perjantai 20. heinäkuuta 2012

Aki Ollikainen: Nälkävuosi (Siltala)

Nälkävuosi on Aki Ollikaisen esikoisteos. Löysin tämän kirjan "Oota, mä luen tän eka loppuun" blogin kautta (kiitos siitä!). Nämä ei-vielä-tunnettu-nimi-ja-ei-niin-suuri-kustantamo kirjat ei ensimmäisenä pomppaa esiin kirjakauppojen tai kirjastojen hyllyiltä ja sen takia näitä tulee ihan liian harvoin luettua.

Nälkävuosi kertoo lohduttoman tarinan vuoden 1867 Suomesta. Ruoka on katovuosien seurauksena loppunut ja ihmiset taistelevat hengestään ankaran talven keskellä. Toisessa pääosassa on torpassaan asuva aviopari Juhani ja Marja sekä heidän lapsensa Mataleena ja Juho. Tarinaa kerrotaan myös parempiosaisten näkökulmasta, Helsinkiläiset Renqvistin veljekset Teo (lääkäri) ja Lars (apulaiskamreeri) eivät näe nälkää, mutta joutuvat nälänhädän kanssa läheisiin tekemisiin. Nälkävuosi seuraa näiden ihmisten taivalta kurjuuden ja pimeyden keskellä.

Nälkävuosi on lyhyt kirja, mutta jokainen lause tuntuu tarkkaan mietityltä.

"Velli kupissa näyttää loskaiselta lumelta, sellaiselta joka keväisin sotkee navettapolkuja"

Ollikainen kirjoittaa koskettavan aidontuntoisesti, yhtäaikaa koruttomasti ja runollisesti. Kirjaa tekee mieli lukea rauhassa, jokaista lausetta ja kappaletta makustellen ja välillä uudelleen lukien. Oikeastaan ainoa asia joka häiritsi oli kohtuu runsas unien kuvaaminen. Vaikka unilla on selkeä paikka hämärän rajamailla kulkevien ihmisten kuvaamisessa, jäi niistä silti hieman sellainen olo, että kirjan ote katkesi niillä kohdin.

Nälkävuosi on koskettava ja ahdistava. Jostain pimeyden, nälän, lumen ja tuiskun alta kuitenkin hohkaa toivo paremmasta huomisesta. Hieno esikoisteos Ollikaiselta. Toivottavasti jatkossa hänestä kuullaan lisää, suomalaista vahvaa historiallista proosaa ei todellakaan ole liikaa.

* * * *

torstai 5. heinäkuuta 2012

Esko Valtaoja: Kosmoksen siruja (Ursa)

Ostin ensimmäisen Valtaojan kirjan - Kotona maailmankaikkeudessa - itselleni kun se voitti vuonna 2002 Tieto-Finlandia-palkinnon. Kirja oli mainio ja trilogian seuraavat osat hankin heti niiden ilmestyttyä. Etenkin sarjan keskimmäinen osa Avoin tie teki minuun suuren vaikutuksen ja se on tullut luettua toiseenkin kertaan. Siinä Valtaojan tulevaisuuden visiot olivat virkistävällä tavalla uudenlaisia ja jäivät pitkäksi aikaa mieleen pyörimään. Tätä Kosmoksen siruja teoksen hommaamista pitkitin pidempään, kyseessä kun ei ole varsinainen kirja vaan kokoelma Valtaojan kirjoituksia eri paikoista vuosien varrelta. Lopulta ostin kirjan kirjahyllyyni muiden Valtaojan kirjojen viereen.

Kosmoksen siruja on siis artikkelikokoelma, se sisältää yhteensä 23 Valtaojan kirjoitusta, joista kolmea ei ole aikaisemmin julkaistu. Kaikkiin juttuihin on lisäksi liitetty jälkisanat, joissa Valtaoja peilaa kirjoitustaan nykyhetkeen ja kertoo esimerkiksi itse jutun kirjoitusprosessista. Kirjoitusten aihepiiri pyörii tähtitieteen ympärillä, mutta ottaa sieltä hyppyjä esimerkiksi historiantutkimuksen,kvanttifysiikan, maailmankatsomusten ja tulevaisuuden visioiden suuntaan.Taas kerran itseäni kiehtoi eniten Valtaojan tulevaisuusvisiot, esimerkiksi "Avaruuslentojen ensimmäinen vuosituhat 1957-2957" oli innostavasti kirjoitettu kuvaelma (tai kuvitelma) siitä, kuinka avaruuslennot tulevat kehittymään.

Artikkeleissa on - kuten Valtaoja itsekin alussa myöntää - jonkin verran päällekkäisyyksiä ja toistoa. Senpä takia on erittäin hyvä idea ollut lisätä pitkähköt jälkisanat jokaisen kirjoituksen loppuun. Muutamassa tapauksessa itse jälkisanat olivat mielenkiintoisempia kuin itse artikkeli. Näin on esimerkiksi kirjan ensimmäisessä artikkelissa jossa jälkisanoissa puidaan sarjakuvataiteilija Ville Rannan muutaman vuoden takaista pilakuvajupakkaa, ja Valtaoja on liittänyt kirjaan mukaan erinomaisen aihetta käsittelevän Turun Sanomissa julkaistun kolumninsa.

Kosmoksen siruja on mielenkiintoista luettavaa ja kaikki kirjoitukset ovat ilman muuta lukemisen arvoisia. Mutta artikkelikokoelma on kuitenkin artikkelikokoelma vaikka jälkisanoilla paistaisi ja muutamalla uudella jutulla maustaisi. Siksi "vain" kolme tähteä tälle - kyseessä on mielenkiintoinen, kansantajuinen ja hyvin kirjoitettu tietokirja, mutta se jokin punainen lanka mikä nostaa omassa arvosteluasteikossani esimerkiksi Avoimen tien viiden tähden teokseksi tästä - luonnollisestikin - puuttuu. 

 * * *

keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis (Siltala)

Heti alkuun muutama fakta jotka mahdollisesti vaikuttavat tähän arvosteluun: 1) Tämä on ensimmäinen Kyrön kirjoittama kirja jonka olen lukenut ja 2) olen lukenut lukuisia Arto Paasilinnan kirjoja, mutta 3) en ole lukenut Jäniksen vuotta ja 4) tämä oli ensimmäinen kirja jonka luin lähes kokonaan kännykän näytöltä.

Kerjäläinen ja jänis kertoo romanialaisesta Vatanescusta joka päätyy Suomeen kerjäläiseksi tavoitteenaan tienata rahat joilla ostaa pojalleen nappulakengät. Kirjan alkupuolella Vatanescun seuraan liittyy city-kani jonka Vatanescu pelastaa jahtaajiensa kynsistä. Tarinassa liikutaan Suomen päästä päähän, Helsingin kaduilta Lapin lakkasoille. Yllättävät tapahtumankäänteet alkavat ohjaamaan Vatanescua kohti hänen tulevaa kohtaloaan. Vatanescun lisäksi seurataan muunmuassa venäläistä rikollista Jegor Kugaria ja suomalaista Tavallisten Ihmisten Puolueen puheenjohtajaa Simo Pahvia

Kerjäläinen ja jänis on tyyliltään puhdasverinen veijaritarina a'la Arto Paasilinna. Kirja on sopiva sekoitus (lähes) absurdeja juonenkäänteitä, ihanan särmikkäitä henkilöitä, kuivaa huumoria ja alleviivaamatonta yhteiskuntakritiikkiä. Kyrö ei yritä peitellä millään lailla kirjansa esikuvaa vaan Paasilinna ja Jäniksen vuosi saavat mainintansa - niin suoraan kuin rivien välistäkin - useaan kertaan kirjan aikana. Kun sivistyksessäni on Jäniksen vuoden mentävä aukko, jäi mieleen että kuinkahan paljon Kyrön kirjassa on viittauksia Paasilinnan teokseen (jotka menivät minulta ohi). Joka tapauksessa kaikesta paistaa läpi, että Kyrö kunnioittaa ja arvostaa Paasilinnan tuotantoa, Kerjäläinen ja jänis on paitsi mukavaa luettavaa myös selkeä kumarrus ja hieno ele Paasilinnan suuntaan.

Tähtiä annan kirjalle edellä olevista kehuista huolimatta vain kolme kappaletta. Vaikkakin Kerjäläinen ja jänis on lajityyppinsä oivallinen edustaja, eivät nämä veijaritarinat koskaan ole tuntuneet itselle siltä kaikkein mieluisimmalta luettavalta. Kirja kyllä tuli luettua nopeasti läpi ja Kyrön kirjoitustyyli on mukavan omaperäistä, mutta suuremmat tunteenpurkaukset kirjan suuntaan jäivät puuttumaan. Erinomaista kesälukemista laiturin nokkaan kuitenkin!

Mainitsin alussa, että luin kirjan kännykän näytöltä. Tähän syynä oli se, että pääsin lukemaan Kerjäläisen ja jäniksen osana Pulp Republic:n sosiaalisen e-kirjapalvelun koekäyttöä. Miellyttävä ja mielenkiintoinen lukukokemus - toivottavasti tuosta palvelusta kuullaan lisää!

* * *

maanantai 25. kesäkuuta 2012

Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat (WSOY)

Suomalaisista tiedettä popularisoivista kirjailijoista lienee tunnetuimmat ovat Esko Valtaoja ja Kari Enqvist. Enqvist on näistä kahdesta se, joka edustaa "kovempaa tiedelinjaa" ja sitä myötä erittäin tiedekeskeistä maailmankuvaa. Olen Enqvistiltä aikaisemmin lukenut teoksen Monimutkaisuus, joka meni monessa kohdassa yli ymmärrykseni, vaikka kuinka yritin lukea lauseita uudelleen ja uudelleen. Joka tapauksessa Monimutkaisuus oli mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu tiedekirja ja niinpä poimin kirjaston hyllystä mukaani Enqvistiltä toisenkin kirjan.

Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat pohtii ihmisyyttä, elämää, kuolemaa ja uskontoja tiedemiehen näkökulmasta. Yllätyksekseni kirja oli helppolukuinen ja sisälsi paljon Enqvistin omia kokemuksia, esimerkiksi hänen oman äitinsä sairaudesta. Mieltäisin monelta osin kirjan enemmän filosofiseksi teokseksi kuin varsinaiseksi tiedekirjaksi, vaikkakin kirjassa paljon myös (kvantti)fysiikkaa, kosmologiaa ja matematiikkaa käsitelläänkin.

Aluksi tuntui että kirja rönsyilee - lähes tajunnanvirtana - alueesta toiseen. Välillä käsitellään Hiroshiman ydinpommitusta, välillä Enqvistin lähisukua ja välillä kritisoidaan uskontoja. Jotenkin paketti kuitenkin pysyy hyvin kasassa ja kirja tuli luettua läpi hyvinkin nopealla tahdilla. Enqvist kirjoittaa sujuvasti eikä sorru turhaan termeillä kikkailuun.

Enqvist on elämänkatsomukseltaan uskonnoton. Hän käykin kirjassa välillä kovasanaisesti ristiretkeä uskontoja vastaan. Vaikka tyyli voi joitain ärsyttää, tai jopa loukata, niin pidin hänen tyylistään sanoa asiat suoraan, kiertelemättä ja kaunistelematta. Välillä tosin tuntui että itse aiheesta - kuoleman pohtimisesta - eksyttiin pamflettimaiseen saarnaamiseen,

Kirja oli välillä lähes ahdistavaa luettavaa kun alkoi tarkemmin pohtimaan Enqvistin käsitystä siitä, että ihminen on viime kädessä vain (erittäin monimutkainen) molekyylitason kone, eikä mitään "minää" tai "sielua" sen alta löydy. Käytännössähän tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että vapaata tahtoa ei ole olemassa. Muutenkin kirjoittajan näkemykset olivat välillä aika masentavia, jokseenkin samalla myös järkeenkäypiä. Onnekin Enqvist päättää kirjansa elämänuskoon ja rakkauden arvostamiseen ja jättää tämän myötä seesteisen jälkimaun.

Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat antoi paljon uutta ajateltavaa ja on jo sen takia suositeltavaa lukemista kenelle vain. Monella varmasti oma elämänkatsomus konfliktoi Enqvistin ajatusten kanssa, mutta kirja kannattaa silti jaksaa lukea läpi. Samaa mieltähän ei ole pakko olla.

* * * *

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Lee Child: Linnoitus (Karisto)

Linnoitus on Childin Jack Reacher sarjan toinen kirja (ilmestynyt 1998), mutta se on suomennettu vasta 2011 sarjan viidentenätoista suomennoksena. Joskus ihmetyttää tämä väärässä järjestyksessä suomentaminen.

Olen esitellyt Jack Reacherin jo aikaisemmissa arvioissa. Linnoitus on erittäin tyypillinen Jack Reacher  sarjan jännäri. Tämä tarkoittaa melko suoraviivaista juonta, ajoittain alleviivattua väkivaltaa ja selkeää jaottelua hyviin ja pahoihin. Ja taas kerran noin kuvailtuna kirja ei kuulosta yhtään hyvältä. Ja taas kerran Jack Reacher koukutti täysillä mukaansa koko kirjan ajaksi!

Tälläkin kertaa kirjassa mennään suoraan asiaan ilman pitkiä johdantoja. Reacher sattuu olemaan väärään aikaan väärässä paikassa ja tulee kidnapatuksi yhdessä nuoren naisen kanssa. Pitkän automatkan päätteeksi heidät viedään hylättyyn kaivoskaupunkiin, jossa leiriään pitää rasistinen puolisotilaallinen lahko. Asetelma on taas monessa kohdassa Reacher vastaan iso joukko pahoja rosvoja. Arvaatte varmaan kuka lopulta voittaa.

Linnoituksessa Reacher tuntui vielä hitusen verran enemmän supersankarila kuin aikaisemmin lukemissani sarjan kirjoissa. Tämä välillä häiritsi kun rosvojen voittaminen tuntui jo liian helpolta. Loppuratkaisu oli jossain määrin anti-kliimaksi, toiminta vähän hyytyi kalkkiviivoilla. Child kuitenkin kirjoittaa todella vangitsevasti ja kahden rinnakkaisen näkökulman (Reacher ja FBI) käyttäminen toimi hyvin. Taas kerran on siis tarjolla helppolukuista, nopeatempoista ja jännittävää lukemista sellaisessa paketissa, että kirjaa ei meinaa malttaa käsistään laskea.

* * *

maanantai 28. toukokuuta 2012

Thomas Enger: Aavekipu (Otava)

Mistä näitä hyviä skandinaavisia dekkaristeja oikein tulee? Thomas Enger on norjalainen dekkaristi jota on joissain arvioissa nostettu jopa Jo Nesbön kanssa samalle viivalle. Ihan niin korkealle en Engeriä tämän kirjan perusteella nosta, vaikka Aavekipu onkin hyvä kirja.

Aavekipu on itse asiassa sarjan toinen osa, ensimmäinen (Valekuollut) on minulla vielä lukematta. Aavekipu toimi kuitenkin hyvin myös itsenäisenä kirjana. Engerin dekkareissa pääosassa on toimittaja Henning Juul. Tällä kertaa - huoh - päähenkilöllä ei ole alkoholiongelmaa eikä hän ole eläköitymässä oleva yksinäinen poliisi. Juulilla on kuitenkin omat traumansa, hän käy jatkuvasti läpi kaksi vuotta aiemmin kuolleen poikansa kuolemaan johtaneita tapahtumia ja etenkin niiden syitä.

Kirjan juonesta paljastan sen verran että siinä Juul lupautuu auttamaan ruotsalaista kovanaamaa Tore Pullia, jota kärsii vankilatuomiota murhasta jota ei ole tehnyt. Juonesta purkautuu uusia kerroksia kun Henning kiertää kovanaamojen punttisaleja ja yökerhoja. Ja lopuksi - paljastetaan vielä nyt tämäkin - myös Henning itse joutuu vaaraan.

Juoni siis on melkoisen perusaineksista koottu, mutta pitää sisällään muutaman omaperäisen käänteen. Etenkin kuvaaja Thorleif Brendeniin liittyvät tapahtumat toivat vauhtia tarinaan. Enger kirjoittaa sujuvasti ja ilman turhia kikkailuja. Muutama kielikuva pisti silmään vähän kömpelönä ja tietty varman päälle pelaaminen näkyi tekstin jonkinasteisena "virkamiesmäisyytenä".

Odotan kiinnostuksella sarjan seuraavia osia ja toivon, että Engerin kirjoittamiseen tulee vähän rohkeutta lisää.

* * *

keskiviikko 16. toukokuuta 2012

Kovasikajuttu (elokuva)

Suomessa tehdään nykyään erinomaisia dokumenttielokuvia.  Dokumentti on mielestäni aivan liian aliarvostettu elokuvan laji. Siinä jos missä käsiteltävät asiat saavat aikaan suuria tunteita kun tietää että päähenkilöt ovat oikeasti olemassa, asiat ovat oikeasti tapahtuneet. Tuleeko kuitenkin monelle edelleen dokumentista mieleen tylsä stereotypia monotonisesti-puhuva-pää-on-poliittisesti-korrekti--ja-näyttää-kalvoilta-tilastoja? Ainakin nyt elokuvateatterin sali oli lähes tyhjä.

Mutta Kovasikajuttu dokumentti ei todellakaan ole tylsä! Eikä poliittisesti korrekti.

Kovasikajuttu kertoo Pertti Kurikan Nimipäivät nimisestä punk-bändistä. Bändin jäsenet ovat kaikki kehitysvammaisia suomalaisia miehiä. Dokumentti on ennen kaikkea musiikkidokumentti bändistä (jonka jäsenet nyt sattuvat olemaan kehitysvammaisia) eikä elokuva kehitysvammaisista (jotka sattuvat soittamaan bändissä). Tämä lähestymistapa tuntuukin ainoalta oikealta ja dokumentti esittää asiansa suoraan, mutta alleviivaamatta. Pääosassa on bändi ja sen musiikki ja bändin jäsenten tarinoita kerrotaan sen lomassa.

Elokuva on aina hyvä kun sen aikana saa nauraa, itkeä ja välillä kylmät väreet menevät pitkin selkää. Kovasikajuttu on tällainen elokuva. Lisäksi sen herättämät ajatukset jäivät mieleen pyörimään. Suosittelen kaikille. Viisi tähteä.