Lähes jokapäiväinen iltarutiinini on mennä sänkyyn sen verran ajoissa että ehdin lukea kesken olevaa kirjaa vielä muutaman luvun ennen nukahtamista. Tästä blogin nimi.
Blogissa siis tarjolla kirja-arvosteluja, enimmäkseen dekkareista mutta myös muista genreistä. Pidätän oikeuden arvioida blogissa myös muuta kuin kirjoja jos arviointi-innostus iskee.

Kirjat on arvioitu myös tähdillä.
***** = "mahtava, muistan tämän pitkään, elämys"
**** = "todella hyvä kirja, erottuu joukosta"
*** = "hyvä kirja, kannatti ilman muuta lukea"
** = "kohtalainen, mutta voisi sitä aikansa huonomminkin käyttää"
* = "heikko, ei olisi kannattanut lukea"


maanantai 22. syyskuuta 2014

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta (Tammi)

Tämän kirjan suhteen toiveeni olivat todella korkealla. Alla odotukseni listattuna stubbmaiseen tyyliin viitenä pointtina.

1. Kirjan keskiössä on rikoskertomus, jossa kauan aikaa sitten tapahtunut mystinen katoaminen ja henkirikos pulpahtavat uudelleen esiin uusien todisteiden voimin. Kuulosti hyvältä, yleensä tykkään tämäntyyppisistä "arvoitus ratkeaa kerros kerrallaan" dekkareista, etenkin kun tarinan alkuasetelmassa tuntui olevan selkeitä suljetun huoneen arvoituksen piirteitä.
2. Kirja luvattiin olevan eeppinen kertomus ystävyydestä, myyttisestä Amerikasta ja hullusta rakkaudesta. Pitkät kasvu- ja selviytymiskertomukset ovat aina kiehtoneet minua ja odotin kirjan imaisevan minut syvälle maailmaansa Pat Conroyn teosten tyyliin.
3. Kirjasta kerrottiin myös, että se on "löytöretki lukemiseen" ja "tarina kirjoittamisesta". Mikäs sen paremmin uppoaisi aktiiviselle lukijalle ja wanna-be kirjoittajalle!
4. Kirja on julkaistu osana Tammen Keltainen kirjasto-sarjaa. Tämä sarja on yleensä ollut takuu sille, että kirja on kirjoitettu tavanomaista paremmin. Viimeksi olen Keltaisesta kirjastosta lukenut Murakamia, josta tykkäsin todella paljon.
5. Kirja on ollut suuri arvostelu- ja myyntimenestys. Se on ollut Suomen myydyimpien ja lainatuimpien kirjojen listalla pitkään ja vaikka olen tarkoituksella sen arvostelujen lukemista välttänyt (kuten yleensä aina kun haluan lukea jonkin kirjan mahdollsimman "puhtaalta pöydältä"), en ole voinut olla huomaamatta sen suurta suosiota myös kriitikoiden joukossa.

Olin lähes varma, että tästä tulee minulle nyt vuoden suurin lukuelämys. Kun laskee ylhäältä kohdat yhdestä viiteen yhteen, ei homma yksinkertaisesti voi mennä pieleen.

Dicker kertoo tarinaansa ensisijaisesti kahdella eri aikatasolla, nykyajassa (vuosi 2008) ja vuodessa 1975, jolloin nuori tyttö Nora Kellergan katoaa. Nykyajassa kirjan päähenkilö kirjailija Marcus Goldman kamppailee uuden kirjan luomistuskien kanssa ja lähtee hakemaan apua kirjoittamiseen vanhalta ystävältään ja opettajaltaan Harry Quebertilta. Yllättäen kuitenkin vuoden 1975 katoamisesta löytyy uusia todisteita ja Harry joutuu epäillyksi henkirikoksesta. Marcus alkaa tutkimaan tapausta ja samalla kirjoittamaan kirjaa siitä, mikä aiheutti nuoren Nolan katoamisen 1975.
 
Kuinka sitten odotukseni kirjan suhteen täyttyivät? Käydäänpä viisikohtainen odotuslistani kohta kohdalta läpi.
  1. Rikoskertomus oli köykäinen eikä erottunut edukseen muista vastaavista. Juoni oli yksinkertainen ja jännitys puuttui. Mitä pidemmälle kirja eteni, sitä vähemään jaksoi edes kiinnostaa kuka on syyllinen. Dekkariksi tästä kirjasta ei siis ollut.
  2. Eeppistä kirjassa oli vain sen pituus (809 sivua). Dicker venyttää tarinaansa ylipitkään sivumäärään eikä onnistu kuin pitkästyttämään lukijansa. Henkilöhahmot ovat pinnallisen oloisia eikä heidän kohtaloistaan jaksanut kiinnostua, tapahtumia on liian vähän ja useaan kertaan tuli tunne, että "tämä asia on kerrottu jo kahteen kertaan, miksi tätä nyt vielä pitää jankata". Nukahdin kirjan ääreen kaksi kertaa.
  3. Kirja on - kuten luvattu - kirja kirjoittamisesta ja toi kyllä paikoitellen kirjan kirjoittamisen haasteet ihan mukavasti esille. Dicker sortuu kuitenkin kornin oloiseen muka-aforismien viljelyyn, joista tuli mieleen enemmän Facebookissa kiertävät elämänohjeet kuin mitkään lukemisen löytöretket. -Sanat ovat hieno juttu, Marcus. Mutta älä kirjoita jotta sinua luettaisiin, kirjoita jotta sinua kuunneltaisiin. Hoh-hoijaa.
  4. Dicker kirjoittaa tasapaksusti ja ilman suurin hienouksia. Kirjoitustyyli ei erotu perusmassasta. Tällä kertaa Keltainen kirjasto ei ollut laatukirjoittamisen tae.
  5. Kirjan takakannesta poimittua:"...mahtavaa tekstiä, jonka ahmaisee yhtenä suupalana. Järisyttävä kirja" ja "Kunnianhimoinen, hengästyttävä... suuri romaani". Varmasti tästä kirjasti moni tykkää paljon, mutta jostain syystä en tähän joukkoon kuulunut. Jos joku on noiden takakansihehkutusten kanssa samaa mieltä, niin kertokaa mínullekin mitä lukiessani missasin.
Kuten ylläolevasta käy varmaan ilmi, kirja alkoi ärsyttämään minua sitä enemmän, mitä pidemmälle se eteni. Minulle tuli huijattu olo - miksi käytin monta iltaa tämän lukemiseen kun tuon ajan olisi voinut käyttää paremminkin. Jossain vaiheessa jopa kirjan väärään suuntaan etenevät lukunumerot alkoivat ottamaan päähän turhana kikkailuna.

Luin kirjan kuitenkin loppuun ja kaiken kritiikin jälkeen täytyy kuitenkin todeta, että kirjan viimeiset satakunta sivua vetivät tarinan ihan mukavan napakasti ja loogisesti yhteen. Myös esimerkiksi Nolan lapsuuden tapahtumien tarkastelu oli mielenkiintoista ja sitä olisi voinut olla enemmänkin.

Loppujen lopuksi tästä ei jäänyt käteen vuoden lukuelämystä vaan ylipitkä keskinkertaisesti kirjoitettu dekkarin piirteitä omaava tarina kielletystä rakkaudesta ja pakkomielteisestä kirjoittamisesta. 


* *


3 kommenttia :

  1. Aivan samaa mieltä. Keltaista kirjastoa on tullut jonkin verran tahkottua, enkä ollut ennen törmännyt näin heikkoon esitykseen. Kyllähän kirjan luki, ja olihan siinä jonkin asteista koukuttavuutta, mutta silti hohhoijaa.=D

    VastaaPoista
  2. Minista tämä oli ihan viihdyttävä ja nopealukuinen, mutta ei todellakaan niiden "jos luet vain yhden kirjan, lue tämä!" -hehkutusten arvoinen. Allekirjoitan kiteytyksesi ihan täysin - ja toivon, että tämä on Keltaisen kirjaston osalta harmillinen virhearvio, eikä mikään uuden aikakauden alku.

    VastaaPoista
  3. Kiitos osuvasta arvioinnista. Joululomalle varasin kasan mielnkiintoisia romaaneja mm. Juha Itkosen Ajo (taattua laatua), Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (herkullinen ja kevyt helmi) sekä tämän Totuuden Harry... Mainion paksu ja lupaava opus. Olen nyt lueskellut kirjaa pari päivää ja aion jättää sen kesken. Tosin ajattelin kyllä käydä kurkkaamassa, miten tämä "ihanaakin ihanampi" Nola joutui multkerroksen peittämäksi. Alussa olin toiveikas kirjan suhteen, kunnes sitten aloin epäuskoisena selailla kirjaa eteenpäin; onko tämä muka Keltaisen kirjaston kirja! Ajanhukkaa: kliseistä, epäuskottavaa ja kaukana niistä lukuelämyksistä, joita olen tottunut Keltaisen kirjaston parissa nauttimaan. Olisin kyllä jättänyt kesken, vaikka julkaisja olisi ollut muukin kuin Keltainen kirjasto.

    VastaaPoista