Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike maalailee mielensäpahoittajan ajatuksia ja maailmankuvaa ruoanlaiton näkövinkkelistä. Olin itse asiassa yllättynyt siitä, että kirja keskittyi lähes täysin ruokaan ja vanhan äksyn herran ruoanlaiton opetteluun ja maailmankuvan avartumiseen sitä kautta.
Jossain määrin tämä kirjan tapahtumien rajaaminen rintamamiestalon keittiöön vei pois alkuperäisen teoksen taikaa. Ensimmäisessä kirjassa (ja elokuvassa) herkullisimmat hetket syntyivät eri aikakausien ihmisten kohtaamisista, ruskea kastike pysytteli enemmän mielensäpahoittajan pään (ja keittiön) sisällä.
Nautin kyllä kirjan lukemisesta ja siinä oli monta hykeryttävää kohtaa. Mutta jäkimaku on kuitenkin hieman valju - kuin pottuvoi suositusten mukaisella suolamäärällä ja kevytmargariinilla. Lisäpisteitä tulee kirjasta löytyvästä nostalgisesta kuvaliitteestä, joka heijastelee mukavasti kirjan tunnelmaa.
Yksi mielensäpahoittaja-sarjan hienoudesta on se, kuinka rankasti liioitellun tuntuinen tyyppi on kuitenkin hyvin tutun ja aidon oloinen. Mielensäpahoittaja ei suinkaan ole yksin perunaintoilunsa kanssa. Itsekin tiedän henkilöitä, joille ruokapöytä ei ole ruokapöytä ilman perunoita. Makaroonilaatikonkin kanssa pitää potut keittää. Jostain syystä "peruna on hyvä" ja "pasta ja riisi on hömppäruokaa". Ja peruna on hyvä silloin kun se on kuorineen keitetty. Pottu hyväksytään myös muussina, etenkin pyhäruokana. Muut perunan valmistusmuodot ovat lähtökohtaisesti epäterveellisiä ja/tai lapsille suunnattuja.
Itse pidän perunasta useassa eri muodossa. Mutta ruskea kastike ei koskaan ole ollut suosikkilistallani. Kirjan muodossa se meni kuitenkin kakistelematta alas, jättäen kuitenkin toiveen runsaammista sattumista.
* * *
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti