Lähes jokapäiväinen iltarutiinini on mennä sänkyyn sen verran ajoissa että ehdin lukea kesken olevaa kirjaa vielä muutaman luvun ennen nukahtamista. Tästä blogin nimi.
Blogissa siis tarjolla kirja-arvosteluja, enimmäkseen dekkareista mutta myös muista genreistä. Pidätän oikeuden arvioida blogissa myös muuta kuin kirjoja jos arviointi-innostus iskee.

Kirjat on arvioitu myös tähdillä.
***** = "mahtava, muistan tämän pitkään, elämys"
**** = "todella hyvä kirja, erottuu joukosta"
*** = "hyvä kirja, kannatti ilman muuta lukea"
** = "kohtalainen, mutta voisi sitä aikansa huonomminkin käyttää"
* = "heikko, ei olisi kannattanut lukea"

Olen myös listannut kymmenen parasta lukemaani kirjaa.

sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Arttu Tuominen: Leipuri (Myllylahti)

Leipuri on neljäs ja viimeinen osa Tuomisen Labyrintti-sarjassa. Olen lukenut kaikki aikaisemmat osat ja blogissani arvioinut sarjan ensimmäisen ja toisen kirjan.

Tuominen kertoo tarinaa kahdessa eri ajassa. Leipuriksi nimetty sarjamurhaaja kauhistuttaa Porissa vuonna 2002. Kolmentoista vuoden tauon jälkeen samankaltaiset murhat yllättäen jatkuvat. Labyrintti-sarjan päähenkilö Janne Rautakorpi toimi alkuperäisten murhien tutkinnanjohtajana  ja avustaa nyt vuodessa 2015 poliisia konsultin roolissa.

Leipuri sitoo tyylikkäästi yhteen Rautakorven ja hänen kollegoidensa kohtalot. Jo aikaisemmissa kirjoissa viitatuille Leipuri-murhille tulee selitys ja Rautakorven mielen rikki repineitä tapahtumia avataan. Kirjan loppu on elegantti ja poikkeaa edukseen valtavirrasta.

Vaikka päähenkilöt ja kirjoitustyyli ovat neljän kirjan aikana paljolti pysyneet samana, on Tuominen onnistunut mukavasti tekemään jokaisesta kirjasta omanlaisensa. Muistilabyntti oli kotoisan oloinen pikkukaupungin murhamysteeri, Murtumispisten toi mukaan räjähtävää toimintaa ja Silmitön merisuolan makuista ympäristönäkökulmaa. Leipurissa mukaan tuotu sarjamurhateema toimii hyvin sarjan uudistajana ja on yllättävän harvinainen aihe suomalaisessa jännityskirjallisuudessa.

Sarjan neljää osaa muistellessani huomasin yhdistäväni eri osat toisiin kirjailijoihin. Muistilabyrintti toi mieleen Seppo Jokisen, Murtumispiste Taavi Soininvaaran ja Silmitön Risto Isomäen. Leipurin maailmasta tuli vahvat Jo Nesbö fiilikset: Verisen sadistiset murhat, päihteiden kanssa kamppailevat ihmiset, synkkä perusvire, sairaat ihmissuhteet. Holen Harry ja Rautakorven Janne tulisivat varmasti hyvin toimeen keskenään, niin pahasti kumpaakin on maailman murjonut.

Leipuri oli mainio lukukokemus, mutta pientä toivomisen varaakin jäi:

Vuosien 2002 ja 2015 tapahtumat olivat välillä niin samankaltaisia, että etenkin lyhyen lukutauon jälkeen onnistuin lukemaan useamman sivun ennen kuin muistin kummassa ajassa liikutaan. Näiden kahden eri ajanjakson selkeämpi erottaminen toisistaan olisi voinut olla paikallaan.

Leipuri on perusvireeltään sarjan synkin kirja. Olisin kaivannut pientä ripausta (mustaa ja kuivaa) huumoria johonkin väliin.

Kirja piti otteessaan alusta loppuun ja oli erittäin viihdyttävä. Tarina tempaisi mukaansa - luin Leipurin loppuun myöhään illalla ja seuraavana yönä unissani valesin muistilabyrintin käytäviä.

Vaikka Leipuri toimii myös itsenäisenä kirjana, kannattaa Labyrintti-sarja mielestäni ilman muuta lukea julkakaisujärjestyksessä.

Sain kirjan arvostelukappaleena Myllylahdelta.


* * * *

tiistai 27. maaliskuuta 2018

Yuval Noah Harari: Sapiens - Ihmisen lyhyt historia (Bazar)

Lainasin Sapiensin kirjastosta muutama kuukausi sitten. Jo ihan kirjan alkupuolella tiesin, että tämä kirja on pakko-ostos kirjahyllyyn. Niinpä palautin kirjaston kirjan, vierailin kirjakaupassa ja nautin tämän ihmisen historiasta kertovan teoksen pienissä annoksissa parin kuukauden aikana ilman lainan palautusajan painetta.

Sapiens on kirja, joka kaikkien kannattaisi lukea. Se nimittäin sisältää meidän jokaisen historian, kertoo kuinka ihmisestä on tullut sellainen, minkälaisia nykyään olemme.

Itse oletin tietäväni ihmisen historiasta jo aika paljon enkä uskonut tämän kirjan tuovan paljon uusia asioita. Mutta niin vain huomasin vähän väliä ottavani kirjasta lukemani tiedot puheeksi lounaspöydässä tai automatkalla. Tyypillinen tuollaisen puheenvuoron aloitus oli "oletko muuten tiennyt...". Lause jatkui muun muassa seuraavilla tavoilla:
  • ...miksi ihmislapsi syntyy niin avuttomana?
  • ...että raha on yhteinen kieli lähes kaikille, uskonnosta ja taustasta riippumatta?
  • ...miten nopeasti ihminen tuhosi eläinlajeja kun muutti uusille alueille? Ja miksi suuretkaan eläimet eivät pärjänneet ihmiselle?
  • ...että Peugeot niminen firma on olemassa vain kollektiivisessa mielikuvituksessamme?
  • ...miten yli sadan hengen kokoisen ryhmän saa toimimaan yhdessä?
  • ...että luoton saamisen helpottuminen oli avainasemassa kun ihmiskunnan nopea kehitys alkoi pitkän staattisen kauden jälkeen?
  • ...miksi juuri Homo Sapiens selvisi jatkoon kaikista eri ihmislajeista?
  • ...miksi ihminen siirtyi keräilytaloudesta maanviljelyyn?
  • ...että älykäs suunnittelu on juuri alkanut?

Harari ei kirjoita puhtaan objektiivista tietokirjatekstiä, vaan tuo - vähintäänkin rivien välissä - oman mielipiteensä esiin. Hänen näkemyksensä ihmiskunnasta on kohtuullisen negatiivinen, nykyinen hyvinvointi on hankittu pääosin muun eläinkunnan kärsimyksen ja luonnon tuhoamisen kautta. Hänen tekstistään välittyy myös pessimistisyys tulevaisuuden suhteen. Harari ei usko, että ihmiskunnasta löytyy tarpeeksi vastuullisuutta käyttämään nykyteknologian myötä meille tulleita jumalvoimia.

En siis ahminut Sapiensia yhdeltä istumalta vaan luin sitä pienissä pätkissä. Tämä toimi hyvin, lähes jokainen luku vaati asioiden makustelua ja pohtimista. Kirja on kuitenkin erittäin luettava, teksti etenee juuri sopivalla tahdilla ja Hararin kirjoitustyyli on tarpeeksi persoonallinen. Lukuisat esimerkit avaavat asioita hyvin.

En voinut olla vertaamatta Sapiensia Bill Brysonin mainioon Lyhyt historia lähes kaikesta teokseen. Luin Brysonin kirjan jo yli kymmenen vuotta sitten eli ihan tuoreita eivät muistikuvani siitä enää ole. Taisi kuitenkin olla niin, että Bryson kertoo koko maailmankaikkeuden historiasta ja varaa ihmiselle vain pienen osan tekstistään. Hänen kirjoitustyylinsä on Hararia neutraalimpi ja vähemmän saarnaava. Varmaa lienee kuitenkin on, että jos tykkäsit Sapienisista tykkäät Brysonin kirjasta - ja toisinpäin.

Sapiens ei ole koukuttavin kirja mitä olen viime aikoina lukenut. Se ei myöskään erotu kielenkäytöltään muista hyvistä tietokirjoista. Sapiens on kuitenkin epäilemättä tärkein kirja minkä olen pitkään aikaan lukenut.

* * * * *


lauantai 9. joulukuuta 2017

Marko Immonen: Murhapaikanhakijat (Myllylahti)

Murhapaikanhakijat on Marko Immosen toinen kirja. Se ehti lojua koskemattomana yöpöydälläni useita viikkoja ennen lukemista. Kirjan nimi tuntui jotenkin tympeältä ja kansikuva valjulta. Kirja ei ulkoiselta olemukseltaan vetänyt puoleensa.

Murhapaikanhakijat kertoo maahanmuutosta, terrorismista, kansainvälisestä juonittelusta, parisuhdeongelmista ja ystävyydestä. Yksi humalahakuisen illan päättävä taksireissu muuttaa päähenkilön elämän.

Kirjan päähenkilöstä tuli mieleen yksi kaikkien aikojen parhaista tv-sarjoista, Breaking Bad. Kummassakin nössöyteen taipuva kemisti sotkeutuu pakon edessä laittomuuksiin ja muuttuu tarinan aikana karummaksi ihmiseksi. Mikään Walter White ei Murhapaikanhakijoiden Jaakko Puustinen kuitenkaan ole, vaan hän säilyttää tietynlaisen viattomuutensa loppuun asti.

Kirja alkuosa on koukuttavinta jännäriä mitä olen pitkään aikaan lukenut. Immonen kuljettaa tarinaa sujuvasti ja tiputtelee tasaisin väliajoin juonenkäänteitä jotka aidosti yllättävät. Ahmin kirjaa puoleen väliin asti lähes yhdeltä istumalta.

Tarinaa kerrotaan minä-muodossa useamman eri henkilön näkökulmasta. Aluksi tämä vähän hämmensi, mutta loppujen lopuksi rakenne toimi hyvin.

Kirjan jännite valitettavsti lässähti loppua kohden. Kirjan alun intiimin tiivis tunnelma hävisi kun kuvioihin tulivat kansaiväliset tiedustelupalvelut, politiikka ja toiminta siirtyi useaan eri maahan. Monin paikoin luvuissa oli selittämisen makua ja yllättävän käänteet vähenivät loppua kohden. Sinällään intensiivinen ja vauhdikas loppukohtauskaan ei enää alun jännitettä tuonut takaisin.

Immosen viljelemä kuiva huumori toimii mainiosti. Hän flirttailee nautittavasti vakoojaelokuvien klisheiden kanssa. Mikä onnistuu Bondille ei onnistu Puustiselle - ja hyvä näin. Pisteet kirjailijalle myös maahanmuuton käsittelystä. Aihe on nyky-Suomessa kovin mielipidelatautunut, mutta Immonen onnistuu ottamaan maahanmuuttoon liittyvät piirteet mukaan luonnollisen oloisesti ja saarnaamatta asiasta suuntaan tai toiseen.

Murhapaikanhakijoista jäi kaksijakoiset fiilikset. Kirjan puolessa välissä olin valmis julistamaan sen parhaaksi vuoden aikana lukemakseni jännäriksi. Lopun keskinkertaisuus taas jätti vähän valjun loppumaun. Immosen kirjoitustyyli jätti odottamaan hänen seuraavaa kirjaansa.

Sain kirjan arvostelukappaleena Myllylahdelta.


* * *

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan (WSOY)

Etsin tämän kirjan kirjaston hyllystä kesällä kun törmäsin netissä useisiin sitä kehuviin arvioihin. Riku Korhonen oli minulle uusi kirjailija enkä tiennyt mitä odottaa kun kirjan lukemisen aloitin.

Kuten kirjan sisälipare paljastaa, kertoo Emme enää usko pahaan miehestä, joka päättää tuoda elämäänsä jännitystä kidnappaamalla vaimonsa.  Miehen nimi on Eero Virtanen ja hän asuu päihdeongelmaisten kanssa työskentelevän Aino-vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa omakotitalossa taapertaen yrittäjän haasteiden ja tylsäksi käyneen perhe-elämän suossa. Miehen kaipuu miehiseen - tai poikamaiseen - menneeseen on vahva. Kaipuussa auttaa paras kaveri Lari, jonka Eero myös pakottaa mukaan sieppauksen toteuttamiseen.

Emme enää usko on aivan mahtava kirja. Sen kerronnassa on ihanaa ilmavuutta, tarina etenee persoonallisesti, mutta helppolukuisesti. Vaikka tarina saa vahvoja mustan huumorin sävyjä, säilyy uskottavuus koko ajan. Ihmiset tulevat lähelle, dialogit vetävät mukaansa. Yllätyin siitä, että varsinainen sieppaus saa itse asiassa pienen roolin ja toimii vain kehyksenä Eeron arkiahdistuksen kuvauksessa. Korhonen tuo Ainon näkökulmaa myös hyvin esille ja Ainon työpaikka tuo toimivan metatason tarinan keskelle - mieleltään sairaiden ja päihteisiin hukkuneiden ongelmat ovat pohjimmiltaan hyvin samansuuntaisia virallisesti terveen Eeron kanssa. Kummatkin etsivät tapaa paeta välillä sietämättömäksi käyvää arkea.

Tästä kirjasta tuli minulle mieleen Antti Tuomaisen mustan kuiva huumori, Sari Kaarnirannan kuvailema miesahdistus ja Iida Rauman alastomaksi riisuva ihmiskuvaus. Mainio keitos siis!

* * * *


keskiviikko 2. elokuuta 2017

Stephanie Meyer: Kemisti (Otava)

Olen Twilight-sarjan kirjoittajalta Stephanie Meyerilta aikaisemmin lukenut hänen sci-fi kirjansa Vieras. Se yllätti minut positiivisesti ja sen innoittamana otin lukulistalleni Meyerin uusimman suomennetun teoksen, Kemistin.

Alex on nainen, joka on työskennellyt Yhdysvaltain hallinnon salaisella osastolla päivänvaloa kestämättömissä tehtävissä ja saanut lempinimen kemisti. Tarkempi toimenkuvaus on ilmeisesti tarkoitus olla yksi kirjan suurista yllätyksistä, koska sitä ei esittelyteksteissä mainita. En siis kerro sitä tässäkään. Toteanpa vaan, että itse arvasin Alexin vanhan työnkuvan heti kirjan alussa. Tätä edesauttoi myös kannessa oleva injektioruiskun kuva.

Alex on joutunut lähtemään työpaikastaan ja nyt entinen työnantaja haluaa hänet hengiltä. Kemisti pakoilee tappajia vainoharhaisesti ja ajautuu lopulta tilanteeseen jossa hän ryhtyy vastahyökkäykseen. Mukana on tietysti viaton, söpö ja yllättävää sankaruutta lopulta osoittava mies. Hänen ja Alexin välille Meyer virittelee höttöistä rakkaustarinaa.

Kirjan alku oli ihan kiinnostava kun Alexin taustaa paljastettiin kerros kerrokselta. Kovin pian juoni kuitenkin muuttui tympeäksi ja tylsäksi toiminta edellä eteneväksi hömpäksi. En millään jaksa lämmetä sille, että tappaminen ja väkivalta on ihan jees ja siistiä jos tapettava vain sattuu olemaan vihollisen palveluksessa.

Päällimmäisenä jäi mieleen, että Kemisti on väkisin kirjoitetun oloinen. Henkilöt eivät ole kiinnostavia, juoni muuttuu kohtuullisen alun jälkeen kovin suoraviivaiseksi ja huumori loistaa poissaolollaan. Vauhdikasta toimintaa kyllä on, mutta jännitys ei rakennu ja väkivalta tympii. Ei olisi kannattanut tähän kirjaan kesäloma-aikaa käyttää.

*

torstai 1. kesäkuuta 2017

Marie Kondo: KonMari - siivouksen elämänmullistava taika (Bazar)

Kun viisi vuotta sitten aloin tätä blogia kirjoittamaan, en todellakaan olisi uskonut, että jonain päivänä laitan tänne kuvan alusvaatelaatikostani. No nyt on sekin päivä nähty.

On jossain määrin surullista, että liiallinen omistetun tavaran määrä on länsimaissa niin suuri ongelma, että ongelmaan ratkaisuja esittelevä kirja on noussut suureksi ilmiöksi ja myynyt miljoonia kappaleita.

Laihduttaminen on periaatteessa hyvin yksinkertaista. Se onnistuu kun syö vähemmän ja liikkuu enemmän. Kodin järjestyksessä pitämisen kanssa on vähän sama juttu. Se onnistuu kun vähentää tavaran määrää radikaalisti ja pitää tavarat sitten säntillisesti omilla paikoillaan. Tähän KonMari antaa käytännön vinkkejä ja ohjeita.

Vinkeistä ja ohjeista osa tuntui järkeviltä ja käyttökelpoisilta. Osan kanssa tuli pientä kulttuurien yhteentörmäystä. Japanilaisen Tokiossa pienessä asunnossa asuvan sinkkunaisen tavaranjärjestelyhaasteet ovat kovin erilaiset kun vertaa niitä tällaiseen Pohjois-Suomessa omakotitalossa asuvaan perheenisään. Kondo muun muassa kieltää erillisten "koti- tai römppävaatteiden" säilyttämisen. Japanin suurkaupungeissa tämä ehkä on järkevää. Limingan lakeuksilla taas en voisi kuvitella istuttavani marjapensaita samoissa vaatteissa mitkä laitan päälle kun lähden kaupungille.

Kondo kehoittaa heittämään roskiin kaikki tavarat ja vaatteet jotka eivät tuota iloa. Toki hän antaa tähän vähän siimaa kertomalla että esimerkiksi veroilmoitusta varten tarvittavat paperit saa säilyttää vaikkeivat ne iloa tuottaisikaan. Yllättävää on, että hän ei missään vaiheessa puhu kierrätyksestä. Roskasäkkien määrään kyllä viitataan kirjan sisällysluettelon mukaan yhdeksällä eri sivulla. Itsellä ei luonne anna periksi heittää ehjää tavaraa roskiin. Omassa pienimuotoisessa konmarituksessani olenkin kierrättänyt iloa tuottamattomat kamat SPR:lle, facen roskalavoille sun muualle.

Luin kirjan alkua hyvinkin tarkasti. Mitä pidemmälle kirja eteni, sitä enemmän huomasin vain selailevani sitä. Pääfilosofia aukeni hyvin alussa, loppua kohti ohjeet menivät ainakin itselleni vähän liian hömpäksi. En voi kuvitella, että töistä tullessani laskisin läppärirepun hellästi sen oikealle paikalle ja lausuisin "Teit kelpo työn. Lepää nyt kunnolla".

On aina siistiä kun joku on oikeasti innostunut aiheesta mistä puhuu tai kirjoittaa. Marie Kondo on ihanan innostunut järjestelystä ja etenkin hänen lapsuudestaan kertovat kappaleet toivat tätä mukavasti esille. En panisi pahakseni jos joku minunkin lapsistani ilmoittaisi harrastuksekseen kodin siistinä pitämisen. Toistaiseksi en ole huomannut sellaisesta paljon viitteitä. Onneksi Kondo kuitenkin ihan kirjan lopussa toteaa "Kodin epäsiisteyteen ei kuole, ja maailmassa on paljon niitä, joille on ihan sama, onko koti ojennuksessa". Kirjan ohjeiden tarkka noudattaminen nimittään vaatisi sen, että lukija on aiheeseen yhtä hurahtanut kuin Kondo. 

Kirja ei ihan itse toteuta omia ohjeitaan. (Iloa tuottamattomien) pilkkujen määrää olisi lauseista voinut konmarittaa alaspäin ja lyhyiden lauseiden kautta parantaa luettavuutta. Kirjan rakenne olisi voinut olla selkeämpi - yhdet asiat selkeämmin yhdessä paikassa. Havainnollistavat kuvat tai kaaviot olisivat olleet tervetullut lisä. Lukuisat esimerkit Marie Kondon asiakkasta ja heidän järjestelyhaasteistaan toivat sen sijaan mukavasti konkretiaa.

Sitten se tärkein kysymys: Muutinko omia siivoustapojani kirjan perusteella? Sainko lisää rohkeutta minimoida elämästäni negatiivisia asioista? Ja ennenkaikkea: Siirryinkö pystyviikkaukseen?

Vastaukset on: Vähän. En. Kyllä!

Kirja toimi hyvin ajatusten herättäjänä ja tykkäsin siitä, että kaiken vaaleanpunaisen kuorrutuksen alla oli kuitenkin hyvin simppelit ja järkeenkäyvät perusajatukset. Vaatteeni olen suurelta osin jo konmarittanut. Ja kuten kuvasta näkyy pystyviikkaus rules. Vielä pitäisi jaksaa laittaa kalsarit ja sukat järjestykseen niin, että väriliuku alkaa laatikon etuosasta vaaleista sävyistä. Tämän pitäisi vaikuttaa rauhoittavasti ja tuoda hyvä fengshui vaatelaatikkoon. Huoh.






torstai 25. toukokuuta 2017

Jussi Adler-Olsen: Poika varjoista (Gummerus)

Olen blogissani arvioinut neljä edellistä Adler-Olsenin Osasto Q sarjan kirjaa. Kaikista olen kovasti pitänyt, eikä sarjan viides osakaan tuottanut pettymystä.

Tässä sarjassa hyvää on tasapaino tutun ja uuden välillä. Tuttua on änkyrä (tekisi mieli sano mörkki, bun intended...) apulaiskomisario Carl Mörck persoonallisten apuriensa kanssa. Uutta on se, että varsinainen rikosjuoni on kirjoissa hyvinkin erilainen. Kirjat voi periaatteesa lukea yksittäisinä teoksina, mutta parhaiten sarja toimii ilman muuta ilmestymisjärjestyksessä ahmittuna  Näin esimerkiksi Mörckin naissuhteet ja hänen kollegansa halvaantuminen eivät jää yksittäisen kirjan sivujuoneksi.

Poika varjoista on poliisitutkinnan osalta tutun miellyttävää lukemista, vaikka uutuudenviehätys Assadin ja Rosen osalta alkaakin jo hälvetä. Henkilövaihdokset tuovat jonkin verran uutta vipinää Osasto Q:n kellariin, mutta ehkä sarja pian kaipaisi jotain isompaa muutosta jottei sinällään niin mainio tutkintatiimi jäisi paikalleen polkemaan. Toki etenkin Mörckin ja Assadin välinen keskustelu jatkuvine kamelivertauksineen toi yhä virneen kasvoille useaan otteeseen.

Kirjan tärkein henkilö on Marco, viisitoistavuotias Kööäpenhaminan kaduilla oman tahtonsa vastaisesti rahaa kerjäävä siirtolainen. Adler-Olsen on kirjoittanut Marcosta hahmon jonka puolesta on helppo jännittää ja jonka puolella lukija haluaa olla. Jossain määrin tämmöinen "kerjään kadulla ja ryöstän ihmisiä, mutta oikeasti haluaisin lukea kirjoja ja olla kiltti kaikille" hahmo on toki klisheinen, mutta kumman uskottavasti kirjailija Marcon sisäiset ja ulkoiset kamppailut kuvaa.

Marco liittyy epäsuorasti Afrikan matkan jälkeen useita vuosia aikaisemmin kadonneeseen virkamieheen. Tätä katoamistapausta Osasto Q ryhtyy tutkimaan ja Mörckin ja Marcon tiet kohtaavat.

Poika varjoista on taattua Adler-Olsen laatua. Alku oli omaan makuuni hieman laahaava, mutta kun tarina pääsi vauhtiin ei kirjaa meinannut malttaa käsistään laskea. Vahva suositus siis tälle. Jos et ole Osasto Q:ta ennen lukenut niin kannattaa kuitenkin aloittaa sarja alusta.

* * * *