Tess Gerritsen: Jääkylmä (Otava)

Olen lukenut lähes kaikki Tess Gerritsenin kirjat. Pääosin ne ovat olleet peruslaadukkaita jännäreitä ilman sen suurempia ongelmia tai kohokohtia. Jääkylmä jatkaa tätä samaa sarjaa, se on helposti ja nopeasti luettava jännäri joka säilyttää mielenkiintonsa loppuun saakka.

Gerritsenin eduksi on laskettava että hän sijoittaa kirjojaan rohkeasti uusiin ympäristöihin. Aikaisemmin on seikkailtu muun muassa avaruudessa, nyt on vuorossa Wyomingin maaseutu keskitalven aikaan. Gerritsenin vakiopäähenkilö, kuolinsyyntutkija Maura Isles osallistuu Wyomingissa konferenssiin. Sattuma seuraa toistaan ja Isles joutuu pakkasen ja lumen armoille selvittämään salaperäisen uskonlahkon salaisuuksia.

Salaperäinen, eristyvä uskonlahko on aina hedelmällinen (ja helppo) keino rakentaa tarinaan jännitystä ja tirkistelynomaista mielenkiintoa. Gerritsen onnistuu tässä hyvin. Myös henkilökuvaukset ovat perushyviä, vaikka Gerritsen sortuukin välillä aika vahvoihin stereotypioihin. Juonenkäänteet onnistuvat yllättämään kohtuullisesti. Hyisen ympäristön kuvaus on rakennettu uskottavan oloisesti. Jotain tästä jää kuitenkin puuttumaan ja ainakin omassa lukuharrastuksessani tästä jää semmoinen helpon välipalakirjan maku suuhun. Ihan hyvä maku kuitenkin.

* *

Lee Child: 61 tuntia (Karisto)

61 tuntia jatkaa Lee Childin Jack Reacher sarjaa. Reacherin esittelin jo lyhyesti aikasemmassa arvostelussani Painostaja kirjasta.

61 tuntia on tyypillinen Jack Reacher seikkailu. Reacher on taas kerran väärään aikaan väärässä paikassa - tai oikeaan aikaan oikeassa paikassa, riippuu kenen näkövinkkelistä asiaa katsoo. Nyt Reacher löytää liikenneonnettomuuden seurauksena itsensä pienestä pikkukaupungista. Kaupungissa sijaitsee liittovaltion vankila ja parhaillaan on menossa suuri huumeoikeudenkäynti yhtä vankilan asukkia vastaan. Tapauksen avaintodistajan henkeä uhataan ja Reacher sotkeutuu osaksi tahtomattaan, osaksi tahallaan, mukaan tähän soppaan.

Child kirjoittaa taas kerran iskevää ja sujuvaa tekstiä jota on helppo lukea. Kirjaa aloittaessa tuli taas tuttu ja kotoinen olo. Jack Reacher kirjoja lukiessa tietää mitä saa - pääsääntöisesti koukuttavan ja jännittävän - ja hieman epäuskottavan - lukuelämyksen joka kuitenkin unohtuu mielestä pian lukemisen jälkeen.

Muutama asia 61 tunnissa ärsytti. Luulisi että nykyajan tekniikoilla saataisiin helposti selvät kirjoitusvirheet oikoluettua pois kirjoista. Mutta tässä kirjassa niitä oli välillä häiritsevän paljon - "sillloin", "pajon väliä", "hän kuoli tuli silmänräpäyksessä". Lisäksi Lee Child ei taida olla mikään kylmien olojen erikoisasiantuntija. Seuraavanlaiset väitteet veivät kirjan uskottavuutta: "Ulkona oli -23C pakkasta - kukaan ei pysty selviämään hengissä talon ulkopuolella väijymässä yli kahta tuntia".

* * *

Stephenie Meyer: Vieras (WSOY)

Vieras osui käteeni kirjaston sci-fi & fantasia hyllyä selatessani. Takakannen perusteella kirja tuntui kiinnostavalta ja niinpä heitin sen lainattavien joukkoon. Vasta kotona tajusin mistä kirjoittajan nimi oli tuttu - Meyerhan tunnetaan parhaiten Twilight-vampyyri-sarjastaan. En ole Twilightia lukenut enkä leffassa katsellut mutta pelkäsin että Vieras on saippuaoopperaa ja ihmissuhteita enemmän kuin sci-fiä ja jännitystä. Olin peloissani oikeassa, mutta se ei onneksi tarkoittanut sitä että Vieras olisi huono kirja.

Kirjan päähenkilö on Sielu, jota kutsutaan Vaeltajaksi. Sielut ovat hopeanhohtoisia ameebamaisia hiiren kokoinsia klönttiejä jotka matkustavat planeetalta toiselle ja ottavat haltuunsa isäntäeläimet, maan tapauksessa ihmiset. Sielut eivät kuitenkaan tee tätä pahuuttaan vaan mielenkiinnosta toisia elämänmuotoja kohtaan. Tietysti siinä on se paha puoli että isäntäeläimen oman mieli häviää kun Sielu iskee lonkeroillaan kiinni aivokuoreen.

Kirjan alussa lähes kaikki ihmiset on jo otettu haltuun Sielujen toimesta. Jäljellä on kuitenkin joitain karkulaisia joiden niskasta ei vielä löydy Sielun istuttamisesta kertovaa arpea. Yksi näistä karkulaisista jää kiinni ja Vaeltaja siirretään karkulaisen, Melanien, päähän. Melanien oma mieli jää kuitenkin "henkiin" ja tässä on koko kirjan pääaidea - samassa kehossa häärää kaksi mieltä.

Vaikka ylläkuvattu lähtökohta kuulostaa aika lapselliselta antaa se kuitenkin yllättävän pitkälle kantavan kehikon itse tarinalle. Idea ei kuitenkaan kanna koko pitkän kirjan läpi vaan puutuminen iskee loppupuolella kun tapahtumat pyörivät samoissa maisemissa ja samoja ihmissuhdeasioita vatvotaan sivusta toiseen. Ja Melanien ja Vaeltajan sisäisiin höpinöihin ja elämänparannusvinkkeihinkin turtuu aikanaan etenkin kun Meyerin kirjoitustyyli ei ole mitenkään erikoisen kiehtovaa vaan pikemminkin virheitä välttävää peruskirjoittamista.

Kirjasta jäi kaksijakoinen tunnelma. Toisaalta se oli vain sci-fi kehikkoon istutettua ylipitkää ihmissuhdehömppää, josta puuttui aito syvällisyys ja joka aliarvioi lukijaansa turhan usein. Toisaalta kirja kyllä koukutti itseäni ihan vahvasti ja ajatus terveistä sieluista terveissä ruumiissa oli kiehtova.

* * *

Michael Connelly: Saalistaja (Gummerus)

Michael Connelly kierrättää kirjoissaan puolenkymmenen hengen päähenkilökaartia niin että aina vuorollaan joku on pääosassa ja muut vilahtavat kirjassa cameo-roolin tyyliin. Saalistajassa pääosavuoron saa rikostoimittaja Jack McEvoy.

Kirjan alussa McEvoy irtisanotaan työpaikastaan Los Angeles Timesistä. Pitkän uran lehdessä tehnyt McEvoy ärsyyntyy potkuistaan ja päättää näyttää lehdelle kirjoittamalla irtisanomisajallaan kaikkien aikojen etusivun jutun. Hän alkaa tutkia nuoren naisenraiskausmurhaa, joka ensialkuun vaikuttaa huumekauppaan liittyvältä välienselvittelyltä. Tutkimus kuitenkin paljastaa jotain muuta ja pian McEvoy on keskellä sarjamurhaajajahtia yhdessä ex-heilansa, FBI-agentti Rachel Wallingin kanssa.

Connelly tuo kirjoihinsa nyt ensimmäistä kertaa internetin ihmeellisen maailman olennaiseksi osaksi tarinaa. Tälläisissä kokeiluissa muun muassa Ken Follett on mielestäni epäonnistunut pahasti. Connelly kuitenkin yllättää - nettijutut ovat uskottavia ja toimivat hyvin osana tarinaa. Selvästi siis vanha koira oppii uusia temppuja eli Connelly on tähänkin aiheeseen perehtynyt hyvin.

Tarina koukuttaa etenkin kirjan alkupuolella todella vahvasti ja kerronta on sujuvaa läpi koko kirjan. Puolessa välissä kirjaa olin jo valmis nostamaan sen Connellyn parhaaksi, mutta vähän väsähtänyt loppu pudotti pisteitä. Saalistaja on kuitenkin takuuvarma valinta hyvän jännityksen ystävälle.

* * *

Ilkka Remes: Shokkiaalto (WSOY)

Kymmenisen vuotta sitten olin täysin koukussa Remeksen kirjoihin. Pääkallokehrääjä ja Karjalan Lunnaat olivat - tai ainakin tuntuivat silloin olevan - mainioita jännitystarinoita jonkalaisia ei suomalaisilta kirjailijoilta oltu ennen nähty. Erityisesti mieleeni jäi Pedon Syleily joka edelleen on mielestäni paras Remeksen kirja. Lisäpisteitä Remes sai tuolloin vielä siitä että Pedon Syleilyn luettuani lähetin Remekselle sähköpostia kysyen muutamasta kirjaan liittyvästä asiasta - ja sain henkilökohtaisen vastauksen heti seuraavana päivänä.

Viime vuosien kirjat Ilkka Remekseltä ovat kuitenkin olleet minulle enemmän tai vähemmän pettymyksiä. Hän tuntuu juuttuneen "liukuhihnakirjoittamiseen" eivätkä uudet kirjat tuo oikein mitään uutta juonen, ympäristön tai henkilögallerian osalta.

Shokkiaallossa KRP:n huumepoliisi Riku Tanner sekaantuu monimutkaiseen tapahtumasarjaan johon linkittyvät vahvasti vanhat Stasi- ja KGB-salaisuudet. Ja nuo salaisuudet liittyvät taas nykyajassa Olkiluodon uuden ydinvoimalan käyttöönottoon. Ja tästä saadaan aikaiseksi monimutkainen vyyhti jota Riku Tanner setvii samalla kun on huolissaan ex-vaimostaan, pojastaan, kollegoistaan ja kirjan aloittavan murhatutkimuksen kautta tutuksi tulleista ihmisistä.

Shokkiaalto on mielestäni Remeksen kirjoista huonoin. Henkilökuvaus on aina ollut Remeksen heikko kohta ja sitä se on myös tässä kirjassa. Päähenkilö Riku Tanner on hajuton ja mauton tyyppi. Tällä kertaa myös juoni oli ennalta arvattava ja tylsähkö. Jotenkin Remes ei saanut viidettä vaihdetta päälle kerronnassa vaan jännittävätkin kohtaukset pääosin latistuivat liiallisen selittämisen alle. Remes taitaa "tikittävän jännityksen" rakentamisen hyvin, mutta tässä kirjassa tikitys jäi kovin vähäiseksi.

Toivomus Remekselle: Kirjoita välillä jännitysromaani joka 1) ei sijoitu nykyaikaan tai ihan lähitulevaisuuteen 2) ei sisällä mitään ydinvoimaan tai biologisiin aseisiin liittyvää ja 3) sisältää päähenkilön joka ei ole niin siloposkinen ja virheetön kuin Riku Tanner ja useat muut edellisten kirjojen sankarit. Nykymalli missä uusi kirja on ikäänkuin kuin muuteltu kopio edellisestä ei enää vain toimi.

*

Risto Isomäki: Kosminen rakkaus vai suuri saatana - 20 päätöstä ydinvoimasta (Like)

Olen kiinnostuneena seurannut eduskuntavaalikeskusteluja ja innostunut jopa etsimään joistain alueista lisätietoa kun poliitikkojen keskusteluista on tuntunut puuttuvan jotain oleellista. Yksi näistä alueista on ydinvoima, josta keskustelu on mennyt aika yksipuoliseksi kyllä/ei väittelyksi siitä pitäisikö seuraavalla vaalikaudella antaa lupa vielä yhden uuden ydinvoimalan rakentamiselle. Jotenkin tuntui että ydinvoimakysymys on paljon isompi asia kuin pelkkä rakentamispäätös ja niinpä päädyin lukemaan tämän Risto Isomäen pamfletin jossa käsitellään ydinvoimapäätöksiä laajemmassa mittakaavassa.

Kyseessä on enemmän pamfletti kuin tietokirja. Isomäki esittelee reilun sadan sivun aikana kaksikymmentä kysymystä joista hänen mielestään pitäisi keskustella (ja päättää) kun keskustellaan ydinvoimasta. Noihin kysymyksiin kuuluvat muunmuassa ydinvoimaloiden vartiointiin,rakennuspaikkoihin ja uraanin louhimiseen liityvät haasteet. Isomäki pohjustaa jokaista aihetta faktoilla ja esimerkeillä ja esittää sitten omat ehdotuksensa siitä kuinka pitäisi toimia.

Isomäki on itse jyrkästi ydinvoimaa vastaan ja tämä tietysti näkyy tekstissä. Kirjaa lukiessa tuli vähän outo olo kun se toisaalta on hyvin tietokirjamainen ja toisaalta taas kirjoittajan mielipiteet tuodaan todella vahvasti esille. Isomäki selvästi tasapainoilee tietokirjoittamisen ja saarnaamisen välillä, eikä malta aina pysyä tiukasti faktojen rajoissa spekuloidessaan ydinvoiman vaaroista.

Yhtä kaikki tämä pamfletti oli silmät aukaisevaa luettavaa. Etenkin nyt kun kaksi vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen Isomäen ennustukset toteutuvat pelottavan tarkasti Japanin ydinkatastrofissa. Isomäki kirjoittaa kansantajuisesti ja jäin kirjaan koukkuun samalla lailla kuin hyvään dekkariin.

Toivon kovasti, että kirjassa on tiukkojen faktojen lisäksi myös Isomäen asenteesta johtuvaa asioiden kärjistämistä. Jos näin ei ole, niin sitten pelottaa miten hyvin oikeasti esimerkiksi Olkiluodon uuteen reaktoriin liittyvät riskit on otettu huomioon kun kyseessä on kuitenkin maailman ensimmäinen painevesireaktio jonka säteilymäärät ovat moninkertaiset vanhoihin reaktoreihin nähden. Tiedättehän te siellä Arevan ja STUK:n porukoissa varmasti mitä teette? Ihan varmasti?

* * *

Marko Leino: Kotirauha (Teos)

Luettuani Marko Leinon uusinta teosta Kotirauha muutamia ensimmäisiä sivuja laskin kirjan pöydälle ja mietin jatkanko lukemista ollenkaan. Tuntui niinkuin olisi lukenut jonkinlaista köyhän miehen kopiota Hotakaisen Juoksuhaudantiestä. Onneksi kuitenkin jatkoin lukemista, se kannatti.

Kotirauhan päähenkilö on Sami Luoto. Hänellä on oma yritys, joka rakennuttaa taloja myyntiin. Sami hoitaa samalla ihmissuhteitaan vaimoonsa Sariin, tyttäreensä Annikaan ja veljeensä Santtuun. Pian mukaan kuvioihin tulee myös Sarin hulttioveli Jere sekä Sami eronneet vanhemmat. Ennenkaikkea kyseessä on kuitenkin Samin oma tarina, kerronta tapahtuu minä-muodossa ja tapahtumia peilataan paljolti Samin omien ajatusten kautta. Paikoitellen kirjoitustyyli on lähes päiväkirjamainen.

Kirjan perusjuoni on se, että ensin Samilla menee firman kanssa huonosti. Ja sitten hän tekee lisää ja lisää vääriä valintoja - ja sitten meneekin jo tosi huonosti. Tarina on uskottavan oloinen ja Samin ahdistus ja valintojen tekemisen vaikeus välittyvät hyvin lukijalle.

Leino kirjoittaa melko lyhyitä lauseita ja tarina etenee sujuvasti. Välillä Leino käyttää mukavasti (epäolennaisiakin) yksityiskohtia ja se saa tapahtumat eläviksi ja aidon tuntuisiksi. Huumori on kuivaa ja mustaa ja sitä on annosteltu sopivissa määrin. Paikoitellen tyyli särkyy ja rytmitys häiriintyy liialliseen maalailuun ja pohdintaan. Tämän huomasin kun meinasin hyppiä noita kohtia yli että pääsisin taas lukemaan miten itse tarina etenee.

Kotirauha ei ole ensijaisesti dekkari vaikka siinä rikoskirjallisuudenkin aineksia on. Jos tykkäsit Ansasta, et välttämättä tykkää tästä. Ja toisinpäin. Itse tästä kyllä tykkäsin. Erittäin viihdyttävää (ja helppoa) lukemista. Erikoismainintana se, että kirja mielestäni parani koko ajan loppua kohti. Useimmissa kirjoissa tahtoo käydä juuri toisinpäin.

PS. Tästä(kin) Leinon kirjasta on elokuva tulossa. Esitietojen perusteella veljesparia esittävät - ei niinkään yllättävästi - Samuli Edelmann ja Santeri Kinnunen. Jaahas.

* * * *