Tästä uusimmasta Barbarotti-kirjasta tuli jossain välissä mieleeni Joël Dickerin minulle pettymyksen tuottanut Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Kummassakin kirjassa selvitellään kymmeniä vuosia aikaisemmin tapahtunutta rikosta, josta nyt nykyajassa tulee esiin uusia asioita. Kummassakin tarinaa myös kerrotaan kahdella eri aikatasolla niin, että kummallakin tasolla paljastetaan aina vähän lisää mysteeristä ja laitetaan näin lukijan aivot pohtimaan mikä voisi olla mahdollinen loppuratkaisu.
Suurin ero näillä kahdella kirjalla on se, että Yksinäiset on kirjoitettu huomattavasti mukaansatempaavammin ja tarina rullaa tässä Nesserin romaanissa selkeästi luontevammin kuin Dickerillä.
Yksinäisten lähtökohtana metsästä jyrkänteen alta löytyy kuollut mies. Tapaturmalta vaikuttava tapaus herättää poliisin mielenkiinnon kun selviää, että samalla paikalla kuoli miehen tyttöystävä tasan 35 vuotta aikaisemmin. Gunnar Barbarotti ryhtyy tutkimaan tapausta ja hiljalleen menneisyyden tapahtumat aukeavat - ensin lukijalle ja sitten Barbarotille.
Kirja on mukavasti rytmitetty. Luvut ovat sopivan mittaisia. Tasapaino neljän eri kerrontakulman - poliisin tutkimustyö, Barbarotin yksityiselämä, 1970-luvun tapahtumat ja Varpusen päiväkirja - välillä pitää mielenkiinnon yllä ja kirja ei suurehkosta sivumäärästään (529) huolimatta puuduta misään välissä
Erikoismaininta tulee 1970-luvun Ruotsin opiskelijamaailman kuvauksesta, ajankuva välittyi hyvin Nesserin teksistä.
Kirjasta jäi seesteinen, kotoisa ja hyvä olo. Siihen uppoutumisen huomasi myös siitä, että yölläkin puoliunessa pyöri mielessä mahdollisen murhaajan arvoitus.
* * * *
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti