Tästä kirjasta tuli heti mieleeni lähes samaan aikaan lukemani Nesserin Yksinäiset. Kummassakin tutkitaan vanhaa kuolemantapausta, kummassakin on suuressa osassa takaumat kylmän sodan aikaiseen maailmaan ja kumpikin on erinomainen kirja.
Tarina alkaa kun järven pinnan laskiessa sen pohjalta löytyy luuranko. Erlendur kumppaneineen alkaa tutkimaan tapausta ja selvittämään kenen kauan sitten kadonneen henkilön viimeinen leposija järven pohjasta löytyi. Nykyajassa tapahtuvan tutkimuksen rinnalla Arnaldur kertoo 1950-luvun tapahtumista, jotka sijoittuvat ensisijaisesti opiskelijaelämään Itä-Saksan Leipzigissa. Opiskelun yllä on vahva Stasin varjo ja opiskelijoiden ideologinen sinisilmäisyys murenee hiljalleen valtion kontrollikoneiston alla.
Kirjailija kertoo näitä kahta tarinaa taitavasti ja paljastaa menneisyydestä aina sopivan määrän tietoa kerrallaan. Olen vastaavanlaiseen dekkarin rakenteeseen törmännyt todella usein viimeaikoina. Hyvin toteutettuna tämä kyllä toimii tosi hyvin.
1950-luvun DDR:n kuvaus on yhtäaikaa mielenkiintoista ja ahdistavaa. Hyvin vähän on aikaa siitä, kun Euroopassakin sananvapaus oli vain sananhelinää ja valtion rooli ajatuspoliisina pelottavan vahva.
Erlendurin yksityiselämä saa edelleen paljon tilaa kirjasta. Tämä Erlendurin lapsuuden traumojen avaaminen ja omien lapsiensa suhteiden kehittyminen onkin selkeä teema joka tuntuu jatkuvan kirjasta toiseen. Minulla on vielä monta kirjaa tästä sarjasta lukematta, mutta jotenkin jo nyt aavistan että uusimmassakin sarjan kirjassa Erlendurin veljen kohtalo on auki ja tytär-suhde ongelmallinen.
* * * *
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti