Lähes jokapäiväinen iltarutiinini on mennä sänkyyn sen verran ajoissa että ehdin lukea kesken olevaa kirjaa vielä muutaman luvun ennen nukahtamista. Tästä blogin nimi.
Blogissa siis tarjolla kirja-arvosteluja, enimmäkseen dekkareista mutta myös muista genreistä. Pidätän oikeuden arvioida blogissa myös muuta kuin kirjoja jos arviointi-innostus iskee.

Kirjat on arvioitu myös tähdillä.
***** = "mahtava, muistan tämän pitkään, elämys"
**** = "todella hyvä kirja, erottuu joukosta"
*** = "hyvä kirja, kannatti ilman muuta lukea"
** = "kohtalainen, mutta voisi sitä aikansa huonomminkin käyttää"
* = "heikko, ei olisi kannattanut lukea"

Olen myös listannut kymmenen parasta lukemaani kirjaa.

perjantai 29. toukokuuta 2020

Tommi Tenkanen: Pimeän aineen arvoitus (Ursa)

Yöllistä tähtitaivasta on pakahduttavaa katsella. Se on yhdistelmä kauneutta ja mystisyyttä, selkeyttä ja arvoituksia. Yksi arvoituksista on pimeä aine, josta Tommi Tenkasen viime vuonna ilmestynyt tietokirja kertoo.

Yleisen käsityksen mukaan suurin osa maailmankaikkeuden massasta on meille tuntematonta, pimeää, ainetta. Tämä aine näyttäisi vaikuttavan normaalin aineen kanssa vain painovoiman kautta ja olevan muuten meille näkymätöntä. Tenkanen kertoo kirjassaan mitä todisteita pimeän aineen olemassaolosta on. Hän käy myös läpi erilaisia teorioita siitä, mitä pimeä aine on ja miten se on syntynyt. Olennainen osa kirjaa on tiedot siitä, miten pimeää ainetta yritetään löytää, jotta saataisiin todisteet sen olemassaolosta. Ja toki kirjassa esitellään myös vaihtoehtoiset teoriat, kuinka maailmankaikkeus voitaisiin selittää ilman pimeää ainetta.

Sopivan kokoisissa annoksissa Tenkanen kertoo myös omasta tutkijanurastaan ja tieteentekemisen yleisistä periaatteista. Nämä tekstit rytmittävät kirjaa hyvin tuoden siihen tarinamaisuutta.

Kerronta oli itselleni juuri sopivaa: Ei liian vaikeaselkoista tieteellistä jargonia, mutta ei myöskään analogioita vilisevää liiallista kansantajuistamista. Lukiessa piti olla skarppina, mutta turhautumista ymmärtämisen suhteen ei tullut missään vaiheessa. Osaltaan tässä auttoi lukujen lopussa olevat oppikirjamaiset tiivistelmät ja lopussa oleva käsiteluettelo.

Pimeästä aineesta puhuttaessa erityisen kiehtovaa on se, kuinka liikutaan äärimmäisen suuresta skaalasta (miljoonien valovuosien etäisyydet) maailmankaikkeuden pienimpiin osiin (alkeishiukkaset). Alkeishiukkasten osalta kirja sisältää todella hyvän osan liittyen Higgsin bosoniin ja kenttään. Olin toki tästä "jumalhiukkasesta" lukenut aikaisemminkin, mutta nyt vasta oikeasti ymmärsin (tai ainakin luulen ymmärtäneeni) siitä jotain.

Joskus jännittävät kirjat tulevat minulla uniin. En kuitenkaan muista, että olisin aiemmin nähnyt unta tietokirjasta. Nyt se tapahtui, kun unessani tarvoin Higgsin kentässä hiukkasia hätistellen. Hämmentävää!

Jos et ole vielä kuullut pimeästä aineesta, niin suosittelen ennen tätä kirjaa jotain johdatusta aiheeseen. Siihen voisi sopia hyvin esimerkiksi Esko Valtaojan pieni suuri kirja "Avaruudesta" (Ursa, 2019), jonka parissa on helppo alkaa ihmetellä maailmankaikkeutta, pimeä aine mukaanlukien.

Lopuksi vielä erikoismaininta kirjan ulkoasusta. Kun opuksen nappaa käsiinsä, on se yllättävän painava. Painettu kansi ja kiiltävät sivut antavat laadukkaan vaikutelman. Sopii hyvin ostettavaksi kirjahyllyyn! (Ursa on selvästi alkanut panostaa kirjojen ulkoasuun - myös Valtaojan Avaruudesta erottuu edukseen kannen laadun suhteen).

* * * *

sunnuntai 22. maaliskuuta 2020

Koronadystopia

Otan nyt oman kirjablogini hetkellisesti koronaviestinnän alustaksi. Juuri tällä hetkellä kirjoihin keskittyminen on ollut haastavaa, mielessä pyörii vain yksi k:lla alkava vitsaus.

Koronatilanne varmasti ahdistaa kaikkia. Itsestä tuntuu, että tilannetta ei pääse minnekään karkuun. Virus on vahvasti läsnä työpäivässä, tuttujen kanssa keskusteluissa, Prisman kassalla ja lehtien lööpeissä. Tilannetta ei helpota yhtään se, kun itse vilkuilee Hesarin (sinällään mainiota) päivittyvää koronaseurantaa vartin välein. Tämä tilanne on varmasti vielä kauan päällä ja jatkuvassa hälytystilassa tämän suhteen oleminen ei ole järkevää. Ei sitä jaksa kukaan.

Oman jaksamisen tueksi päätin kirjoittaa ylös asioita, jotka asettaisivat tilannetta paremmin perspektiiviin ja ehkä vähän vähentäisivät pelkoa tulevaisuuden epävarmuudesta. Aluksi kirjoitin nämä vain omaan käyttööni, mutta päätin nyt näitä jakaa laajemmin. Jos nyt joku vielä jaksaa koronajuttuja lukea.

Olen huomannut, että joillekin ihmisille tilanteen realistisoptimistinen tarkastelu on punainen vaate. Moni tuntuu ajattelevan tyyliin "jos kirjoittaa jotain optimista tilanteesta, niin se tyyppi on varmaan sellainen, joka ei pese käsiä eikä yhtään piittaa muiden hyvinvoinnista." Niinpä tähän alkuun yhdenlainen vastuuvapauslauseke liittyen siihen mitä mieltä olen: Tilanne on oikeasti vakava. Mielestäni kaikki hallituksen asettamat rajoitteet ja ohjeistukset ovat tarpeellisia ja ihmisten tulisi niitä noudattaa. Voi olla hyvinkin järkevää tiukentaa rajoituksia (matkustaminen kotimaassa, ravintoloiden aukiolo jne.) En voi ymmärtää jengiä jotka tässä tilanteessa rynnivät ostoskeskuksen avajaisiin, ajavat jonossa Lapin hiihtokeskuksiin tai käyvät baarissa vedoten siihen, että "eihän siellä kotona kukaan jaksa koko ajan olla".

Mutta ylläolevasta huolimatta tuntuu, että ainakin minun mieleni kaipaa myös astetta positiivisempaa korona-aiheista purtavaa kuin Italian kuolintapausten määrät tai talouden kauhukuvat. Siksi tämä kirjoitus.

Joka päivä uutiset julistavat (ihan oikeasti) huolestuttavia lukuja siitä, kuinka paljon tartuntoja on tullut lisää ja kuinka moni on viruksen aiheuttamiin komplikaatioihin kuollut. Juurikaan ei tuoda esille lukuja siitä, kuinka moni taudista on parantunut. Tällä hetkellä taudista on parantunut virallisten lukujen mukaan lähes 100 000 ihmistä (1). Tässä mukana tietenkin vain ne, joilla korona on diagnosoitu, todellinen luku on paljon suurempi. Satatuhatta tuntuu pieneltä luvulta verrattuna sairastuneiden määrään (noin 300 000), mutta hyvä on huomata, että sairastuneista noin 200 000 on raportoitu viimeisen kahden viikon aikana eikä tuo joukko siis vielä ole ehtinyt parantua.

Italian tilanne on katastrofaalinen ja sieltä nähtävät uutiskuvat ovat kuin pahimmista dystopiaelokuvista. Hyvä on kuitenkin huomata, että Italiassa tauti on keskittynyt hyvin vahvasti Lombardian alueelle. (2) Koko Italia ei siis - onneksi - käsittääkseni ole ainakaan vielä pärjäämisen äärirajoilla.Toivottavasti Lombardian tilanne saadaan estettyä muualla, varmasti siitä on ainakin opittu paljon.

Ruotsissa on otettu Suomesta poikkeava ohjeistus koronantorjunnassa. Koulut ja rajat ovat auki ja terassikausi alkamassa. (3) Itsestä tämä toimintapa ei tunnu oikealta, mutta jossain määrin se antaa myös toivoa siitä, että nykyisiä rajoitteita voidaan joskus alkaa Suomessa purkaa. Aika näyttää onko Ruotsin valinta viisas vai täysin vastuuton.

THL:n arvion mukaan koronaan kuolee Suomessa 500-3200 henkilöä (4). Nyt joku takarivistä huutaa, että THL ei tiedä mitään ja on ollut väärässä koko ajan. En kuitenkaan ole nähnyt parempaakaan - perusteltua - arviota, niin mennään tuolla. Influenssaan kuoli Suomessa 2018 noin 450 henkilöä (5). Samana vuonna Suomessa kuolinsyistä THL:n pahimman skenaarion (3200 kuollutta) yli menivät verenkiertoelinten sairaudet (18 827), kasvaimet eli syöpä (12 902) ja dementia ja Alzheimer (10 120). THL:n koronakuolemien kanssa samoissa luvuissa olivat mm. alkoholin aiheuttamat kuolemat ja tapaturmat. (6)  Omasta mielestäni nämä luvut kertovat, että korona on vakava uhka ja sen aiheuttamat kuolemat tulevat olemaan korkealla tuolla listalla. Pakko kuitenkin myös miettä sitä, kuinka iso luku 500-3200 on suhteessa muihin kuolinsyihin. Ja tämä yhtään väheksymättä sitä, että jokainen kuolema on aina suuri tragedia omaisille ja läheisille.

Hallituksen määräämät rajoitteet muuttavat kaikkien elämää. Se,  mitä on pitkään totuttu pitämään itsestäänselvyytenä, ei olekaan nyt luvallista.

Ainakin itsellä eniten arjessa näkyvä muutos on koulujen kiinniolo. Yksi huoli on, että vaarantuuko koululaisten ja opiskelijoiden oppiminen. Saavatko he kaiken sen opin ja taidot etäopetuksessa, mitä olisi syytä saada. Tässä vähän laajempi tarkastelu laittaa asioita ihan kivasti perspektiiviin. Oletetaan että 1) Keskiverto nuori opiskelee ainakin 12 vuotta (9 v peruskoulu + 3 v lukio/ammattiopinnot) ja 2) Koulut pysyvät kiinni kesälomaan asti ja aukeavat elokuussa ja 3) Lukuvuodessa on 190 koulupäivää. Tässä tapauksessa korona tarkoittaisi sitä, että koko 12 vuoden opintopolulta etänä suoritetaan 2,5 % opinnoista ja normaalisti loput 97,5 %. Ihan ok suhdeluku vielä.

Monessa paikassa nykytilannetta on verrattu talvisotaan. En mahda sille mitään, että mielestäni tämä aliarvioi isosti sodan kokeneita ihmisiä. Nyt on ruokaa kaikilla. Nyt on yhteinen vihollinen, eikä ihmiset tapa toisiaan. Nyt ei perheenjäseniä eroteta toisistaan kuukausiksi niin, että joka hetki täytyy pelätä onko toinen vielä hengissä. Aika hyvälle olemme oppineet kun se, että Netflix hetkellisesti poistaa teräväpiirto tarkkuuden, aiheuttaa suuttumusta. Itsekin havahduin tähän kun sadattelin kaupassa sitä, että itsepalvelukassat oli suljettu.

Siitä, mitä nyt tapahtuu, saa mahtavan tarinan: Ihminen on kurmottanut maapalloa säälimätömästi sata vuotta ja nyt pienen pieni virus saa suuret valtakunnat polvilleen, luonto kostaa. Oikeasti luonto ei tietenkään kosta mitään, vaan vääjäämätön tapahtui, eläimestä hyppäsi ihmiseen virus, joka leviää nopeasti ja johon ei ole valmiina parannuskeinoa. Tykkään silti tarinasta. Voisiko koronanjälkeinen maailma olla sellainen, missä olisimme ihan tyytyväisiä vaikka marketissa olisi vain 10 000 eri ruokatuotetta (nykyisen 20 000 sijaan)? Pienempi valikoima korreloisi varmasti suoraan ruokahävikkiin, maailmanlaajuisesti tuotetusta ruoasta noin kolmannes heitetään roskiin (7). Tässä ei ole mitään järkeä.

Vähentyykö ruokahävikki koronan jälkeen? Muuttuko maailma niin, että Kiinasta ei rahdata järkyttäviä määriä tavaraa, josta suurta osaa ei tarvita? Väheneekö kertakäyttövaatekulttuuri edes hieman? Järkkyykö maailmamme jos enää ei pääsekään lentämään parilla kympillä Suomesta Etelä-Eurooppaan? Jos näihin tulisi edes vähän enemmän rotia, niin ehkä se olisi se positiivinen asia tässä pandemiassa.

Olen miettinyt paljon, miten ja milloin tilanne palaa normaaliksi vai tuleeko rajoitetusta maailmasta uusi normaali vuosikausiksi. Uskon tieteeseen ja uskon ihmisten ahneuteen. Se tiimi, joka keksii tehokkaan lääkkeen tai rokotteen, ei ole jatkossa köyhä eikä kipeä. Tuskin tarvitsee baarissa omia juomia maksaa, jos mainitsee kehittäneensä koronarokotteen. Ratkaisu tulee kyllä, olen varma siitä. Aikataulu on auki.

Olen suuri dystopiakirjojen ystävä. Tähän blogiinkin olen niitä useita arvioinut. Kirjoissa pandemia tappaa suuren osan ihmiskunnasta. Jäljelle jääneet taistelevat olemassaolostaan, yleensä taudin saastuttamia kuolaavia mutantteja vastaan. Nyt ei ole kyse mistään tuollaisesta, senhän jokainen järkevä ihminen ymmärtää. Silti mietin, onko tuo se alitajuinen uhkakuva joka jossain alitajunnan syövereissä aamuyöllä kummittelee. Silloin on hyvä sisäistää fiktion ja faktan ero, aivan kuten kaikessa koronaan liittyvässä viestinnässä. Uskon, että uskallan jatkossakin poimia vessapaperipakkauksen Salen hyllyltä ilman pelkoa siitä, että joku nahkaan ja metalliin pukeutunut sen minulta haulikolla uhaten riistää.

Olipas avautuminen.

Omat päätökseni lähitulevaisuuteen: Seuraa vähemmän (lue: ei joka tunti) uutisia ja somea. Noudata viranomaisten suosituksia ja rajoituksia. Käytä työmatkoista ja harrastuskuskauksista vapautunut aika johonkin, mikä tuottaa hyvää mieltä itselle ja/tai muille.



(1) Coronavirus COVID-19 Global Cases by the Center for Systems Science and Engineering (CSSE) at Johns Hopkins University.
(2) https://www.statista.com/statistics/1099375/coronavirus-cases-by-region-in-italy/
(3) https://yle.fi/uutiset/3-11269301
(4) https://www.hs.fi/politiikka/art-2000006443205.html
(5) http://www.stat.fi/tietotrendit/artikkelit/2020/kuinka-monen-kuoleman-syy-on-influenssa-kertovatko-luvut-kaiken/
(6) http://www.tilastokeskus.fi/til/ksyyt/2018/ksyyt_2018_2019-12-16_kat_001_fi.html
(7) https://havikkiviikko.fi/tietoa-ruokahavikista/

sunnuntai 8. joulukuuta 2019

Margaret Atwood: Testamentit

Atwoodin dystopiaklassikko Orjattaresi (The Handmaid's Tale) ilmestyi 1985. Sen pohjalta on viime vuosina tehty suureen suosioon noussut televisiosarja. Ei liene sattumaa, että samaan aikaan Atwoodilta ilmestyi kirjan jatko-osa - 34 vuotta ensimmäisen osan jälkeen.

Orjattaresi on minulta lukematta, mutta televisiosarjasta olen ahminut kaksi ensimmäistä tuotantokautta. Sarja on yksi parhaista mitä olen ikinä katsonut.

Odotin Testamenttien lukemista ristiriitaisin tuntein. Olisiko virhe lukea se vaikka ei ole lukenut ensimmäistä osaa? Antoiko televisiosarja väärät odotukset lukemiselle? Olisiko kirja yhtä vaikuttava kuin sarja?

Atwood kertoo Gileadin tapahtumista kolmen naisen kertomuksen kautta. Agnes Jemima on Gileadissa kasvanut korkea-arvoisen komentajan tytär. Daisy asuu Kanadassa viettäen kirjan alussa näennäisen normaalia teinitytön elämää. Kolmas kertoja on Lydia-täti, joka on - no - Lydia-täti. Sarjaa seuranneet tietää kyllä.

Kolme tarinaa alkavat erillisinä, mutta risteävät sitä enemmän, mitä pidemälle kirja etenee. Kirjan teemat ovat pääosin Orjattaresi-maailmasta tuttuja, vaikkakin vahvasti tätien rooliin kallellaan. Uutena elementtinä (ainakin sarjan kahteen ensimmäiseen tuotantokauteen verrattuna) Atwood esittelee helmitytöt, jotka ovat Gileadin lähetyssaarnaajia.

Testamentit on vahvojen naisten kirja.The Handmaid's Tale -sarjassa miehillä on sivuosa, mutta tässä kirjassa miehet ovat vielä pienemmässä roolissa. Daisyn kanadalainen poikaystäväkandidaatti ja Gileadissa vaikuttava vastenmielinen komentaja Judd ovat ainoat miehet, joilla on edes jossain määrin tärkeä rooli tarinassa.

Testamenttien Gilead on heti tuttu niille, jotka ovat televisiosarjaa katsoneet. Myös kerronta on samantyylistä - Atwood ei jää jahkailemaan, vaan juonen käänteitä on paljon ja ne koukuttavat lukijan vahvasti Gileadin maailmaan.

Kirjan loppu oli pieni pettymys - loppuratkaisuun mentiin nopeasti kuin sivuja säästellen. Kirjan tyyli myös vähän särkyi viimeisten lukujen seikkailuissa, joissa Gilead-taika ei ollut enää niin vahvasti läsnä.

Muuten Testamentit täytti kaikki odotukset, mitä olin sille laittanut. Mitä pidemmälle kirja eteni, sitä enemmän aloin säästellä lukuhetkiä, halusin keskittyä kirjaan rauhassa, pitkittää lukunautintoa. Vaikuttavuutta lisää se, kun muistaa Atwoodin sanat: Mikään kirjoissa kuvatusta ei ole sellaista, mitä ei olisi ihmiskunnan historiassa jossain vaiheessa tapahtunut.

* * * * *

lauantai 9. marraskuuta 2019

Aikamatkailua

Tuntuu siltä, että aikamatkailu on viime aikoina ollut enemmän esillä kuin pitkään - no, siis - aikaan. En tiedä onko tämä vain oma kokemukseni, vai onko aikamatkailuaihe kirjallisuuden ja esittävän taiteen puolella lisännyt suosiotaan. Itselläni aikamatkailu on ollut luku- ja katselukokemuksissa hyvin edustettuna syksyn aikana.

Kingin järkälemäinen 22.11.63 oli lukulistallani pitkään ja nyt sen viimein luin. Heti sen perään käsissäni oli Mikko Koirasen nuortenromaani Nauhoitettava ennen käyttöä. Ja niin vaan nyt huomaan koukuttuneeni Netflixin Umbrella Academy sarjaan. Tieteellisempää pohjaa ajan käsitteeseen toi pari kuukautta sitten lukemani Carlo Rovellin Ajan luonne.

Varoitus: Teksti sisältää pieniä juonipaljastuksia.

Ajassa matkustamiseen on aina syynsä. Kingin päähenkilö opettaja Jake Epping matkustaa ajassa 53 vuotta taaksepäin estääkseen Kennedyn salamurhan. Koirasen kirjassa 16-vuotias Miro matkustaa omaa syntymäänsä edeltäviin aikoihin selvittääkseen biologisen isänsä henkilöllisyyden. Umbrella Academyssä panokset ovat suuren budjetin supersankarisarjalle sopivat - aikamatkailun avulla pitäisi pelastaa maailma.

Aikamatkailuun on myös paikkansa. Jake hyppää 1950-60 luvun Amerikkaan. King kuvaa hienosti amerikkalaisen unelman, suurien autojen ja yhteisöllisten pikkukaupunkien ristiriitaa yhä hyväksytyn rasismin, vaietun perheväkivallan ja pelkoja aiheuttavan suurvaltapolitiikan kanssa. Koirasen kirjan tapahtumat sijoittuvat Ouluun. Lukiessani huomasin kuinka vähän olen Ouluun sijoittuvia tarinoita lukenut. Lukuelämykseen toi ihanaa lisävärettä tuttujen paikkojen kuvailu. Vanhan lähikauppani, Kalliotien Valintatalon, maininta toi muistoja mieleen. Sateenvarjoakatemian supersankarit seikkailevat kuvitteellisessa suurkaupungissa, jossa näennäisen normaali elämä sekoittuu supervoimiin ja yliluonnollisiin ilmiöihin.

Aikamatkailuun tarvitaan myös keino. Vanhoissa aikamatkatarinoissa se oli yleensä aina joku (hullun) professorin rakentama monimutkaisen näköinen laite - tai auto - joka rätisi ja paukkui ja tärisi kun sen sisälle asetettu aikamatkaaja astui kyytiin ja laite käynnistettiin. Tähän kliseeseen ei ole yhdessäkään näistä  kolmesta teoksesta sorruttu. Jake pääsee 1950-luvun loppuun astumalla grillivaunun varastosta löytyviä näkymättömiä portaita. Miro matkailee videonauhan, -kameran ja -soittimen avustuksella. Netflixin sarjassa yksi supersankari osaa aikamatkailun ihan itse, muut joutuvat turvautumaan salkkuun.

Tietyt teemat toistuvat näissä(kin) aikamatkatarinoissa. Perhosefekti terminä alkaa olla loppuun kaluttu. Isoisäparadoksiin on hankala löytää enää uutta kulmaa. Omaan näppäryyteen kompastuminen ja kerronnan muuttuminen korniksi on suuri riski. Nämä kolme selvittävät kuitenkin karikot hyvin ja onnistuvat kaikki pitämään aikamatkailun vain tarinan osana, ei tarinan keskipisteenä.

King oli taas niin King kuin olla voi.  Kirjailija rakastaa venyttää kerrontaa ja maalailla Amerikan pikkukaupunkikuvauksia välillä kyllästymiseen asti. Hän onnistuu kuitenkin tekemään Jakesta oikean ihmisen, joka tulee lukijaa lähelle. Täytyy myöntää, että lopussa tuli kyyneleet silmiin. Aikamatkailu on kirjassa yllättävänkin paljon sivuosassa, Jaken viiden vuoden menneisyysvierailu sisältää hyvin vähän esimerkiksi "tulen tulevaisuudesta, tiedän kaikkea jännää" -aspektia.

Nauhoitettava ennen käyttöä on Koirasen esikoiskirja ja luokiteltu nuortenromaaniksi. Koiranen kirjoittaa sujuvasti, tarinassa ei ole suvantopaikkoja. Aikamatkustamisen paradokseihin on mukavasti otettu omaa kulmaa syy-seuraussuhteita kääntelemällä. Miron teinimurheet sopivat mukaan hyvin. Näin aikuislukijana olisin kaivannut pientä särmää lisää, nyt kaikki tapahtui vähän turhan mutkattomasti ja ilman suurta draamaa Hollywood-loppua myöten. Voin kuvitella että kohderyhmälleen kirja toimii oikein hyvin ja tuo uudenlaista ilmettä tähän genreen. 

Umbrella Academyä olen katsonut vasta puoleen väliin (5/10 jaksoa). Sarja on hyvin tehty ja koukuttaa todella vahvasti. Supersankarit ovat nykytyyliin sopivan heikkoja erityiskyvyistään huolimatta. Ei mikään elämää suurempi katseluelämys, mutta mainiota viihdettä sen jälkeen kun työpäivän ja kotihommien jälkeen kellahtaa sohvalle.

Jos hyppäisin ajassa pari kuukautta taaksepäin, käyttäisin edelleen aikaani näihin tarinoihin. Viihdyttäviä ja hyvin tehtyjä kaikki.


lauantai 17. elokuuta 2019

Vuoden aikana luettuja

Edellisestä blogikirjoituksesta on lähes vuosi. Tuona aikana aikaa on kulunut paljon oman kirjani parissa, mutta jonkin verran olen lukenutkin. Poimin tähän osan vuoden aikana lukemistani kirjoista ja kirjoitin niistä mini-arviot.

Antti Tuomainen: Palm Beach Finland

Tuomaisen viljelemä musta huumori on tässä kirjassa aikaisempia teoksia kepeämpää. Kirjassa maalattu kuva korkealle kurottavasta lomakylästä on herkullinen ja suloisen kömpelö pahiskaksikko pisti nauramaan useassa kohdassa ääneen. Kuitenkin kirjassa on kevyen välikirjan makua, se on viihdyttävää lukemista mutta ei aivan lunastanut jokaiselle Tuomaisen kirjalle (ehkä liiankin korkealle) asettamiani ennakko-odotuksia.

* * *

Ernest Cline: Armada

Ready Player One oli koukuttava ja ajatuksia herättävä kirja, vaikkei kirjallisilla ansiolla loistanutkaan. Innolla siis poimin kirjastosta Clinen toisen suomennetun kirjan, Armadan, mukaani. Mutta pöh - melkoista huttua oli tämä minun mielestäni. Juonessa ei ollut syvyyttä, seikkailu ei imaissut mukaansa, Clinen kuvailema pelaamisen tuolla puolen oleva salainen maailma tuntui kovin ohuelta. Poikamainen innostus oli kuitenkin tallessa ja etenkin kirjan alkupuoli oli viihdyttävää luettavaa.

* *

Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään

Mies, joka elää lähes ikuisesti, mutta ei voi kertoa siitä kenellekään. Siinä virkistävän erilainen lähtökohta tarinalle. Kirja tökki vähän alussa, mutta tempaisi pian mukaansa päähenkilön haasteelliseen maailmaan. Historian eri vaiheet tulivat elävästi esille. Mukavasti mieltä kutkuttava kirja, vahva suositus!

* * * *

Dan Brown: Alku

Siis miksi minä taas Browniin sorruin, vaikka monta kertaa olen vannonut hänen kirjojensa lukemisen lopettavani. Alku ei tuo mitään uutta Brownin kirjasarjaan. Lukiessa oli enimmäkseen tylsää. Mutta pakko oli lukea loppuun, että sai vastauksen kirjailijan alussa heittämään cliffhanger-kysymykseen.



Antti Tuomainen: Pikku Siperia

Nyt ollaan taas - Palm Beachin jälkeen - Tuomaisen ihanan tutussa ja  mustassa Nordic Noir -tyyliin kuvatussa maailmassa. Eristyksissä oleva pikkukylä, paukkuva pakkanen, kuiva huumori, nopeasti eskaloituvat tilanteet: tässä mainiot rakennuspalikat koukuttavalle tarinalle, jonka juonenkäänteet ovat melkein - mutta ei ihan - liian absurdeja.

* * * *

Mikko-Pekka Heikkinen: Betoniporsas

Heikkisellä on oma tunnistettava tyylinsä. Tykkään siitä kovasti, mutta kieltämättä vähän alkaa tulla toiston makua kun samalla tyylillä kirjoitettuja saman aihepiirin ympärillä pyöriviä kirjoja on jo useita. Taas on kyse maaseudun ja kaupungin kulttuurien yhteentörmäyksestä. Henkilöt ovat mukavan kärjistettyjä, tapahtumat epäuskottavan ja "voisihan noin oikeastikin käydä" rajamailla ja karikatyyriset hipsterit ihan parasta. Analogiat Suomessa vellovaan maahanmuuttokeskusteluun ovat välillä vähän turhankin alleviivattuja. Luinko nopeasti loppuun? Kyllä! Viihdyinkö? Kyllä! Jäiko kirja mieleen pitkäksi aikaa? Ei.

* * *

Tuire Malmstedt: Pimeä jää

Vuoden 2018 parhaaksi esikoisdekkariksi valittu Pime jää on jännittävä ja mukaansatempaava kirja. Päähenkilö Isa Karoksessa on mukavasti särmää. Juonessa on uhrilammasmaista väristystä. Takaumat 1800-luvun Alaskaan ja sota-ajan Suomeen toimivat tosi hyvin. Ainoa pettymys oli edeltäviin tapahtumiin nähden vaisuhko loppuratkaisu. Ilman muuta lukusuositus tälle!

* * * 

Arttu Tuominen: Verivelka

Arttu on ansaitusti noussut suomalaisten jännityskirjailijoiden kärkipäähän. Labyrintti-sarja oli todella hyvä, Verivelka ei jää ainakaan yhtään huonommaksi. Tykkään siitä, kuinka Tuominen pystyy aina tuomaan jotain uutta kirjoihinsa, näennäisen samankaltaisesta perusasetelmasta huolimatta. Tällä kertaa tuo uusi juttu on poikien lapsuusajan tapahtumat. En varmaan ole ainoa, jolle tuli näistä takaumista mieleen Stephen Kingin kirjaan pohjautuva Stand by me -elokuva. Verivelka on kaikista vuoden aikana lukemistani kirjoista se, jonka pariin oli kovin kiire palata heti kun vain oli hetki aikaa jatkaa lukemista.

* * * *

Ken Follett: Tulipatsas

Tulipatsas on kolmas osa Kingsbridge -trilogiaan. Sarjan kahta ensimmäistä osaa rakastin. Tulipatsaan aloitin jo 2017, mutta silloin se jäi kesken. Nyt yritin uudelleen ja tällä kertaa 1500-luvun Eurooppa tempaisi täysillä mukaansa. Onhan tässä vähän sellaista "historian tunnit kohtaavat kauniit ja rohkeat" makua, mutta ei se juuri ärsytä, kun Follett kirjoittaa äärimmäisen sujuvasti ja kirjaa on helppo lukea. 832 sivua meni nopeasti, välillä pysähdyin googlettamaan lisää detskuja historiallisiin tapahtumiin perustuen. Remember, remember, the fifth of November...

* * * *

Risto Siilasmaa: Paranoidi optimisti

Menin Nokialle matkapuhelinten tuotekehitykseen kesäharjoittelijaksi 1994 ja jäin firmaan kuudentoista vuoden ajaksi. Tältä taustalta oli erittäin mielenkiintoista kurkistaa johtoryhmän ja hallituksen kabinetteihin tämän kirjan myötä. Siilasmaa kirjoittaa helppolukuista, sujuvasti etenevää tekstiä, joka pitää otteessaan. Pikkuisen häiritsi kirjan tasapainoilu tapahtumakuvausten ja johtamisoppien välillä. Monessa kohtaa piti myös muistuttaa itseään, että kirja kertoo tarinansa (vain) yhdestä näkökulmasta ja tietty lähdekritiikki lienee paikallaan. Yhtä kaikki vahvasti lukemisen arvoinen ja mielenkiintoinen kirja.

* * *

Hans Rosling: Faktojen maailma

Faktojen maailma on patsastallut jo pitkään kirjakauppojen TOP-10 tietokirjojen hyllyissä, mistä se on ollut jo kaukaa helppo erottaa koko kannen peittävien kirkkaanoranssien kirjainten ansiosta. Tykkään kannesta! Faktojen maailman on ilman muuta kirja, joka jokaisen  olisi hyvä lukea. Kirjan esittelemät faktat ovat pysäyttäviä, mutta omasta mielestäni sen tärkeys on kuitenkin lähdekritiikin tärkeyden esille tuomisessa. Omaa lukukokemusta vähän laimensi se, että olin niin monesta eri lähteestä ehtinyt lukea kirjan parhaita paloja ja kirja ei näin ollen juurikaan enää yllättänyt missään kohdassa.

* * * *


Carlo Rovelli: Ajan luonne

Ihana ja raivostuttava kirja, joka varmasti vaatisi useamman lukukerran jotta sen asiat saisi kunnolla sisäistettyä. Lukiessa aivot vääntyvät solmuun ja sopiva annosa on vain muutama sivu kerrallaan. Aikaa ei ole, on vain tapahtumia. Kun tapahtumat lakkaavat, lakkaa myös aika. Kaikilla aika kulkee eri vauhtia. On mahdotonta sanoa, että jotain tapahtuu yhtäaikaisesti. Aika ei ole jatkuvaa, vaan koostuu lyhyistä pätkistä. Siinäpä sitä vähäksi aikaa sulateltavaa.

* * *

sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Arttu Tuominen: Leipuri (Myllylahti)

Leipuri on neljäs ja viimeinen osa Tuomisen Labyrintti-sarjassa. Olen lukenut kaikki aikaisemmat osat ja blogissani arvioinut sarjan ensimmäisen ja toisen kirjan.

Tuominen kertoo tarinaa kahdessa eri ajassa. Leipuriksi nimetty sarjamurhaaja kauhistuttaa Porissa vuonna 2002. Kolmentoista vuoden tauon jälkeen samankaltaiset murhat yllättäen jatkuvat. Labyrintti-sarjan päähenkilö Janne Rautakorpi toimi alkuperäisten murhien tutkinnanjohtajana  ja avustaa nyt vuodessa 2015 poliisia konsultin roolissa.

Leipuri sitoo tyylikkäästi yhteen Rautakorven ja hänen kollegoidensa kohtalot. Jo aikaisemmissa kirjoissa viitatuille Leipuri-murhille tulee selitys ja Rautakorven mielen rikki repineitä tapahtumia avataan. Kirjan loppu on elegantti ja poikkeaa edukseen valtavirrasta.

Vaikka päähenkilöt ja kirjoitustyyli ovat neljän kirjan aikana paljolti pysyneet samana, on Tuominen onnistunut mukavasti tekemään jokaisesta kirjasta omanlaisensa. Muistilabyntti oli kotoisan oloinen pikkukaupungin murhamysteeri, Murtumispisten toi mukaan räjähtävää toimintaa ja Silmitön merisuolan makuista ympäristönäkökulmaa. Leipurissa mukaan tuotu sarjamurhateema toimii hyvin sarjan uudistajana ja on yllättävän harvinainen aihe suomalaisessa jännityskirjallisuudessa.

Sarjan neljää osaa muistellessani huomasin yhdistäväni eri osat toisiin kirjailijoihin. Muistilabyrintti toi mieleen Seppo Jokisen, Murtumispiste Taavi Soininvaaran ja Silmitön Risto Isomäen. Leipurin maailmasta tuli vahvat Jo Nesbö fiilikset: Verisen sadistiset murhat, päihteiden kanssa kamppailevat ihmiset, synkkä perusvire, sairaat ihmissuhteet. Holen Harry ja Rautakorven Janne tulisivat varmasti hyvin toimeen keskenään, niin pahasti kumpaakin on maailman murjonut.

Leipuri oli mainio lukukokemus, mutta pientä toivomisen varaakin jäi:

Vuosien 2002 ja 2015 tapahtumat olivat välillä niin samankaltaisia, että etenkin lyhyen lukutauon jälkeen onnistuin lukemaan useamman sivun ennen kuin muistin kummassa ajassa liikutaan. Näiden kahden eri ajanjakson selkeämpi erottaminen toisistaan olisi voinut olla paikallaan.

Leipuri on perusvireeltään sarjan synkin kirja. Olisin kaivannut pientä ripausta (mustaa ja kuivaa) huumoria johonkin väliin.

Kirja piti otteessaan alusta loppuun ja oli erittäin viihdyttävä. Tarina tempaisi mukaansa - luin Leipurin loppuun myöhään illalla ja seuraavana yönä unissani valesin muistilabyrintin käytäviä.

Vaikka Leipuri toimii myös itsenäisenä kirjana, kannattaa Labyrintti-sarja mielestäni ilman muuta lukea julkakaisujärjestyksessä.

Sain kirjan arvostelukappaleena Myllylahdelta.


* * * *

tiistai 27. maaliskuuta 2018

Yuval Noah Harari: Sapiens - Ihmisen lyhyt historia (Bazar)

Lainasin Sapiensin kirjastosta muutama kuukausi sitten. Jo ihan kirjan alkupuolella tiesin, että tämä kirja on pakko-ostos kirjahyllyyn. Niinpä palautin kirjaston kirjan, vierailin kirjakaupassa ja nautin tämän ihmisen historiasta kertovan teoksen pienissä annoksissa parin kuukauden aikana ilman lainan palautusajan painetta.

Sapiens on kirja, joka kaikkien kannattaisi lukea. Se nimittäin sisältää meidän jokaisen historian, kertoo kuinka ihmisestä on tullut sellainen, minkälaisia nykyään olemme.

Itse oletin tietäväni ihmisen historiasta jo aika paljon enkä uskonut tämän kirjan tuovan paljon uusia asioita. Mutta niin vain huomasin vähän väliä ottavani kirjasta lukemani tiedot puheeksi lounaspöydässä tai automatkalla. Tyypillinen tuollaisen puheenvuoron aloitus oli "oletko muuten tiennyt...". Lause jatkui muun muassa seuraavilla tavoilla:
  • ...miksi ihmislapsi syntyy niin avuttomana?
  • ...että raha on yhteinen kieli lähes kaikille, uskonnosta ja taustasta riippumatta?
  • ...miten nopeasti ihminen tuhosi eläinlajeja kun muutti uusille alueille? Ja miksi suuretkaan eläimet eivät pärjänneet ihmiselle?
  • ...että Peugeot niminen firma on olemassa vain kollektiivisessa mielikuvituksessamme?
  • ...miten yli sadan hengen kokoisen ryhmän saa toimimaan yhdessä?
  • ...että luoton saamisen helpottuminen oli avainasemassa kun ihmiskunnan nopea kehitys alkoi pitkän staattisen kauden jälkeen?
  • ...miksi juuri Homo Sapiens selvisi jatkoon kaikista eri ihmislajeista?
  • ...miksi ihminen siirtyi keräilytaloudesta maanviljelyyn?
  • ...että älykäs suunnittelu on juuri alkanut?

Harari ei kirjoita puhtaan objektiivista tietokirjatekstiä, vaan tuo - vähintäänkin rivien välissä - oman mielipiteensä esiin. Hänen näkemyksensä ihmiskunnasta on kohtuullisen negatiivinen, nykyinen hyvinvointi on hankittu pääosin muun eläinkunnan kärsimyksen ja luonnon tuhoamisen kautta. Hänen tekstistään välittyy myös pessimistisyys tulevaisuuden suhteen. Harari ei usko, että ihmiskunnasta löytyy tarpeeksi vastuullisuutta käyttämään nykyteknologian myötä meille tulleita jumalvoimia.

En siis ahminut Sapiensia yhdeltä istumalta vaan luin sitä pienissä pätkissä. Tämä toimi hyvin, lähes jokainen luku vaati asioiden makustelua ja pohtimista. Kirja on kuitenkin erittäin luettava, teksti etenee juuri sopivalla tahdilla ja Hararin kirjoitustyyli on tarpeeksi persoonallinen. Lukuisat esimerkit avaavat asioita hyvin.

En voinut olla vertaamatta Sapiensia Bill Brysonin mainioon Lyhyt historia lähes kaikesta teokseen. Luin Brysonin kirjan jo yli kymmenen vuotta sitten eli ihan tuoreita eivät muistikuvani siitä enää ole. Taisi kuitenkin olla niin, että Bryson kertoo koko maailmankaikkeuden historiasta ja varaa ihmiselle vain pienen osan tekstistään. Hänen kirjoitustyylinsä on Hararia neutraalimpi ja vähemmän saarnaava. Varmaa lienee kuitenkin on, että jos tykkäsit Sapienisista tykkäät Brysonin kirjasta - ja toisinpäin.

Sapiens ei ole koukuttavin kirja mitä olen viime aikoina lukenut. Se ei myöskään erotu kielenkäytöltään muista hyvistä tietokirjoista. Sapiens on kuitenkin epäilemättä tärkein kirja minkä olen pitkään aikaan lukenut.

* * * * *