Lähes jokapäiväinen iltarutiinini on mennä sänkyyn sen verran ajoissa että ehdin lukea kesken olevaa kirjaa vielä muutaman luvun ennen nukahtamista. Tästä blogin nimi.
Blogissa siis tarjolla kirja-arvosteluja, enimmäkseen dekkareista mutta myös muista genreistä. Pidätän oikeuden arvioida blogissa myös muuta kuin kirjoja jos arviointi-innostus iskee.

Kirjat on arvioitu myös tähdillä.
***** = "mahtava, muistan tämän pitkään, elämys"
**** = "todella hyvä kirja, erottuu joukosta"
*** = "hyvä kirja, kannatti ilman muuta lukea"
** = "kohtalainen, mutta voisi sitä aikansa huonomminkin käyttää"
* = "heikko, ei olisi kannattanut lukea"


lauantai 27. marraskuuta 2010

Juha Pihkala ja Esko Valtaoja: Tiedän uskovani, uskon tietäväni (Minerva)

Tiedän uskovani, uskon tietäni on kokoelma kahden viisaan ja sanavalmiin miehen keskustelukirjeitä. Juha Pihkala on emerituspiispa ja siis vakaasti uskova kristitty. Esko Valtaoja on tähtitieteen professori ja maailmankatsomukseltaan agnostikko.

Kirjeiden aiheet käsittelevät enimmäkseen perinteisiä - ja perimmäisiä - kysymyksiä joissa uskonto ja tiede helposti ajautuvat törmäyskurssille. Erityisesti omaa mieleeni jäivät keskustelu moraalin ja uskonnon välisestä yhteydestä sekä keskustelu ihmisen nautinnonhalusta. Alkupuolella kirjaa aiheet olivat välillä hyvinkin konkreettisia (kuten abortin oikeutus tai vapaa-ajattelijoiden bussimainoskampanja), mutta mitä pidemmälle kirjeet etenivät sitä filosofisemmaksi keskustelu muuttui, ja lopussa käsiteltiin ei sen enempää eikä vähempää kuin elämän tarkoitus.

Sekä Pihkala että Valtaoja kirjoittavat hyvin ja mukaansatempaavasti. Itse pääosin Valtaojan hengenheimolaisena oli virkistävää huomata että Pihkalan perustelut saivat useamman kerran aikaan uudenlaista ajattelua ja asioiden miettimistä toisestakin näkökulmasta. Kirja vaatiikiin ilman muuta aikaa omalle ajattelulle ja pari kirjettä oli sopiva ilta-annos.

Valtaoja tietää paljon myös uskonnoista ja Pihkala vastaavasti luonnontieteistä. Lisäksi molemmilla tuntuu olevan (filosofian) historia paremmin kuin hyvin hallussaan. Tästä yhteisesti pohjasta syntyy hyvää keskustelua kun perusasioista ei tarvitse kiistellä. Toisaalta myös molemmat sanoutuvat selkeästi irti oman "puolensa" ääriliikkeistä, uusateismista ja fundamentalismista. Teksti on siis koko ajan toista kunnioittavaa, mutta onneksi välillä myös tarpeeksi aggresiivista jotta oikeita hedelmällisiä konflikteja pääsee syntymään.

Kummallakin on oma tapansa kirjoittaa. Valtaoja popularisoi tapansa mukaan välillä ehkä ärsyttävänkin rankasti, Pihkala taas käyttää välillä semmoisia lauseita että tarvitsin sivistyssanojen googletusta jotta pysyin kärryllä ilman filosofian korkeakouluopintoja. Etenkin kirjan loppupuolella kumpikin käytti myös paljon lainauksia joiden sisäistäminen ilman että tuntee lainauksen lähdettä aiheutti hieman ongelmia. Mukavan mausteen kirjeenvaihtoon toi se, että ne avattiin usein "kuulumisten kertomisella", jotka vaihtelevat kepeistä juhannustunnelmista vakaviin ja pysähdyttäviin uutisiin.

Aivan kirjan lopussa, epilogissa, Valtaoja kirjoittaa lyhyen tiivistelmänsä Pihkalan dogmatiikan teoksesta. Tuo pätkä - vaikkakin hieman pilke silmäkulmassa kirjoitettu - jäi omaan mieleeni tietynlaisena haasteen heittämisenä. Vieläkö siis näemme kolmannen osan näiden herrojen kirjeenvaihtoa. Toivottavasti, sen verran ajattelemaan laittavaa lukemista tämä oli. Suosittelen kaikille.

* * * *

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti