Talvella luettuja

Blogia en ole viime kuukausina jaksanut kirjoittaa, mutta jonkin verran kirjoja olen kyllä lukenut. Aikanaan lupasin itselleni etten aloita uutta kirjaa ennenkuin olen blogannut edellisestä. Nyt olen omista säännöistäni lipsunut, mutta aina on vähän mieltä kaihertanut kun on arvio jäänyt kirjoittamatta.

Päätinkin nyt kasata rästissä olevat arviot tähän yhteen postaukseen. Jokaisesta kirjasta on viiden pointin pika-arvio ja juonen avaamiset jätin kokonaan pois.

Kun arviointeja tähän kasasin niin huomasin yhden tylsän seikan. Kaikki lukemani kirjat olivat kirjailijoilta, joilta olen laskujeni mukaan lukenut paria poikkeusta lukuun ottamatta kaikki heiltä ilmestyneet (ja suomennetut) kirjat. Lisäksi kaikki kirjat ovat joko suomalaisen tai ruotsalaisen kirjailijan kirjoittamia. Pientä kaavoihin kangistumista on siis havaittavissa, täytynee ottaa asiaksi lukea välillä jotain ihan uutta.

Mikko-Pekka Heikkinen: Poromafia (Johnny Kniga)

• Kummisetä kohtaa poronhoidon paikoitellen herkullisella tavalla.
• Moottorikelkkajengi Ahma SC:n presidentin salaisen aseen arvuuttelu toi hyvää jännitettä.  
• Huumori ei ollut niin vaivatonta ja iskevää kuin Jääräpäässä vaikka mainio avausluku muuta lupasi.
• Vähän meinasi loppupuolella lukuväsymys iskeä kun tarina junnasi välillä omaan makuuni liikaa paikallaan.
• Heikkisen kirjoitustyyli on ihanan tunnistettava ja valtavirrasta erottuva.

Risto Isomäki: Haudattu uhka (Tammi)

• Tämä on Isomäen selvästi toimintapainoitteisin kirja tähän mennessä, välillä jopa luonnonsuojeluviesti tallataan rymistelyn jalkoihin.
• Merelle sijoittuvat kohtaukset olivat taas kerran intensiivisiä.
• Lopun teurastus - jota kovasti yritetään oikeuttaa - oli tympeä ja Lauri Nurmi Jack Bauerina korni.
• Alku tempaisi mukaansa ja vakavan terrori-iskun kohteeksi joutunut Suomi oli pelottavan realistisen oloinen.
• Pidän aikaisemmista Isomäen kirjoista selvästi enemmän.

Lars Kepler: Vainooja (Tammi)

• Vainooja on liukuhihnalta tuotetun oloinen, mutta tiukasti otteessaan pitävä jännäri.
• Jotenkin nämä "sarjamurhaaja murhaa tosi - siis tosi tosi - raa'asti ja jättää jostain ihmeen syystä tahallaan arvoituksellisia vinkkejä poliisille" on niin nähty.
• Joona Linna oli heikkouksineen kirjan parasta antia.
• Loppuratkaisu oli tarpeeksi yllätyksellinen jotta kirja kannattaa lukea oppuun asti.
• YouTube kikkailu oli loppujen lopuksi aika päälleliimatun oloinen eikä tuonut mitään uutta genreen. 

Henning Mankell: Ruotsalaiset saappaat (Otava)

• Vaikka tämä on jatkoa Italialaisille kengille, väitän, että Mankellin kirja Syvyys on lähimpänä tätä tunnelmaltaan.
• Mankell on mestari kirjoittamaan koukuttavasti vähistä aineksista, pieni on suurta.
• Maailma saaressa asuvan ja vanhuutta elävän ja pelkäävän miehen näkövinkkelistä oli yhtäaikaa kaunis, kiinnostava ja surullinen.
• Tyttären huumeongelmat ja saaren tulipalot toivat juuri sopivasti särmää tarinaan.
• Jälkimaku tarinasta on viipyilevä, hymyilevän surumielinen.

Håkan Nesser: Carmine Streetin sokeat (Tammi)

• Vaikka kirjan punaisena lankana on lapsen katoaminen, luin sitä kuitenkin parisuhteen kasvutarinana´.
• Samoin kuin Mankellin kirjassa - pieni on kaunista. Tapahtumista ei tehdä liian isoja, toimintaa on vain juuri sen verran kuin tarvitaan.
• Lukemisen aikana teki mieli muuttaa New Yorkiin.
• Takaumien käyttäminen toimi hyvin.
• Mukava kirja, vähän enemmän särmää olisi nostanut tämän Nesserin parhaiden joukkoon.

Tero Somppi: Raivo (Myllylahti)

• Hyvä omaperäinen aihe, kumma ettei liikenneraivosta ole tehty enempää kirjoja.
• Somppi kirjoittaa taas sujuvasti etenevää tekstiä, jota on kiva lukea.
• Juoni oli loppujen lopuksi jotenkin pliisu ja yllätyksetön, varmaan senkin takia että syyllinen ei oikein herättänyt tunteita.
• Päähenkilö rikospoliisi Ari Mannerin yksityiselämä oli hyvin kuvattua ja kiinnosti paikoin itse rikostarinaa enemmän.
• Särkyvää pysyy edelleen mielestäni Sompin parhaana kirjana, mutta kyllä Raivokin piti otteessaan mukavasti loppuun asti.

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli (Like)

• Odotukset olivat pilvissä tämän kirjan suhteen - sekä lukemani arviointien että Tuomaisen edellisten kirjojen pohjalta.
• Kuivaa, mustaa ja myrkyllistä huumoria on ripoteltu tarinaan mausteeksi juuri sopivasti.
• Tuomainen kirjoittaa taas todella sujuvaa, lyhytlauseista ja kaunista tekstiä.
• Kuviot oli pikkuisen pienet ja ehkä sen takia välillä tuntui, että pyöritään saman asian ympärillä pitkään. Siitä huolimatta Mies joka kuoli tarjosi erinomaisen lukuelämyksen ja kirjaa pysyi käsissä tiukasti viimeiseen lauseeseen asti.
• Purppuranpunaiset sivujen reunat tekivät säväyksen samoin kuin talven aikan luetuista kirjoista selvästi tyylikkäin kansi.

Lars Kepler: Nukkumatti (Tammi)

Aikaisemmista Keplerin kirjoista on jäänyt minulle hyvin kaksijakoinen olo. Toisaalta kirjat ovat pitäneet hyvin otteessaan, toisaalta niissä on ollut tympeän kliininen sarjatuotannon maku.

Tällä kertaa komisario Joona Linna palaa vanhojen - jo ratkaistuiksi luultujen - sarjamurhien pariin kun jo kuolleeksi luultu uhri hoippuu takaisin ihmisten ilmoille. Olennaista osaa tarinassa näyttelee Jurek Walter, suljetulla osastolla murhatuomiota istuva älykäs pahan ruumillistuma. Kepler on Harrisinsa lukenut, niin vahva Hannibal Lecter déjà-vu Walterista tuli. Vahvassa sivuroolissa oleva keijumainen rikostutkija Saga Bauer taas toi mieleeni Larssonin Lisbet Salanderin. Bauerin ympärille kirjoitettu vankilaosuus kirjan loppupuolella oli mielestäni kirjan kutkuttavin osa - siinä vaiheessa kirjaa ei voinut yksinkertaisesti jättää hetkeksikään kesken.

Nukkumatti pitää siis lukijansa koukussa tehokkaasti. Kepler kikkailee taas ultralyhyillä luvuilla ja saa näin keskittymishäiriöisetkin pysymään kirjan ääressä. Juoni on helposti seurattava, mutta silti sopivan yllätyksellinen. Preesensin käyttö tuo tarinan lähemmäksi ja tiukentaa kirjan otetta lukijastaan.

Sarjassamme kaukaa-haettuja-analogioita Nukkumatista tuli mieleen pikaruoka-ateria. Joskus sellaista tekee todella paljon mieli, ensimmäinen suupala maistuu taivaalliselta, ateria tulee ahmittua vauhdilla läpi, lopussa iskee pieni ähky ja ihmetys että miten minä nyt tämmöiseen taas sorruin.

Nukkumatti on Keplerin kirjoista sieltä parhaimmasta päästä ja maistui nälkäiselle kuin tuplajuusto isoilla ranskalaisilla, valkosipulidipillä ja kylmällä colalla. Mitään fine diningiä tämä ei ole, mutta kuka sellaista aina kaipaakaan.

* * * * 
 

Lars Kepler: Tulitodistaja (Tammi)

Keplerin kolmas kirja Tulitodistaja jätti itsestään hyvin kaksijakoisen kuvan. Tämän takia arvioinnin kirjoittaminen tuntui hankalalta ja päätinkin arvioida kirjan kahteen kertaan - positiivisesti ja kriittisesti. Kumpikin arvio on sellainen, että sen voin allekirjoittaa. Jännä miten ristiriitainen fiilis kirjasta jäi.

Tulitodistaja alkaa verisellä kohtauksella nuorisokodissa. Yksi talossa asuvista ongelmanuorista, teinityttö Miranda, löytyy eristyshuoneesta surmattuna. Joona Linna matkustaa paikallisen poliisin avuksi tutkimaan tapausta. Menneisyydestä alkaa paljastumaan rankkoja asioita ja tutkintaan sekaantuu myös itseään selvännäkijänä pitävä nainen.

Positiivinen arvio

Tulitodistaja on kirja, jota haluaa lukea "vielä yhden luvun". Se imaisee mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta ja harvoin olen näin pitkää (594 sivua) kirjaa lukenut näin nopeasti. On Kepleriltä mainio oivallus jakaa kirja erittäin lyhyisiin iskeviin ja napakkoihin lukuihin, joita on 195 kappaletta. Kirjan tempo ei laske missään vaiheessa ja yllättäviä juonenkäänteitä on tosi paljon. Selvännäkijä-teema on otettu mukaan mukavalla jipolla (josta tässä en paljasta enempää) ja yliluonnollista puolta ei liikaa painoteta.

Kepler kirjoittaa taas preesensissä mikä alun pienen ihmettelyn jälkeen toimii hyvin ja syventää jännityksen tuntua entisestään. Tällä kertaa kirjan loppu ei ole anti-kliimaksi (kuten esimerkiksi Hypnotisoijassa) vaan kirjailijat taikovat vielä loppuun intensiivisen Joonan historiaan liittyvän jakson, joka saa odottamaan sarjan seuraavaa osaa.

Kriittinen arvio

Keplerin Hypnotisoija oli koukuttava, mutta välillä hyvinkin laskelmoidun oloinen kirja. Paganini ja paholainen edusti mielestäni vähän perinteisempää jännityskirjallisuutta. Tulitodistajassa Kepler palaa taas erittäin vahvasti laskelmoidun kerronnan puolelle ja lopussa on huijatun tuntuinen olo - "miten minä nyt oikein tästä innostuin".

Laskelmointi näkyy parhaiten turhalta kikkailulta tuntuvassa preesensin käytössä ja naurettavan lyhyissä luvuissa joista tulee tunne, että kirja on kirjoitettu internet-sukupolven lyhytpinnaisille kertakäyttöviihteen kuluttajille. Jännitys kyllä rakentuu, mutta kovin pinnallisena ja kiiltokuvamaisena. Samalla henkilöhahmot jäävät ohuiksi ja niitä pyritään halvan tuntuisesti syventämään karrikoiduilla ja stereotyyppisillä luonteenpiirteillä. Kepler kirjoittaa sinällään sujuvasti, mutta ilman suuria hienouksia ja ikään kuin virheitä vältellen.

Kirjan loppuun on vielä kirjoitettu irrallisen oloinen Joonan historiaa käsittelevä osa. Mieleen tuli traileri jolla mainostetaan elokuvan seuraavaa osaa ja pyritään näin maksimoimaan sen tuotto.

* * *

Lars Kepler: Paganini ja paholainen (Tammi)

Keplerin esikoisteos Hypnotisoija sai aikaan paljon positiivista julkisuutta. Jatko-osa Paganini ja paholainen taas on saanut aika varautuneita arvosteluja ja olinkin hieman epäileväinen kun kirjaa aloin lukemaan. Pelkäsin että nyt ratsastetaan - ja rahastetaan - aikaisemman kirjan suosiolla. Pelko oli onneksi täysin turha, mielestäni Paganini ja paholainen on monessa mielessä parempi kirja kuin Hypnotisoija.

Hyptonisoijaa vaivasi tietynlainen laskelmoivuus ja kliinisyys. Paganini ja paholainen onnistuu mielestäni paljon paremmin kuvaamaan henkilöitä ja paikkoja ja luomaan "siellä olemisen" fiiliksen. Hyptonisoijassa juoni oli kaikki kaikessa mutta nyt jatko-osassa myös ihmiskuvaus saa suuren roolin. Pääosassa oleva komisario Joona Linna tuntuu nyt ihan oikealta ihmiseltä ja uudet henkilöt, kuten keijumainen rikostutkija Saga Bauer ovat kiinnostavia.

Kirjan alussa huviveneestä löytyy mystisesti kuollut nuori nainen ja edustuskodista hirttoköydestä roikkuva Ruotsin aseviennistä vastaava johtaja. Joona Linna alkaa tutkimaan tapauksia yhdessä Saga Bauerin kanssa ja pian he huomaavat että tapahtumien syyt ja seuraukset ovat kansainvälistä kokoluokkaa. Juonen käänteet seuraavat toisiaan aina toimintapainotteiseen loppuun asti.

Lars Keplerhän on nimimerkki jonka takaa löytyy ruotsalainen kirjailijapariskunta. He kirjoittavat näitä romaaneja yhdessä ilman suurempaa suunnitelmaa siitä kumpi kirjoittaa mitä. Tämä näkyy mielestäni kirjassa siinä miten kertominen limittyy ajan suhteen näkökulmasta toiseen Eli ensin kerrotaan Joona Linnan näkökulmasta tapahtumien kulku, sitten sama tapahtuma ainakin osittain vaikkapa Saga Bauerin näkövinkkelistä. Tämä yhdistettynä preesensin käyttöön ärsytti kirjan alussa mutta tuntui lopussa jo luonnolliselta ratkaisulta.

Kepler yhdistelee kirjassa perinteistä salapoliisintyötä tikittävään toimintajännitykseen. Vielä Hypnotisoijassa tuo toimintaosuus tuntui päälleliimatulta mutta nyt yhdistelmä toimii pääosin hyvin. Välillä tosin menee överiksi kun helikoptereita tippuu taivaalta lähes brucewillisleffa-tyyliin.

Yksi Paganini ja paholainen kirjan pääosan esittäjistä on viulumusiikki. Ammattimainen ja intohimoinen viulunsoitto on kuvattu todella hyvin niin, että täysin sävelkorvattomallakin kulki kylmät väreet selkää pitkin kun viulunsoiton saloja kuvailtiin. Tämä yhdessä koukuttavan juonen ja mieleenpainuvan henkilögallerian kanssa nostavat tämän kirjan selvästi keskitasoa paremmaksi jännäriksi.

* * * *

Lars Kepler: Hypnotisoija (Tammi)

Lars Keplerin Hypnotisoija on laadukas ruotsalainen jännitysromaani.

Kirjan päähenkilö on tukholmalainen lääkäri Erik Maria Bark. Hän on erikoistunut traumatilojen hoitamiseen ja sotkeutuu mukaan raakaan murhatapaukseen. Pian mukaan vedetään Erikin menneisyys jolloin hän käytti hypnoosia hoitomenetelmänä kyseenalaisin lopputuloksin.

Hypnotisoija pitää hyvin otteesaan ja tarina kulkee eteenpäin ilman suvantokohtia. Kepler leikittelee ajalla - sama kohtaus saatetaan kuvata uudestaan mutta eri henkilön näkökulmasta. Tämä toimii yllättävän hyvin eikä tunnu turhalta kikkailulta. Tarinassa on useita yllättäviä käänteitä ja pahimmat klisheet vältetään. Kepler onnistuu myös kuvaamaan Erikiä ja hänen vaimoaan Simonea niin että syntyy kuva oikeista ihmisistä. Muiden henkilöiden, kuten rikoskomisario Joona Linna, kuvaus jaa ohuemmaksi.

Välillä tarinan käänteet tuntuvat aika laskelmoiduilta. Aivan kuin kirjailija olisi excelillään laskenut että "nyt on taas mennyt 78 sivua, on seksikohtauksen aika" tai "laitetaan tähän väkivallanteko joka on shokkivaikutukseltaan luokkaa 4b". Myös ympäristö on kliinisen oloinen, ikäänkuin teatterilavastus tapahtumille ja ihmisille. Kirjan loppu on, niinkuin lähes aina näissä yllättäviä käänteitä sisältävissä dekkareissa, pieni pettymys ja varsinainen loppukliimaksi puuttuu.

Kirjailija Lars Kepler on itse asiassa nimimerkki jonka taakse kätkeytyy ruotsalainen kirjaiijapariskunta. Olisi kiinnostavaa tietää miten työnjako on suoritettu. Kirjoittiko mies Erikin näkökulmasta ja vaimo Simonen? Vai miettikö toinen juonta ja toinen henkilökuvausta?
(tähän sain myöhemmin vastauksen että ovat kirjoittaneet "sikin sokin")

Kaiken kaikkiaan Hypnotisoija oli koukuttavin jännitysromaani minkä olen vähään aikaan lukenyt. Tarina ei onneksi livennyt yliluonnollisen puolelle (tätä vähän alussa pelkäsin) vaan kulki hienosti reaalimaailman ja ihmisen mielen syövereiden konflikteissa. Myöskään hypnotisointi menetelmänä ei varastanut liian suurta osaa. Kirja onnistui myös tulemaan uniini, mikä on aina hyvän kirjan merkki!

(arvostelu kirjoitettu alunperin Facebookin Dekkarit ryhmään 27.4.2010)

* * *