Lähes jokapäiväinen iltarutiinini on mennä sänkyyn sen verran ajoissa että ehdin lukea kesken olevaa kirjaa vielä muutaman luvun ennen nukahtamista. Tästä blogin nimi.
Blogissa siis tarjolla kirja-arvosteluja, enimmäkseen dekkareista mutta myös muista genreistä. Pidätän oikeuden arvioida blogissa myös muuta kuin kirjoja jos arviointi-innostus iskee.

Kirjat on arvioitu myös tähdillä.
***** = "mahtava, muistan tämän pitkään, elämys"
**** = "todella hyvä kirja, erottuu joukosta"
*** = "hyvä kirja, kannatti ilman muuta lukea"
** = "kohtalainen, mutta voisi sitä aikansa huonomminkin käyttää"
* = "heikko, ei olisi kannattanut lukea"


maanantai 7. marraskuuta 2016

Arttu Tuominen: Murtumispiste (Myllylahti)

Tykkäsin Arttu Tuomisen esikoisteoksesta Muistilabyrintistä kovasti ja toivoin sen luettuani, että sille tulisi jatkoa. Toiveisiini vastattiin ja Murtumispisteessä päästään taas seuraamaan rikosylikonstaapeli Janne Rautakorven ja hänen Porin poliisissa työskentelevien kollegoidensa suorittamaa rikostutkintaa.

Tällä kertaa poliisia pitää kiireisenä Porin seudulle muuttava rikollisjärjestö Veljeskunta. Jengi tekee mitä haluaa ja hankkiutuu hankalista ihmisistä eroon häikälemättömän raa'asti. Soppaan sekoitetaan myös raiskausten aalto, katoamisia ja KRP:n sotkeutuminen tutkimuksiin. Karhean särmän tarinaan tuo se, että entinen huippututkija Rautakorpi selvittelee mieltään Harjavallan mielisairaalan osastolla.

Satakunnan tapahtumien lisäksi Tuominen kuljettaa tarinaa takaumien kautta valtamerillä, Keski-Euroopassa ja Afrikassa.

Murtumispiste on siis jatkoa Muistilabyrintille, mutta samalla se on myös Tuomiselta selkeä hyppäys isompiin kuvioihin. Esikoisteos pyöri vahvasti kirjailijalle tuttujen maisemien ja aiheiden ympärillä. Nyt kansainvälisyyttä on tuotu mukaan paljon ja veikkaisin Tuomisen joutuneen tekemään taustatutkimusta tätä kirjaa varten selvästi enemmän. Tämmöisessä "Porista Pariisiin" hyppäyksessä on suuri riski, että tarinasta katoaa uskottavuus ja  kerrontaan tule yliyrittämisen maku. Tuominen hoitaa kuitenkin reviirin laajentamisen hienosti. Kirja onnistuu olemaan yhtäaikaa robamaisen kodikas poliisilaitoksen arjen kuvaus ja kansainvälinen tikittävä trilleri.

Lisäpisteitä tulee vielä kirjan aloituksesta. Siinä ei turhaan jahkailla vaan heti kaksi ensimmäistä lukua koukuttavat lukijansa - ja myös antavat selkeän kuvan siitä, että aiheet eivät ole ihan niitä keveimpiä.

Kirjan loppupuolella Tuominen sortuu hetkeksi lievään jaaritteluun siinä vaiheessa kun jännitys nousee korkealle. Tämä tuntui hieman lukijan kiusaamiselta. Mutta pian hän lyö taas isompaa vaihdetta silmään ja lopun välienselvittely Porin keskustassa oli kuin suoraan laadukkaasta toimintaelokuvasta. Tuominen käyttää nopean toiminnan yhteydessä tehokeinona saman tapahtuman kertomista uudelleen eri henkilöiden näkökulmasta. Tämä toimi yllättävänkin hyvin.

Tuominen on taas hyvä henkilökuvauksessa. Rautakorpi mielenterveysongelmineen on kuin (uuden YLE:n televisiosarjan) Sorjonen potenssiin kaksi. Näillä kahdella hahmolla on yhteistä oman mielen huoneisiin katoaminen ja tämän taidon hyödyntäminen rikostutkinnassa. Uusista henkilöistä Mark Dupree on erinomaisesti rakennettu hahmo ja tykkäsin myös Rautakorven tilalle tulleesta ylikonstaapeli Ilari Strandista. Rikollisjengin Unto "Unski" Kekkonen sen sijaan oli mielestäni liiankin karrikoitu ja harhaisuuksissaan epäuskottava henkilö.

Kuten alussa kirjoitin, edellisen sarjan osan luettuani toivoin sarjalle kovasti jatkoa. Saman toiveen esitän nyt, Rautakorven ja Porin poliisin tutkimukset ovat ihan parasta kotimaista toiminnallista jännityskirjallisuutta juuri nyt.

Sain kirjan kustantamolta arvotelukappaleena.

* * * *

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Kesällä luettuja

Blogissa on pitkään ollut hiljaista, mutta lukenut olen jatkuvasti. Innostus ja voimat eivät ole riittäneet kirjoittamaan pitkiä arviointeja. Tässä kuitenkin lyhyt yhteenveto osasta kirjoja joita olen viime kuukausina lukenut.

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki (Teos)

Itärannan esikoisteos Teemestarin kirja oli minulle todella vaikuttava lukuelämys ja pidän sitä yhtenä parhaista koskaan lukemistani kirjoista. Ostin Kudottujen kujien kaupungin heti kun se ilmestyi, mutta panttasin sen lukemisen aloittamista monta kuukautta. En vain raaskinut alkaa sitä lukemaan kiireessä tai huonossa paikassa. Halusin säästää lukunautinnon sopivaan hetkeen.

Kirjan alussa päähenkilö kutoja Eliana löytää Seittien talon pihalta nuoren naisen, joka ei pysty puhumaan. Tästä alkaa tapahtumaketju jossa Eliana saa selville salaperäisen kaupungin salaisuuksia. Paljon enempää kirjasta ei kannata paljastaa - ja toisaalta tarkempi juonen avaus vaatisi myös kaupungin salaisuuksien avaamista.

Kudottujen kujien kaupunki oli hyvä kirja, mutta pieni pettymys suurten odotusteni jälkeen. Tämä Itärannan toinen teos on hieman vaikeammin lähestyttävä ja vaatii lukijalta kärsivällisyyttä jotta tarinaan pääsee sisälle. Mukana on tällä kertaa selvästi enemmän fantaisiaelementtejä. Itäranta ei aliarvioi lukijaansa vaan unenomaisen kaupungin salat paljastuvat vähitellen, ikäänkuin lukemisen palkintona.

* * * * 



Seppo Jokinen: Koskinen ja siimamies, Koskinen ja raadonsyöjä, Koskinen ja pudotuspeli (Karisto)

Uskokaa tai älkää, mutta vaikka olen suuri dekkarien ystävä niin luin ensimmäisen Seppo Jokisen kirjan vasta nyt. Olen jotenkin sijoittanut komisario Koskisesta kertovan kirjasarjan samaan kastiin vareksien ja harjunpäiden kanssa, joista en ole koskaan  innostunut.

Nyt kuitenkin poimin pitkän kirjasarjan ensimmäisen osan kirjastosta mukaani ajatuksella, että annetaanpa Jokiselle mahdollisuus. Ja sitten luinkin sarjan kolme ensimmäistä osaa yhteen putkeen läpi.

Jokisen kirjat ovat jotenkin ihanan arkisia, ilman turhia kikkailuja. Tarinat eivät ole Tamperetta isompia, rikokset eivät liian mielikuvituksellisia ja henkilöt eivät liian supersankareita. Koskisen parissa aika kuluu vaivattomasti ja mukavasti. Lisäpisteitä tuli vielä mukavasta ajankuvasta nyt kun kirjoja luki parikymmentä vuotta niiden ilmestymisen jälkeen. Etenkin Raadonsyöjässä 1990-luvun ATK -maailma oli mukavan nostalgista.

* * *


Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa (Tammi)

Maailmanloppu ja ihmemaa on Murakamin vanhempaa tuotantoa, mutta suomennettu vasta nyt. Olen suuri Murakami-fani ja tämä kirja pönkitti entisestään mielipidettäni, että hänelle kuuluisi kirjallisuuden Nobel-palkinto.

Tykkäsin kovasti Murakamin 1Q84 trilogiasta ja Maailmanloppu ja ihmemaa on mielestäni ikäänkuin esiosa 1Q84:lle. Kerronnassa ja teemoissa on paljon samaa. On rinnakkaisia maailmoja ja  kiehtovia fantasiaelementtejä uitettuna realistisen maailman nurkkiin. Päähenkilöt Murakamin kaikissa kirjoissa ovat jotenkin samanoloisia, yksinäisyyteen taipuvia, rakkautta ikuisesti etsiviä. Tällä kertaa tarinaa kerrotaan kahdessa paikassa jotka ovat - yllätys, yllätys - Maailmanloppu ja Ihmemaa.

Maailmanlopussa päähenkilö salaa ammatikseen tietoa kryptaamalla sitä päässään laskemalla. Ihmemaassa päähenkilön tehtävänä on lukea kirjastossa yksisarvisen kalloja.

Kuulostaako oudolta? Sitä kirja todellakin on, mutta positiivisessa mielessä. Murakami ei päästä lukijaansa helpolla, vaan "mitä se nyt tuolla tarkoittaa, onko tässä joku metataso mitä en ymmärrä" tyyppiset ajatukset tulivat lukiessa usein mieleen. Viime kädessä kirjassa taitaa olla kyse ihmisen identiteetistä, siitä keitä me lopulta olemme tai emme ole.

* * * *

Arnaldur Indridason: Menneet ja kadonneet (Blue Moon)

Olen lukenut Arnalduria läpi sarjan alusta asti ja Menneet ja kadonneet taisi olla sarjan seitsemäs osa.

Tässä kirjassa rikospoliisi Erlendur palaa tarinan keskiöön ja Menneet ja kadonneet on puhtaasti Erlendurin ympärille rakennnettu tarina. Hän yrittää pakkomielteisesti selvittää mitä hänen aikanaan Islannin nummille kadonneelle veljelleen on tapahtunut. Samalla kuin vahingossa hän tutkii samoilla nummille kadonneen naisen tapausta vuosikymmenien takaa.

Kerronta on viipyilevää, verkkaista. Asiat tapahtuvat paljon Erlendurin pään sisällä ja jännitystä on vain hippunen. Toimintajännäriä odottavan kannattaa kiertää tämä kirja kaukaa.

Arnaldurin kirjoitustyyli pitää kuitenkin otteessaan. Tarina on karun viileä, mutta roudan alla on myös jotain lämmintä. Ränsistyneen talon lattialla on kylmä nukkua, mutta paleleminen on tuttua ja turvallista.

* * *


Jo Nesbö: Verta lumella II: Lisää verta (Johnny Kniga)

Nesbön Verta lumella sarjan ensimmäisessä osassa oli välipalakirjan makua. Olinkin sitten positiivisesti yllättynyt miten koukuttavan - vaikkakin hieman naivin - tarinan kakkososa piti sisällään.

Eletään 1970-lukua, oslolaisen huumeparonin asianhoitaja on karkumatkalla ja saapuu pieneen norjalaiseen kylään, jonka asukkaista lähes kaikki ovat lestadiolaisia. Kova huumemaailma törmää ahdasmieliseen uskonnollisuuteen.

Kuten jo kirjoitinkin tarina oli hyvin koukuttava. Huumoria oli mukana mukavasti ja kerronnassa oli samanlainen veijarimainen ote kuin Kukkulan kuninkaassa. Toisaalta samalla harryholemainen särmä loisti poissaolollaan ja välillä tarinankäänteet olivat lähes harlekiinitasoa.

Kirjasta jäi kuitenkin hyvä maku ja ahmin sen lähes yhdeltä istumalta. Suositeltavaa välipalalukemista!

* * *






perjantai 13. toukokuuta 2016

Ilkka Remes: Jäätyvä helvetti (WSOY)

Olin jo päättänyt, että lue enää yhtään Remestä, sen verran vaisu maku hänen uudemmasta tuotannostaaan minulle on jäänyt. Nyt kuitenkin tartuin Remeksen kirjaan ensimmäisen kerran viiteen vuoteen. Näin Jäätyvästä helvetistä monta hyvää arviota ja kun työkaverikin kehui sitä lounaspöydässä päätin antaa Remekselle vielä tilaisuuden.

Kirjan juoni on jatkoa Remeksen edelliselle kirjalle, Hornalle. En Hornaa ole lukenut, mutta onneksi vain parissa kohdassa tuli sellainen olo, että kirjassa viitattiin vanhoihin tapahtumiin joista olisi ollut hyvä tietää jotakin. Jäätyvän helvetin ydin on Venäjän aloittama nykyajan sissisota Suomea vastaan. Sähkötuotantoa ja -jakelua sabotoidaan, tietoverkkoja vasten hyökätään ja energialaitoksia tuhotaan. Nopeasti koko Suomi on epätietoisuuden ja paniikin vallassa. Ja remesmäiseen tyyliin yksi mies, Suomen tiedustelupalvelun agentti Lari Vuori, ryhtyy pelastamaan kotimaatamme suurta ja pahaa vihollista vastaan.

Jäätyvässä helvetissä viehätti (lue: pelotti) eniten sen realistisuus. Sähkötön Suomi pakkastalvella on dystopia, joka voisi oikeasti tapahtua. Remes viittaa paljon oikeisiin paikkoihin, olemassaoleviin poliittisiin henkilöihin ja esimerkiksi julkisesti tiedossa oleviin suojausjärjestelmiin. Kirjan ollessa minulla vielä kesken kävin suunnistamassa iltarasteilla Oulun Pikkaralassa, jonka sähkönsiirtokeskus kirjassa tuhotaan.  Kyseisen paikan ohi ajaessa tuli väkisinkin vilkuiltua, että minkätasoinen vartiointi paikassa on. Tämänkaltaiset yhteydet tosimaailmaan toivat tarinan lähemmäksi ja saivat kirjan pyörimään mielessä useaan otteeseen. Remeksen luoma kauhukuva tuli mieleen myös moneen kertaan kun tiedostusvälineitä seurasi, tämän bloginkin kirjoittamisen aikaan yksi uutisten pääotsikoista näyttää olevan "Saksa: Venäjä teki ilmeisesti kyberhyökkäyksen parlamenttiin".

Remes pohtii ansiokkaasti sähköttömän maan haasteita. Itse mietin aluksi, että kyllähän meidän perhe hyvin pärjäisi takan ja kamiinan omaavassa talossamme. Sitten kirjan avustamana tajusin, että eiköhän sinne meidän lämpimään kämppään olisi aika moni muukin (väkisin) tunkemassa kun kerrostalot jäähtyvät ja kansa niistä lähtee turvaa etsimään.

Olisin mielelläni lukenut enemmänkin tavallisten ihmisten haasteista tässä dystooppisessa ympäristössä. Nyt tämä kauhuskenaario oli kuitenkin vain kehys perinteisemmälle toiminnalliselle agenttijuonelle, jossa yksi mies taistelee maailman (tai ainakin Suomen) pelastamiseksi. Onneksi tämä juoni oli tällä kertaa vauhdikas, helposti seurattava ja sujuvasti etenevä, vaikkakaan ei tarjonnut mitään uutta tällä jännityskirjallisuuden alueella.

Remes taitaa tikittävän jännityksen rakentamisen ja onnistuu Jäätyvässä helvetissä tässä hyvin Kirja piti otteessaan, pisti ajattelemaan, koukutti kivasti ja tarinan ihmisistäkin tuli kiinnostuttua enemmän  kuin normaalisti Remeksen kirjoissa. Mitäpä sitä muuta hyvältä jännäriltä tarvitsee.

Lisäys 20.5.2016: Kirjan uhkakuvan realistisuus alkaa saada tuekseen lisää pelottavia uutisia tosimaailmasta (YLE: Ruotsissa epäillään lähetysmastojen sabotaasia – yhteydessä torstain lentokaaokseen?)


* * *

lauantai 9. huhtikuuta 2016

Iida Rauma: Katoamisten kirja (Gummerus)

Minulle tuntuu iskeneen sekä lukemisen että kirjoittamisen suhteen jonkinsortin kevätväsymys. Vaikka yöpöydällä odottaa monta hyvää kirjaa, ei lukeminen ole viime aikoina kauheasti innostanut. Iida Rauman Katoamisten kirjan luin jo yli kuukausi sitten, yritetäänpä tähän arvioon muistella kirjan aiheuttamia tuntemuksia.

Katoamisten kirja on Rauman esikoisromaani. Luin häneltä joulukuussa hänen uuden kirjansa Seksistä ja matematiikasta ja sen innoittamana etsin kirjastosta käsiini tämän kirjailijan edellisen teoksen.

Katoamisten kirjan tyyli tuntui tutulta heti alussa, Rauman suorasukainen, jossain määrin ahdistunut ja tunnelmaltaan unisen realistinen kynänjälki miellytti minua jälleen. Kirja imaisee sisäänsä ja sitä ei pysty lukemaan ulkopuolisena, vaan tapahtumat tulevat ihon alle, omiin ajatuksiin. Tarina aiheuttaa paikoitellen myös tirkistelyfiiliksen kun kerronta on erittäin henkilökohtaista ja asiat sanotaan niin kuin ne ovat.

Tarinaa kerrotaan minä-muodossa nuoren naisen näkökulmasta. Vasta kirjan loppupuolella tajusin, että tämän päähenkilön nimeä ei missään kohdassa kerrota. Nainen panee ja riitelee tyttöystävänsä kanssa, työskentelee vanhainkodissa, maalaa tauluja ja muistelee lapsuuttaan, jolloin hänen isänsä katosi. Katoamisten kirja on kirja ihmissuhteista, kiusaamisesta ja kiusatuksi tulemisesta, todellisuuden pakenemisesta ja elämän hauraudesta. Tarina ei ole juonivetoinen vaan jännitteet syntyvät pienistä hetkistä, muistoista, dialogista.

Yksi silmiinpistävä piirre kirjassa on miespuolisten henkilöiden lähes täydellinen puuttuminen. Päähenkilön maailma on naisten maailma josta miehet ovat kadonneet. Näin keski-ikää lähestyvänä miespuolisena jännityskirjallisuuden ystävänä yllätyin miten kovasti kirja silti piti otteessaan. Rauman kirjoitustyyli on välillä lähes hypnoottinen, aseista riisuva.

Mietin kummasta kirjasta pidin enemmän, tästä esikoisromaanista vai uudemmasta Seksistä ja matematiikasta teoksesta. Vaaka kallistuu vähän uuden kirjan puolelle, sen vahvemman juonenkuljetuksen ja matematiikan mukanaan tuoman särmän ansiosta.

Toivottavasti Raumalta nähdään lisää kirjoja. Täällä on yksi lukija niitä odottamassa.

* * * *

sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Lee Child: Korkein panoksin (Karisto)

Note to myself: Älä enää lue näitä Jack Reacher kirjoja, nämä on jo niin nähty.

Tällä kertaa pelätään maailman johtajia uhkaavaa tarkka-ampujaa. Reacher hälytetään apuun, koska hän on aikanaan passittanut vankilaan yhden pääepäillyistä. Alkaa ajojahti jossa Reacher yhdessä nuoren naispuolisen parinsa Nicen kanssa yrittää löytää ampujat ennenkuin nämä iskevät.

Piristävä poikkeus tässä kirjassa on se, että suuri osa tapahtumista sijoittuu Eurooppaan eikä Yhdysvaltoihin kuten tyypillisesti Childin kirjoissa. Uusista maisemista huolimatta kirja on jotenkin raskassoutuisen oloinen, Childille tyypillinen tikittävä jännitys puuttuu. Jännitteitä ei synny Childin ja Nicen välille, ei Eurooppa-USA välille eikä oikein kunnolla hyvikset-pahikset välillekään.

Mielenkiintoisinta kirjassa  oli Lontoon Minicab-autovuokraamotoiminta, josta en ollut ennen kuullut. Sen sijaan jamesbondkultahammas-tyylin pääpahis jättitaloineen herätti lähinnä hilpeyttä.

En tiedä olenko jo niin kyllästynyt tähän sarjaan, että kirja sen takia tuntui niin vaisulta. Kyllähän tarina eteni taas ihan sujuvasti eteenpäin ja kirjan loppu tuli vastaan kohtuullisen nopeasti. Mutta silti - mun Reacherit taisi kyllä nyt olla tässä.

* *

perjantai 19. helmikuuta 2016

Iris Pasternack: Tautitehdas (Atena)

Sote-uudistus on ollut yksi viime aikojen suurimmista kotimaan politiikan uutisista. Uudistuksella haetaan tehokkuutta sosiaali- ja terveydenhuoltoon pyrkien samalla parantamaan palvelujen saatavuutta. Ainakin näin satunnaiselle seuraajalle sote-uudistus on näyttäytynyt lähinnä rakenneuudistuksena, jossa keskitytään miettimään mikä hallintomalli parhaiten laittaa kulut kuriin.

Tautitehdas tarkastelee nykymallin terveydenhoitoa toisesta näkökulmasta. Sen pääajatus tiivistyy takakannen lauseeseen: Länsimaiset ihmiset ovat terveempiä kuin koskaan, joten miksi sairauksia diagnosoidaan entistä enemmän.

Pasternack tuo kirjassaan esille nykylääketieteen haasteita. Kuvantamisteknologiat kehittyvät ja kaikki olemme jollain lailla sairaita kun tarpeeksi tarkalla laitteella tutkitaan. Muuttamalla kolesterolin suositusarvoa napsun verran alaspäin saadaan Suomeen muutama kymmenentuhatta sairasta lisää. Seulomalla sairauksia voidaan pahimmassa tapauksessa hoitaa turhaan satoja potilaita ja saada suuri joukko ihmisiä pelkäämään turhaan tautia jota heillä ei loppujen lopuksi ole. Määrittelemällä ennen luonteenpiirteiksi mielletyt piirteet sairauksiksi lisätään lääkkeiden myyntiä ja kuormitetaan terveydenhuollon ammattilaisia entistä enemmän.

Pasternack kirjoittaa selkeästi ja mielenkiintoisesti, mutta ei kuitenkaan popularisoi aihettaan. Kirja on kuin selkokielinen versio tieteellisestä julkaisusta. Lukuisat potilaskertomukset tuovat hyvin konkreettisuutta eri aiheisiin. Erityisesti tykkäsin siitä, että kirjassa objektiivisuus säilyy hyvin eikä kirjailija saarnaa omaa mielipidettään liikaa, vaikka se vähintääkin rivien välistä on helposti luettavissa.

Kirja on hyvä aina kun se herättää ajatuksia. Tautitehdas herätti niitä todella paljon. Alussa mainittua sote-uudistusta ajatellessa tuntuu ihmeelliseltä, että terveydenhoitoa lähestytään - ainakin  median kautta seurattuna - vain rakenteiden kautta. Voisiko olla niin, että terveydenhoito saataisiin paremmin kuntoon jos rakenneuudistuksiin käytettävä aika, energia ja raha säästettäisiin henkilökunnan lisäämiseen nykymallissa. Ja tehokkuuttaa haettaisiin karsimalla turhia seulontoja, vähentämällä ylidiagnostiikkaa ja keskittymällä toimenpiteisiin joilla oikeasti on vaikutusta ihmisten terveyteen ja hyvinvointiin. En tiedä, mutta ainakin tästä asiasta päättäville tekisi hyvää lukea Tautitehdas.

Tämänkaltaisten kirjojen tähdittäminen on hankalaa enkä jaa tähtiä tällä kertaa. Hyvä kirja, lukekaa.


sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Michael Connelly: Palava huone (Gummerus)

Connellyn kirjat olivat vielä joitain vuosia sitten ehdottomia suosikkidekkareitani. Viimeiset Connellyn kirjat ovat kuitenkin olleet minulle pettymyksiä, eikä tämä uusinkaan omaan makuuni enää iskenyt.

Palavan huoneen pääosassa on Connellyn suosituin hahmo, eläkeiän kynnyksellä oleva rikosetsivä Harry Bosch. Hän selvittää ampumistapausta, jonka uhri kuolee kymmenen  vuotta laukausten jälkeen. Tapauksen tutkinta vie Boschin Kalifornian politiikan pimeälle puolelle, missä tutkintaa ei katsota hyvällä.

Uutena henkilönä Connelly esittelee Lucy Soton, nuoren tulokkaan, joka määrätään Boschin pariksi. Soton kautta tutkintapöydälle päätyy myös 20 vuotta sitten useamman lapsen hengen vaatinut tulipalo.

Connelly kirjoittaa hyvin ja sujuvasti. Kirjan rakenne ja juonenkäänteet ovat kuin oppikirjasta, tarkkaan mietittyjä ja loogisia. Palavasta huoneesta puuttuu kuitenkin särmä, tuntuu kuin kaikki terävät kulmat olisi hiottu pehmeiksi ettei kirja tai sen henkilöt varmasti ärsytä tai loukkaa ketään ja että kirja varmasti sopii mahdollisimman laajalle lukijakunnalle. Esimerkiksi Boschin ja Soton yhteistyöstä olisi voinut saada paljon enemmän irti, nyt lähes-eläkeläisen ja tulokkaan suhde on ärsyttävän kliininen ja virallinen. Tämä särmien hiominen tekee kirjasta yksinkertaisesti tylsän. Loppua kohti jännitys rakentui hieman intensiivisemmin ja luin tarinan kuitenkin loppuun asti vaikka jatkuvasti meinasi lukuväsymys iskeä.

Mielestäni fiktiiviset kirjat voidaan - hieman mustavalkoisesti - jakaa kahteen ryhmään. Osassa kirjoista lukija on "kirjan sisällä", osassa kirjoista lukija taas on "kirjan ulkona" ja tarkastelee tapahtumia ulkopuolelta. Palavassa huoneessa jäin kauas ulkopuolelle, kirja ei imaissut sisäänäsä missään vaiheessa.


* *