Thomas Enger: Aavekipu (Otava)

Mistä näitä hyviä skandinaavisia dekkaristeja oikein tulee? Thomas Enger on norjalainen dekkaristi jota on joissain arvioissa nostettu jopa Jo Nesbön kanssa samalle viivalle. Ihan niin korkealle en Engeriä tämän kirjan perusteella nosta, vaikka Aavekipu onkin hyvä kirja.

Aavekipu on itse asiassa sarjan toinen osa, ensimmäinen (Valekuollut) on minulla vielä lukematta. Aavekipu toimi kuitenkin hyvin myös itsenäisenä kirjana. Engerin dekkareissa pääosassa on toimittaja Henning Juul. Tällä kertaa - huoh - päähenkilöllä ei ole alkoholiongelmaa eikä hän ole eläköitymässä oleva yksinäinen poliisi. Juulilla on kuitenkin omat traumansa, hän käy jatkuvasti läpi kaksi vuotta aiemmin kuolleen poikansa kuolemaan johtaneita tapahtumia ja etenkin niiden syitä.

Kirjan juonesta paljastan sen verran että siinä Juul lupautuu auttamaan ruotsalaista kovanaamaa Tore Pullia, jota kärsii vankilatuomiota murhasta jota ei ole tehnyt. Juonesta purkautuu uusia kerroksia kun Henning kiertää kovanaamojen punttisaleja ja yökerhoja. Ja lopuksi - paljastetaan vielä nyt tämäkin - myös Henning itse joutuu vaaraan.

Juoni siis on melkoisen perusaineksista koottu, mutta pitää sisällään muutaman omaperäisen käänteen. Etenkin kuvaaja Thorleif Brendeniin liittyvät tapahtumat toivat vauhtia tarinaan. Enger kirjoittaa sujuvasti ja ilman turhia kikkailuja. Muutama kielikuva pisti silmään vähän kömpelönä ja tietty varman päälle pelaaminen näkyi tekstin jonkinasteisena "virkamiesmäisyytenä".

Odotan kiinnostuksella sarjan seuraavia osia ja toivon, että Engerin kirjoittamiseen tulee vähän rohkeutta lisää.

* * *

Kovasikajuttu (elokuva)

Suomessa tehdään nykyään erinomaisia dokumenttielokuvia.  Dokumentti on mielestäni aivan liian aliarvostettu elokuvan laji. Siinä jos missä käsiteltävät asiat saavat aikaan suuria tunteita kun tietää että päähenkilöt ovat oikeasti olemassa, asiat ovat oikeasti tapahtuneet. Tuleeko kuitenkin monelle edelleen dokumentista mieleen tylsä stereotypia monotonisesti-puhuva-pää-on-poliittisesti-korrekti--ja-näyttää-kalvoilta-tilastoja? Ainakin nyt elokuvateatterin sali oli lähes tyhjä.

Mutta Kovasikajuttu dokumentti ei todellakaan ole tylsä! Eikä poliittisesti korrekti.

Kovasikajuttu kertoo Pertti Kurikan Nimipäivät nimisestä punk-bändistä. Bändin jäsenet ovat kaikki kehitysvammaisia suomalaisia miehiä. Dokumentti on ennen kaikkea musiikkidokumentti bändistä (jonka jäsenet nyt sattuvat olemaan kehitysvammaisia) eikä elokuva kehitysvammaisista (jotka sattuvat soittamaan bändissä). Tämä lähestymistapa tuntuukin ainoalta oikealta ja dokumentti esittää asiansa suoraan, mutta alleviivaamatta. Pääosassa on bändi ja sen musiikki ja bändin jäsenten tarinoita kerrotaan sen lomassa.

Elokuva on aina hyvä kun sen aikana saa nauraa, itkeä ja välillä kylmät väreet menevät pitkin selkää. Kovasikajuttu on tällainen elokuva. Lisäksi sen herättämät ajatukset jäivät mieleen pyörimään. Suosittelen kaikille. Viisi tähteä.

Taavi Soininvaara: Punainen jättiläinen (Otava)

Punainen jättiläinen on jatko-osa kirjalle Pakonopeus.Pakonopeus oli minulle positiivinen yllätys ja niinpä aloitin Punaisen jättiläisen lukemisen mielenkiinnolla. Kirja olikin ihan hyvä, mutta jätti kuitenkin hieman edeltäjäänsä valjumman jälkimaun.

Punaisessa jättiläisessä pääosassa on edelleen YK:n huume- ja rikostoimiston erikoisavustaja Leo Kara. Hän jatkaa sarjan edellisissä osissa alkanutta salaperäisen Mundus Novus-järjestön tutkimista ja auttaa samalla ystävänsä juristi Kati Soisalon kaapatun tyttären etsimistä.

Tällä kertaa mukana on myös katastrofikirjallisuuden aineksia kun tietoliikennesateliitteja tuhoutuu ja suuronnettomuudet seuraavat toisiaan. Näiden onnettomuuksien kuvaamisesta olisi hyvin saanut kirjasarjaan uudenlaista näkökulmaa, mutta valitettavasti tapahtumien kuvaukset jäävät kovin lyhyiksi ja päälleliimatun oloisiksi. Luvassa on siis samanlaista toimintaa kuin Soinivaaralta aikaisemminkin, ilman suuria yllätyksiä tai uusia elementtejä.

Kirja sinällään on kiinnostava, välillä jopa koukuttava. Tarina etenee sulavasti ja rytmitys toiminnan ja rauhallisempien osuuksien välillä on hyvä. Suurimpana ongelmana kirjassa on se, että se tuntuu turhan kliiniseltä. Henkilöhahmoista esiteltiiin jos edellisessä kirjassa suurimmat särmät eikä nyt tule mitään uutta. Huomasin myös, että vaikka kirja kiinnosti, niin kertaakaan lukemisen aikana en ollut edes lähellä nauramista, itkemistä, pelkäämistä tai jännittämistä. 

Punainen jättiläinen pohjaa paljon sarjan edellisiin osiin eikä todennäköisesti toimi itsenäisenä kirjana kovin hyvin. Jos kirja kiinnostaa, niin kannattaa siis ilman muuta lukea sarjan edelliset osat ensin. Jostain syystä luulin tätä Leo Kara-Mundun Novus sarjaa trilogiaksi ja niinpä yllätyin kun kirja päättyikin selkeään seuraavan osan pohjustukseen. Toivottavasti Soininvaara löytää seuraavaan osaan uusia elementtejä. Tarinan kehys on kyllä kiinnostava ja henkilöt hyvin rakennettuja, mutta niiden eväät on kyllä nyt syöty sarjan kolmen ensimmäisen kirjan aikana.

* *

Jo Nesbö: Lumiukko (Johnny Kniga / WSOY)

Lumiukko on yksi osa Jo Nesbön mainiota Harry Hole sarjaa. Olen kirjoittanut tähän blogiin jo niin monta Harry Hole arvostelua, että tuntuu hankalalta keksiä mitään uutta sanottavaa - sen verran tasalaatuisia jännäreitä kaikki nämä kirjat ovat olleet. Lyhyesti tässä kuitenkin joitain mietteitä.

Lumiukko on periaattessa normaalin kaavan mukainen sarjamurhaajadekkari. Joku katoaa, sitten toinen, tapauksilla tuntuu olevan jotain yhteistä, juonen käänteet yllättävät ja lopulta tapausta tutkivat joutuvat itse vaaraan.

Nesbö onnistuu kuitenkin jälleen kerran kertomaan tarinan niin, että se nousee selkeästi keskivertodekkaria paremmaksi. Harry Hole on edelleen sopivan särmikäs hahmo. Muut henkilöt on kirjoitettu kiinnostavasti ja dekkarin kyseessä ollen riittävän syvällisesti sortumatta kuitenkaan turhaan maalailuun. Etenkin alussa tarinassa on myös lieviä kauhukirjallisuuden piirteitä, mutta loppua kohti kirja muuttuu perinteisen dekkarin suuntaan.

Eipä tästä oikein muuta osaa sanoa. Takuuvarmaa viihdettä ja lukemieni Harry Hole kirjojen joukossa ihan sieltä kärkipäästä.

* * * *

Michael Connelly: Täyskäännös (Gummerus)

Täyskäännös on oikeudenkäyntijännäri jossa ei ole oikeastaan mitään puutteita. Se tuntuu kliinisen tarkasti kirjoitetulta. Niinpä siinä ei myöskään ole selkeitä kohokohtia. Luin kirjan noin kaksi viikkoa sitten ja nyt arvostelua kirjoittaessani muistan että lähes ahmin kirjan läpi, mutta en enää kauheasti muista mitä kirjassa tapahtui. Mainiota kertakäyttöviihdettä siis.

Täyskäännöksessä pääosissa on kaksi Connellyn aikaisemmista kirjoista tuttua henkilö - asianajaja Mickey Haller ja rikosetsivä Harry Bosch. Kirjan alussa Haller loikkaa puolustusasianajajan hommistaan lakituvan käytävän toiselle puolelle eli syyttäjäksi. Käsittelyssä on 24 vuotta aikaisemmin tapahtunut lapsenmurha, joka nyt on otettu uudelleen käsittelyyn. Avukseen Haller saa Boschin sekä Boschin ex-vaimon Maggie McPhersonin.

Connelly kirjoittaa tapansa mukaisesti erittäin hyvin ja tarina rytmitys pelaa hienosti. Kyseessä on ensisijaisesti oikeussalidraama, vaikka tarinassa paljon dekkarinkin aineksia on. Kirja on mukavaa luettavaa alusta loppuun ja sitä on helppo suositella kaikille oikeudenkäyntikuvausten ystäville. Kirjan loppu jättää varmasti monen mielestä ärsyttävän paljon lukijan oman mielikuvituksen varaan.

* * *

Nokia Lumia 800 (matkapuhelin)

Sain käyttööni uuden lelun - Nokia Lumia 800:n - noin viikko sitten. Puhelin on herättänyt minussa paljon ajatuksia enkä malttanut olla kirjaamatta niitä tänne blogiini. Kun sain Lumian käteeni oli ensivaikutelma "ihan ok, semmoinen kuin odotin". Päivän käytön jälkeen olin aivan myyty ja kehuin puhelinta kaikille. Nyt viikon jälkeen  innostus on laantunut kun puhelimesta on paljastunut yllättävän paljon puutteita.

Aloitetaan nyt listaamalla asiat jotka Lumiassa ärsyttää eniten.

Ominaisuuksien puute

Nokialaista matkapuhelinta noin viimeiset 17 vuotta käyttäneenä olen ehtinyt tottua tiettyihin ominaisuuksiin. Nyt iso osa noista puuttuu Lumiasta ja se meinaa ärsyttää välillä aika kovasti. Tässä esimerkkejä:

• Puhelimen ja tietokoneen yhteistyö onnistuu vain Zune ohjelmiston avulla. Ei onnistu Bluetoothilla kuvien lähetys läppäriin. Ei onnistu puhelimen käyttö massamuistitilassa. Ärsyttävästi annetaan siis vain yksi vaihtoehto joka vaatii raskaan Microsoftin ohjelman asentamisen omalle koneelle. Ja Linux koneen omistajana ei tietenkään ole mitään järkevää tapaa tiedostojen siirtoon. Argh! (ja kommenttina: kyllä, Sky Drive on se ratkaisu esimerkiksi Linux ongelmaan mutta tuntuu todella turhalta siirtää esimerkiksi isoja videotiedostoja verkon kautta puhelimen vieressä olevalle läppärille). Nokia on myös aina ajanut avoimia ympäristöjä (toisin kuin vaikkapa Apple) ja oli nyt todella suurin pettymys että Nokian puhelimessa pakotetaan tiettyihin - laitteisto- ja ohjelmistospesifisiin - ratkaisuihin.
  . Puhelimessa ei ole "Profiilit" ominaisuutta ja käyttöliittymän muokkaaminen "oman näköiseksi" on hyvin rajallista.
• Valokuville ei voi tehdä käytännössä mitään puhelimen päässä, edes niiden kääntäminen ei onnistu.
• Edit 14.4.: Puhelimeen saa ilmaiseksi ladattua Nokia Creative Studio ohjelman, jolla onnistuu sekä kuvien kääntäminen että lukuisat muut kuvan muokkaukset. 
• Puhelimelle ei voi asettaa staattista IP-osoitetta (vaikka käyttöliittymä harhaanjohtavasti sellaisesta vinkkaa)
• Oman musiikin käyttäminen soittoäänenä on todella hankalaa eikä onnistu ilman ohjeiden etsimistä internetistä
• Sähköpostin synkronointiasetukset on huomattavasti suppeammat kuin vaikkapa vanhoissa Symbian-puhelimissa.

Monelle käyttäjälle noilla ylläolevilla ei varmaankaan ole suurta tarvista, mutta itse olisin kaikkia noita ollut vailla jo ensimmäisten päivien aikana.

Käyttöliittymän keskeneräisyys

Metro nimen saanut käyttöliittymä näyttää ja tuntuu hyvältä päätasoilla ja useimmin käytetyissä paikoissa. Mutta vahva keskeneräisyyden maku siitä jää. Esimerkkejä:

• .Miksi ihmeessä esimerkiksi kalenterimuistutusten "Snooze" ja "Dismiss" nappien suunnittelu on kuin suoraan MS-DOS maailmasta? Rumaa!
• Miksi tilarivillä olevat ikonit (akku, verkko, kello) ei ole kosketus-sensitiivisiä kuten muilla valmistajilla. Symbianissa ja Androidissa on todella kätevää sitä kautta esimerkiksi kytkeä WLAN päälle ja pois. Ei onnistu tässä luurissa.
• Moniajo on hankalasti ymmärrettävää ja tuntuu että on lähes mahdotonta tietää että mikä sovellus taustalla (turhaan) syö akkua. Toisaalta esimerkiksi Sports Trackerista pitää poistua juuri oikealla tavalla (vaikkapa kirjoittamaan tekstiviestiä) ettei harjoitus katkea (ilman mitään ilmoitusta)

Etulevyn turhat näppäimet

Puhelimen näytön alla on Windows puhelinten standardinäppäimet: "Nuoli takaisin", "Windows näppäin" ja "Suurennuslasi". Windows näppäin toimii vastaavasti kuin iPhonen ja Androidien ainoa näppäin eli vie aina takaisin kotinäyttöön. Tässä ei valittamista. "Nuoli takaisin" on tavallaan hyvä idea, sillä pääsee aina edelliseen puhelimen tilaan. Mutta ongelma syntyy siitä, että ikinä ei oikein voi tietää mikä tuo edellinen tila on, kun ei tiedä miten sovellukset tiloja käsittelevät. Eli pelottaa painaa nappia kun ei tiedä viekö se kokonaan sovelluksesta pois vai vain sovelluksen sisällä edellisen tilaan. Toki tämän voi pitkällä napin painalluksella tarkistaa mutta silti tämän näppäimen logiikka ei minulle vielä ole ihan täysin auennut. Täysin turha näppäin on sitten  "Suurennuslasi" joka vie aina Bing-hakukoneeseen. Sormi osuu helposti tuohon näppäimeen enkä tästä "joka paikasta pääsee Bingiin" oikotiestä kovin suurta hyötyä näe. Kokonaisuutena liikaa nappeja, se yksi Windows nappi riittäisi hyvin.

Keskinkertainen kamera

Kameralta jos miltä odotin suuria Lumian saatuani. Valitettavasti ainakin näin lyhyen käytön jälkeen kamera tuntuu peruskännykkäkameralta ja joiltain osin jopa huonommalta kuin vanhan S40-puhelimeni kamera. Suurimmat ongelmat ovat tarkennuksessa ja värien toistossa. Loppu iltapäivän hämärässä ulkokuvista tuli todella sinisiä automaattiasetuksilla. Tämän sai toki korjattua muokkaamalla asetuksia. Tarkennus tuntuu toimivan - sekä kuvissa että videoissa - jotenkin viivellä ja sinne päin. Yllättävän "pehmeitä" on kaikki kuvat olleet. Myöskään videokamera ei ole vakuuttanut. Ei tuo kamera nyt mikään huono ole, mutta ei myöskään kyllä millään erotu edukseen muista vastaavista.

Akkukesto

Hyvin lyhyen käytön perusteella akku kestää omassa käytössäni alle päivän. Itselleni tämä tuntuu todella lyhyeltä ajalta. Lisäksi virransäästöasetukset ja akun toiminta-ajan tarkistaminen/optimoiminen eivät vakuuta.

Toki puhelimessa on myös paljon hyvää. Alla suurimmat positiiviset asiat omasta näkövinkkelistäni.

Ihmiskeskeisyys ja sosiaalisen median integrointi on WAU!

Lumiaa mainostetaan "Put people first" sloganilla. Puhelimessa onkin mielestäni tosi hyvin onnistunut ihmiskeskeinen ajattelu. Ensin siis mietitään vaikkapa että kenelle on asiaa ja sitten vasta toimitetaanko asia tekstiviestillä, Facebookilla, sähköpostilla tai jollain muulla tavalla. Tämä todella toimii! Myös erilaisten yhteisöjen (Facebook, LinkedIn, sähköpostitilit jne) integrointi on tehty tuoreella tavalla ja näiden käyttöönotto toimi todella hyvin.

Tuore ja toimiva käyttöliittymä

Metro-käyttöliittymä on virkistävästi erilainen kuin muissa älypuhelimissa käytettävät ratkaisut. Tykkäsin tiilistä ja navigointimallista. Siirtyminen paikasta toiseen käy helposti ja "kosketustuntuma" on koko ajan kohdillaan. Käyttöliittymä on myös nopea, en ole tahmaamista havainnut.

Sovelluskauppa
 
Lumia on ehkä eniten saanut kritiikkiä huonosta sovellusten saatavuudesta. Niinpä odotukset eivät olleet korkealla kun Marketplace:en ensimmäisen kerran kirjauduin. Kokemus oli kuitenkin positiivinen, kauppa toimii hyvin ja valikoimaa oli ainakin itselleni aivan riittävästi. Lisäksi XBOX Live integraatio vaikuttaa onnistuneelta. Ainoa valittamisen aihe on sovellusten hinta - siinä missä jokin sovellus maksaa Applelle 80 senttiä, tuntuu se maksavan Windows Phonelle helposti yli kaksi euroa.

Hyvä Suomi!

Suomenkielen tuki tuli Windows puhelimiin muistaakseni vasta aivan viime aikoina ja pelkäsin löytäväni Lumiasta "IKEA:n hyllyn kasaamisohjeiden veroisia kielikukkasia". Sen sijaan suomenkielinen käyttöliittymä on ammattitaidolla tehty, käytetyt termit ovat selkeitä ja kieli sujuvaa.

Laadukas rauta

Laitteen muotoilu on mielestäni todella onnistunut. Puhelin tuntuu kädessä laadukkaalta ja näyttö on erinomainen. Sivunäppäimiä on helppo painaa. Ainoa huoli on usb-portin suojan heppoisuus - mahtaako kestää käytössä kun latauksen takia tuota luukkua joutuu aukomaan päivittän...


Muut ominaisuudet (selain, kartat, navigaatio, musiikki, sähköpostit, tekstiviesti jne) vaikuttavat ihan toimivilta jutuilta ilman suuria puutteita tai kohokohtia.  Perusasiat puhelimessa on kyllä kunnossa, mutta iso kasa yksityiskohtia vaatisi ainakin omaa käyttöäni ajatellen pikaista korjausta ettei puhelimen hienot puolet peity pienten mutta lukuisten ärsytyksenaiheiden alle. Ohjelmistopäivitystä odotellessa...

Johanna Tuomola: Minkä taakseen jättää (Myllylahti)

Sain Johanna Tuomolan uusimman dekkarin luettavakseni jo sen käsikirjoitusvaiheessa kustantamolta, jonka pääomistajat ovat minulle tuttuja. Olen siis jossain määrin jäävi arvioimaan tätä kirjaa, mutta lupaan olla mahdollisimman objektiivinen. Lisäksi on hyvä mainita että arvostelu on tehty käsikirjoituksen pohjalta. Lopullisessa kirjassa on todennäköisesti pieniä muutoksia käsikirjoitukseen verrattuna.

Minkä taakseen jättää on Tuomolan neljäs Noora Nurkka sarjan kirja. Samalla se on mielestäni myös sarjan paras kirja, edellisten kirjojen ongelmia on hyvin tähän korjattu. Kritision kirjasarjan edellisen osan Petoksen anatomian arvostelussani välillä liian imelää ja särmätöntä ihmissuhdekuvausta ja pitkitettyä loppuratkaisua. Nyt romaanin henkilöihin on tullut särmää selvästi lisää ja Noorastakin paljastuu uusia puolia kun hän käy edellisen kirjan traumaattisia tapahtumia läpi terapeuttinsa kanssa. Vaihtelua toi myös Nooran työkavereiden vaihtuminen. Etenkin Nooran uusi työpari, somalialaistaustainen Abdi Kahir, tuo oman lisävivahteensa tarinaan.

Tarina alkaa vuosi aikaisemmin tapahtuneella nuorten tyttöjen humalahakuisella illanvietolla. Jo tämä avausluku koukuttaa hyvin mukaan tarinaan ja tekee mieli lukea lisää. Nykyaikaan siirryttäessä Noora palaa tuoreen aviomiehensä ja entisen työparinsa Marion kanssa häämatkalta. Noora tempaistaan pian mukaan raiskaustutkintaan. Rikokset seuraavat toisiaan ja poliisi tuntuu koko ajan olevan syyllistä askeleen tai kaksi jäljessä.

Tähän väliin nyt kritiikkiä että tulee se luvattu objektiivisuus mukaan. Nooran tyttärestä ja Nooran isästä sekä hänen elämänkumppanistaan kerrottavat asiat ovat pyörineet paikallaan parin viimeisen kirjan ajan. Tulee olo että tämän saman olen lukenut aikaisemminkin vain vähän eri lailla muotoiltuna. Jotain uutta peräänkuuluttaisin sille rintamalle. Onneksi tässä uudessa dekkarissa kovin suurta sivumäärää ei kotijoukkojen asioilla ole käytetty. Toisaalta Nooran uudesta työparista Abdi Kahirista olisi voinut ottaa vähän enemmän irti, nyt hän jäi hieman ohueksi hahmoksi mielenkiintoisesta lähtöasetelmasta huolimatta.

Minkä taakseen jättää kuljettaa rinnakkain kolmea eri kerrontakulmaa. Tapahtumia kerrotaan Nooran, Tiihosen perheen ja salaperäisen minä-muodossa kirjoitetun henkilön näkövinkkeleistä. Tämä toimii hyvin ja pitää jännitettä yllä etenkin tarinat ovat tarpeeksi erilaisia eikä niiden väliset yhteydet paljastu liian aikaisin. Edellisiä Tuomolan kirjoja on leimannut väkivallan vähäisyys. Nyt väkivaltaa on jonkin verran enemmän, mutta sitä on kuitenkin edelleen selvästi vähemmän kuin keskivertodekkarissa. Tätä kirjaa on helppo suositella kaikille perinteisen dekkarin ystäville, mutta etenkin Leena Lehtolaisen Maria Kallio sarjasta tykänneet ovat varmasti Noora Nurkan kanssa kuin kotonaan. Mukavaa, koukuttavaa ja sopivasti erilaista luettavaa!

* * * *