Pikku-Burman teurastajatar päättää Nesserin viisiosaisen Barbarotti- sarjan, joka on avausosaansa lukuunottamatta ollut nykydekkareiden aatelia. Sarja saa arvoisensa päätöksen, tämä viides osa on yksi sarjan parhaista ja mainio lukuelämys.
Kirjan nimen ensimmäisen kerran kuullessani luulin Nesserin vieneen tarinansa kaukomaille, vähän Mankellin siirtomaakuvausten tapaan. Pian kuitenkin selvisi, että Burma viittaa talon nimeen ja miljöö on periruotsalainen.
Kirjan toinen päähenkilö rikonskonstaapeli Gunnar Barbarotin lisäksi on Ellen Bjarnebo, joka tappoi miehensä 1980-luvulla ja sai siitä pilkkanimen Pikku-Burman teurastajatar. Barbarotti saa tutkittavakseen muutaman vuoden takaisen katoamistapauksen ja tämän tutkimuksen kanssa rinnakkain Nesser kertoo Bjarnebon tarinaa usean kymmenen vuoden takaa. Tämä rakenne toimii hyvin, kirja pitää otteessaan ja juonessa pysyy hyvin mukana.
Aikaisemmissa sarjan kirjoissa Barbarotti on ollut yllättävänkin vähän esillä, etenkin kirjojen alkupuolella. Niihin verrattuna tämä päätösosa on selkeästi Barbarottin kirja, hänen yksityselämänsä on vähintään yhtä suuressa roolissa kuin rikostutkinta. Nesser avaa vanhan rikoskonstaapelin sielunmaisemaa ja ahdistusta taidokkaasti, Barbarottin hyvinvoinnista tuli oikeasti huoli.
Barbarotti-sarja siis lopettaa huipulla. Pidän Herra Roosin tarinaa edelleen parhaana sarjan viidestä kirjasta, mutta ei tämä päätösosa paljon siitä jää jälkeen. Tulen kaipaamaan Barbarottia ja erityisesti hänen vuoropuheluitaan Meidän Herramme kanssa. Toivottavasti Nesseristä kuullaan taas pian, käsittääkseni hän on Barbarotti-sarjan (tämä viimenen osa kirjoitettu 2012) jälkeen kirjoittanut vain yhden romaanin (Levande och döda i Winsford) ja sitä ei ole suomennettu ainakaan vielä.
* * * *
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti