ole ensimmäisen voittanutta.