Nokia Lumia 800 (matkapuhelin)

Sain käyttööni uuden lelun - Nokia Lumia 800:n - noin viikko sitten. Puhelin on herättänyt minussa paljon ajatuksia enkä malttanut olla kirjaamatta niitä tänne blogiini. Kun sain Lumian käteeni oli ensivaikutelma "ihan ok, semmoinen kuin odotin". Päivän käytön jälkeen olin aivan myyty ja kehuin puhelinta kaikille. Nyt viikon jälkeen  innostus on laantunut kun puhelimesta on paljastunut yllättävän paljon puutteita.

Aloitetaan nyt listaamalla asiat jotka Lumiassa ärsyttää eniten.

Ominaisuuksien puute

Nokialaista matkapuhelinta noin viimeiset 17 vuotta käyttäneenä olen ehtinyt tottua tiettyihin ominaisuuksiin. Nyt iso osa noista puuttuu Lumiasta ja se meinaa ärsyttää välillä aika kovasti. Tässä esimerkkejä:

• Puhelimen ja tietokoneen yhteistyö onnistuu vain Zune ohjelmiston avulla. Ei onnistu Bluetoothilla kuvien lähetys läppäriin. Ei onnistu puhelimen käyttö massamuistitilassa. Ärsyttävästi annetaan siis vain yksi vaihtoehto joka vaatii raskaan Microsoftin ohjelman asentamisen omalle koneelle. Ja Linux koneen omistajana ei tietenkään ole mitään järkevää tapaa tiedostojen siirtoon. Argh! (ja kommenttina: kyllä, Sky Drive on se ratkaisu esimerkiksi Linux ongelmaan mutta tuntuu todella turhalta siirtää esimerkiksi isoja videotiedostoja verkon kautta puhelimen vieressä olevalle läppärille). Nokia on myös aina ajanut avoimia ympäristöjä (toisin kuin vaikkapa Apple) ja oli nyt todella suurin pettymys että Nokian puhelimessa pakotetaan tiettyihin - laitteisto- ja ohjelmistospesifisiin - ratkaisuihin.
  . Puhelimessa ei ole "Profiilit" ominaisuutta ja käyttöliittymän muokkaaminen "oman näköiseksi" on hyvin rajallista.
• Valokuville ei voi tehdä käytännössä mitään puhelimen päässä, edes niiden kääntäminen ei onnistu.
• Edit 14.4.: Puhelimeen saa ilmaiseksi ladattua Nokia Creative Studio ohjelman, jolla onnistuu sekä kuvien kääntäminen että lukuisat muut kuvan muokkaukset. 
• Puhelimelle ei voi asettaa staattista IP-osoitetta (vaikka käyttöliittymä harhaanjohtavasti sellaisesta vinkkaa)
• Oman musiikin käyttäminen soittoäänenä on todella hankalaa eikä onnistu ilman ohjeiden etsimistä internetistä
• Sähköpostin synkronointiasetukset on huomattavasti suppeammat kuin vaikkapa vanhoissa Symbian-puhelimissa.

Monelle käyttäjälle noilla ylläolevilla ei varmaankaan ole suurta tarvista, mutta itse olisin kaikkia noita ollut vailla jo ensimmäisten päivien aikana.

Käyttöliittymän keskeneräisyys

Metro nimen saanut käyttöliittymä näyttää ja tuntuu hyvältä päätasoilla ja useimmin käytetyissä paikoissa. Mutta vahva keskeneräisyyden maku siitä jää. Esimerkkejä:

• .Miksi ihmeessä esimerkiksi kalenterimuistutusten "Snooze" ja "Dismiss" nappien suunnittelu on kuin suoraan MS-DOS maailmasta? Rumaa!
• Miksi tilarivillä olevat ikonit (akku, verkko, kello) ei ole kosketus-sensitiivisiä kuten muilla valmistajilla. Symbianissa ja Androidissa on todella kätevää sitä kautta esimerkiksi kytkeä WLAN päälle ja pois. Ei onnistu tässä luurissa.
• Moniajo on hankalasti ymmärrettävää ja tuntuu että on lähes mahdotonta tietää että mikä sovellus taustalla (turhaan) syö akkua. Toisaalta esimerkiksi Sports Trackerista pitää poistua juuri oikealla tavalla (vaikkapa kirjoittamaan tekstiviestiä) ettei harjoitus katkea (ilman mitään ilmoitusta)

Etulevyn turhat näppäimet

Puhelimen näytön alla on Windows puhelinten standardinäppäimet: "Nuoli takaisin", "Windows näppäin" ja "Suurennuslasi". Windows näppäin toimii vastaavasti kuin iPhonen ja Androidien ainoa näppäin eli vie aina takaisin kotinäyttöön. Tässä ei valittamista. "Nuoli takaisin" on tavallaan hyvä idea, sillä pääsee aina edelliseen puhelimen tilaan. Mutta ongelma syntyy siitä, että ikinä ei oikein voi tietää mikä tuo edellinen tila on, kun ei tiedä miten sovellukset tiloja käsittelevät. Eli pelottaa painaa nappia kun ei tiedä viekö se kokonaan sovelluksesta pois vai vain sovelluksen sisällä edellisen tilaan. Toki tämän voi pitkällä napin painalluksella tarkistaa mutta silti tämän näppäimen logiikka ei minulle vielä ole ihan täysin auennut. Täysin turha näppäin on sitten  "Suurennuslasi" joka vie aina Bing-hakukoneeseen. Sormi osuu helposti tuohon näppäimeen enkä tästä "joka paikasta pääsee Bingiin" oikotiestä kovin suurta hyötyä näe. Kokonaisuutena liikaa nappeja, se yksi Windows nappi riittäisi hyvin.

Keskinkertainen kamera

Kameralta jos miltä odotin suuria Lumian saatuani. Valitettavasti ainakin näin lyhyen käytön jälkeen kamera tuntuu peruskännykkäkameralta ja joiltain osin jopa huonommalta kuin vanhan S40-puhelimeni kamera. Suurimmat ongelmat ovat tarkennuksessa ja värien toistossa. Loppu iltapäivän hämärässä ulkokuvista tuli todella sinisiä automaattiasetuksilla. Tämän sai toki korjattua muokkaamalla asetuksia. Tarkennus tuntuu toimivan - sekä kuvissa että videoissa - jotenkin viivellä ja sinne päin. Yllättävän "pehmeitä" on kaikki kuvat olleet. Myöskään videokamera ei ole vakuuttanut. Ei tuo kamera nyt mikään huono ole, mutta ei myöskään kyllä millään erotu edukseen muista vastaavista.

Akkukesto

Hyvin lyhyen käytön perusteella akku kestää omassa käytössäni alle päivän. Itselleni tämä tuntuu todella lyhyeltä ajalta. Lisäksi virransäästöasetukset ja akun toiminta-ajan tarkistaminen/optimoiminen eivät vakuuta.

Toki puhelimessa on myös paljon hyvää. Alla suurimmat positiiviset asiat omasta näkövinkkelistäni.

Ihmiskeskeisyys ja sosiaalisen median integrointi on WAU!

Lumiaa mainostetaan "Put people first" sloganilla. Puhelimessa onkin mielestäni tosi hyvin onnistunut ihmiskeskeinen ajattelu. Ensin siis mietitään vaikkapa että kenelle on asiaa ja sitten vasta toimitetaanko asia tekstiviestillä, Facebookilla, sähköpostilla tai jollain muulla tavalla. Tämä todella toimii! Myös erilaisten yhteisöjen (Facebook, LinkedIn, sähköpostitilit jne) integrointi on tehty tuoreella tavalla ja näiden käyttöönotto toimi todella hyvin.

Tuore ja toimiva käyttöliittymä

Metro-käyttöliittymä on virkistävästi erilainen kuin muissa älypuhelimissa käytettävät ratkaisut. Tykkäsin tiilistä ja navigointimallista. Siirtyminen paikasta toiseen käy helposti ja "kosketustuntuma" on koko ajan kohdillaan. Käyttöliittymä on myös nopea, en ole tahmaamista havainnut.

Sovelluskauppa
 
Lumia on ehkä eniten saanut kritiikkiä huonosta sovellusten saatavuudesta. Niinpä odotukset eivät olleet korkealla kun Marketplace:en ensimmäisen kerran kirjauduin. Kokemus oli kuitenkin positiivinen, kauppa toimii hyvin ja valikoimaa oli ainakin itselleni aivan riittävästi. Lisäksi XBOX Live integraatio vaikuttaa onnistuneelta. Ainoa valittamisen aihe on sovellusten hinta - siinä missä jokin sovellus maksaa Applelle 80 senttiä, tuntuu se maksavan Windows Phonelle helposti yli kaksi euroa.

Hyvä Suomi!

Suomenkielen tuki tuli Windows puhelimiin muistaakseni vasta aivan viime aikoina ja pelkäsin löytäväni Lumiasta "IKEA:n hyllyn kasaamisohjeiden veroisia kielikukkasia". Sen sijaan suomenkielinen käyttöliittymä on ammattitaidolla tehty, käytetyt termit ovat selkeitä ja kieli sujuvaa.

Laadukas rauta

Laitteen muotoilu on mielestäni todella onnistunut. Puhelin tuntuu kädessä laadukkaalta ja näyttö on erinomainen. Sivunäppäimiä on helppo painaa. Ainoa huoli on usb-portin suojan heppoisuus - mahtaako kestää käytössä kun latauksen takia tuota luukkua joutuu aukomaan päivittän...


Muut ominaisuudet (selain, kartat, navigaatio, musiikki, sähköpostit, tekstiviesti jne) vaikuttavat ihan toimivilta jutuilta ilman suuria puutteita tai kohokohtia.  Perusasiat puhelimessa on kyllä kunnossa, mutta iso kasa yksityiskohtia vaatisi ainakin omaa käyttöäni ajatellen pikaista korjausta ettei puhelimen hienot puolet peity pienten mutta lukuisten ärsytyksenaiheiden alle. Ohjelmistopäivitystä odotellessa...

Johanna Tuomola: Minkä taakseen jättää (Myllylahti)

Sain Johanna Tuomolan uusimman dekkarin luettavakseni jo sen käsikirjoitusvaiheessa kustantamolta, jonka pääomistajat ovat minulle tuttuja. Olen siis jossain määrin jäävi arvioimaan tätä kirjaa, mutta lupaan olla mahdollisimman objektiivinen. Lisäksi on hyvä mainita että arvostelu on tehty käsikirjoituksen pohjalta. Lopullisessa kirjassa on todennäköisesti pieniä muutoksia käsikirjoitukseen verrattuna.

Minkä taakseen jättää on Tuomolan neljäs Noora Nurkka sarjan kirja. Samalla se on mielestäni myös sarjan paras kirja, edellisten kirjojen ongelmia on hyvin tähän korjattu. Kritision kirjasarjan edellisen osan Petoksen anatomian arvostelussani välillä liian imelää ja särmätöntä ihmissuhdekuvausta ja pitkitettyä loppuratkaisua. Nyt romaanin henkilöihin on tullut särmää selvästi lisää ja Noorastakin paljastuu uusia puolia kun hän käy edellisen kirjan traumaattisia tapahtumia läpi terapeuttinsa kanssa. Vaihtelua toi myös Nooran työkavereiden vaihtuminen. Etenkin Nooran uusi työpari, somalialaistaustainen Abdi Kahir, tuo oman lisävivahteensa tarinaan.

Tarina alkaa vuosi aikaisemmin tapahtuneella nuorten tyttöjen humalahakuisella illanvietolla. Jo tämä avausluku koukuttaa hyvin mukaan tarinaan ja tekee mieli lukea lisää. Nykyaikaan siirryttäessä Noora palaa tuoreen aviomiehensä ja entisen työparinsa Marion kanssa häämatkalta. Noora tempaistaan pian mukaan raiskaustutkintaan. Rikokset seuraavat toisiaan ja poliisi tuntuu koko ajan olevan syyllistä askeleen tai kaksi jäljessä.

Tähän väliin nyt kritiikkiä että tulee se luvattu objektiivisuus mukaan. Nooran tyttärestä ja Nooran isästä sekä hänen elämänkumppanistaan kerrottavat asiat ovat pyörineet paikallaan parin viimeisen kirjan ajan. Tulee olo että tämän saman olen lukenut aikaisemminkin vain vähän eri lailla muotoiltuna. Jotain uutta peräänkuuluttaisin sille rintamalle. Onneksi tässä uudessa dekkarissa kovin suurta sivumäärää ei kotijoukkojen asioilla ole käytetty. Toisaalta Nooran uudesta työparista Abdi Kahirista olisi voinut ottaa vähän enemmän irti, nyt hän jäi hieman ohueksi hahmoksi mielenkiintoisesta lähtöasetelmasta huolimatta.

Minkä taakseen jättää kuljettaa rinnakkain kolmea eri kerrontakulmaa. Tapahtumia kerrotaan Nooran, Tiihosen perheen ja salaperäisen minä-muodossa kirjoitetun henkilön näkövinkkeleistä. Tämä toimii hyvin ja pitää jännitettä yllä etenkin tarinat ovat tarpeeksi erilaisia eikä niiden väliset yhteydet paljastu liian aikaisin. Edellisiä Tuomolan kirjoja on leimannut väkivallan vähäisyys. Nyt väkivaltaa on jonkin verran enemmän, mutta sitä on kuitenkin edelleen selvästi vähemmän kuin keskivertodekkarissa. Tätä kirjaa on helppo suositella kaikille perinteisen dekkarin ystäville, mutta etenkin Leena Lehtolaisen Maria Kallio sarjasta tykänneet ovat varmasti Noora Nurkan kanssa kuin kotonaan. Mukavaa, koukuttavaa ja sopivasti erilaista luettavaa!

* * *

Iron Sky (elokuva)

Kävin katsomassa Iron Skyn sen ennakkoensi-illassa Oulussa. Itselleni tämä ensi-ilta oli pitkän odotuksen päätös, olen seurannut elokuvan etenemistä (sosiaalisen) median kautta jo usean vuoden ajan. Täpötäydessä salissa oli hieno tunnelma ja elokuvan päätyttyä ohjaaja Timo Vuorensola ja tuottaja Tero Kaukomaa kertoivat elokuvan tekemisestä ja vastailivat katsojien kysymyksiin.

Iron Skyn juonesta en tässä paljasta kuin sen minkä kaikki jo tietää. Natsit pakenivat toisen maailmansodan lopussa kuuhun. Siellä he ovat asustaneet 70 vuotta ja valmistelleet maahan palaamista. Elokuva sijoittuu vuoteen 2018 jolloin maapallon asukkaiden ja kuunatsien tiet ensimmäisen kerran kohtaavat.

Iron Sky elokuvaa on hankala arvioida puhtaasti 93 minuuttia kestävänä elokuvana kun sen tekemisprosessia on niin kauan seurannut. Oli hienoa nähdä "se sivuvaunullinen moottoripyörä joka oli niissä ensimmäisissä julkaistuissa making-of-pätkissä sinitaustan edessä" tai kuulla "ne radiokeskustelut joita ihmisiltä pyydettiin ihan jälkituotannon viime hetkillä". Iron Skyta on tehty ihan uudella tavalla niin että tavalliset ihmiset ovat päässet mukaan piirtämään avaruusaluksia, tekemään ääninäyttelemistä ja niin edelleen (crowd sourcing). Jotenkin myös tämä uudenlainen tekotapa kiehtoi minua ja antoi oman ekstrasäväyksensä elokuvalle.

Iron Sky on Suomen kaikkien aikojen kallein elokuva 7.5 miljoonan euron budjetillaan. Lajityyppinsä edustajaksi tuo budjetti on kuitenkin erittäin pieni jos vertaa vastaaviin Hollywood tuotantoihin. Elokuvan erikoistehosteet kestävät vertailun kyllä minkä tahansa sci-fi leffan kanssa, mutta tietty kotikutoisuus tuli esille muutamassa kohtauksessa ja ehkä myös siinä, että jossain määrin tuli fiilis, että kohtauksista toisiin "oiottiin" ilman (kalliita) siirtymäkohtauksia.

Sitten itse asiaan - eli oliko elokuva hyvä vai ei.

Lyhyesti: hyvä oli - ei mikään elämää suurempi elokuva mutta erinomaista viihdettä alusta loppuun.

Iron Skyn lajityyppi on sekoitus sci-fiä, komediaa, parodiaa, toimintaa ja polittiista satiiria. Kun vielä lisäksi pääosassa ovat natsit on kyseessä yhdistelmä jossa on monta mahdollisuutta mennä pieleen. Todella hienosti tekijät ovat mielestäni kuitenkin balanssin eri alueiden välillä onnistuneet säilyttämään. Sci-fi elementit ovat hyvin paikallaan ja niin kuutukikohta kuin avaruusaluksetkin ovat yksityiskohtia myöten  innovatiivisesti rakennettu. Huumori ei ole liian alleviivaavaa. Itse asiassa suuri osa parodioista voi mennä helposti ohi jos ei ole seurannut vaikkapa maailmanpolitiikkaa, sci-fi leffoja tai you tube ilmiöitä viime aikoina. Elokuvalla on myös vakavampi puolensa poliittisen satiirin muodossa. Onneksi ei ihan mennä saarnaamisen puolelle vaan tässäkin viesti tulee ilman liikaa alleviivaamista. Missään vaiheessa ei tullut minkäänlaista vaivaantunutta tunnetta ja tämä on iso plussa - ihan liian usein näissä leffoissa missä parodioidaan vakavia asioita joutuu häpeämään tekijöiden puolesta.

Tekijätiimin edellinen elokuva, harrastuspohjalta lähes nollabudjetilla tehty Star Wreck, oli visuaalisesti hieno, mutta ei juuri vakuuttanut näyttelijäsuorituksillaan. Nyt on mukana ammattinäyttelijät mutta silti olin aika skeptinen tämän puolen suhteen ennen esitystä. Yllätyin kuitenkin positiivisesti - näyttelijät täyttivät paikkansa hyvin ja esimerkiksi Yhdysvaltain sarahpalin-presidenttiä esittänyt Stephanie Paul onnistui tekemään järkyttävän stereotyyppisestä hahmostaan niin uskottavan kuin siitä nyt pystyy tekemään.

Iron Sky on kohtuullisen lyhyt, noin puolitoista tuntia. Tämän ajan perusidea jaksaa kannatella elokuvaa hyvin ja juoni rullaa vauhdikkaasti ilman suvantokohtia eteenpäin. Olisin pikemminkin kaivannut hieman enemmän sisältöä joihinkin kohtiin, nyt tuntui että ehkä jopa hieman liikaa tapahtumia oli ahdettu lyhyeen aikaan.

Iron Sky on hieno esimerkki suomalaisesta talkoohengestä ja uskomisesta omaan asiaan. Se on myös elokuvana erittäin viihdyttävää katsottavaa ja voin sitä ainakin sci-fin ystäville varauksetta suositella. Elokuvassa on paljon samaa kuin mainiossa Rare Exportissa - hullu idea yhdistettynä hienoon toteutukseen niin että tietynlainen talkootyön henki paistaa oikealla lailla läpi. Käykää hyvät ihmiset ennemmin katsomassa tämä kuin joku Transformers osa 7.

Håkan Nesser: Sukujuhlat (Tammi)

Håkan Nesser kirjoitti entisen päähenkilönsä Van Veeterenin eläkkeelle aikaisemmissa kirjoissaan. Niinpä hän on nyt aloittanut uuden kirjasarjan jossa päähenkilönä on rikoskonstaapeli Gunnar Barbarotti. Tuo "on nyt aloittanut"  viittaa tosin aika paljon jo menneeseen, tämä nyt arvioimani sarjan avausteos on kirjoitettu jo 2006, mutta suomennettu vasta 2011. Muutenkin Nesserin kirjat on kaikki suomennettu vasta 5-7 vuotta niiden kirjoittamisen jälkeen. Tämä tuntuu oudolta kun kyseessä on erittäin suosittu kirjailija. Liekö sitten Tammen rahastustaktiikkaa viivyttää suomennoksia että saadaan aikaisemmat kirjat ensin myytyä alta pois?

Tykkäsin kovasti Nesserin Van Veetereen sarjasta ja pidin sitä parempana kuin Mankellin Wallandereita. Hyvin samankaltaisiahan nämä länsinaapurimme rikosetsivät ovat, mutta jotenkin Van Veetereenin karisma puri minuun paremmin. Lisäksi sarja mielestäni vain parani vanhetessaan (toisin kuin Wallanderit) ja sarjan päättänyt Tapaus G - murha menneisyydestä oli mielestäni Van Veeteren-sarjan parhaita kirjoja.

Sukujuhlat esittelee siis uuden päähenkilön, Gunnar Barbarottin. Väkisinkin vertailin uutta päähenkilöä Van Veetereniin. Yhtäläisyyksiä on paljon - kumpikin on jossain määrin yksinäinen, usein omia teitään kulkeva ja jo uransa loppuvaiheilla oleva rikoskonstaapeli. Suurin ero mielestäni löytyy siitä, että siinä missä Van Veetereen tutki rikoksiaan kuvitteellisiessa hollantilaistyyppisessä kaupungissa, niin Barbarotti asuu pienehköllä supiruotsalaisella paikkakunnalla. Itseäni hämäsi se, että hahmot ovat niin lähellä toisiaan. Kun Nesser kerran uuden päähenkilön päätti esitellä niin olisi nyt vähän radikaalimmin uusinut henkilökuvaa. Oikeastaan Barbarottin kompleksinen ja hirtehishuumorinen jumalsuhde oli ainoa todellinen mieleenjäävä uusi asia.

Sukujuhlissa Hermanssonin perhe kokoontuu viettämään eläkkeelle jääneen isän ja hänen tyttärensä yhteisiä syntymäpäiväjuhlia. Juhlat saavat ikävän käänteen kun vieraita häviää mystisesti. Gunnar Barbarotti ottaa tapauksen selvittääkseen ja joutuu samalla penkomaan perheen vaiettuja salaisuuksia.

Kirja ei ole kovin vahvasti dekkari vaan enemmänkin ihmisten ja heidän suhteidensa kuvausta niin, että mukana on myös dekkarin aineksia. Kirjan alku oli sen parasta antia - Nesser kuvaa Hermanssoniin perhettä hyvin ja etenkin äiti Rosemarien tunnetilojen kuvaus on erinomaista.. Jotenkin tarina lässähti sillä hetkellä kun Gunnar Barbarotti esiteltiin. Oman osuuden jännityksestä vie sekin, että lukijalle paljastetaan suurin osa salaisuuksista jo aikaisessa vaiheessa ja lukiessa siis tietää enemmän kuin Barbarotti siitä mitä on tapahtunut ja kuka on syyllinen. Joskus tälläinen ratkaisu toimii, mutta nyt se vei kiinnostavuutta pois. Kun samalla Barbarottissa itsessään ei ollut kaipaamaani särmää jäi tarina välillä junnaamaan puuduttavasti paikallaan. Kirjan lopussa tuli kuitenkin lisää jännitettä ja kyllä tämän ihan mielellään loppuun asti luki - etenkin kun Nesser kyllä kirjoittaa elävästi ja sujuvasti.

Sukujuhlien ruorsinkielinen nimi Människa utan hund on muuten mielestäni huomattavasti parempi. Mikä into näille kirjoille on aina keksiä uusia suomalaisia nimiä, miksi ei voi vain suoraan kääntää? Ihminen ilman koiraa olisi ollut ihan hyvä nimi ja ainakin jäänyt paremmin mieleen.

* * *

Leonie Swann: Murha laitumella (WSOY)

Kerrotaan nyt heti tähän alkuun, että luin tätä kirjaa vain noin neljäkymmentä sivua ennenkuin jätin sen kesken. Tämä ei siis nyt ole varsinainen arviointi vaan enemmänkin kommentit noiden muutaman kymmenen sivun perusteella.

Murha laitumella kertoo lampaista jotka yrittävät selvittää kuka tappoi heidän paimenensa. Kun luin tämän kirjan takakannesta kirjastossa en voinut olla istahtamatta alas ja lukematta paria ensimmäistä sivua. Niiden perusteella kirja tuntui yllättävän hyvältä yhdistelmältä mustaa huumoria, dekkaria ja jonkinlaista aikuisten satua. Kyseessä siis nimenomaan on aikuisten kirja, ei lasten satu.

Mutta silti.

Kirjan päähenkilöinä on siis hupsuja puhuvia lampaita. Ne puhuvat keskenään ja tuntuvat myös ymmärtävän ihmisten kieltä. Osa lampaista on fiksumpia kuin toiset, yleisvaikutelmaksi jäi että keskimäärin ne ovat semmoisen hassusti dementoituneen mutta välillä skarpisti ajattelevan mummon tasolla. Luen mielellään sci-fiä ja fantasiaakin ja niinpä ajattelin että tämmöinen outo lähtökohta ei minua häiritsisi. Mutta siis hei! Puhuvia hupsuja lampaita! Dekkarissa! Jotenkin tuo vain tökki niin pahasti että kirja jäi heti alussa kesken.

Sinällään kirja on - ainakin alun perusteella - ihan hyvin kirjoitettu, se on voittanut palkintoja ja käännetty ainakin kahdellekymmenelle eri kielelle. Eli erittäin todennäköisesti joku tästä tykkää eikä tämä mikään B-luokan teos missään tapauksessa ole.

En jaa tähtiä tälle kirjalle kun en tuon pidemmälle jaksanut lukea.

Ken Follett: Kun suuret sortuvat (WSOY)

Ken Folletilta on suomennettu yhteensä yhdeksäntoista romaania. Olen lukenut ne kaikki ja mukaan mahtuu sekä todellisia mestariteoksia että keskivertodekkareita. Folletin esikoisteos Neulansilmä on mielestäni edelleen paras lukemani vakoojajännäri. Toisaalta sellaiset kirjat kuin Kolmas kaksonen ja Eedenin vasara olivat tusinadekkareita joista ei jäänyt mieleen mitään ihmeempää. Suurimman vaikutuksen Folletin kirjoista minuun ovat tehneet 1100-luvulle sijoittuva Taivaan pilarit ja sen itsenäinen jatko-osa, 1300-luvulle sijoittuva Maailma ilman loppua. Näissä historiallisissa teoksissa Follett on onnistunut kuvaamaan todella mielenkiintoisen miljöön tapahtumineen ja kirjojen lähes tuhatsivuinen pituus onnistui luomaan vahvan immersion ("siellä olemisen fiiliksen").

Niinpä odotukseni olivat todella korkealla kun aloin lukemaan Folletin uusinta,1900-luvun alkuun sijoittuvaa järkälemäistä (noin 850 sivua) teosta. Kirja vastasi odotuksiini melko hyvin, mutta ihan Taivaan pilareiden veroista elämystä siitä ei tullut.

Kun suuret sortuvat kertoo viiden perheen kohtaloista 1900-luvun alkupuolella. Tapahtumat sijoittuvat ensisijaisesti Englantiin, Venäjälle, Saksaan ja Yhdysvaltoihin. Kirja rakentuu paljolti  ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän vuoden 1917 vallankumouksen ympärille. Välillä käydään läpi myös Englannin kaivosteollisuutta ja ammattiliittotoimintaa, Yhdysvaltojen presidenttipeliä, Englannin luokkajakoa, naisten tasa-arvotaistelua, Venäjän mafiaa ja niin edelleen.

Follett yhdistää ihan mukavasti aitoja historiallisia tapahtumia fiktiiviseen sisältöön. Välillä häiritsee kerronnan vahvat kontrastit kun lähes tietokirjamaisesta tapahtumien kertomisesta hypätään imelähköön rakkausdraamaan. Mutta jotenkin vain Follett saa tämänkin toimimaan ja kirjaa lukee koko ajan mielellään. Henkilökuvaukset ovat hyviä ja ihmisistä ja heidän kohtaloistaan tuli oltua oikeasti huolissaan. Follett myös välttää hyvin liian mustavalkoisen hyvä-paha asetelman ja jokaisella henkilöllä on omat vahvuutensa ja heikkoutensa.

Kirja toimisi varmasti hienosti oppimisen apuna jos haluaa tuon ajan tapahtumia ja niiden taustoja opiskella. Paikoitellen teos oli myös erittäin koukuttavaa luettavaa eikä sitä meinannut malttaa käsistään laskea. Tykkäsin kokonaisuutena tosi paljon, mutta ihan Taivaan pilareiden ja sen jatko-osan tasolle tämä ei noussut. Syynä tähän ehkä se, että nyt tapahtumat olivat enemmän irrallaan toisistaan ja tästä syystä myötäeläytyminen ei ollut niin voimakasta. Innolla odotan kuitenkin jatko-osia, joista ensimmäinen kertoo suuresta lamasta ja toisesta maailmansodasta ja toinen kylmän sodan ajasta.

* * * *

Risto Räppääjä ja viileä Venla (elokuva)

Kävin katsomassa uusimman Risto Räppääjä elokuvan yhdessä 6-vuotiaan tyttäreni kanssa. Mielestäni lastenelokuvien arviointi vain aikuisen näkökulmasta on aina huono idea, niinpä tässä lyhyesti omat kommenttini ja sitten tytön ajatukset elokuvasta.

Aikaisemmat Risto Räppääjä elokuvat ovat olleet huolella tehtyjä lastenelokuvia, joissa lasta ei ole aliarvioitu. Musiikilla ja tarkkaan harkitulla värimaailmalla on ollut olennainen osa elokuvissa. Samaa hyväksi havaittua rataa jatkaa myös sarjan uusin (ja ilmeisesti viimeinen) elokuva. Jotenkin tästä jäi kuitenkin valjumpi maku kuin edellisistä osista. Juoni oli lähes olematon, elokuva oli lähinnä "jokainen saa olla oma itsensä"-ajatuksen ympärille rakennettu reilun tunnin mittainen kuvaus elämästä kesäsaaressa. Risto Räppääjille ominainen kirkas ja selkeä värimaailma ei nyt päässyt kunnolla oikeuksiinsa kun taustalla oli perusvärista luontoa lähes koko ajan. Jotenkin vain ne kirkkaanpunaiset rakennukset ja myrkynvihreät ajoneuvot ovat toimineet tosi hyvin aikaisemmissa elokuvissa. Lisäksi tuntui että sarjakuvatehosteita (oudot äänet, kuvan päälle liimatut puhekuplat, siirtymätehosteet) oli nyt aikaisempaa enemmän tai ainakin ne hyppäsivät silmille enemmän ja tästä jäi vähän turhan kikkailun maku.
Näyttelijät (joita on käytännössä kuusi + muutama pieni sivuosa) olivat hyviä ja etenkin Ulla Tapaninen Elvinä oli taas elementissään. Elokuvan parasta antia olivat lukuisat Iiro Rantalan säveltämät musiikkikappaleet, joista useat esitettiin irrallisina musiikkivideomaisina pätkinä.

Siinä minun mietteeni, mutta seuraavassa kommentit oikealta kohdeyleisöltä (varoitus, sisältää juonipaljastuksia).

Se Nelli oli eka sen Riston kaveri mutta sitten se näki sen viileän Venlan ja tuli sen kaveriksi. Sitten kun se oli leikkinyt sen kaa niin se tykkäsi taas Ristosta ja ne alkoi kolmestaan leikkimään.
Parasta oli se kun viileä Venla oppi uimaan lopussa. Huonointa oli se kun viileä Venla ja Nelli harjoitteli esitystä ja joku kuvasi siinä niin näkyi ihan hämärällä eikä näkynyt mitään värejä.
Lauluista paras oli se laulu kun viileä Venla lauloi vähän nolottaa ja esitteli niinkuin ne kaikki sanat jota se sano ja sitten ne yhdessä tiesi ne.
Ei naurattanut eikä pelottanut. Tää oli sellainen elokuva joka ei ollut niinkuin pelottava ja siinä ei melkein tapahtunut mitään pelottavaa tai naurettavaa.
Oli tää ihan hyvä.