Lähes jokapäiväinen iltarutiinini on mennä sänkyyn sen verran ajoissa että ehdin lukea kesken olevaa kirjaa vielä muutaman luvun ennen nukahtamista. Tästä blogin nimi.
Blogissa siis tarjolla kirja-arvosteluja, enimmäkseen dekkareista mutta myös muista genreistä. Pidätän oikeuden arvioida blogissa myös muuta kuin kirjoja jos arviointi-innostus iskee.

Kirjat on arvioitu myös tähdillä.
***** = "mahtava, muistan tämän pitkään, elämys"
**** = "todella hyvä kirja, erottuu joukosta"
*** = "hyvä kirja, kannatti ilman muuta lukea"
** = "kohtalainen, mutta voisi sitä aikansa huonomminkin käyttää"
* = "heikko, ei olisi kannattanut lukea"

Olen myös listannut kymmenen parasta lukemaani kirjaa.

keskiviikko 6. tammikuuta 2021

Vesa Sisättö: Valot Näsinneulan yllä (Osuuskumma)

Maailma vinksahtaa raiteeltaan. Näennäisesti kaikki on kuten ennen. Mutta keitä ovat katukuvaan ilmestyneet vaiteliaat seisoskelijat? Miksi intiaanien määrä Suomessa lisääntyy? Onko Coca-Colan väri muuttunut ja mikä on Pepsi? Ja ennen kaikkea: Miksi Joonaksen paikan aviomiehenä ja isänä on ottanut toinen Joonas?

Valot Näsinneulan yllä on ihana sekoitus normaalia ja epänormaalia. Absurdit tapahtumat sulautuvat luontevasti päähenkilö Joonaksen toimittajan työn ja jatkuvan ryyppäämisen rytmittämään elämään. Mukaan mahtuu myös aidon tuntuinen rakkaustarina.

Yksi kirjan teemoista on ilmastonmuutos. Helsinki on veden vallassa ja Tampere uusi pääkaupunki. Tämä teema jää kuitenkin muiden tapahtumien varjoon, eikä kirja ollutkaan ennakko-odotusteni mukaisesti ilmastodystopia. Hyvä näin.

Tykkäsin kovasti kirjassa vaiheesta, joka sijoittuu Antarktikselle perustettuun AntaSuomeen. Sinne sijoitetuista tapahtumista olisin mielelläni lukenut enemmänkin, AntaSuomi toi hyvän muutoksen tarinaan juuri  siinä kohdassa, kun vaihtelua aloin kaivata. Kirjan loppu oli pieni antikliimaksi. Absurdeja ilmiöitä selitetään rautalangan kanssa, mutta - kuten usein spe-fi:ssä - epärationaalisten tapahtumien selittäminen rationaalisesti tuntuu vähän kököltä. En myöskään lämmennyt lopun toimintapainotteiseen "pelastetaan maailma" -osioon.

Kokonaisuutena Valot Näsinneulan yllä oli miellyttävän erilainen ja arjesta tehokkaasti irrottava lukukokemus, tykkäsin kovasti. Jostain syystä lukemisen aikana alkoi aina tehdä mieli kylmää olutta.

PS. Löysin kirjan Hesarin arvostelun kautta. En kuitenkaan suosittele lukemaan kyseessä olevaa juttua ennen kirjaa. Mielestäni se sisältää liikaa juonipaljastuksia.

* * *


torstai 17. joulukuuta 2020

Antti Tuomainen: Jäniskerroin (Otava)

Antti Tuomaiselta on ilmestynyt yhteensä yhdeksän kirjaa. Olen lukenut ne kaikki, useimmat heti ilmestymisen jälkeen. Useasta olen kirjoittanut myös blogiini. 

Jäniskerroin julkaistiin kesällä ja on siis Tuomaisen kirjoista uusin. Kirjan päähenkilö on vakuutusmatemaatikko Henri Koskinen. Hän on tottunut ennakoimaan elämänsä käänteet matemaattisen tarkasti. Koskisen elämään eivät yllätykset kuulu, eikä hän niiden perään haikaile. Ennustettavuuden ja arjen särkee musta joutsen, joka lentää Koskisen luo veljen kuoleman ja häneltä perityn seikkailupuiston muodossa. Joutsen tuo Koskisen elämään niin rikosta kuin rakkautta. Ja myös yhden suuren jäniksen.

Tarinaa kerrotaan minämuodossa ja preesensissä. Tapahtumapaikkoja ja henkilöitä on kohtuullisen vähän  ja ne tulevat pian tutuksi. Kaikesta syntyy mukavan intiimi olo, vakuutusmatemaatikko tulee lähelle. Kaiken keskiössä on SunMunFun -seikkailupuisto. Puiston nimestä tulee vahvat Palm Beach Finland -fiilikset. Ehkä seuraavassa kirjassa herkutellaan KannelHill Dinner:ssä tai myydään autoja Sunny Car Centerissä (vai keksikös joku jo tuon?). SunMunFun on elävästi kuvattu, ekstrapisteet vielä puuhalaitteiden nimeämisestä: Kilpikonnakilpa-autot ja Liukuvuori toimivat!

Tykkään kovasti siitä, että Tuomainen yllättää joka kirjassa. Kuiva huumori ja kauniin karheat sanavalinnat pysyvät samana, mutta henkilöt ja maisemat vaihtuvat. Jäniskertoimen uudet jutut ovat vakuutusmatematiikka ja seikkailupuisto. Muuten ympärillä pyörivä rikosjuoni on tutun oloinen. Se kulkee sujuvasti eteenpäin, mutta ei varsinaisesti yllätä. En pidäkään Jäniskerrointa jännityksestä ja rosvoista huolimatta ensisijaisesta jännärinä, vaan ennemmin päähenkilön elämän kuvauksena, johon nyt vain sattuu tupsahtamaan alamaailman kiemuroita.

Jäniskerroin hymyilyttää ja koukuttaa. Parissa kohdassa on myös aitoa jännitystä, vaikka kirjassa kokonaisuutena kohtuullisen kepeä ote onkin.

Kirjoitin alussa, että olen lukenut Tuomaisen kaikki kirjat. En näe aihetta muuttaa tätä trendiä.

* * * *


torstai 22. lokakuuta 2020

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet (Teos)


Viimeiset kolme lukemaani kirjaa ovat pohjautuneet skenaarioon, missä ihminen on tuhonnut maapallon. Hilpeää. Ennen Itärannan uutta teosta luin Liu Cixinin kirjan Kolmen kappaleen probleema ja Risto Isomäen uusimman opuksen Vedenpaisumuksen lapset. Tykkäsin näistä kahdesta kummastakin, Cixiniltä lukulistalle meni heti myös Muistoja maasta -trilogian kaksi muuta osaa.

Sokerina pohjalla on kuitenkin Kuunpäivän kirjeet. Tämä oli se kirja, jota tänä vuonna eniten odotin. Enkä odottanut turhaan.

Kirjassa maapallo on mennyt sellaiseen kuntoon, että sieltä jonotetaan poispääsyä. Ihmiskunta on siirtynyt asumaan muun muassa Kuuhun, Marsiin ja planeettoja kiertäville jättimäisille kaupunkimaisille avaruusasemille. Päähenkilö Lumi Salo on henkimaailmasta voimia ammentava parantaja. Kirjassa hän etsii puolisoaan Solia, joka ei saavu sovittuun tapaamiseen.

Itäranta on rakentanut kirjansa Lumin Solille kirjoittamien kirjeiden varaan. Niitä täydentävät sähköpostit, tietosanakirjojen lainaukset ja uutisartikkelit. Aluksi vierastin tätä rakennetta, mutta mitä pidemmälle kirja eteni sitä toimivammalta ja tuoreemmalta tämä dokumentaarinen lähestymistapa tuntui. Tosin ihan kaikista kikkailuista en tykännyt, kuten siitä miten joku pienenee pienenee pienenee.

Juoni ei kuitenkaan ole se, mikä tekee tästä kirjasta elämyksen. Parasta on Itärannan ihanan viipyilevä (onkohan tämä nyt oikea adjektiivi tähän...) kirjoitustyyli, mitä leimaa unenomaisuus ja vahva siellä olemisen tunne. Kirjailija yhdistää upeasti samaan kirjaan sekä pimeää ainetta käyttävät DMD-rakettimoottorit että mystisen henkimaailman ja sielueläimet.

Kirjailija rakentaa tulevaisuuden (vuosi 2168) maailmasta uskottavan oloisen. Gramofoni ei toimi Kuun painovoimassa ilman erikoisjärjestelyjä ja liikkuminen Marsissa tuntuu mietityltä. Muutama kohta särähti, esimerkiksi salasanan muistaminen salattua tiedostoa avatessa on toivottavasti sellaista, mitä ei enää reilun sadan vuoden päästä tarvita.

Itärannalta on ilmestynyt nyt kolme kirjaa. Teemestarin kirja on yksi parhaista lukemistani kirjoista. Kudottujen kujien kaupunki ei tehnyt ihan yhtä suurta vaikutusta, mutta oli silti erittäin mieluisaa luettavaa. Tykkään siitä, miten Itärannan kirjoissa tyyli säilyy samana mutta juoni ja ympäristö muuttuu. Seittien talo on kaukana Marsissa kiitävästä junanvaunusta. Ja silti niissä on paljon samaa. 

Kuunpäivän kirjeet oli ihana lukuelämys, joka täytyi nauttia pienissä palasissa. Kirjan henkilöt ja tapahtumapaikat pyörivät varmasti mielessä vielä pitkään.

Maa herää ja kivet puhuvat, ja pimeä väistyy vetten päältä.

*****


perjantai 29. toukokuuta 2020

Tommi Tenkanen: Pimeän aineen arvoitus (Ursa)

Yöllistä tähtitaivasta on pakahduttavaa katsella. Se on yhdistelmä kauneutta ja mystisyyttä, selkeyttä ja arvoituksia. Yksi arvoituksista on pimeä aine, josta Tommi Tenkasen viime vuonna ilmestynyt tietokirja kertoo.

Yleisen käsityksen mukaan suurin osa maailmankaikkeuden massasta on meille tuntematonta, pimeää, ainetta. Tämä aine näyttäisi vaikuttavan normaalin aineen kanssa vain painovoiman kautta ja olevan muuten meille näkymätöntä. Tenkanen kertoo kirjassaan mitä todisteita pimeän aineen olemassaolosta on. Hän käy myös läpi erilaisia teorioita siitä, mitä pimeä aine on ja miten se on syntynyt. Olennainen osa kirjaa on tiedot siitä, miten pimeää ainetta yritetään löytää, jotta saataisiin todisteet sen olemassaolosta. Ja toki kirjassa esitellään myös vaihtoehtoiset teoriat, kuinka maailmankaikkeus voitaisiin selittää ilman pimeää ainetta.

Sopivan kokoisissa annoksissa Tenkanen kertoo myös omasta tutkijanurastaan ja tieteentekemisen yleisistä periaatteista. Nämä tekstit rytmittävät kirjaa hyvin tuoden siihen tarinamaisuutta.

Kerronta oli itselleni juuri sopivaa: Ei liian vaikeaselkoista tieteellistä jargonia, mutta ei myöskään analogioita vilisevää liiallista kansantajuistamista. Lukiessa piti olla skarppina, mutta turhautumista ymmärtämisen suhteen ei tullut missään vaiheessa. Osaltaan tässä auttoi lukujen lopussa olevat oppikirjamaiset tiivistelmät ja lopussa oleva käsiteluettelo.

Pimeästä aineesta puhuttaessa erityisen kiehtovaa on se, kuinka liikutaan äärimmäisen suuresta skaalasta (miljoonien valovuosien etäisyydet) maailmankaikkeuden pienimpiin osiin (alkeishiukkaset). Alkeishiukkasten osalta kirja sisältää todella hyvän osan liittyen Higgsin bosoniin ja kenttään. Olin toki tästä "jumalhiukkasesta" lukenut aikaisemminkin, mutta nyt vasta oikeasti ymmärsin (tai ainakin luulen ymmärtäneeni) siitä jotain.

Joskus jännittävät kirjat tulevat minulla uniin. En kuitenkaan muista, että olisin aiemmin nähnyt unta tietokirjasta. Nyt se tapahtui, kun unessani tarvoin Higgsin kentässä hiukkasia hätistellen. Hämmentävää!

Jos et ole vielä kuullut pimeästä aineesta, niin suosittelen ennen tätä kirjaa jotain johdatusta aiheeseen. Siihen voisi sopia hyvin esimerkiksi Esko Valtaojan pieni suuri kirja "Avaruudesta" (Ursa, 2019), jonka parissa on helppo alkaa ihmetellä maailmankaikkeutta, pimeä aine mukaanlukien.

Lopuksi vielä erikoismaininta kirjan ulkoasusta. Kun opuksen nappaa käsiinsä, on se yllättävän painava. Painettu kansi ja kiiltävät sivut antavat laadukkaan vaikutelman. Sopii hyvin ostettavaksi kirjahyllyyn! (Ursa on selvästi alkanut panostaa kirjojen ulkoasuun - myös Valtaojan Avaruudesta erottuu edukseen kannen laadun suhteen).

* * * *

sunnuntai 22. maaliskuuta 2020

Koronadystopia

Otan nyt oman kirjablogini hetkellisesti koronaviestinnän alustaksi. Juuri tällä hetkellä kirjoihin keskittyminen on ollut haastavaa, mielessä pyörii vain yksi k:lla alkava vitsaus.

Koronatilanne varmasti ahdistaa kaikkia. Itsestä tuntuu, että tilannetta ei pääse minnekään karkuun. Virus on vahvasti läsnä työpäivässä, tuttujen kanssa keskusteluissa, Prisman kassalla ja lehtien lööpeissä. Tilannetta ei helpota yhtään se, kun itse vilkuilee Hesarin (sinällään mainiota) päivittyvää koronaseurantaa vartin välein. Tämä tilanne on varmasti vielä kauan päällä ja jatkuvassa hälytystilassa tämän suhteen oleminen ei ole järkevää. Ei sitä jaksa kukaan.

Oman jaksamisen tueksi päätin kirjoittaa ylös asioita, jotka asettaisivat tilannetta paremmin perspektiiviin ja ehkä vähän vähentäisivät pelkoa tulevaisuuden epävarmuudesta. Aluksi kirjoitin nämä vain omaan käyttööni, mutta päätin nyt näitä jakaa laajemmin. Jos nyt joku vielä jaksaa koronajuttuja lukea.

Olen huomannut, että joillekin ihmisille tilanteen realistisoptimistinen tarkastelu on punainen vaate. Moni tuntuu ajattelevan tyyliin "jos kirjoittaa jotain optimista tilanteesta, niin se tyyppi on varmaan sellainen, joka ei pese käsiä eikä yhtään piittaa muiden hyvinvoinnista." Niinpä tähän alkuun yhdenlainen vastuuvapauslauseke liittyen siihen mitä mieltä olen: Tilanne on oikeasti vakava. Mielestäni kaikki hallituksen asettamat rajoitteet ja ohjeistukset ovat tarpeellisia ja ihmisten tulisi niitä noudattaa. Voi olla hyvinkin järkevää tiukentaa rajoituksia (matkustaminen kotimaassa, ravintoloiden aukiolo jne.) En voi ymmärtää jengiä jotka tässä tilanteessa rynnivät ostoskeskuksen avajaisiin, ajavat jonossa Lapin hiihtokeskuksiin tai käyvät baarissa vedoten siihen, että "eihän siellä kotona kukaan jaksa koko ajan olla".

Mutta ylläolevasta huolimatta tuntuu, että ainakin minun mieleni kaipaa myös astetta positiivisempaa korona-aiheista purtavaa kuin Italian kuolintapausten määrät tai talouden kauhukuvat. Siksi tämä kirjoitus.

Joka päivä uutiset julistavat (ihan oikeasti) huolestuttavia lukuja siitä, kuinka paljon tartuntoja on tullut lisää ja kuinka moni on viruksen aiheuttamiin komplikaatioihin kuollut. Juurikaan ei tuoda esille lukuja siitä, kuinka moni taudista on parantunut. Tällä hetkellä taudista on parantunut virallisten lukujen mukaan lähes 100 000 ihmistä (1). Tässä mukana tietenkin vain ne, joilla korona on diagnosoitu, todellinen luku on paljon suurempi. Satatuhatta tuntuu pieneltä luvulta verrattuna sairastuneiden määrään (noin 300 000), mutta hyvä on huomata, että sairastuneista noin 200 000 on raportoitu viimeisen kahden viikon aikana eikä tuo joukko siis vielä ole ehtinyt parantua.

Italian tilanne on katastrofaalinen ja sieltä nähtävät uutiskuvat ovat kuin pahimmista dystopiaelokuvista. Hyvä on kuitenkin huomata, että Italiassa tauti on keskittynyt hyvin vahvasti Lombardian alueelle. (2) Koko Italia ei siis - onneksi - käsittääkseni ole ainakaan vielä pärjäämisen äärirajoilla.Toivottavasti Lombardian tilanne saadaan estettyä muualla, varmasti siitä on ainakin opittu paljon.

Ruotsissa on otettu Suomesta poikkeava ohjeistus koronantorjunnassa. Koulut ja rajat ovat auki ja terassikausi alkamassa. (3) Itsestä tämä toimintapa ei tunnu oikealta, mutta jossain määrin se antaa myös toivoa siitä, että nykyisiä rajoitteita voidaan joskus alkaa Suomessa purkaa. Aika näyttää onko Ruotsin valinta viisas vai täysin vastuuton.

THL:n arvion mukaan koronaan kuolee Suomessa 500-3200 henkilöä (4). Nyt joku takarivistä huutaa, että THL ei tiedä mitään ja on ollut väärässä koko ajan. En kuitenkaan ole nähnyt parempaakaan - perusteltua - arviota, niin mennään tuolla. Influenssaan kuoli Suomessa 2018 noin 450 henkilöä (5). Samana vuonna Suomessa kuolinsyistä THL:n pahimman skenaarion (3200 kuollutta) yli menivät verenkiertoelinten sairaudet (18 827), kasvaimet eli syöpä (12 902) ja dementia ja Alzheimer (10 120). THL:n koronakuolemien kanssa samoissa luvuissa olivat mm. alkoholin aiheuttamat kuolemat ja tapaturmat. (6)  Omasta mielestäni nämä luvut kertovat, että korona on vakava uhka ja sen aiheuttamat kuolemat tulevat olemaan korkealla tuolla listalla. Pakko kuitenkin myös miettä sitä, kuinka iso luku 500-3200 on suhteessa muihin kuolinsyihin. Ja tämä yhtään väheksymättä sitä, että jokainen kuolema on aina suuri tragedia omaisille ja läheisille.

Hallituksen määräämät rajoitteet muuttavat kaikkien elämää. Se,  mitä on pitkään totuttu pitämään itsestäänselvyytenä, ei olekaan nyt luvallista.

Ainakin itsellä eniten arjessa näkyvä muutos on koulujen kiinniolo. Yksi huoli on, että vaarantuuko koululaisten ja opiskelijoiden oppiminen. Saavatko he kaiken sen opin ja taidot etäopetuksessa, mitä olisi syytä saada. Tässä vähän laajempi tarkastelu laittaa asioita ihan kivasti perspektiiviin. Oletetaan että 1) Keskiverto nuori opiskelee ainakin 12 vuotta (9 v peruskoulu + 3 v lukio/ammattiopinnot) ja 2) Koulut pysyvät kiinni kesälomaan asti ja aukeavat elokuussa ja 3) Lukuvuodessa on 190 koulupäivää. Tässä tapauksessa korona tarkoittaisi sitä, että koko 12 vuoden opintopolulta etänä suoritetaan 2,5 % opinnoista ja normaalisti loput 97,5 %. Ihan ok suhdeluku vielä.

Monessa paikassa nykytilannetta on verrattu talvisotaan. En mahda sille mitään, että mielestäni tämä aliarvioi isosti sodan kokeneita ihmisiä. Nyt on ruokaa kaikilla. Nyt on yhteinen vihollinen, eikä ihmiset tapa toisiaan. Nyt ei perheenjäseniä eroteta toisistaan kuukausiksi niin, että joka hetki täytyy pelätä onko toinen vielä hengissä. Aika hyvälle olemme oppineet kun se, että Netflix hetkellisesti poistaa teräväpiirto tarkkuuden, aiheuttaa suuttumusta. Itsekin havahduin tähän kun sadattelin kaupassa sitä, että itsepalvelukassat oli suljettu.

Siitä, mitä nyt tapahtuu, saa mahtavan tarinan: Ihminen on kurmottanut maapalloa säälimätömästi sata vuotta ja nyt pienen pieni virus saa suuret valtakunnat polvilleen, luonto kostaa. Oikeasti luonto ei tietenkään kosta mitään, vaan vääjäämätön tapahtui, eläimestä hyppäsi ihmiseen virus, joka leviää nopeasti ja johon ei ole valmiina parannuskeinoa. Tykkään silti tarinasta. Voisiko koronanjälkeinen maailma olla sellainen, missä olisimme ihan tyytyväisiä vaikka marketissa olisi vain 10 000 eri ruokatuotetta (nykyisen 20 000 sijaan)? Pienempi valikoima korreloisi varmasti suoraan ruokahävikkiin, maailmanlaajuisesti tuotetusta ruoasta noin kolmannes heitetään roskiin (7). Tässä ei ole mitään järkeä.

Vähentyykö ruokahävikki koronan jälkeen? Muuttuko maailma niin, että Kiinasta ei rahdata järkyttäviä määriä tavaraa, josta suurta osaa ei tarvita? Väheneekö kertakäyttövaatekulttuuri edes hieman? Järkkyykö maailmamme jos enää ei pääsekään lentämään parilla kympillä Suomesta Etelä-Eurooppaan? Jos näihin tulisi edes vähän enemmän rotia, niin ehkä se olisi se positiivinen asia tässä pandemiassa.

Olen miettinyt paljon, miten ja milloin tilanne palaa normaaliksi vai tuleeko rajoitetusta maailmasta uusi normaali vuosikausiksi. Uskon tieteeseen ja uskon ihmisten ahneuteen. Se tiimi, joka keksii tehokkaan lääkkeen tai rokotteen, ei ole jatkossa köyhä eikä kipeä. Tuskin tarvitsee baarissa omia juomia maksaa, jos mainitsee kehittäneensä koronarokotteen. Ratkaisu tulee kyllä, olen varma siitä. Aikataulu on auki.

Olen suuri dystopiakirjojen ystävä. Tähän blogiinkin olen niitä useita arvioinut. Kirjoissa pandemia tappaa suuren osan ihmiskunnasta. Jäljelle jääneet taistelevat olemassaolostaan, yleensä taudin saastuttamia kuolaavia mutantteja vastaan. Nyt ei ole kyse mistään tuollaisesta, senhän jokainen järkevä ihminen ymmärtää. Silti mietin, onko tuo se alitajuinen uhkakuva joka jossain alitajunnan syövereissä aamuyöllä kummittelee. Silloin on hyvä sisäistää fiktion ja faktan ero, aivan kuten kaikessa koronaan liittyvässä viestinnässä. Uskon, että uskallan jatkossakin poimia vessapaperipakkauksen Salen hyllyltä ilman pelkoa siitä, että joku nahkaan ja metalliin pukeutunut sen minulta haulikolla uhaten riistää.

Olipas avautuminen.

Omat päätökseni lähitulevaisuuteen: Seuraa vähemmän (lue: ei joka tunti) uutisia ja somea. Noudata viranomaisten suosituksia ja rajoituksia. Käytä työmatkoista ja harrastuskuskauksista vapautunut aika johonkin, mikä tuottaa hyvää mieltä itselle ja/tai muille.



(1) Coronavirus COVID-19 Global Cases by the Center for Systems Science and Engineering (CSSE) at Johns Hopkins University.
(2) https://www.statista.com/statistics/1099375/coronavirus-cases-by-region-in-italy/
(3) https://yle.fi/uutiset/3-11269301
(4) https://www.hs.fi/politiikka/art-2000006443205.html
(5) http://www.stat.fi/tietotrendit/artikkelit/2020/kuinka-monen-kuoleman-syy-on-influenssa-kertovatko-luvut-kaiken/
(6) http://www.tilastokeskus.fi/til/ksyyt/2018/ksyyt_2018_2019-12-16_kat_001_fi.html
(7) https://havikkiviikko.fi/tietoa-ruokahavikista/

sunnuntai 8. joulukuuta 2019

Margaret Atwood: Testamentit

Atwoodin dystopiaklassikko Orjattaresi (The Handmaid's Tale) ilmestyi 1985. Sen pohjalta on viime vuosina tehty suureen suosioon noussut televisiosarja. Ei liene sattumaa, että samaan aikaan Atwoodilta ilmestyi kirjan jatko-osa - 34 vuotta ensimmäisen osan jälkeen.

Orjattaresi on minulta lukematta, mutta televisiosarjasta olen ahminut kaksi ensimmäistä tuotantokautta. Sarja on yksi parhaista mitä olen ikinä katsonut.

Odotin Testamenttien lukemista ristiriitaisin tuntein. Olisiko virhe lukea se vaikka ei ole lukenut ensimmäistä osaa? Antoiko televisiosarja väärät odotukset lukemiselle? Olisiko kirja yhtä vaikuttava kuin sarja?

Atwood kertoo Gileadin tapahtumista kolmen naisen kertomuksen kautta. Agnes Jemima on Gileadissa kasvanut korkea-arvoisen komentajan tytär. Daisy asuu Kanadassa viettäen kirjan alussa näennäisen normaalia teinitytön elämää. Kolmas kertoja on Lydia-täti, joka on - no - Lydia-täti. Sarjaa seuranneet tietää kyllä.

Kolme tarinaa alkavat erillisinä, mutta risteävät sitä enemmän, mitä pidemälle kirja etenee. Kirjan teemat ovat pääosin Orjattaresi-maailmasta tuttuja, vaikkakin vahvasti tätien rooliin kallellaan. Uutena elementtinä (ainakin sarjan kahteen ensimmäiseen tuotantokauteen verrattuna) Atwood esittelee helmitytöt, jotka ovat Gileadin lähetyssaarnaajia.

Testamentit on vahvojen naisten kirja.The Handmaid's Tale -sarjassa miehillä on sivuosa, mutta tässä kirjassa miehet ovat vielä pienemmässä roolissa. Daisyn kanadalainen poikaystäväkandidaatti ja Gileadissa vaikuttava vastenmielinen komentaja Judd ovat ainoat miehet, joilla on edes jossain määrin tärkeä rooli tarinassa.

Testamenttien Gilead on heti tuttu niille, jotka ovat televisiosarjaa katsoneet. Myös kerronta on samantyylistä - Atwood ei jää jahkailemaan, vaan juonen käänteitä on paljon ja ne koukuttavat lukijan vahvasti Gileadin maailmaan.

Kirjan loppu oli pieni pettymys - loppuratkaisuun mentiin nopeasti kuin sivuja säästellen. Kirjan tyyli myös vähän särkyi viimeisten lukujen seikkailuissa, joissa Gilead-taika ei ollut enää niin vahvasti läsnä.

Muuten Testamentit täytti kaikki odotukset, mitä olin sille laittanut. Mitä pidemmälle kirja eteni, sitä enemmän aloin säästellä lukuhetkiä, halusin keskittyä kirjaan rauhassa, pitkittää lukunautintoa. Vaikuttavuutta lisää se, kun muistaa Atwoodin sanat: Mikään kirjoissa kuvatusta ei ole sellaista, mitä ei olisi ihmiskunnan historiassa jossain vaiheessa tapahtunut.

* * * * *

lauantai 9. marraskuuta 2019

Aikamatkailua

Tuntuu siltä, että aikamatkailu on viime aikoina ollut enemmän esillä kuin pitkään - no, siis - aikaan. En tiedä onko tämä vain oma kokemukseni, vai onko aikamatkailuaihe kirjallisuuden ja esittävän taiteen puolella lisännyt suosiotaan. Itselläni aikamatkailu on ollut luku- ja katselukokemuksissa hyvin edustettuna syksyn aikana.

Kingin järkälemäinen 22.11.63 oli lukulistallani pitkään ja nyt sen viimein luin. Heti sen perään käsissäni oli Mikko Koirasen nuortenromaani Nauhoitettava ennen käyttöä. Ja niin vaan nyt huomaan koukuttuneeni Netflixin Umbrella Academy sarjaan. Tieteellisempää pohjaa ajan käsitteeseen toi pari kuukautta sitten lukemani Carlo Rovellin Ajan luonne.

Varoitus: Teksti sisältää pieniä juonipaljastuksia.

Ajassa matkustamiseen on aina syynsä. Kingin päähenkilö opettaja Jake Epping matkustaa ajassa 53 vuotta taaksepäin estääkseen Kennedyn salamurhan. Koirasen kirjassa 16-vuotias Miro matkustaa omaa syntymäänsä edeltäviin aikoihin selvittääkseen biologisen isänsä henkilöllisyyden. Umbrella Academyssä panokset ovat suuren budjetin supersankarisarjalle sopivat - aikamatkailun avulla pitäisi pelastaa maailma.

Aikamatkailuun on myös paikkansa. Jake hyppää 1950-60 luvun Amerikkaan. King kuvaa hienosti amerikkalaisen unelman, suurien autojen ja yhteisöllisten pikkukaupunkien ristiriitaa yhä hyväksytyn rasismin, vaietun perheväkivallan ja pelkoja aiheuttavan suurvaltapolitiikan kanssa. Koirasen kirjan tapahtumat sijoittuvat Ouluun. Lukiessani huomasin kuinka vähän olen Ouluun sijoittuvia tarinoita lukenut. Lukuelämykseen toi ihanaa lisävärettä tuttujen paikkojen kuvailu. Vanhan lähikauppani, Kalliotien Valintatalon, maininta toi muistoja mieleen. Sateenvarjoakatemian supersankarit seikkailevat kuvitteellisessa suurkaupungissa, jossa näennäisen normaali elämä sekoittuu supervoimiin ja yliluonnollisiin ilmiöihin.

Aikamatkailuun tarvitaan myös keino. Vanhoissa aikamatkatarinoissa se oli yleensä aina joku (hullun) professorin rakentama monimutkaisen näköinen laite - tai auto - joka rätisi ja paukkui ja tärisi kun sen sisälle asetettu aikamatkaaja astui kyytiin ja laite käynnistettiin. Tähän kliseeseen ei ole yhdessäkään näistä  kolmesta teoksesta sorruttu. Jake pääsee 1950-luvun loppuun astumalla grillivaunun varastosta löytyviä näkymättömiä portaita. Miro matkailee videonauhan, -kameran ja -soittimen avustuksella. Netflixin sarjassa yksi supersankari osaa aikamatkailun ihan itse, muut joutuvat turvautumaan salkkuun.

Tietyt teemat toistuvat näissä(kin) aikamatkatarinoissa. Perhosefekti terminä alkaa olla loppuun kaluttu. Isoisäparadoksiin on hankala löytää enää uutta kulmaa. Omaan näppäryyteen kompastuminen ja kerronnan muuttuminen korniksi on suuri riski. Nämä kolme selvittävät kuitenkin karikot hyvin ja onnistuvat kaikki pitämään aikamatkailun vain tarinan osana, ei tarinan keskipisteenä.

King oli taas niin King kuin olla voi.  Kirjailija rakastaa venyttää kerrontaa ja maalailla Amerikan pikkukaupunkikuvauksia välillä kyllästymiseen asti. Hän onnistuu kuitenkin tekemään Jakesta oikean ihmisen, joka tulee lukijaa lähelle. Täytyy myöntää, että lopussa tuli kyyneleet silmiin. Aikamatkailu on kirjassa yllättävänkin paljon sivuosassa, Jaken viiden vuoden menneisyysvierailu sisältää hyvin vähän esimerkiksi "tulen tulevaisuudesta, tiedän kaikkea jännää" -aspektia.

Nauhoitettava ennen käyttöä on Koirasen esikoiskirja ja luokiteltu nuortenromaaniksi. Koiranen kirjoittaa sujuvasti, tarinassa ei ole suvantopaikkoja. Aikamatkustamisen paradokseihin on mukavasti otettu omaa kulmaa syy-seuraussuhteita kääntelemällä. Miron teinimurheet sopivat mukaan hyvin. Näin aikuislukijana olisin kaivannut pientä särmää lisää, nyt kaikki tapahtui vähän turhan mutkattomasti ja ilman suurta draamaa Hollywood-loppua myöten. Voin kuvitella että kohderyhmälleen kirja toimii oikein hyvin ja tuo uudenlaista ilmettä tähän genreen. 

Umbrella Academyä olen katsonut vasta puoleen väliin (5/10 jaksoa). Sarja on hyvin tehty ja koukuttaa todella vahvasti. Supersankarit ovat nykytyyliin sopivan heikkoja erityiskyvyistään huolimatta. Ei mikään elämää suurempi katseluelämys, mutta mainiota viihdettä sen jälkeen kun työpäivän ja kotihommien jälkeen kellahtaa sohvalle.

Jos hyppäisin ajassa pari kuukautta taaksepäin, käyttäisin edelleen aikaani näihin tarinoihin. Viihdyttäviä ja hyvin tehtyjä kaikki.