Lähes jokapäiväinen iltarutiinini on mennä sänkyyn sen verran ajoissa että ehdin lukea kesken olevaa kirjaa vielä muutaman luvun ennen nukahtamista. Tästä blogin nimi.
Blogissa siis tarjolla kirja-arvosteluja, enimmäkseen dekkareista mutta myös muista genreistä. Pidätän oikeuden arvioida blogissa myös muuta kuin kirjoja jos arviointi-innostus iskee.

Kirjat on arvioitu myös tähdillä.
***** = "mahtava, muistan tämän pitkään, elämys"
**** = "todella hyvä kirja, erottuu joukosta"
*** = "hyvä kirja, kannatti ilman muuta lukea"
** = "kohtalainen, mutta voisi sitä aikansa huonomminkin käyttää"
* = "heikko, ei olisi kannattanut lukea"

Olen myös listannut kymmenen parasta lukemaani kirjaa.

sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Arttu Tuominen: Leipuri (Myllylahti)

Leipuri on neljäs ja viimeinen osa Tuomisen Labyrintti-sarjassa. Olen lukenut kaikki aikaisemmat osat ja blogissani arvioinut sarjan ensimmäisen ja toisen kirjan.

Tuominen kertoo tarinaa kahdessa eri ajassa. Leipuriksi nimetty sarjamurhaaja kauhistuttaa Porissa vuonna 2002. Kolmentoista vuoden tauon jälkeen samankaltaiset murhat yllättäen jatkuvat. Labyrintti-sarjan päähenkilö Janne Rautakorpi toimi alkuperäisten murhien tutkinnanjohtajana  ja avustaa nyt vuodessa 2015 poliisia konsultin roolissa.

Leipuri sitoo tyylikkäästi yhteen Rautakorven ja hänen kollegoidensa kohtalot. Jo aikaisemmissa kirjoissa viitatuille Leipuri-murhille tulee selitys ja Rautakorven mielen rikki repineitä tapahtumia avataan. Kirjan loppu on elegantti ja poikkeaa edukseen valtavirrasta.

Vaikka päähenkilöt ja kirjoitustyyli ovat neljän kirjan aikana paljolti pysyneet samana, on Tuominen onnistunut mukavasti tekemään jokaisesta kirjasta omanlaisensa. Muistilabyntti oli kotoisan oloinen pikkukaupungin murhamysteeri, Murtumispisten toi mukaan räjähtävää toimintaa ja Silmitön merisuolan makuista ympäristönäkökulmaa. Leipurissa mukaan tuotu sarjamurhateema toimii hyvin sarjan uudistajana ja on yllättävän harvinainen aihe suomalaisessa jännityskirjallisuudessa.

Sarjan neljää osaa muistellessani huomasin yhdistäväni eri osat toisiin kirjailijoihin. Muistilabyrintti toi mieleen Seppo Jokisen, Murtumispiste Taavi Soininvaaran ja Silmitön Risto Isomäen. Leipurin maailmasta tuli vahvat Jo Nesbö fiilikset: Verisen sadistiset murhat, päihteiden kanssa kamppailevat ihmiset, synkkä perusvire, sairaat ihmissuhteet. Holen Harry ja Rautakorven Janne tulisivat varmasti hyvin toimeen keskenään, niin pahasti kumpaakin on maailman murjonut.

Leipuri oli mainio lukukokemus, mutta pientä toivomisen varaakin jäi:

Vuosien 2002 ja 2015 tapahtumat olivat välillä niin samankaltaisia, että etenkin lyhyen lukutauon jälkeen onnistuin lukemaan useamman sivun ennen kuin muistin kummassa ajassa liikutaan. Näiden kahden eri ajanjakson selkeämpi erottaminen toisistaan olisi voinut olla paikallaan.

Leipuri on perusvireeltään sarjan synkin kirja. Olisin kaivannut pientä ripausta (mustaa ja kuivaa) huumoria johonkin väliin.

Kirja piti otteessaan alusta loppuun ja oli erittäin viihdyttävä. Tarina tempaisi mukaansa - luin Leipurin loppuun myöhään illalla ja seuraavana yönä unissani valesin muistilabyrintin käytäviä.

Vaikka Leipuri toimii myös itsenäisenä kirjana, kannattaa Labyrintti-sarja mielestäni ilman muuta lukea julkakaisujärjestyksessä.

Sain kirjan arvostelukappaleena Myllylahdelta.


* * * *

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti