Håkan Nesser kirjoitti entisen päähenkilönsä Van Veeterenin eläkkeelle aikaisemmissa kirjoissaan. Niinpä hän on nyt aloittanut uuden kirjasarjan jossa päähenkilönä on rikoskonstaapeli Gunnar Barbarotti. Tuo "on nyt aloittanut" viittaa tosin aika paljon jo menneeseen, tämä nyt arvioimani sarjan avausteos on kirjoitettu jo 2006, mutta suomennettu vasta 2011. Muutenkin Nesserin kirjat on kaikki suomennettu vasta 5-7 vuotta niiden kirjoittamisen jälkeen. Tämä tuntuu oudolta kun kyseessä on erittäin suosittu kirjailija. Liekö sitten Tammen rahastustaktiikkaa viivyttää suomennoksia että saadaan aikaisemmat kirjat ensin myytyä alta pois?
Tykkäsin kovasti Nesserin Van Veetereen sarjasta ja pidin sitä parempana kuin Mankellin Wallandereita. Hyvin samankaltaisiahan nämä länsinaapurimme rikosetsivät ovat, mutta jotenkin Van Veetereenin karisma puri minuun paremmin. Lisäksi sarja mielestäni vain parani vanhetessaan (toisin kuin Wallanderit) ja sarjan päättänyt Tapaus G - murha menneisyydestä oli mielestäni Van Veeteren-sarjan parhaita kirjoja.
Sukujuhlat esittelee siis uuden päähenkilön, Gunnar Barbarottin. Väkisinkin vertailin uutta päähenkilöä Van Veetereniin. Yhtäläisyyksiä on paljon - kumpikin on jossain määrin yksinäinen, usein omia teitään kulkeva ja jo uransa loppuvaiheilla oleva rikoskonstaapeli. Suurin ero mielestäni löytyy siitä, että siinä missä Van Veetereen tutki rikoksiaan kuvitteellisiessa hollantilaistyyppisessä kaupungissa, niin Barbarotti asuu pienehköllä supiruotsalaisella paikkakunnalla. Itseäni hämäsi se, että hahmot ovat niin lähellä toisiaan. Kun Nesser kerran uuden päähenkilön päätti esitellä niin olisi nyt vähän radikaalimmin uusinut henkilökuvaa. Oikeastaan Barbarottin kompleksinen ja hirtehishuumorinen jumalsuhde oli ainoa todellinen mieleenjäävä uusi asia.
Sukujuhlissa Hermanssonin perhe kokoontuu viettämään eläkkeelle jääneen isän ja hänen tyttärensä yhteisiä syntymäpäiväjuhlia. Juhlat saavat ikävän käänteen kun vieraita häviää mystisesti. Gunnar Barbarotti ottaa tapauksen selvittääkseen ja joutuu samalla penkomaan perheen vaiettuja salaisuuksia.
Kirja ei ole kovin vahvasti dekkari vaan enemmänkin ihmisten ja heidän suhteidensa kuvausta niin, että mukana on myös dekkarin aineksia. Kirjan alku oli sen parasta antia - Nesser kuvaa Hermanssoniin perhettä hyvin ja etenkin äiti Rosemarien tunnetilojen kuvaus on erinomaista.. Jotenkin tarina lässähti sillä hetkellä kun Gunnar Barbarotti esiteltiin. Oman osuuden jännityksestä vie sekin, että lukijalle paljastetaan suurin osa salaisuuksista jo aikaisessa vaiheessa ja lukiessa siis tietää enemmän kuin Barbarotti siitä mitä on tapahtunut ja kuka on syyllinen. Joskus tälläinen ratkaisu toimii, mutta nyt se vei kiinnostavuutta pois. Kun samalla Barbarottissa itsessään ei ollut kaipaamaani särmää jäi tarina välillä junnaamaan puuduttavasti paikallaan. Kirjan lopussa tuli kuitenkin lisää jännitettä ja kyllä tämän ihan mielellään loppuun asti luki - etenkin kun Nesser kyllä kirjoittaa elävästi ja sujuvasti.
Sukujuhlien ruorsinkielinen nimi Människa utan hund on muuten mielestäni huomattavasti parempi. Mikä into näille kirjoille on aina keksiä uusia suomalaisia nimiä, miksi ei voi vain suoraan kääntää? Ihminen ilman koiraa olisi ollut ihan hyvä nimi ja ainakin jäänyt paremmin mieleen.
* * *
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti