Lähes jokapäiväinen iltarutiinini on mennä sänkyyn sen verran ajoissa että ehdin lukea kesken olevaa kirjaa vielä muutaman luvun ennen nukahtamista. Tästä blogin nimi.
Blogissa siis tarjolla kirja-arvosteluja, enimmäkseen dekkareista mutta myös muista genreistä. Pidätän oikeuden arvioida blogissa myös muuta kuin kirjoja jos arviointi-innostus iskee.

Kirjat on arvioitu myös tähdillä.
***** = "mahtava, muistan tämän pitkään, elämys"
**** = "todella hyvä kirja, erottuu joukosta"
*** = "hyvä kirja, kannatti ilman muuta lukea"
** = "kohtalainen, mutta voisi sitä aikansa huonomminkin käyttää"
* = "heikko, ei olisi kannattanut lukea"


torstai 1. tammikuuta 2015

Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää (Johnny Kniga)

Jääräpää kertoo ensisijaisesti kunnallispolitiikasta, matkailunedistämisestä, vaatteiden valmistuksesta ja perheväkivallasta. Eihän tämä näin lueteltuna kuulosta kovin kiinnostavalta eikä ainakaan hauskalta. Mutta Jääräpää on koukuttavan mielenkiintoinen ja nauruhermoja mukavasti kutitteleva kirja.

Kirjan juju on vanhan saamelaisen elämäntavan törmääminen pääkaupunkiseudun Latte ja iPad kulttuuriin. Näiden kahden eri maailman törmäyksistä eri tasoilla Heikkinen saa yllättävän paljon irti - sekä huumoria että vakavampaa pohdiskelua.

Tarinassa on neljä varsinaista päähenkilöä. Asla on saamelainen, joka on vaihtanut poronhoidon design-vaatteiden tekemiseen. Katja on hänen vaimonsa, pääkaupunkiseudulta syvään Lappiin muuttanut Muonion kunnanjohtaja. Suuressa roolissa ovat myös Aslan vanhemmat. Piera on tarinan suurin jääräpää, kaikkia uudistuksia viimeiseen asti vastustava vanha poromies. Mimmi on Pieran vaimo, Aslan äiti ja kunnan ainoa poliisi.

Kehikkoa tarinalle tuo Katjan ajama Muonion ja Enontekiön kuntaliitos, mutta varsinainen juonikirja Jääräpää ei ole. Ennemminkin se on kuvaus erilaisista ihmisistä Lapin kaamoksessa, keskellä monenlaista muutosta.

Itse koin kirjan ennen kaikkea Aslan kasvutarinana, hänen kamppailunaan kuivalihaa puukolla veistävän isän ja tuoreita mangoja kaipaavan vaimon välissä.  

Heikkisen persoonallinen kirjoitustyyli sopii tähän tarinaan kuin korianteri-poroburgeri muoniolaiselle huoltoasemalle. Huumori ei ole alleviivattua, vaan mukavasti kimppuun hiipivää sorttia. Monelle jutulle hihittelin vielä seuraavan päivänäkin.Yhtenä kohokohtana jäi mieleen Aslan lyhyt kommentti pariterapiassa sen jälkeen kun hänet oli vihdoin saatu ääneen pohtimaan omia tunnetilojaan.

"Mie sanoisin, että primaaritunnetila on se, kun vituttaa, ja sekundaarinen se, kun ei"

Heikkinen viljelee kerronnassaan paljon tuotemerkkejä ja populaarikulttuuriviittauksia. Mietin kirjan alkupuolella, että missähän vaiheessa ne alkavat ärsyttää, mutta loppujen lopuksi ne tuntuivat olennaiselta osalta kirjaa.

Tuotemerkit toivat tarinan ikään kuin todemmaksi ja lähemmäksi. Kuin varkain huomasin olevani ylpeä omasta Ice Breaker juoksupaidastani, etsiväni YouTubesta Alice in Chainsin Roosteria ja sovittavani Canada Goosen parkaa ylleni paikallisessa urheiluliikkeessä.

Tarinan toi lähelle myös sen tuttuus. Lähes jokatalvisella Lapin reissulla useat Heikkisen kuvailemat asiat tulevat iholle. Long Hill Skin idean keksin jo monta talvea sitten kun lapset valittelivat ylämäkihiihdon raskautta. Koparavelliä maistaessani tunteet olivat varmaan hyvin lähellä kunnanjohtaja Katjan ajatuksia. Yksi konkreettinen herätys turisti-Lapin ja aidon-Lapin eroista tuli muutama vuosi sitten, kun tutun sukulaistyttö lupautui meille lastenhoitajaksi vuokramökille Levillä. Lastenlikka asui vartin ajomatkan päässä Levin keskustasta ja kyselin autossa häntä hakiessani että käytkö useinkin laskettelemassa, että on varmaan kausikortti ja uusi lumilauta ja kavereiden kanssa juotte kaakaota varmaankin viikoittain V'inkkarissa? Tyttö vastasi käyneensä muutama vuosi takaperin kerran laskemista kokeilemassa koulun liikuntatunnilla.  

Heikkinen on suuri elokuvien ystävä (ja myös ammattikriitikko) ja tämä näkyy sekä kerronnassa että kirjan yksityiskohdissa. Jääräpää itsessään tuntui saaneen vaikutteita niin Fargosta, Rooman Sheriffistä kuin Villistä Pohjolastakin - tai ainakin tunnelma näitä elokuvia ja tv-sarjoja paikoitellen omasta mielestäni muistutti.

Jääräpää toimii kokonaisuutena selvästi Heikkisen edellistä kirjaa paremmin. Rytmitys on kohdillaan ja kirja pitää otteessaan loppuun asti. Jotkut juonenkäänteet, kuten Pieran Iron Maiden seikkailut, olivat jo vähän turhan absurdeja omaan mieleeni, mutta kokonaisuutena Jääräpää on hämmentävän todentuntuinen tarina kaikesta kärjistämisestään huolimatta.

Jääräpää on hyvän mielen kirja, vaikka aiheet ovat osittan rankkoja. Perheväkivallan sijoittaminen suureen rooliin tämänkaltaiseen kirjaan tuntui isolta riskiltä, mutta Heikkinen onnistuu tasapainoilemaan huumorin, hyvän maun ja vakavan aiheen vakavasti ottamisen välillä hyvin.

Viihdyin kirjan parissa todella hyvin ja monet kirjan tapahtumat ja hahmot pysyvät varmasti mielessä pitkään.


* * * *

PS. Kirjan sisäkanteen on painettu takakantta laajempi juonitiivistelmä. Ainakin omassa kirjassani tuo teksti on nurinpäin. Onko kyseessä "kuksa nurin" kikkailu vai omistanko väärin painetun keräilyharvinaisuuden?

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti