Lähes jokapäiväinen iltarutiinini on mennä sänkyyn sen verran ajoissa että ehdin lukea kesken olevaa kirjaa vielä muutaman luvun ennen nukahtamista. Tästä blogin nimi.
Blogissa siis tarjolla kirja-arvosteluja, enimmäkseen dekkareista mutta myös muista genreistä. Pidätän oikeuden arvioida blogissa myös muuta kuin kirjoja jos arviointi-innostus iskee.

Kirjat on arvioitu myös tähdillä.
***** = "mahtava, muistan tämän pitkään, elämys"
**** = "todella hyvä kirja, erottuu joukosta"
*** = "hyvä kirja, kannatti ilman muuta lukea"
** = "kohtalainen, mutta voisi sitä aikansa huonomminkin käyttää"
* = "heikko, ei olisi kannattanut lukea"


torstai 25. toukokuuta 2017

Jussi Adler-Olsen: Poika varjoista (Gummerus)

Olen blogissani arvioinut neljä edellistä Adler-Olsenin Osasto Q sarjan kirjaa. Kaikista olen kovasti pitänyt, eikä sarjan viides osakaan tuottanut pettymystä.

Tässä sarjassa hyvää on tasapaino tutun ja uuden välillä. Tuttua on änkyrä (tekisi mieli sano mörkki, bun intended...) apulaiskomisario Carl Mörck persoonallisten apuriensa kanssa. Uutta on se, että varsinainen rikosjuoni on kirjoissa hyvinkin erilainen. Kirjat voi periaatteesa lukea yksittäisinä teoksina, mutta parhaiten sarja toimii ilman muuta ilmestymisjärjestyksessä ahmittuna  Näin esimerkiksi Mörckin naissuhteet ja hänen kollegansa halvaantuminen eivät jää yksittäisen kirjan sivujuoneksi.

Poika varjoista on poliisitutkinnan osalta tutun miellyttävää lukemista, vaikka uutuudenviehätys Assadin ja Rosen osalta alkaakin jo hälvetä. Henkilövaihdokset tuovat jonkin verran uutta vipinää Osasto Q:n kellariin, mutta ehkä sarja pian kaipaisi jotain isompaa muutosta jottei sinällään niin mainio tutkintatiimi jäisi paikalleen polkemaan. Toki etenkin Mörckin ja Assadin välinen keskustelu jatkuvine kamelivertauksineen toi yhä virneen kasvoille useaan otteeseen.

Kirjan tärkein henkilö on Marco, viisitoistavuotias Kööäpenhaminan kaduilla oman tahtonsa vastaisesti rahaa kerjäävä siirtolainen. Adler-Olsen on kirjoittanut Marcosta hahmon jonka puolesta on helppo jännittää ja jonka puolella lukija haluaa olla. Jossain määrin tämmöinen "kerjään kadulla ja ryöstän ihmisiä, mutta oikeasti haluaisin lukea kirjoja ja olla kiltti kaikille" hahmo on toki klisheinen, mutta kumman uskottavasti kirjailija Marcon sisäiset ja ulkoiset kamppailut kuvaa.

Marco liittyy epäsuorasti Afrikan matkan jälkeen useita vuosia aikaisemmin kadonneeseen virkamieheen. Tätä katoamistapausta Osasto Q ryhtyy tutkimaan ja Mörckin ja Marcon tiet kohtaavat.

Poika varjoista on taattua Adler-Olsen laatua. Alku oli omaan makuuni hieman laahaava, mutta kun tarina pääsi vauhtiin ei kirjaa meinannut malttaa käsistään laskea. Vahva suositus siis tälle. Jos et ole Osasto Q:ta ennen lukenut niin kannattaa kuitenkin aloittaa sarja alusta.

* * * *

tiistai 2. toukokuuta 2017

Blake Crouch: Pimeää ainetta (Tammi)

Pimeää ainetta sai uusimmassa Suomen dekkariseuran Ruumiin kulttuuri -lehdessä hyvät arvostelut. Kun lisäksi ymmärsin kirjan yhdistävän jännitysjuonen kvanttifysiikaan, näppäsin heti Ruumiin kulttuurin arvostelusta kännykkäkuvan jotta muistaisin seuraavalla kirjastokäynnillä etsiä kirjan käsiini.

Tarina lähtee liikkeelle vauhdikkaasti. Liikoja sivuja ei uhrata henkilöiden esittelyyn, vaan lukija temmataan mukaan hengästyttävään vauhtiin heti ensimmäisellä sivulla kesken leppoisan koti-illan kuvailun.

Kukaan ei kerro etukäteen, että kaikki muuttuu pian, että kaikki riuhtaistaan pois.

Päähenkilö fyysikko-opettaja Jason Dessenin elämä todellakin muuttuu yhdessä illassa muuttumattomasti. En paljasta juonesta enempää, mutta vinkataan nyt sen verran, että makrotason kvanttimekaniikka ja multiversumiteoria ovat vahvasti mukana kuvioissa.

Ensimmäiset sata sivua ahmin kirjaa yhdeltä istumalta. Tarina jatkui vielä yölläkin unissani ja seuraavana iltana oli kiire päästä lukemaan lisää. Mutta sitten homma alkoi lässähtää ikävästi ja Crouch ei oikein enää saanut tuotua yllätyksiä eikä uusia kierroksia huimasti alkaneeseen seikkailuun. Kirjailija sortuu käymään erilaisia paikkoja läpi luettelomaisesti ja jännite ei pysy yllä.

Aikamatkustuskertomukset ja vastaavat vaihtoehtotulevaisuusdystopiat (huh, mikä sana) ovat haastavia aihealueita ja monesti niissä sorrutaan selittelyyn kun ongelmaksi nousee se, että lähes kaikki on mahdollista. Pimeää ainetta välttää tämän sudenkuopan kohtuullisen hyvin. Eihän tällainen tarina voi olla uskottava eikä looginen, mutta Courch ei kuitenkaan sorru liian korneihin juonenkäänteisiin.

Kvanttimekaniikka jäi pinnalliseksi wikipedia-tason tiedoksi, jota väkivaltaisen raa'asti soveltaen yritetään perustella mielikuvituksellinen juoni edes jotenkin uskottavaksi. Schrödingerin kissa löytyy tietenkin, kuten kaikista kvanttiteoriaa popularisoivista kirjoista. Kissalla esiteltävä teoria ei kuitenkaan varsinaisesti kirjaan kuulu, samoin kuin ei kirjan nimessä oleva pimeä ainekaan. Crouch onkin käyttänyt kvanttimekaniikkaa vain juonen mahdollistajana, minkä hän itsekin kirjan loppusanoissa muistaa kiittäessään fysiikan ja tähtitieteen professorilta saamaansa apua ...jottei vaikuttaisi ihan puupäältä käsitellessään yleistasolla kvanttimekaniikan käsitteitä. Eli jos olet kvanttimekaniikkaan enemmän perehtynyt varaudu ärsyyntymään kirjan kepeän huolettomasta otteesta sen suhteen.

Vaikka Pimeää ainetta on 400 sivua pitkä, niin sen tuntui silti vähän lyhyeltä. Loppu meni läpijuoksemiseksi kuin Crouchilla olisi tullut kiire saada kirja deadlineen mennessä valmiiksi.

Crouch käyttää tehokeinona useaan otteeseen lyhyitä välillä epätäydellisiä alekkain olevia lauseita.

  Lyön huteja.
    Kävelen koko yön yksin pitkin katuja.
    Sekaisin.
    Peloissani.

Välillä tämä töksähtelevä tyyli toimi, välillä ärsytti.

Kirjasta tuli jossain määrin mieleen Clinen Ready player one ja Meyerin Vieras. Kaikissa näissä kirjoissa on ihanan mielikuvituksellinen kehys tarinalle, mutta lopputulos jää pinnalliseksi eikä kirjoissa ole mitään kaunokirjallisia hienouksia. Pimeää ainetta on viihdyttävää ja helppoa luettavaa, mutta se jättää käyttämättä suuren osan potentiaalistaan.

* * *

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Talvella luettuja

Blogia en ole viime kuukausina jaksanut kirjoittaa, mutta jonkin verran kirjoja olen kyllä lukenut. Aikanaan lupasin itselleni etten aloita uutta kirjaa ennenkuin olen blogannut edellisestä. Nyt olen omista säännöistäni lipsunut, mutta aina on vähän mieltä kaihertanut kun on arvio jäänyt kirjoittamatta.

Päätinkin nyt kasata rästissä olevat arviot tähän yhteen postaukseen. Jokaisesta kirjasta on viiden pointin pika-arvio ja juonen avaamiset jätin kokonaan pois.

Kun arviointeja tähän kasasin niin huomasin yhden tylsän seikan. Kaikki lukemani kirjat olivat kirjailijoilta, joilta olen laskujeni mukaan lukenut paria poikkeusta lukuun ottamatta kaikki heiltä ilmestyneet (ja suomennetut) kirjat. Lisäksi kaikki kirjat ovat joko suomalaisen tai ruotsalaisen kirjailijan kirjoittamia. Pientä kaavoihin kangistumista on siis havaittavissa, täytynee ottaa asiaksi lukea välillä jotain ihan uutta.


Mikko-Pekka Heikkinen: Poromafia (Johnny Kniga)


  • Kummisetä kohtaa poronhoidon paikoitellen herkullisella tavalla.
  • Moottorikelkkajengi Ahma SC:n presidentin salaisen aseen arvuuttelu toi hyvää jännitettä.  
  • Huumori ei ollut niin vaivatonta ja iskevää kuin Jääräpäässä vaikka mainio avausluku muuta lupasi.
  • Vähän meinasi loppupuolella lukuväsymys iskeä kun tarina junnasi välillä omaan makuuni liikaa paikallaan.
  • Heikkisen kirjoitustyyli on ihanan tunnistettava ja valtavirrasta erottuva.

Risto Isomäki: Haudattu uhka (Tammi)


  • Tämä on Isomäen selvästi toimintapainoitteisin kirja tähän mennessä, välillä jopa luonnonsuojeluviesti tallataan rymistelyn jalkoihin.
  • Merelle sijoittuvat kohtaukset olivat taas kerran intensiivisiä.
  • Lopun teurastus - jota kovasti yritetään oikeuttaa - oli tympeä ja Lauri Nurmi Jack Bauerina korni.
  • Alku tempaisi mukaansa ja vakavan terrori-iskun kohteeksi joutunut Suomi oli pelottavan realistisen oloinen.
  • Pidän aikaisemmista Isomäen kirjoista selvästi enemmän.

Lars Kepler: Vainooja (Tammi)


  • Vainooja on liukuhihnalta tuotetun oloinen, mutta tiukasti otteessaan pitävä jännäri.
  • Jotenkin nämä "sarjamurhaaja murhaa tosi - siis tosi tosi - raa'asti ja jättää jostain ihmeen syystä tahallaan arvoituksellisia vinkkejä poliisille" on niin nähty.
  • Joona Linna oli heikkouksineen kirjan parasta antia.
  • Loppuratkaisu oli tarpeeksi yllätyksellinen jotta kirja kannattaa lukea oppuun asti.
  • YouTube kikkailu oli loppujen lopuksi aika päälleliimatun oloinen eikä tuonut mitään uutta genreen. 

Henning Mankell: Ruotsalaiset saappaat (Otava)


  • Vaikka tämä on jatkoa Italialaisille kengille, väitän, että Mankellin kirja Syvyys on lähimpänä tätä tunnelmaltaan.
  • Mankell on mestari kirjoittamaan koukuttavasti vähistä aineksista, pieni on suurta.
  • Maailma saaressa asuvan ja vanhuutta elävän ja pelkäävän miehen näkövinkkelistä oli yhtäaikaa kaunis, kiinnostava ja surullinen.
  • Tyttären huumeongelmat ja saaren tulipalot toivat juuri sopivasti särmää tarinaan.
  • Jälkimaku tarinasta on viipyilevä, hymyilevän surumielinen.

Håkan Nesser: Carmine Streetin sokeat (Tammi)


  • Vaikka kirjan punaisena lankana on lapsen katoaminen, luin sitä kuitenkin parisuhteen kasvutarinana´.
  • Samoin kuin Mankellin kirjassa - pieni on kaunista. Tapahtumista ei tehdä liian isoja, toimintaa on vain juuri sen verran kuin tarvitaan.
  • Lukemisen aikana teki mieli muuttaa New Yorkiin.
  • Takaumien käyttäminen toimi hyvin.
  • Mukava kirja, vähän enemmän särmää olisi nostanut tämän Nesserin parhaiden joukkoon.

Tero Somppi: Raivo (Myllylahti)


  • Hyvä omaperäinen aihe, kumma ettei liikenneraivosta ole tehty enempää kirjoja.
  • Somppi kirjoittaa taas sujuvasti etenevää tekstiä, jota on kiva lukea.
  • Juoni oli loppujen lopuksi jotenkin pliisu ja yllätyksetön, varmaan senkin takia että syyllinen ei oikein herättänyt tunteita.
  • Päähenkilö rikospoliisi Ari Mannerin yksityiselämä oli hyvin kuvattua ja kiinnosti paikoin itse rikostarinaa enemmän.
  • Särkyvää pysyy edelleen mielestäni Sompin parhaana kirjana, mutta kyllä Raivokin piti otteessaan mukavasti loppuun asti.

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli (Like)


  • Odotukset olivat pilvissä tämän kirjan suhteen - sekä lukemani arviointien että Tuomaisen edellisten kirjojen pohjalta.
  • Kuivaa, mustaa ja myrkyllistä huumoria on ripoteltu tarinaan mausteeksi juuri sopivasti.
  • Tuomainen kirjoittaa taas todella sujuvaa, lyhytlauseista ja kaunista tekstiä.
  • Kuviot oli pikkuisen pienet ja ehkä sen takia välillä tuntui, että pyöritään saman asian ympärillä pitkään. Siitä huolimatta Mies joka kuoli tarjosi erinomaisen lukuelämyksen ja kirjaa pysyi käsissä tiukasti viimeiseen lauseeseen asti.
  • Purppuranpunaiset sivujen reunat tekivät säväyksen samoin kuin talven aikan luetuista kirjoista selvästi tyylikkäin kansi.



maanantai 7. marraskuuta 2016

Arttu Tuominen: Murtumispiste (Myllylahti)

Tykkäsin Arttu Tuomisen esikoisteoksesta Muistilabyrintistä kovasti ja toivoin sen luettuani, että sille tulisi jatkoa. Toiveisiini vastattiin ja Murtumispisteessä päästään taas seuraamaan rikosylikonstaapeli Janne Rautakorven ja hänen Porin poliisissa työskentelevien kollegoidensa suorittamaa rikostutkintaa.

Tällä kertaa poliisia pitää kiireisenä Porin seudulle muuttava rikollisjärjestö Veljeskunta. Jengi tekee mitä haluaa ja hankkiutuu hankalista ihmisistä eroon häikälemättömän raa'asti. Soppaan sekoitetaan myös raiskausten aalto, katoamisia ja KRP:n sotkeutuminen tutkimuksiin. Karhean särmän tarinaan tuo se, että entinen huippututkija Rautakorpi selvittelee mieltään Harjavallan mielisairaalan osastolla.

Satakunnan tapahtumien lisäksi Tuominen kuljettaa tarinaa takaumien kautta valtamerillä, Keski-Euroopassa ja Afrikassa.

Murtumispiste on siis jatkoa Muistilabyrintille, mutta samalla se on myös Tuomiselta selkeä hyppäys isompiin kuvioihin. Esikoisteos pyöri vahvasti kirjailijalle tuttujen maisemien ja aiheiden ympärillä. Nyt kansainvälisyyttä on tuotu mukaan paljon ja veikkaisin Tuomisen joutuneen tekemään taustatutkimusta tätä kirjaa varten selvästi enemmän. Tämmöisessä "Porista Pariisiin" hyppäyksessä on suuri riski, että tarinasta katoaa uskottavuus ja  kerrontaan tule yliyrittämisen maku. Tuominen hoitaa kuitenkin reviirin laajentamisen hienosti. Kirja onnistuu olemaan yhtäaikaa robamaisen kodikas poliisilaitoksen arjen kuvaus ja kansainvälinen tikittävä trilleri.

Lisäpisteitä tulee vielä kirjan aloituksesta. Siinä ei turhaan jahkailla vaan heti kaksi ensimmäistä lukua koukuttavat lukijansa - ja myös antavat selkeän kuvan siitä, että aiheet eivät ole ihan niitä keveimpiä.

Kirjan loppupuolella Tuominen sortuu hetkeksi lievään jaaritteluun siinä vaiheessa kun jännitys nousee korkealle. Tämä tuntui hieman lukijan kiusaamiselta. Mutta pian hän lyö taas isompaa vaihdetta silmään ja lopun välienselvittely Porin keskustassa oli kuin suoraan laadukkaasta toimintaelokuvasta. Tuominen käyttää nopean toiminnan yhteydessä tehokeinona saman tapahtuman kertomista uudelleen eri henkilöiden näkökulmasta. Tämä toimi yllättävänkin hyvin.

Tuominen on taas hyvä henkilökuvauksessa. Rautakorpi mielenterveysongelmineen on kuin (uuden YLE:n televisiosarjan) Sorjonen potenssiin kaksi. Näillä kahdella hahmolla on yhteistä oman mielen huoneisiin katoaminen ja tämän taidon hyödyntäminen rikostutkinnassa. Uusista henkilöistä Mark Dupree on erinomaisesti rakennettu hahmo ja tykkäsin myös Rautakorven tilalle tulleesta ylikonstaapeli Ilari Strandista. Rikollisjengin Unto "Unski" Kekkonen sen sijaan oli mielestäni liiankin karrikoitu ja harhaisuuksissaan epäuskottava henkilö.

Kuten alussa kirjoitin, edellisen sarjan osan luettuani toivoin sarjalle kovasti jatkoa. Saman toiveen esitän nyt, Rautakorven ja Porin poliisin tutkimukset ovat ihan parasta kotimaista toiminnallista jännityskirjallisuutta juuri nyt.

Sain kirjan kustantamolta arvotelukappaleena.

* * * *

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Kesällä luettuja

Blogissa on pitkään ollut hiljaista, mutta lukenut olen jatkuvasti. Innostus ja voimat eivät ole riittäneet kirjoittamaan pitkiä arviointeja. Tässä kuitenkin lyhyt yhteenveto osasta kirjoja joita olen viime kuukausina lukenut.

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki (Teos)

Itärannan esikoisteos Teemestarin kirja oli minulle todella vaikuttava lukuelämys ja pidän sitä yhtenä parhaista koskaan lukemistani kirjoista. Ostin Kudottujen kujien kaupungin heti kun se ilmestyi, mutta panttasin sen lukemisen aloittamista monta kuukautta. En vain raaskinut alkaa sitä lukemaan kiireessä tai huonossa paikassa. Halusin säästää lukunautinnon sopivaan hetkeen.

Kirjan alussa päähenkilö kutoja Eliana löytää Seittien talon pihalta nuoren naisen, joka ei pysty puhumaan. Tästä alkaa tapahtumaketju jossa Eliana saa selville salaperäisen kaupungin salaisuuksia. Paljon enempää kirjasta ei kannata paljastaa - ja toisaalta tarkempi juonen avaus vaatisi myös kaupungin salaisuuksien avaamista.

Kudottujen kujien kaupunki oli hyvä kirja, mutta pieni pettymys suurten odotusteni jälkeen. Tämä Itärannan toinen teos on hieman vaikeammin lähestyttävä ja vaatii lukijalta kärsivällisyyttä jotta tarinaan pääsee sisälle. Mukana on tällä kertaa selvästi enemmän fantaisiaelementtejä. Itäranta ei aliarvioi lukijaansa vaan unenomaisen kaupungin salat paljastuvat vähitellen, ikäänkuin lukemisen palkintona.

* * * * 



Seppo Jokinen: Koskinen ja siimamies, Koskinen ja raadonsyöjä, Koskinen ja pudotuspeli (Karisto)

Uskokaa tai älkää, mutta vaikka olen suuri dekkarien ystävä niin luin ensimmäisen Seppo Jokisen kirjan vasta nyt. Olen jotenkin sijoittanut komisario Koskisesta kertovan kirjasarjan samaan kastiin vareksien ja harjunpäiden kanssa, joista en ole koskaan  innostunut.

Nyt kuitenkin poimin pitkän kirjasarjan ensimmäisen osan kirjastosta mukaani ajatuksella, että annetaanpa Jokiselle mahdollisuus. Ja sitten luinkin sarjan kolme ensimmäistä osaa yhteen putkeen läpi.

Jokisen kirjat ovat jotenkin ihanan arkisia, ilman turhia kikkailuja. Tarinat eivät ole Tamperetta isompia, rikokset eivät liian mielikuvituksellisia ja henkilöt eivät liian supersankareita. Koskisen parissa aika kuluu vaivattomasti ja mukavasti. Lisäpisteitä tuli vielä mukavasta ajankuvasta nyt kun kirjoja luki parikymmentä vuotta niiden ilmestymisen jälkeen. Etenkin Raadonsyöjässä 1990-luvun ATK -maailma oli mukavan nostalgista.

* * *


Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa (Tammi)

Maailmanloppu ja ihmemaa on Murakamin vanhempaa tuotantoa, mutta suomennettu vasta nyt. Olen suuri Murakami-fani ja tämä kirja pönkitti entisestään mielipidettäni, että hänelle kuuluisi kirjallisuuden Nobel-palkinto.

Tykkäsin kovasti Murakamin 1Q84 trilogiasta ja Maailmanloppu ja ihmemaa on mielestäni ikäänkuin esiosa 1Q84:lle. Kerronnassa ja teemoissa on paljon samaa. On rinnakkaisia maailmoja ja  kiehtovia fantasiaelementtejä uitettuna realistisen maailman nurkkiin. Päähenkilöt Murakamin kaikissa kirjoissa ovat jotenkin samanoloisia, yksinäisyyteen taipuvia, rakkautta ikuisesti etsiviä. Tällä kertaa tarinaa kerrotaan kahdessa paikassa jotka ovat - yllätys, yllätys - Maailmanloppu ja Ihmemaa.

Maailmanlopussa päähenkilö salaa ammatikseen tietoa kryptaamalla sitä päässään laskemalla. Ihmemaassa päähenkilön tehtävänä on lukea kirjastossa yksisarvisen kalloja.

Kuulostaako oudolta? Sitä kirja todellakin on, mutta positiivisessa mielessä. Murakami ei päästä lukijaansa helpolla, vaan "mitä se nyt tuolla tarkoittaa, onko tässä joku metataso mitä en ymmärrä" tyyppiset ajatukset tulivat lukiessa usein mieleen. Viime kädessä kirjassa taitaa olla kyse ihmisen identiteetistä, siitä keitä me lopulta olemme tai emme ole.

* * * *

Arnaldur Indridason: Menneet ja kadonneet (Blue Moon)

Olen lukenut Arnalduria läpi sarjan alusta asti ja Menneet ja kadonneet taisi olla sarjan seitsemäs osa.

Tässä kirjassa rikospoliisi Erlendur palaa tarinan keskiöön ja Menneet ja kadonneet on puhtaasti Erlendurin ympärille rakennnettu tarina. Hän yrittää pakkomielteisesti selvittää mitä hänen aikanaan Islannin nummille kadonneelle veljelleen on tapahtunut. Samalla kuin vahingossa hän tutkii samoilla nummille kadonneen naisen tapausta vuosikymmenien takaa.

Kerronta on viipyilevää, verkkaista. Asiat tapahtuvat paljon Erlendurin pään sisällä ja jännitystä on vain hippunen. Toimintajännäriä odottavan kannattaa kiertää tämä kirja kaukaa.

Arnaldurin kirjoitustyyli pitää kuitenkin otteessaan. Tarina on karun viileä, mutta roudan alla on myös jotain lämmintä. Ränsistyneen talon lattialla on kylmä nukkua, mutta paleleminen on tuttua ja turvallista.

* * *


Jo Nesbö: Verta lumella II: Lisää verta (Johnny Kniga)

Nesbön Verta lumella sarjan ensimmäisessä osassa oli välipalakirjan makua. Olinkin sitten positiivisesti yllättynyt miten koukuttavan - vaikkakin hieman naivin - tarinan kakkososa piti sisällään.

Eletään 1970-lukua, oslolaisen huumeparonin asianhoitaja on karkumatkalla ja saapuu pieneen norjalaiseen kylään, jonka asukkaista lähes kaikki ovat lestadiolaisia. Kova huumemaailma törmää ahdasmieliseen uskonnollisuuteen.

Kuten jo kirjoitinkin tarina oli hyvin koukuttava. Huumoria oli mukana mukavasti ja kerronnassa oli samanlainen veijarimainen ote kuin Kukkulan kuninkaassa. Toisaalta samalla harryholemainen särmä loisti poissaolollaan ja välillä tarinankäänteet olivat lähes harlekiinitasoa.

Kirjasta jäi kuitenkin hyvä maku ja ahmin sen lähes yhdeltä istumalta. Suositeltavaa välipalalukemista!

* * *






perjantai 13. toukokuuta 2016

Ilkka Remes: Jäätyvä helvetti (WSOY)

Olin jo päättänyt, että lue enää yhtään Remestä, sen verran vaisu maku hänen uudemmasta tuotannostaaan minulle on jäänyt. Nyt kuitenkin tartuin Remeksen kirjaan ensimmäisen kerran viiteen vuoteen. Näin Jäätyvästä helvetistä monta hyvää arviota ja kun työkaverikin kehui sitä lounaspöydässä päätin antaa Remekselle vielä tilaisuuden.

Kirjan juoni on jatkoa Remeksen edelliselle kirjalle, Hornalle. En Hornaa ole lukenut, mutta onneksi vain parissa kohdassa tuli sellainen olo, että kirjassa viitattiin vanhoihin tapahtumiin joista olisi ollut hyvä tietää jotakin. Jäätyvän helvetin ydin on Venäjän aloittama nykyajan sissisota Suomea vastaan. Sähkötuotantoa ja -jakelua sabotoidaan, tietoverkkoja vasten hyökätään ja energialaitoksia tuhotaan. Nopeasti koko Suomi on epätietoisuuden ja paniikin vallassa. Ja remesmäiseen tyyliin yksi mies, Suomen tiedustelupalvelun agentti Lari Vuori, ryhtyy pelastamaan kotimaatamme suurta ja pahaa vihollista vastaan.

Jäätyvässä helvetissä viehätti (lue: pelotti) eniten sen realistisuus. Sähkötön Suomi pakkastalvella on dystopia, joka voisi oikeasti tapahtua. Remes viittaa paljon oikeisiin paikkoihin, olemassaoleviin poliittisiin henkilöihin ja esimerkiksi julkisesti tiedossa oleviin suojausjärjestelmiin. Kirjan ollessa minulla vielä kesken kävin suunnistamassa iltarasteilla Oulun Pikkaralassa, jonka sähkönsiirtokeskus kirjassa tuhotaan.  Kyseisen paikan ohi ajaessa tuli väkisinkin vilkuiltua, että minkätasoinen vartiointi paikassa on. Tämänkaltaiset yhteydet tosimaailmaan toivat tarinan lähemmäksi ja saivat kirjan pyörimään mielessä useaan otteeseen. Remeksen luoma kauhukuva tuli mieleen myös moneen kertaan kun tiedostusvälineitä seurasi, tämän bloginkin kirjoittamisen aikaan yksi uutisten pääotsikoista näyttää olevan "Saksa: Venäjä teki ilmeisesti kyberhyökkäyksen parlamenttiin".

Remes pohtii ansiokkaasti sähköttömän maan haasteita. Itse mietin aluksi, että kyllähän meidän perhe hyvin pärjäisi takan ja kamiinan omaavassa talossamme. Sitten kirjan avustamana tajusin, että eiköhän sinne meidän lämpimään kämppään olisi aika moni muukin (väkisin) tunkemassa kun kerrostalot jäähtyvät ja kansa niistä lähtee turvaa etsimään.

Olisin mielelläni lukenut enemmänkin tavallisten ihmisten haasteista tässä dystooppisessa ympäristössä. Nyt tämä kauhuskenaario oli kuitenkin vain kehys perinteisemmälle toiminnalliselle agenttijuonelle, jossa yksi mies taistelee maailman (tai ainakin Suomen) pelastamiseksi. Onneksi tämä juoni oli tällä kertaa vauhdikas, helposti seurattava ja sujuvasti etenevä, vaikkakaan ei tarjonnut mitään uutta tällä jännityskirjallisuuden alueella.

Remes taitaa tikittävän jännityksen rakentamisen ja onnistuu Jäätyvässä helvetissä tässä hyvin Kirja piti otteessaan, pisti ajattelemaan, koukutti kivasti ja tarinan ihmisistäkin tuli kiinnostuttua enemmän  kuin normaalisti Remeksen kirjoissa. Mitäpä sitä muuta hyvältä jännäriltä tarvitsee.

Lisäys 20.5.2016: Kirjan uhkakuvan realistisuus alkaa saada tuekseen lisää pelottavia uutisia tosimaailmasta (YLE: Ruotsissa epäillään lähetysmastojen sabotaasia – yhteydessä torstain lentokaaokseen?)


* * *

lauantai 9. huhtikuuta 2016

Iida Rauma: Katoamisten kirja (Gummerus)

Minulle tuntuu iskeneen sekä lukemisen että kirjoittamisen suhteen jonkinsortin kevätväsymys. Vaikka yöpöydällä odottaa monta hyvää kirjaa, ei lukeminen ole viime aikoina kauheasti innostanut. Iida Rauman Katoamisten kirjan luin jo yli kuukausi sitten, yritetäänpä tähän arvioon muistella kirjan aiheuttamia tuntemuksia.

Katoamisten kirja on Rauman esikoisromaani. Luin häneltä joulukuussa hänen uuden kirjansa Seksistä ja matematiikasta ja sen innoittamana etsin kirjastosta käsiini tämän kirjailijan edellisen teoksen.

Katoamisten kirjan tyyli tuntui tutulta heti alussa, Rauman suorasukainen, jossain määrin ahdistunut ja tunnelmaltaan unisen realistinen kynänjälki miellytti minua jälleen. Kirja imaisee sisäänsä ja sitä ei pysty lukemaan ulkopuolisena, vaan tapahtumat tulevat ihon alle, omiin ajatuksiin. Tarina aiheuttaa paikoitellen myös tirkistelyfiiliksen kun kerronta on erittäin henkilökohtaista ja asiat sanotaan niin kuin ne ovat.

Tarinaa kerrotaan minä-muodossa nuoren naisen näkökulmasta. Vasta kirjan loppupuolella tajusin, että tämän päähenkilön nimeä ei missään kohdassa kerrota. Nainen panee ja riitelee tyttöystävänsä kanssa, työskentelee vanhainkodissa, maalaa tauluja ja muistelee lapsuuttaan, jolloin hänen isänsä katosi. Katoamisten kirja on kirja ihmissuhteista, kiusaamisesta ja kiusatuksi tulemisesta, todellisuuden pakenemisesta ja elämän hauraudesta. Tarina ei ole juonivetoinen vaan jännitteet syntyvät pienistä hetkistä, muistoista, dialogista.

Yksi silmiinpistävä piirre kirjassa on miespuolisten henkilöiden lähes täydellinen puuttuminen. Päähenkilön maailma on naisten maailma josta miehet ovat kadonneet. Näin keski-ikää lähestyvänä miespuolisena jännityskirjallisuuden ystävänä yllätyin miten kovasti kirja silti piti otteessaan. Rauman kirjoitustyyli on välillä lähes hypnoottinen, aseista riisuva.

Mietin kummasta kirjasta pidin enemmän, tästä esikoisromaanista vai uudemmasta Seksistä ja matematiikasta teoksesta. Vaaka kallistuu vähän uuden kirjan puolelle, sen vahvemman juonenkuljetuksen ja matematiikan mukanaan tuoman särmän ansiosta.

Toivottavasti Raumalta nähdään lisää kirjoja. Täällä on yksi lukija niitä odottamassa.

* * * *