Lähes jokapäiväinen iltarutiinini on mennä sänkyyn sen verran ajoissa että ehdin lukea kesken olevaa kirjaa vielä muutaman luvun ennen nukahtamista. Tästä blogin nimi.
Blogissa siis tarjolla kirja-arvosteluja, enimmäkseen dekkareista mutta myös muista genreistä. Pidätän oikeuden arvioida blogissa myös muuta kuin kirjoja jos arviointi-innostus iskee.

Kirjat on arvioitu myös tähdillä.
***** = "mahtava, muistan tämän pitkään, elämys"
**** = "todella hyvä kirja, erottuu joukosta"
*** = "hyvä kirja, kannatti ilman muuta lukea"
** = "kohtalainen, mutta voisi sitä aikansa huonomminkin käyttää"
* = "heikko, ei olisi kannattanut lukea"

Olen myös listannut kymmenen parasta lukemaani kirjaa.

lauantai 9. marraskuuta 2019

Aikamatkailua

Tuntuu siltä, että aikamatkailu on viime aikoina ollut enemmän esillä kuin pitkään - no, siis - aikaan. En tiedä onko tämä vain oma kokemukseni, vai onko aikamatkailuaihe kirjallisuuden ja esittävän taiteen puolella lisännyt suosiotaan. Itselläni aikamatkailu on ollut luku- ja katselukokemuksissa hyvin edustettuna syksyn aikana.

Kingin järkälemäinen 22.11.63 oli lukulistallani pitkään ja nyt sen viimein luin. Heti sen perään käsissäni oli Mikko Koirasen nuortenromaani Nauhoitettava ennen käyttöä. Ja niin vaan nyt huomaan koukuttuneeni Netflixin Umbrella Academy sarjaan. Tieteellisempää pohjaa ajan käsitteeseen toi pari kuukautta sitten lukemani Carlo Rovellin Ajan luonne.

Varoitus: Teksti sisältää pieniä juonipaljastuksia.

Ajassa matkustamiseen on aina syynsä. Kingin päähenkilö opettaja Jake Epping matkustaa ajassa 53 vuotta taaksepäin estääkseen Kennedyn salamurhan. Koirasen kirjassa 16-vuotias Miro matkustaa omaa syntymäänsä edeltäviin aikoihin selvittääkseen biologisen isänsä henkilöllisyyden. Umbrella Academyssä panokset ovat suuren budjetin supersankarisarjalle sopivat - aikamatkailun avulla pitäisi pelastaa maailma.

Aikamatkailuun on myös paikkansa. Jake hyppää 1950-60 luvun Amerikkaan. King kuvaa hienosti amerikkalaisen unelman, suurien autojen ja yhteisöllisten pikkukaupunkien ristiriitaa yhä hyväksytyn rasismin, vaietun perheväkivallan ja pelkoja aiheuttavan suurvaltapolitiikan kanssa. Koirasen kirjan tapahtumat sijoittuvat Ouluun. Lukiessani huomasin kuinka vähän olen Ouluun sijoittuvia tarinoita lukenut. Lukuelämykseen toi ihanaa lisävärettä tuttujen paikkojen kuvailu. Vanhan lähikauppani, Kalliotien Valintatalon, maininta toi muistoja mieleen. Sateenvarjoakatemian supersankarit seikkailevat kuvitteellisessa suurkaupungissa, jossa näennäisen normaali elämä sekoittuu supervoimiin ja yliluonnollisiin ilmiöihin.

Aikamatkailuun tarvitaan myös keino. Vanhoissa aikamatkatarinoissa se oli yleensä aina joku (hullun) professorin rakentama monimutkaisen näköinen laite - tai auto - joka rätisi ja paukkui ja tärisi kun sen sisälle asetettu aikamatkaaja astui kyytiin ja laite käynnistettiin. Tähän kliseeseen ei ole yhdessäkään näistä  kolmesta teoksesta sorruttu. Jake pääsee 1950-luvun loppuun astumalla grillivaunun varastosta löytyviä näkymättömiä portaita. Miro matkailee videonauhan, -kameran ja -soittimen avustuksella. Netflixin sarjassa yksi supersankari osaa aikamatkailun ihan itse, muut joutuvat turvautumaan salkkuun.

Tietyt teemat toistuvat näissä(kin) aikamatkatarinoissa. Perhosefekti terminä alkaa olla loppuun kaluttu. Isoisäparadoksiin on hankala löytää enää uutta kulmaa. Omaan näppäryyteen kompastuminen ja kerronnan muuttuminen korniksi on suuri riski. Nämä kolme selvittävät kuitenkin karikot hyvin ja onnistuvat kaikki pitämään aikamatkailun vain tarinan osana, ei tarinan keskipisteenä.

King oli taas niin King kuin olla voi.  Kirjailija rakastaa venyttää kerrontaa ja maalailla Amerikan pikkukaupunkikuvauksia välillä kyllästymiseen asti. Hän onnistuu kuitenkin tekemään Jakesta oikean ihmisen, joka tulee lukijaa lähelle. Täytyy myöntää, että lopussa tuli kyyneleet silmiin. Aikamatkailu on kirjassa yllättävänkin paljon sivuosassa, Jaken viiden vuoden menneisyysvierailu sisältää hyvin vähän esimerkiksi "tulen tulevaisuudesta, tiedän kaikkea jännää" -aspektia.

Nauhoitettava ennen käyttöä on Koirasen esikoiskirja ja luokiteltu nuortenromaaniksi. Koiranen kirjoittaa sujuvasti, tarinassa ei ole suvantopaikkoja. Aikamatkustamisen paradokseihin on mukavasti otettu omaa kulmaa syy-seuraussuhteita kääntelemällä. Miron teinimurheet sopivat mukaan hyvin. Näin aikuislukijana olisin kaivannut pientä särmää lisää, nyt kaikki tapahtui vähän turhan mutkattomasti ja ilman suurta draamaa Hollywood-loppua myöten. Voin kuvitella että kohderyhmälleen kirja toimii oikein hyvin ja tuo uudenlaista ilmettä tähän genreen. 

Umbrella Academyä olen katsonut vasta puoleen väliin (5/10 jaksoa). Sarja on hyvin tehty ja koukuttaa todella vahvasti. Supersankarit ovat nykytyyliin sopivan heikkoja erityiskyvyistään huolimatta. Ei mikään elämää suurempi katseluelämys, mutta mainiota viihdettä sen jälkeen kun työpäivän ja kotihommien jälkeen kellahtaa sohvalle.

Jos hyppäisin ajassa pari kuukautta taaksepäin, käyttäisin edelleen aikaani näihin tarinoihin. Viihdyttäviä ja hyvin tehtyjä kaikki.


lauantai 17. elokuuta 2019

Vuoden aikana luettuja

Edellisestä blogikirjoituksesta on lähes vuosi. Tuona aikana aikaa on kulunut paljon oman kirjani parissa, mutta jonkin verran olen lukenutkin. Poimin tähän osan vuoden aikana lukemistani kirjoista ja kirjoitin niistä mini-arviot.

Antti Tuomainen: Palm Beach Finland

Tuomaisen viljelemä musta huumori on tässä kirjassa aikaisempia teoksia kepeämpää. Kirjassa maalattu kuva korkealle kurottavasta lomakylästä on herkullinen ja suloisen kömpelö pahiskaksikko pisti nauramaan useassa kohdassa ääneen. Kuitenkin kirjassa on kevyen välikirjan makua, se on viihdyttävää lukemista mutta ei aivan lunastanut jokaiselle Tuomaisen kirjalle (ehkä liiankin korkealle) asettamiani ennakko-odotuksia.

* * *

Ernest Cline: Armada

Ready Player One oli koukuttava ja ajatuksia herättävä kirja, vaikkei kirjallisilla ansiolla loistanutkaan. Innolla siis poimin kirjastosta Clinen toisen suomennetun kirjan, Armadan, mukaani. Mutta pöh - melkoista huttua oli tämä minun mielestäni. Juonessa ei ollut syvyyttä, seikkailu ei imaissut mukaansa, Clinen kuvailema pelaamisen tuolla puolen oleva salainen maailma tuntui kovin ohuelta. Poikamainen innostus oli kuitenkin tallessa ja etenkin kirjan alkupuoli oli viihdyttävää luettavaa.

* *

Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään

Mies, joka elää lähes ikuisesti, mutta ei voi kertoa siitä kenellekään. Siinä virkistävän erilainen lähtökohta tarinalle. Kirja tökki vähän alussa, mutta tempaisi pian mukaansa päähenkilön haasteelliseen maailmaan. Historian eri vaiheet tulivat elävästi esille. Mukavasti mieltä kutkuttava kirja, vahva suositus!

* * * *

Dan Brown: Alku

Siis miksi minä taas Browniin sorruin, vaikka monta kertaa olen vannonut hänen kirjojensa lukemisen lopettavani. Alku ei tuo mitään uutta Brownin kirjasarjaan. Lukiessa oli enimmäkseen tylsää. Mutta pakko oli lukea loppuun, että sai vastauksen kirjailijan alussa heittämään cliffhanger-kysymykseen.



Antti Tuomainen: Pikku Siperia

Nyt ollaan taas - Palm Beachin jälkeen - Tuomaisen ihanan tutussa ja  mustassa Nordic Noir -tyyliin kuvatussa maailmassa. Eristyksissä oleva pikkukylä, paukkuva pakkanen, kuiva huumori, nopeasti eskaloituvat tilanteet: tässä mainiot rakennuspalikat koukuttavalle tarinalle, jonka juonenkäänteet ovat melkein - mutta ei ihan - liian absurdeja.

* * * *

Mikko-Pekka Heikkinen: Betoniporsas

Heikkisellä on oma tunnistettava tyylinsä. Tykkään siitä kovasti, mutta kieltämättä vähän alkaa tulla toiston makua kun samalla tyylillä kirjoitettuja saman aihepiirin ympärillä pyöriviä kirjoja on jo useita. Taas on kyse maaseudun ja kaupungin kulttuurien yhteentörmäyksestä. Henkilöt ovat mukavan kärjistettyjä, tapahtumat epäuskottavan ja "voisihan noin oikeastikin käydä" rajamailla ja karikatyyriset hipsterit ihan parasta. Analogiat Suomessa vellovaan maahanmuuttokeskusteluun ovat välillä vähän turhankin alleviivattuja. Luinko nopeasti loppuun? Kyllä! Viihdyinkö? Kyllä! Jäiko kirja mieleen pitkäksi aikaa? Ei.

* * *

Tuire Malmstedt: Pimeä jää

Vuoden 2018 parhaaksi esikoisdekkariksi valittu Pime jää on jännittävä ja mukaansatempaava kirja. Päähenkilö Isa Karoksessa on mukavasti särmää. Juonessa on uhrilammasmaista väristystä. Takaumat 1800-luvun Alaskaan ja sota-ajan Suomeen toimivat tosi hyvin. Ainoa pettymys oli edeltäviin tapahtumiin nähden vaisuhko loppuratkaisu. Ilman muuta lukusuositus tälle!

* * * 

Arttu Tuominen: Verivelka

Arttu on ansaitusti noussut suomalaisten jännityskirjailijoiden kärkipäähän. Labyrintti-sarja oli todella hyvä, Verivelka ei jää ainakaan yhtään huonommaksi. Tykkään siitä, kuinka Tuominen pystyy aina tuomaan jotain uutta kirjoihinsa, näennäisen samankaltaisesta perusasetelmasta huolimatta. Tällä kertaa tuo uusi juttu on poikien lapsuusajan tapahtumat. En varmaan ole ainoa, jolle tuli näistä takaumista mieleen Stephen Kingin kirjaan pohjautuva Stand by me -elokuva. Verivelka on kaikista vuoden aikana lukemistani kirjoista se, jonka pariin oli kovin kiire palata heti kun vain oli hetki aikaa jatkaa lukemista.

* * * *

Ken Follett: Tulipatsas

Tulipatsas on kolmas osa Kingsbridge -trilogiaan. Sarjan kahta ensimmäistä osaa rakastin. Tulipatsaan aloitin jo 2017, mutta silloin se jäi kesken. Nyt yritin uudelleen ja tällä kertaa 1500-luvun Eurooppa tempaisi täysillä mukaansa. Onhan tässä vähän sellaista "historian tunnit kohtaavat kauniit ja rohkeat" makua, mutta ei se juuri ärsytä, kun Follett kirjoittaa äärimmäisen sujuvasti ja kirjaa on helppo lukea. 832 sivua meni nopeasti, välillä pysähdyin googlettamaan lisää detskuja historiallisiin tapahtumiin perustuen. Remember, remember, the fifth of November...

* * * *

Risto Siilasmaa: Paranoidi optimisti

Menin Nokialle matkapuhelinten tuotekehitykseen kesäharjoittelijaksi 1994 ja jäin firmaan kuudentoista vuoden ajaksi. Tältä taustalta oli erittäin mielenkiintoista kurkistaa johtoryhmän ja hallituksen kabinetteihin tämän kirjan myötä. Siilasmaa kirjoittaa helppolukuista, sujuvasti etenevää tekstiä, joka pitää otteessaan. Pikkuisen häiritsi kirjan tasapainoilu tapahtumakuvausten ja johtamisoppien välillä. Monessa kohtaa piti myös muistuttaa itseään, että kirja kertoo tarinansa (vain) yhdestä näkökulmasta ja tietty lähdekritiikki lienee paikallaan. Yhtä kaikki vahvasti lukemisen arvoinen ja mielenkiintoinen kirja.

* * *

Hans Rosling: Faktojen maailma

Faktojen maailma on patsastallut jo pitkään kirjakauppojen TOP-10 tietokirjojen hyllyissä, mistä se on ollut jo kaukaa helppo erottaa koko kannen peittävien kirkkaanoranssien kirjainten ansiosta. Tykkään kannesta! Faktojen maailman on ilman muuta kirja, joka jokaisen  olisi hyvä lukea. Kirjan esittelemät faktat ovat pysäyttäviä, mutta omasta mielestäni sen tärkeys on kuitenkin lähdekritiikin tärkeyden esille tuomisessa. Omaa lukukokemusta vähän laimensi se, että olin niin monesta eri lähteestä ehtinyt lukea kirjan parhaita paloja ja kirja ei näin ollen juurikaan enää yllättänyt missään kohdassa.

* * * *


Carlo Rovelli: Ajan luonne

Ihana ja raivostuttava kirja, joka varmasti vaatisi useamman lukukerran jotta sen asiat saisi kunnolla sisäistettyä. Lukiessa aivot vääntyvät solmuun ja sopiva annosa on vain muutama sivu kerrallaan. Aikaa ei ole, on vain tapahtumia. Kun tapahtumat lakkaavat, lakkaa myös aika. Kaikilla aika kulkee eri vauhtia. On mahdotonta sanoa, että jotain tapahtuu yhtäaikaisesti. Aika ei ole jatkuvaa, vaan koostuu lyhyistä pätkistä. Siinäpä sitä vähäksi aikaa sulateltavaa.

* * *

sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Arttu Tuominen: Leipuri (Myllylahti)

Leipuri on neljäs ja viimeinen osa Tuomisen Labyrintti-sarjassa. Olen lukenut kaikki aikaisemmat osat ja blogissani arvioinut sarjan ensimmäisen ja toisen kirjan.

Tuominen kertoo tarinaa kahdessa eri ajassa. Leipuriksi nimetty sarjamurhaaja kauhistuttaa Porissa vuonna 2002. Kolmentoista vuoden tauon jälkeen samankaltaiset murhat yllättäen jatkuvat. Labyrintti-sarjan päähenkilö Janne Rautakorpi toimi alkuperäisten murhien tutkinnanjohtajana  ja avustaa nyt vuodessa 2015 poliisia konsultin roolissa.

Leipuri sitoo tyylikkäästi yhteen Rautakorven ja hänen kollegoidensa kohtalot. Jo aikaisemmissa kirjoissa viitatuille Leipuri-murhille tulee selitys ja Rautakorven mielen rikki repineitä tapahtumia avataan. Kirjan loppu on elegantti ja poikkeaa edukseen valtavirrasta.

Vaikka päähenkilöt ja kirjoitustyyli ovat neljän kirjan aikana paljolti pysyneet samana, on Tuominen onnistunut mukavasti tekemään jokaisesta kirjasta omanlaisensa. Muistilabyntti oli kotoisan oloinen pikkukaupungin murhamysteeri, Murtumispisten toi mukaan räjähtävää toimintaa ja Silmitön merisuolan makuista ympäristönäkökulmaa. Leipurissa mukaan tuotu sarjamurhateema toimii hyvin sarjan uudistajana ja on yllättävän harvinainen aihe suomalaisessa jännityskirjallisuudessa.

Sarjan neljää osaa muistellessani huomasin yhdistäväni eri osat toisiin kirjailijoihin. Muistilabyrintti toi mieleen Seppo Jokisen, Murtumispiste Taavi Soininvaaran ja Silmitön Risto Isomäen. Leipurin maailmasta tuli vahvat Jo Nesbö fiilikset: Verisen sadistiset murhat, päihteiden kanssa kamppailevat ihmiset, synkkä perusvire, sairaat ihmissuhteet. Holen Harry ja Rautakorven Janne tulisivat varmasti hyvin toimeen keskenään, niin pahasti kumpaakin on maailman murjonut.

Leipuri oli mainio lukukokemus, mutta pientä toivomisen varaakin jäi:

Vuosien 2002 ja 2015 tapahtumat olivat välillä niin samankaltaisia, että etenkin lyhyen lukutauon jälkeen onnistuin lukemaan useamman sivun ennen kuin muistin kummassa ajassa liikutaan. Näiden kahden eri ajanjakson selkeämpi erottaminen toisistaan olisi voinut olla paikallaan.

Leipuri on perusvireeltään sarjan synkin kirja. Olisin kaivannut pientä ripausta (mustaa ja kuivaa) huumoria johonkin väliin.

Kirja piti otteessaan alusta loppuun ja oli erittäin viihdyttävä. Tarina tempaisi mukaansa - luin Leipurin loppuun myöhään illalla ja seuraavana yönä unissani valesin muistilabyrintin käytäviä.

Vaikka Leipuri toimii myös itsenäisenä kirjana, kannattaa Labyrintti-sarja mielestäni ilman muuta lukea julkakaisujärjestyksessä.

Sain kirjan arvostelukappaleena Myllylahdelta.


* * * *

tiistai 27. maaliskuuta 2018

Yuval Noah Harari: Sapiens - Ihmisen lyhyt historia (Bazar)

Lainasin Sapiensin kirjastosta muutama kuukausi sitten. Jo ihan kirjan alkupuolella tiesin, että tämä kirja on pakko-ostos kirjahyllyyn. Niinpä palautin kirjaston kirjan, vierailin kirjakaupassa ja nautin tämän ihmisen historiasta kertovan teoksen pienissä annoksissa parin kuukauden aikana ilman lainan palautusajan painetta.

Sapiens on kirja, joka kaikkien kannattaisi lukea. Se nimittäin sisältää meidän jokaisen historian, kertoo kuinka ihmisestä on tullut sellainen, minkälaisia nykyään olemme.

Itse oletin tietäväni ihmisen historiasta jo aika paljon enkä uskonut tämän kirjan tuovan paljon uusia asioita. Mutta niin vain huomasin vähän väliä ottavani kirjasta lukemani tiedot puheeksi lounaspöydässä tai automatkalla. Tyypillinen tuollaisen puheenvuoron aloitus oli "oletko muuten tiennyt...". Lause jatkui muun muassa seuraavilla tavoilla:
  • ...miksi ihmislapsi syntyy niin avuttomana?
  • ...että raha on yhteinen kieli lähes kaikille, uskonnosta ja taustasta riippumatta?
  • ...miten nopeasti ihminen tuhosi eläinlajeja kun muutti uusille alueille? Ja miksi suuretkaan eläimet eivät pärjänneet ihmiselle?
  • ...että Peugeot niminen firma on olemassa vain kollektiivisessa mielikuvituksessamme?
  • ...miten yli sadan hengen kokoisen ryhmän saa toimimaan yhdessä?
  • ...että luoton saamisen helpottuminen oli avainasemassa kun ihmiskunnan nopea kehitys alkoi pitkän staattisen kauden jälkeen?
  • ...miksi juuri Homo Sapiens selvisi jatkoon kaikista eri ihmislajeista?
  • ...miksi ihminen siirtyi keräilytaloudesta maanviljelyyn?
  • ...että älykäs suunnittelu on juuri alkanut?

Harari ei kirjoita puhtaan objektiivista tietokirjatekstiä, vaan tuo - vähintäänkin rivien välissä - oman mielipiteensä esiin. Hänen näkemyksensä ihmiskunnasta on kohtuullisen negatiivinen, nykyinen hyvinvointi on hankittu pääosin muun eläinkunnan kärsimyksen ja luonnon tuhoamisen kautta. Hänen tekstistään välittyy myös pessimistisyys tulevaisuuden suhteen. Harari ei usko, että ihmiskunnasta löytyy tarpeeksi vastuullisuutta käyttämään nykyteknologian myötä meille tulleita jumalvoimia.

En siis ahminut Sapiensia yhdeltä istumalta vaan luin sitä pienissä pätkissä. Tämä toimi hyvin, lähes jokainen luku vaati asioiden makustelua ja pohtimista. Kirja on kuitenkin erittäin luettava, teksti etenee juuri sopivalla tahdilla ja Hararin kirjoitustyyli on tarpeeksi persoonallinen. Lukuisat esimerkit avaavat asioita hyvin.

En voinut olla vertaamatta Sapiensia Bill Brysonin mainioon Lyhyt historia lähes kaikesta teokseen. Luin Brysonin kirjan jo yli kymmenen vuotta sitten eli ihan tuoreita eivät muistikuvani siitä enää ole. Taisi kuitenkin olla niin, että Bryson kertoo koko maailmankaikkeuden historiasta ja varaa ihmiselle vain pienen osan tekstistään. Hänen kirjoitustyylinsä on Hararia neutraalimpi ja vähemmän saarnaava. Varmaa lienee kuitenkin on, että jos tykkäsit Sapienisista tykkäät Brysonin kirjasta - ja toisinpäin.

Sapiens ei ole koukuttavin kirja mitä olen viime aikoina lukenut. Se ei myöskään erotu kielenkäytöltään muista hyvistä tietokirjoista. Sapiens on kuitenkin epäilemättä tärkein kirja minkä olen pitkään aikaan lukenut.

* * * * *


lauantai 9. joulukuuta 2017

Marko Immonen: Murhapaikanhakijat (Myllylahti)

Murhapaikanhakijat on Marko Immosen toinen kirja. Se ehti lojua koskemattomana yöpöydälläni useita viikkoja ennen lukemista. Kirjan nimi tuntui jotenkin tympeältä ja kansikuva valjulta. Kirja ei ulkoiselta olemukseltaan vetänyt puoleensa.

Murhapaikanhakijat kertoo maahanmuutosta, terrorismista, kansainvälisestä juonittelusta, parisuhdeongelmista ja ystävyydestä. Yksi humalahakuisen illan päättävä taksireissu muuttaa päähenkilön elämän.

Kirjan päähenkilöstä tuli mieleen yksi kaikkien aikojen parhaista tv-sarjoista, Breaking Bad. Kummassakin nössöyteen taipuva kemisti sotkeutuu pakon edessä laittomuuksiin ja muuttuu tarinan aikana karummaksi ihmiseksi. Mikään Walter White ei Murhapaikanhakijoiden Jaakko Puustinen kuitenkaan ole, vaan hän säilyttää tietynlaisen viattomuutensa loppuun asti.

Kirja alkuosa on koukuttavinta jännäriä mitä olen pitkään aikaan lukenut. Immonen kuljettaa tarinaa sujuvasti ja tiputtelee tasaisin väliajoin juonenkäänteitä jotka aidosti yllättävät. Ahmin kirjaa puoleen väliin asti lähes yhdeltä istumalta.

Tarinaa kerrotaan minä-muodossa useamman eri henkilön näkökulmasta. Aluksi tämä vähän hämmensi, mutta loppujen lopuksi rakenne toimi hyvin.

Kirjan jännite valitettavsti lässähti loppua kohden. Kirjan alun intiimin tiivis tunnelma hävisi kun kuvioihin tulivat kansaiväliset tiedustelupalvelut, politiikka ja toiminta siirtyi useaan eri maahan. Monin paikoin luvuissa oli selittämisen makua ja yllättävän käänteet vähenivät loppua kohden. Sinällään intensiivinen ja vauhdikas loppukohtauskaan ei enää alun jännitettä tuonut takaisin.

Immosen viljelemä kuiva huumori toimii mainiosti. Hän flirttailee nautittavasti vakoojaelokuvien klisheiden kanssa. Mikä onnistuu Bondille ei onnistu Puustiselle - ja hyvä näin. Pisteet kirjailijalle myös maahanmuuton käsittelystä. Aihe on nyky-Suomessa kovin mielipidelatautunut, mutta Immonen onnistuu ottamaan maahanmuuttoon liittyvät piirteet mukaan luonnollisen oloisesti ja saarnaamatta asiasta suuntaan tai toiseen.

Murhapaikanhakijoista jäi kaksijakoiset fiilikset. Kirjan puolessa välissä olin valmis julistamaan sen parhaaksi vuoden aikana lukemakseni jännäriksi. Lopun keskinkertaisuus taas jätti vähän valjun loppumaun. Immosen kirjoitustyyli jätti odottamaan hänen seuraavaa kirjaansa.

Sain kirjan arvostelukappaleena Myllylahdelta.


* * *

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan (WSOY)

Etsin tämän kirjan kirjaston hyllystä kesällä kun törmäsin netissä useisiin sitä kehuviin arvioihin. Riku Korhonen oli minulle uusi kirjailija enkä tiennyt mitä odottaa kun kirjan lukemisen aloitin.

Kuten kirjan sisälipare paljastaa, kertoo Emme enää usko pahaan miehestä, joka päättää tuoda elämäänsä jännitystä kidnappaamalla vaimonsa.  Miehen nimi on Eero Virtanen ja hän asuu päihdeongelmaisten kanssa työskentelevän Aino-vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa omakotitalossa taapertaen yrittäjän haasteiden ja tylsäksi käyneen perhe-elämän suossa. Miehen kaipuu miehiseen - tai poikamaiseen - menneeseen on vahva. Kaipuussa auttaa paras kaveri Lari, jonka Eero myös pakottaa mukaan sieppauksen toteuttamiseen.

Emme enää usko on aivan mahtava kirja. Sen kerronnassa on ihanaa ilmavuutta, tarina etenee persoonallisesti, mutta helppolukuisesti. Vaikka tarina saa vahvoja mustan huumorin sävyjä, säilyy uskottavuus koko ajan. Ihmiset tulevat lähelle, dialogit vetävät mukaansa. Yllätyin siitä, että varsinainen sieppaus saa itse asiassa pienen roolin ja toimii vain kehyksenä Eeron arkiahdistuksen kuvauksessa. Korhonen tuo Ainon näkökulmaa myös hyvin esille ja Ainon työpaikka tuo toimivan metatason tarinan keskelle - mieleltään sairaiden ja päihteisiin hukkuneiden ongelmat ovat pohjimmiltaan hyvin samansuuntaisia virallisesti terveen Eeron kanssa. Kummatkin etsivät tapaa paeta välillä sietämättömäksi käyvää arkea.

Tästä kirjasta tuli minulle mieleen Antti Tuomaisen mustan kuiva huumori, Sari Kaarnirannan kuvailema miesahdistus ja Iida Rauman alastomaksi riisuva ihmiskuvaus. Mainio keitos siis!

* * * *


keskiviikko 2. elokuuta 2017

Stephanie Meyer: Kemisti (Otava)

Olen Twilight-sarjan kirjoittajalta Stephanie Meyerilta aikaisemmin lukenut hänen sci-fi kirjansa Vieras. Se yllätti minut positiivisesti ja sen innoittamana otin lukulistalleni Meyerin uusimman suomennetun teoksen, Kemistin.

Alex on nainen, joka on työskennellyt Yhdysvaltain hallinnon salaisella osastolla päivänvaloa kestämättömissä tehtävissä ja saanut lempinimen kemisti. Tarkempi toimenkuvaus on ilmeisesti tarkoitus olla yksi kirjan suurista yllätyksistä, koska sitä ei esittelyteksteissä mainita. En siis kerro sitä tässäkään. Toteanpa vaan, että itse arvasin Alexin vanhan työnkuvan heti kirjan alussa. Tätä edesauttoi myös kannessa oleva injektioruiskun kuva.

Alex on joutunut lähtemään työpaikastaan ja nyt entinen työnantaja haluaa hänet hengiltä. Kemisti pakoilee tappajia vainoharhaisesti ja ajautuu lopulta tilanteeseen jossa hän ryhtyy vastahyökkäykseen. Mukana on tietysti viaton, söpö ja yllättävää sankaruutta lopulta osoittava mies. Hänen ja Alexin välille Meyer virittelee höttöistä rakkaustarinaa.

Kirjan alku oli ihan kiinnostava kun Alexin taustaa paljastettiin kerros kerrokselta. Kovin pian juoni kuitenkin muuttui tympeäksi ja tylsäksi toiminta edellä eteneväksi hömpäksi. En millään jaksa lämmetä sille, että tappaminen ja väkivalta on ihan jees ja siistiä jos tapettava vain sattuu olemaan vihollisen palveluksessa.

Päällimmäisenä jäi mieleen, että Kemisti on väkisin kirjoitetun oloinen. Henkilöt eivät ole kiinnostavia, juoni muuttuu kohtuullisen alun jälkeen kovin suoraviivaiseksi ja huumori loistaa poissaolollaan. Vauhdikasta toimintaa kyllä on, mutta jännitys ei rakennu ja väkivalta tympii. Ei olisi kannattanut tähän kirjaan kesäloma-aikaa käyttää.

*