Jo Nesbö: Verta lumella, osa I (Johnny Kniga)

Lyhyt kirja, lyhyt arvostelu.

Pääosassa herkkä ammattitappaja, joka haluaa pelkkää hyvää.

Tyyli tuttua Nesböa, tarina kulkee sujuvasti ja kaiken väkivallan ja ankeuden alta pilkistää usko ihmisen hyvään puoleen. Kuivaa huumoria on hieman harryholeja enemmän. Vain Nesbö kirjoittaa pään irti nirhaamisesta näin neutraaliin sävyyn.

Välipalakirjan makua, kuin jatkonovelli joulukuun Verdens Gangista.

Kuitenkin viihdyttävä ja nopealukuinen. Unisesta lopusta lisäpisteitä.

Seuraavaa harryholea odotellessa.

* * *

Sarah Lotz: Kolme (Karisto)

Samana päivänä putoaa neljä matkustajalentokonetta eri puolilla maapalloa. Kuin ihmeen kaupalla kolmesta koneesta löytyy yksi eloonjäänyt - ja he kaikki ovat pieniä lapsia. Koneiden putoaminen ja lasten ihmepelastuminen synnyttää valtavan mediakohun ja kasan salaliittoteorioita. Moni on myös varma, että ei kolmea ilman neljättä, ja mahdollista neljännestä onnettomuudesta selvinnyttä etsitään kuumeisesti.

Kirja on kirjoitettu dokumentin muotoon, itse asiassa Kolme sisältää toisen kirjan nimeltään Musta torstai, joka on kuvitteellisen toimittajan Elspeth Martinsin selvitys aiheesta "Kolmikko-ilmiö, tapahtumat ja taustat". Musta torstai koostuu muun muassa haastatteluista, chat-keskustelujen tallenteista, twitter-viesteistä ja nettilehtien kirjoituksista.

Tällä mukadoku-lähestymistavalla Lotz varmaankin pyrkii tekemään tarinasta mahdollisimman todentuntoisen ja tätä kautta pelottavankin. Yritys jää hieman puolitiehen. Kirjan objektiivisen toimittajamainen lähestymistapa on kliininen, tuntui kuin uutisia katsoisi tai nettilehtiä lukisi. Kolme ei pelota eikä henkilöihin samaistu, vaikka mielenkiinto pysyykin kohtuullisen hyvin yllä.

"Tämä tarina on tosi"-fiilistä yritetään vahvistaa myös nettisisällöllä (www.thethreebook.com), joka valitettavasti jää aika vaisuksi. Myöskin kirjan etuliepeessä mainostettu trailer on aika kotikutoisen oloinen. Itseäni jäi ihmetyttämään miksi kirjaan tarvitaan "kahdet kannet" - eikö kirja olisi suoraan voinut olla Musta torstai ilman paketointia Kolmen kansiin. Kirjassa suurehkossa roolissa oleva Aokigaharan metsä toimi realismielementtinä hyvin, etenkin kun  googletin sen ja luin metsästä kirjoitettua materiaalia.

Kolme on kohtuullisen pitkä kirja ja meinasin pariinkiin otteeseen jättää sen kesken. Jokin siinä piti kuitenkin otteessaan niin, että luin sen loppuun asti. Yksi syy voi olla samaan aikaan katsomani erinomainen Leftovers TV-sarja, jonka fiiliksessä on jotain samaa Kolmen kanssa.

Kirjassa oli tavallista enemmän kirjoitusvirheitä ja muutenkin se olisi mielestäni vaatinut enemmän viimeistelyä, esimerkiksi tiivistämisen muodossa. Mustat sivujen reunat olivat ihan kiva idea, vaikka niiden vinkkaamaa kauhua ei kirjassa juuri ollutkaan. Kokonaisuutena Kolmesta jäikin päällimmäisenä mieleen "ihan hyvä idea, mutta totetutus jäi vaisuksi" fiilis.

* *

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet (Tammi)

Olen Murakamilta aikaisemmin lukenut kaksi kirjaa. Arvioin 1Q84:n viiden tähden kirjaksi. Norwegian Woodin nostin sijalle neljä "parhaat lukemani kirjat" listalla. Odotukset tämän uuden kirjan suhteen olivatkin siis pilvissä, etenkin kun sen takakannessa kerrotaan Värittömän miehen vaellusvuosien olevan Murakamin paluu Norwegian Woodin tyyliin.

Värittömän miehen vaellusvuodet kertoo, no, värittömän miehen vaellusvuosista. Pääosassa ja kirjan keskipisteenä koko ajan on Tsukuru Tazaki, juna-asemia suunnitteleva 36-vuotias yksin Tokiossa asuva insinööri. Tsukurun menneisyyttä varjostaa hänen nuoruudessaan tapahtunut tiiviistä ystäväporukasta erottaminen ilman ääneen sanottua syytä.

Kirjan punainen lanka on Tsukurun yritys selvittää miksi hänet oli aikanaan yllättäen suljettu ystäväpiirin ulkopuolelle. Kirja on kuitenkin ennen kaikkea Tsukurun kasvutarina ja  tämän värittömän miehen roolin ottaneen henkilön itsetutkiskelu on tarinan kehikko.

Värittömän miehen vaellusvuodet on kuin Norwegian Woodin jatko-osa, mutta tässä uudessa kirjassa on vähemmän särmää ja yllättäviä käänteitä. Sen sijaan se on rauhallisempi ja pohtivampi - joka Murakamin tapauksessa tarkoittaa siis todella rauhallista ja todella pohtivaa.

Kirjan jännite syntyy lähes ainoastaan "miksi ystävät jättivät" mysteerin selvittämisestä. Osana tätä selvitystyötä Tsukuru matkustaa Suomeen tapaamaan yhtä vanhaa ystäväänsä. Suomen vierailu ei tuonut suomalaiselle lukijalle kaipaamaani suomi-ekstraa, vaan Suomen kuvaus oli yllättävän vaisua. Muutenkaan kirjassa paikat eivät nouse suureen rooliin, vaan ovat vain lavasteina Tsukurun pohdinnoille. Tarinaa kulkee ensisijaisesti päähenkilön pään sisässä, unenomaisesti ja myös unien muodossa.

Värittämän miehen vaellusvuodet on ensimmäinen Murakamin kirja joka on suomennettu suoraan alkuperäisestä teoksesta, aikaisemmat kirjat on suomennettu englanninkielisestä käännöksestä. Kirjan on suomentanut Raisa Porrasmaa. Yritin kovasti miettiä lukemisen aikana miten uusi suomentaja näkyy tekstissä. Päällimmäisenä jäi mieleen, että suomennos toimii hienosti ja on tunnelmaltaan aikaisempien teosten kaltainen. Olin huomaavinani että teksti olisi jonkin verran pelkistetympää (värittömämpää...) kuin vaikkapa Norwegian Woodissa, mutta voin hyvin olla väärässäkin. Kirjan puolivälissä "mä" ja "sä" dialogi särähti lukukorvaan, mutta sai selityksensä myöhemmin.

Murakamin uusin teos on kaunis, utuinen ja viipyilevä. Kirja tuntuu paremmalta pari päivää lukemisen jälkeen kuin lukemisen aikana.

* * * *

Håkan Nesser: Pikku-Burman teurastajatar (Tammi)

Tähän asti lukemistani kirjoista intensiivisin ensimmäinen luku on ollut Antti Tuomaisen Veljeni vartijassa. Nesser laittaa nyt Tuomaisen tiukoille, kirja lähtee liikkeelle luvulla joka oli pakko lukea heti uudestaan ennen kuin jatkoin kirjassa eteenpäin.

Pikku-Burman teurastajatar päättää Nesserin viisiosaisen Barbarotti- sarjan, joka on avausosaansa lukuunottamatta ollut nykydekkareiden aatelia. Sarja saa arvoisensa päätöksen, tämä viides osa on yksi sarjan parhaista ja mainio lukuelämys.

Kirjan nimen ensimmäisen kerran kuullessani luulin Nesserin vieneen tarinansa kaukomaille, vähän Mankellin siirtomaakuvausten tapaan. Pian kuitenkin selvisi, että Burma viittaa talon nimeen ja miljöö on periruotsalainen.

Kirjan toinen päähenkilö rikonskonstaapeli Gunnar Barbarotin lisäksi on Ellen Bjarnebo, joka tappoi miehensä 1980-luvulla ja sai siitä pilkkanimen Pikku-Burman teurastajatar. Barbarotti saa tutkittavakseen muutaman vuoden takaisen katoamistapauksen ja tämän tutkimuksen kanssa rinnakkain Nesser kertoo Bjarnebon tarinaa usean kymmenen vuoden takaa. Tämä rakenne toimii hyvin, kirja pitää otteessaan ja juonessa pysyy hyvin mukana.

Aikaisemmissa sarjan kirjoissa Barbarotti on ollut yllättävänkin vähän esillä, etenkin kirjojen alkupuolella. Niihin verrattuna tämä päätösosa on selkeästi Barbarottin kirja, hänen yksityselämänsä on vähintään yhtä suuressa roolissa kuin rikostutkinta. Nesser avaa vanhan rikoskonstaapelin sielunmaisemaa ja ahdistusta taidokkaasti, Barbarottin hyvinvoinnista tuli oikeasti huoli.

Barbarotti-sarja siis lopettaa huipulla. Pidän Herra Roosin tarinaa edelleen parhaana sarjan viidestä kirjasta, mutta ei tämä päätösosa paljon siitä jää jälkeen. Tulen kaipaamaan Barbarottia ja erityisesti hänen vuoropuheluitaan Meidän Herramme kanssa. Toivottavasti Nesseristä kuullaan taas pian, käsittääkseni hän on Barbarotti-sarjan (tämä viimenen osa kirjoitettu 2012) jälkeen kirjoittanut vain yhden romaanin (Levande och döda i Winsford) ja sitä ei ole suomennettu ainakaan vielä.

* * * *

Esa Mäkinen: Totuuskuutio (Otava)

Totuuskuutio on Hesarin uutispäällikön Esa Mäkisen esikoisromaani. Kirja sijoittuu Helsingin lähitulevaisuuteen, noin 2050-luvulle. Tuloerot ovat kasvaneet, rikkaat asuvat aidatuilla alueilla ja kaiken yllä ihmisiä valvoo jättimäinen Celsius konserni, joka käytännössä hallitsee internetin sisältöä.

Kirjan päähenkilö Tero Liljaa toimii Celsiuksella täsmäyttäjänä. Käytännössä hän muokkaa netissä liikkuvaa tietoa ja sen saatavuutta yrityksen asiakkaiden intressien mukaiseksi. Ei niinkään yllättävästi Teron henkilökohtaisessa elämässä tapahtuu asioita, jotka laittavat hänen omatuntonsa haastamaan työn merkityksen ja eettisyyden.

Mäkinen rakentaa tulevaisuuden Helsingistään uskottavan ja sopivan ahdistavan. Lukuisat yksityiskohdat linkittyvät hyvin yhteen ja tekevät dystopiasta ehjän kokonaisuuden. Celsius-pisteet, sovinnaisuuden rajoja venyttävät tosi-tv ohjelmat ja vartijoiden mukana nuuskivat robokoirat olivat kaikki yhtäaikaa sekä mielikuvituksellisia että pelottavan realistisia

Yksi Totuuskuution viehätyksestä onkin, että tarkemmin ajateltuna useat sen elementit ovat jo nykypäivää, joskin hieman lievemmässä muodossa. Kirjaa lukiessa tuli fiilis "voi perhana - tätäkö kohti me oikeasti ollaan menossa". Kirjaa tukeva nettisisältö (mm totuuskuutio.fi) voimisti tätä tunnetta entisestään.

Kirjaa lukiessa ei voi välttyä lievältä Orwell 1984 deja-vulta. Kirjojen ydinajatus on täsmälleen sama, menneisyyden muokkaaminen. Keinot vain on Totuuskuutiossa päivitetty nykymaailmaan. Millään lailla häiritsevänä en tätä samankaltaisuuttaa kuitenkaan pitänyt, onhan samasta "isoveli valvoo" teemasta tehty valtava kasa kirjoja ja elokuvia.

Totuuskuutiosta tuli mieleen myös toinen vähän aikaa sitten ilmestynyt suomalainen dystopia-kuvaus, Tero Sompin Leijonan varjo. Jos tykkäsit Totuuskuutiosta, kannattaa Somppikin lukea.

Mäkinen kirjoittaa sujuvasti ja kirja koukuttaa vahvasti. Rehellinen kolmen pointin palaute ilman täsmäytyksiä on:

• Juoni piti hyvin kerrontaa kasassa, mutta lopun yllätys ei minulle auennut ja jäi jossain määrin ärsyttämään turhana kikkailuna.
• Henkilökuvaus oli pääosin pinnallista ja esimerkiksi pääosassa olevasta Liljasta ja hänen kohtalostaan ei jaksanut oikeasti kiinnostua.
• Kokonaisuutena kirja on kuitenkin erinomaisen kiehtova ja taitavasti rakennettu tulevaisuudenkuvaus!

Mikko
Kirjoittaja vihaa vihaamista, omaan napaan tuijottamista ja liian laihaksi keitettyä kahvia.
@Iltaluvut  - Jos kirjoitat hyvän kirjan, me kehumme sinua

* * * 

Arnaldur Indridason: Hyytävä kylmyys (Blue Moon)

Päätin reilu vuosi sitten lukea kaikki Arlandurin kirjat järjestyksessä läpi. Se oli hyvä päätös. Vaikka kirjojen rikostarinat ovat itsenäisiä, on kirjoissa yhtä suuressa roolissa päähenkilö rikospoliisi Erlendurin yksityiselämä ja menneisyyden haamut. Ja tämä puoli kirjoista kannattaa ilman muuta lukea järjestyksessä, muuten menettää paljon kirjojen tunnelmasta.

Hyytävä kylmyys on sarjan kuudes osa, se on kirjoitettu 2007 ja ilmestynyt suomeksi 2009. Kirjassa Erlendur tutkii vanhoja katoamistapauksia samaan aikaan nykyajassa tapahtuneen itsemurhan kanssa. Pinnan alta kaivaminen tuo esille asioita jotka tuovat sekä katoamiset että itsemurhan uuteen valoon.

Kirjasta jäi päällimmäisenä mieleen sen rauhallisuus ja seesteisyys. Väkivaltaa tai takaa-ajoja ei ole, mutta tarina vangitsee unenomaisesti otteeseensa. Särmää juoneen tuovat yliluonnollisilta vaikuttavat tapahtumat ja hämmentävät lääketieteelliset kokeilut.

Erlendurin yksityiselämän kuvaus on jälleen vahvaa. Suhde ex-vaimoon, lapsiin ja naisystävään kehittyy kirjan aikana - joidenkin osalta parempaan, toisten osalta huonompaan suuntaan. Erlendurin lapsuuden traumasta, hänen lumimyrskyssä kadonneesta veljestään, kerrotaan taas vähän lisää, mutta jätetään edelleen paljon kerrottavaksi seuraaviin kirjoihin.

Jos rauhallinen tahti jännärissä ei häiritse, on Arnaldur varma valinta. Hyytävä kylmyys on mielestäni sarjan parasta tähän mennessä ja samalla hyvä tason nosto pieneksi pettymykseksi jääneen Talvikaupungin jälkeen.

* * * *  

Arttu Tuominen: Muistilabyrintti (Myllylahti)

Muistilabyrintti on Arttu Tuomisen esikosteos, jolla hän tulee ryminällä mukaan kotimaisen jännityskirjallisuuden kärkikahinoihin.

Porista Pelle Hermannin puistosta löytyy ruumis ja Liisantorilla osoitetaan mieltä patsashanketta vastaan. Ulvilassa joki täytyy kuolleista kaloista. Satakunnan poliisissa sisäiset ristiriidat ja kärjistyvä työpaikkakiusaaminen tuovat jännitteitä murhatutkimuksen keskelle.

Muistilabyrintissä on kolme päähenkilöä, joista jokaisella on kirjassa suuri rooli. Janne Rautakorpi vetää rikostutkintaa ja käy läpi rankkaa toipumisprosessia viiden vuoden takaisesta auto-onnettomuudesta. Entinen huippu-urheilija Liisa Sarasoja taistelee epävarmuutensa kanssa tuoreena poliisina. Terveystarkastaja Jarkko Kokko yrittää pitää työpaikkansa ja siinä samalla kossupullon korkin kiinni.

Tuominen rakentaa henkilökaartinsa herkullisesti. Kerrankin suomalaisessa jännärissä henkilöissä on kunnolla särmää ja heidän kohtaloistaan tulee oikeasti kiinnostuneeksi. Omaksi suosikikseni nousi terveystarkastaja Kokko. Etenkin oikeudenkäyntimäinen kuvaus Ulvilan kunnanhallituksen kokouksesta oli ihanan intensiivinen kuvaus ja vei täysillä mukanaan.

Rautakorpi on eräänlainen synkempi versio kaikkien tuntemasta lääkäri Housesta ja poliisilaitoksen sisäisten jännitteiden kuvaamisesta tuli mieleeni kotimainen sairaalasarja Syke. Ja nämä molemmat vertaukset teen täysin positiivisessa mielessä.

Muutama asia kirjassa sentään ärsyttikin. Liisan ahdisteluepisodi tuntui vähän päälleliimatulta ja turhalta sivujuonelta. Kirjan lopussa tapahtumat äitiyivät hetkeksi aika toimintapainotteiseksi ja tämä jossain määrin vei uskottavuutta tai ainakin rikkoi kirjan perustunnelmaa.

Tuominen on esikoiskirjailijana selvästi valinnut kirjoittavansa asioista mistä hän tietää. Ympäristöteknologiaosaaminen, veneilyharrastus ja Satakunta asuinpaikkana tulevat kirjassa vahvasti ja aidosti esille.

Muistilabyrintti on mainio esikoisteos. Valtavirrasta kirja erottaa väkevät henkilökuvaukset ja "tarpeeksi hyvä" juono luo hyvän kehikon henkilöille. Tuomisen tapa kirjoittaa vaivattoman rennosti tekee lukemisesta miellyttävää - kaikki väkisin kirjoittamisen maku on kirjasta poissa (no, paitsi ehkä sitä lopun toimintakohtausta lukuunottamatta).

Jos Muistilabyrintti olisi pitkän kirjasarjan ensimmäinen osa ryntäisin nyt kirjastoon varaamaan tai kauppaan ostamaan sarjan jatko-osat. Toivottavasti tälle siis tulee jatkoa!

Sain kirjan kustantamolta arvotelukappaleena.

* * * *