Mirjami Sirén: Kaupunki ilman koteja (Myllylahti)

Nuortenkirja Kaupunki ilman koteja on Sirénin esikoisromaani. Tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Airepoliksen kaupunkivaltioon. Airepolis on suljettu valtio, jossa innovointi on nostettu kaiken keskiöön. Innovaatioita pyritään houkuttelemaan esiin pakottamalla kansalaisia viettämään aikaa Luovuuskuutioissa. Kirjan nimi tulee siitä, että myös asuinpaikan vaihtaminen joka päivä katsotaan asiaksi, joka saa luovuuden kukkimaan.

Pääosassa on neljätoistavuotias Kipinä, joka heti kirjan ensimmäisessä luvussa aloittaa pakomatkan Airepoliksesta yhdessä yksinhuoltajaisänsä ja pikkusiskonsa kanssa. Ei liene suuri juonenpaljastus, jos kerron, että pakomatka ei mene suunnitelmien mukaan ja saa aikaan perheen elämän muutoksen, joka sysää kirjan tapahtumat liikkeelle.

Kirjan tapahtumien ajankohtaa ei kerrota, mutta omassa mielessäni sijoitin tarinan jonnekin lähitulevaisuuteen. Kirjassa esitelty teknologia ei sinällään ole mitään sci-fiä, ja valtiomuotona kuvatun kaltainen kansalaisten kontrollointiin perustuva oligarkia lienee valitettavan lähellä todellisuutta useassakin eri maassa (esimerkiksi Kiinan uiguurialueet).

Sirén on hyvin saanut aikaiseksi samaistuttavan ja vähän ahdistavankin täältä täytyy päästä pois -fiiliksen. Kipinä tuntee tukahtuvansa niin Airepolikseen, Luovuuskuutioon kuin pakoauton piilopaikkaankin. Romaanin pohjavire onkin kohtuullisen vakava, vaikka lasten välisissä dialogeissa tunnelmaa kevennetäänkin.

Aikuislukijana pakko tehdä innovaatioita -selitys monelle kirjan ympäristön kannalta olennaiselle asialle hieman häiritsi ja vei uskottavuutta, kun sitä ei juurikaan avattu. Lisäksi Kipinä tuntui välillä uskomattoman kiltiltä ja urhealta tapahtumat huomioon ottaen. Olisin kaivannut päähenkilöön särmää napsun lisää.

Kirja muistutti monelta osin Ulpu-Maria Lehtisen Kalmanperhon kutsua (jonka olen arvioinut aiemmin Instagramissa). Kummassakin kirjassa päähenkilö on 14-vuotias, joka kantaa huolta sisaruksestaan. Kummassakin liikutaan hienosti luodussa fiktiivisessä ympäristössä, ja kirjoitustyylissäkin oli mielestäni paljon samaa. Voisin kuvitella, että jos tykkäsit Kalmanperhosta, myös Sirénin kirja iskee - ja toisinpäin.

Kaupunki ilman koteja on sujuvasti etenevä, jännittävä ja mielikuvitusta kutkuttava kirja. Vahva suositus tälle etenkin yläasteikäisille! 

* * *

 

Satu Rämö: Hildur (WSOY)

Hildur on keikkunut jo hyvän aikaa erilaisten kirjalistojen kärkipaikoilla. Some-termein voisi sanoa sen suosion menneen viraaliksi. Tämä suosio yhtä aikaa sekä houkutti tarttumaan kirjaan, että loi paljon ennakko-odotuksia.

Ennakko-odotusteni mukaan epäilin kovasti, olisiko kirja sellainen, joka itseäni kiinnostaisi. Muutaman lukemani arvion ja esittelyn perusteella kuvittelin kirjan seuraavanlaiseksi: sekoitus Islannin matkaopasta, murhamysteeriä, feel-good tunnelmaa ja muinaisen Islannin mystiikkaa. Seuraavassa tarkastelu siitä, miten ennakko-odotukseni täyttyivät.

Islannin matkaopas. Kyllä! Rämö tuntee asuinmaansa ja on selvästi tehnyt paljon faktan tarkistusta, kirja on täynnä islantitietoutta. Tämä on myös se juttu, joka eniten erottaa kirjan lukuisista muista suomalaisista vastaavista dekkareista.  Enimmäkseen tykkäsin tästä kovasti, Islanti maana ja etenkin kaukana pääkaupungista olevat Länsivuonot, on selkeästi yksi kirjan päähenkilö. Muutamaan otteeseen tuli kuitenkin matkaopas-fiilis, kun knoppitietoa oli liimattu tapahtumien päälle omaan makuuni turhan keinotekoisesti. Karrikoiden vähän samaan tyyliin kuin jos Suomeen sijoittuvassa jännärissä lukisi "Murhaaja lähestyi minua uhkaavasti. Huomioni kiinnitti hänen päällään oleva vihreä anorakki. Nämä takit olivat Suomessa hyvin suosittuja ja kajaanilainen firma oli valmistanut niitä jo 80-luvun alusta asti."

Murhamysteeri. Hildur on vanhan ajan dekkari hyvässä ja pahassa. Mukana ei ole sadistista väkivaltaa eikä tikittävää jännitystä. Sen sijaa Rämö punoo murhista villapaidan pehmoisen vyyhden ja purkaa sen tyylikkäästi viimeisissä luvuissa. Juoni on taitavasti rakennettu, tarpeeksi uskottava ja yllättävä. Juonen puolesta kirjan halusi ilman muuta lukea loppuun, mutta en nyt ihan täysillä siihen koukuttunut - välillä tarina eteni mielestäni liiankin leppoisasti.

Feel-good tunnelma. No tätä riitti! Vaikka osa tapahtumista oli päähenkilölle kovin traumaattisia, oli päällimmäisenä lukufiiliksenä kuitenkin koko ajan turvallinen ja miellyttävä olo. Ei ahdistanut, pelottanut eikä ärsyttänyt. Hildurissa hahmona oli sopivasti särmää (talvisessa meressä surffaus rocks!), samoin kuin Suomesta työvaihtoon saapuvassa Jakobissa. Muut henkilöt jäivät ohuemmiksi.

Islannin mystiikka. Jostain syystä luulin, että (iso) osa kirjan tapahtumista sijoittuu jonnekin keskiajalle. Tätä luuloa vahvisti vuoteen 1550 sijoittuva ensimmäinen luku. Odotin (lue: pelkäsin), että tarinaan sekoittuu fantasiaelementtejä, jossa vuosisatojen välille löytyy yhteyksiä ja pahimmillaan muinaiset islantilaiset jumalat melskaavat murhatutkinnan keskellä. Mikään edellä mainituista ei toteutunut, vaan tarina oli vahvasti reaalimaailmassa kiinni. Ensimmäinen luku jäi minulle vähän mysteeriksi, oliko se vain tervetulotoivotus Islantiin?

Kirjan juonesta en tähän nyt kerro sen enempää, mitä takakannessa lukee. Lyhyesti: Rikosetsivä Hildur (en kirjoita sukunimeä, kun siinä on hankalia islantilaisia kirjaimia ja muutenkaan Islannissa ei sukunimiä juuri käytetä) saa työparikseen suomalaisen poliisiharjoittelija Jakobin. Murhatutkimus tuo esiin vuosikymmeniä vanhoja salaisuuksia.

Rämö kirjoittaa sujuvasti ja kirjaa on helppo lukea. Ekstrapisteet ja papukaijamerkki tulevat ruokien ja juomien kuvailusta - lukiessa tuli usein nälkä tai jano.

Rakenteellisesti kirja on myös helposti omaksuttava. Tapahtumia kerrotaan lähes koko ajan Hildurin näkökulmasta, takaumia tai vastaavia ei juurikaan käytetä ja nykyajan tapahtumien kokonaiskesto on vain kuukauden verran. Kronologisesti etenevää kerrontaa katkaisevat tuntemattoman henkilön lyhyet ajatukset. Tätä "pahis kertoo sekavia ajatuksiaan lyhyissä kursiivilla painetuissa luvuissa" -ratkaisua näkee nykyään joka toisessa dekkarissa, enkä itse siihen (enää) oikein jaksa syttyä.

Juttelin kirjasta tyttäreni kanssa. Hän on äänikirjojen suurkuluttaja ja oli juuri kuunnellut Hildurin. Hän oli kirjasta kovasti tykännyt ja kehui etenkin sen cozy-crime fiilistä ja sitä, että tarina eteni koko ajan mielenkiintoisesti eteenpäin. Ainoa asia, mitä hän vähän kritisoi, oli Jakobin neulontaharrastuksen liiallinen ihmettely kirjassa tyyliin "ohoh, mies neuloo, uskomatonta" (no, tässä vahvaa kärjistystä minun toimestani 😁).

Omasta mielestäni Hildur on hyvä dekkari. Valtavirrasta sen erottaa etenkin taitavasti kuvattu Islanti tapahtumapaikkana. Viimeisen sivun tapahtumat saivat aikaan tunteen, että kyllä minä varmaan sen jatko-osankin luen.

* * *

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli (WSOY)

Auringon pimeä puoli voitti vuoden 2019 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Kun tämän lisäksi juoni esittelytekstin perusteella vaikutti kiehtovalta yhdistelmältä jännitystä ja aikamatkailua, oli kirja helppo valinta lukulistalleni.

Kirjan päähenkilö on kuusitoistavuotias Emilia. Hän asuu eristetyssä diktatuurissa, Kaivoksen kaupungissa. Juonesta ei tee mieli paljastaa yhtään liikaa, ja niinpä tyydyn vain toteamaan, että luvassa on itsensä etsimistä, valtaapitäviä vastaan kapinointia ja salaperäisiä henkilöitä.

Rasi-Koskinen kirjoittaa vangitsevasti. Hän onnistuu tyylillään loihtimaan kaiken tapahtuvan päälle usvamaisen mystisen verhon, mutta tekstiä on silti helppo lukea.

Aikamatkailu kirjassa kuin kirjassa sisältää aina samat isoisäparadoksit ja madonreikäteoriat. Tässäkään kirjassa niiltä ei vältytä. Kirjailija käyttää kuitenkin ilahduttavan aitoja ja tuoreita teorioita ajassa liikkumista selittäessään. Vaikka olen ajasta ja sen luonteesta paljon lukenut sekä tieto- että kaunokirjallisuudesta, toi Auringon pimeä puoli kuitenkin uusi ajatuksia ja laittoi ajatukset liikkeelle. Mikään kova sci-fi kirja tämä ei silti missään tapauksessa ole, vaan keskiössä ovat vahvasti ihmiset ja tunteet, eivät koneet ja teoriat.

Kirjassa oli paljon samaa kuin 2021 lanu-Finlandian voittaneessa Mistä valo pääsee sisään -teoksessa. Ainakin dystooppinen tulevaisuudenkuva totalitäärisestä hallinnosta, aikuisuuden kynnyksellä oleva päähenkilö ja valtarakenteita vastaan kapinointi yhdistävät näitä (ja lukuisia muita) kirjoja. Yhteistä on myös se, että vaikka kirjat ovat nuortenkirjoja, sopivat ne aivan yhtä hyvin aikuisen luettavaksi.

Koukutuin alussa tarinaan ihan täysillä ja kirjaa piti päästä joka välissä lukemaan. Loppua kohti lukuinnostus kuitenkin hieman laantui. Kirja on pitkähkö (366 sivua) ja pituuteen nähden tapahtumia on loppujen lopuksi vähän. Viimeisen reilun sadan sivun aikana tuli usein fiilis, että tarina junnaa paikoillaan ja samaa asiaa kerrotaan uudestaan. Osaksi tämä oli tarkoituksellista ja juonelle olennaista, mutta silti pieni tylsyyden tunne iski kirjan loppupuolella ennen loppuratkaisuja.

Auringon pimeä puoli on sopivan erilainen ja erinomaisesti kirjoitettu kirja, joka saa aivoissa aikaan mukavaa solmuun menemisen tunnetta. Sopii niin nuorille kuin aikuisillekin.

* * *

Lucinda Riley: Seitsemän sisarta (Bazar)

Seitsemän sisarta aloitti suursuosioon nousseen kirjasarjan, jonka kirjoittaja Lucinda Riley menehtyi tämän vuoden kesäkuussa. Olen kirjasarjaan törmännyt todella usein viime kuukausina: Sosiaalisessa mediassa, kirjastojen varatuimmat listoilla ja Rileyn suru-uutisen yhteydessä. Niinpä päätin sivistää itseäni ja lukea tämän sarjan avausosan, vaikka jo ennalta arvelin, ettei kirja ihan minun suosikkigenreäni olekaan.

Omaperäinen miljonääri on adoptoinut kuusi tyttöä. Lasten kasvatuksesta on ensisijaisesti vastannut miljonäärin palkkalistoilla oleva huoltaja. Kirjasarja alkaa miljonäärin, jolle adoptiolapset ovat antaneet nimen Papa Salt, kuolemasta. Kirja kerrallaan selvitetään kunkin nyt jo aikuisen tyttären historiaa ja sitä, ketkä heidän oikeat vanhempansa ovat. Seitsemän sisarta kertoo sisarkatraan vanhimman, Maian, tarinan. Selvitystyö johtaa Rio de Janeiroon ja Pariisiin, sekä nykyajassa, että 1920-luvulla, jolloin Rion kuuluisaa Kristus-patsasta rakennettiin.

Sadan vuoden aikaiset tapahtumat toivat jossain määrin mieleeni Ken Folletin erinomaisen Kingsbridge-sarjan. Valitettavasti ainakin omaan makuuni Seitsemän Sisarta oli Folletin sarjaan verrattuna eräänlainen kevytversio. Olisin kaivannut paljon enemmän särmää ja juonenkäänteitä, etenkin kirjan lähes seitsemänsadan sivun  pituuden huomioon ottaen. Kristus-patsaaseen liittyvä tieto oli mielenkiintoista, siitä olisin mielelläni lukenut enemmänkin.

Juonen keskiössä on tuttuakin tutumpi "kielletty rakkaus yläluokkaisen naisen ja köyhän, mutta taiteellisen ja tunteellisen miehen välillä". Titanic, anyone? Lähes koko kirja pyörii tämän aiheen ympärillä, välillä kyllästymiseen asti.

Kirjaa voisi ehkä luonnehtia disneymäiseksi; se sopii kaikille, ei ole liian pelottava eikä ahdistava, ei sisällä väkivaltaa eikä seksiä (no, seksiä on vähän, mutta silleen vanhan Suomi-Filmin tyyliin kiltisti). Toisaalta kirjaa on helppo lukea, se on sujuvasti kirjoitettu ja Riley on mielestäni onnistunut hyvin 1920-luvun autenttisen ilmapiirin kuvailuissa. Tykkäsin Pariisista.

Olen aina kammoksunut termiä lukuromaani (enkä edes ihan ymmärrä mitä se tarkoittaa). Seitsemän sisarta on ehkä sitten semmoinen. Viihdyttävä, helppo ja kevyt. Luulen, että itselleni sarjaa riitti tämä yksi osa, vaikka hyvillä mielin tämän loppuun asti luinkin.

* * *

 

Vesa Sisättö: Valot Näsinneulan yllä (Osuuskumma)

Maailma vinksahtaa raiteeltaan. Näennäisesti kaikki on kuten ennen. Mutta keitä ovat katukuvaan ilmestyneet vaiteliaat seisoskelijat? Miksi intiaanien määrä Suomessa lisääntyy? Onko Coca-Colan väri muuttunut ja mikä on Pepsi? Ja ennen kaikkea: Miksi Joonaksen paikan aviomiehenä ja isänä on ottanut toinen Joonas?

Valot Näsinneulan yllä on ihana sekoitus normaalia ja epänormaalia. Absurdit tapahtumat sulautuvat luontevasti päähenkilö Joonaksen toimittajan työn ja jatkuvan ryyppäämisen rytmittämään elämään. Mukaan mahtuu myös aidon tuntuinen rakkaustarina.

Yksi kirjan teemoista on ilmastonmuutos. Helsinki on veden vallassa ja Tampere uusi pääkaupunki. Tämä teema jää kuitenkin muiden tapahtumien varjoon, eikä kirja ollutkaan ennakko-odotusteni mukaisesti ilmastodystopia. Hyvä näin.

Tykkäsin kovasti kirjassa vaiheesta, joka sijoittuu Antarktikselle perustettuun AntaSuomeen. Sinne sijoitetuista tapahtumista olisin mielelläni lukenut enemmänkin, AntaSuomi toi hyvän muutoksen tarinaan juuri  siinä kohdassa, kun vaihtelua aloin kaivata. Kirjan loppu oli pieni antikliimaksi. Absurdeja ilmiöitä selitetään rautalangan kanssa, mutta - kuten usein spe-fi:ssä - epärationaalisten tapahtumien selittäminen rationaalisesti tuntuu vähän kököltä. En myöskään lämmennyt lopun toimintapainotteiseen "pelastetaan maailma" -osioon.

Kokonaisuutena Valot Näsinneulan yllä oli miellyttävän erilainen ja arjesta tehokkaasti irrottava lukukokemus, tykkäsin kovasti. Jostain syystä lukemisen aikana alkoi aina tehdä mieli kylmää olutta.

PS. Löysin kirjan Hesarin arvostelun kautta. En kuitenkaan suosittele lukemaan kyseessä olevaa juttua ennen kirjaa. Mielestäni se sisältää liikaa juonipaljastuksia.

* * *

Marko Immonen: Murhapaikanhakijat (Myllylahti)

Murhapaikanhakijat on Marko Immosen toinen kirja. Se ehti lojua koskemattomana yöpöydälläni useita viikkoja ennen lukemista. Kirjan nimi tuntui jotenkin tympeältä ja kansikuva valjulta. Kirja ei ulkoiselta olemukseltaan vetänyt puoleensa.

Murhapaikanhakijat kertoo maahanmuutosta, terrorismista, kansainvälisestä juonittelusta, parisuhdeongelmista ja ystävyydestä. Yksi humalahakuisen illan päättävä taksireissu muuttaa päähenkilön elämän.

Kirjan päähenkilöstä tuli mieleen yksi kaikkien aikojen parhaista tv-sarjoista, Breaking Bad. Kummassakin nössöyteen taipuva kemisti sotkeutuu pakon edessä laittomuuksiin ja muuttuu tarinan aikana karummaksi ihmiseksi. Mikään Walter White ei Murhapaikanhakijoiden Jaakko Puustinen kuitenkaan ole, vaan hän säilyttää tietynlaisen viattomuutensa loppuun asti.

Kirja alkuosa on koukuttavinta jännäriä mitä olen pitkään aikaan lukenut. Immonen kuljettaa tarinaa sujuvasti ja tiputtelee tasaisin väliajoin juonenkäänteitä jotka aidosti yllättävät. Ahmin kirjaa puoleen väliin asti lähes yhdeltä istumalta.

Tarinaa kerrotaan minä-muodossa useamman eri henkilön näkökulmasta. Aluksi tämä vähän hämmensi, mutta loppujen lopuksi rakenne toimi hyvin.

Kirjan jännite valitettavsti lässähti loppua kohden. Kirjan alun intiimin tiivis tunnelma hävisi kun kuvioihin tulivat kansaiväliset tiedustelupalvelut, politiikka ja toiminta siirtyi useaan eri maahan. Monin paikoin luvuissa oli selittämisen makua ja yllättävän käänteet vähenivät loppua kohden. Sinällään intensiivinen ja vauhdikas loppukohtauskaan ei enää alun jännitettä tuonut takaisin.

Immosen viljelemä kuiva huumori toimii mainiosti. Hän flirttailee nautittavasti vakoojaelokuvien klisheiden kanssa. Mikä onnistuu Bondille ei onnistu Puustiselle - ja hyvä näin. Pisteet kirjailijalle myös maahanmuuton käsittelystä. Aihe on nyky-Suomessa kovin mielipidelatautunut, mutta Immonen onnistuu ottamaan maahanmuuttoon liittyvät piirteet mukaan luonnollisen oloisesti ja saarnaamatta asiasta suuntaan tai toiseen.

Murhapaikanhakijoista jäi kaksijakoiset fiilikset. Kirjan puolessa välissä olin valmis julistamaan sen parhaaksi vuoden aikana lukemakseni jännäriksi. Lopun keskinkertaisuus taas jätti vähän valjun loppumaun. Immosen kirjoitustyyli jätti odottamaan hänen seuraavaa kirjaansa.

Sain kirjan arvostelukappaleena Myllylahdelta.


* * *

Blake Crouch: Pimeää ainetta (Tammi)

Pimeää ainetta sai uusimmassa Suomen dekkariseuran Ruumiin kulttuuri -lehdessä hyvät arvostelut. Kun lisäksi ymmärsin kirjan yhdistävän jännitysjuonen kvanttifysiikaan, näppäsin heti Ruumiin kulttuurin arvostelusta kännykkäkuvan jotta muistaisin seuraavalla kirjastokäynnillä etsiä kirjan käsiini.

Tarina lähtee liikkeelle vauhdikkaasti. Liikoja sivuja ei uhrata henkilöiden esittelyyn, vaan lukija temmataan mukaan hengästyttävään vauhtiin heti ensimmäisellä sivulla kesken leppoisan koti-illan kuvailun.

Kukaan ei kerro etukäteen, että kaikki muuttuu pian, että kaikki riuhtaistaan pois.

Päähenkilö fyysikko-opettaja Jason Dessenin elämä todellakin muuttuu yhdessä illassa muuttumattomasti. En paljasta juonesta enempää, mutta vinkataan nyt sen verran, että makrotason kvanttimekaniikka ja multiversumiteoria ovat vahvasti mukana kuvioissa.

Ensimmäiset sata sivua ahmin kirjaa yhdeltä istumalta. Tarina jatkui vielä yölläkin unissani ja seuraavana iltana oli kiire päästä lukemaan lisää. Mutta sitten homma alkoi lässähtää ikävästi ja Crouch ei oikein enää saanut tuotua yllätyksiä eikä uusia kierroksia huimasti alkaneeseen seikkailuun. Kirjailija sortuu käymään erilaisia paikkoja läpi luettelomaisesti ja jännite ei pysy yllä.

Aikamatkustuskertomukset ja vastaavat vaihtoehtotulevaisuusdystopiat (huh, mikä sana) ovat haastavia aihealueita ja monesti niissä sorrutaan selittelyyn kun ongelmaksi nousee se, että lähes kaikki on mahdollista. Pimeää ainetta välttää tämän sudenkuopan kohtuullisen hyvin. Eihän tällainen tarina voi olla uskottava eikä looginen, mutta Courch ei kuitenkaan sorru liian korneihin juonenkäänteisiin.

Kvanttimekaniikka jäi pinnalliseksi wikipedia-tason tiedoksi, jota väkivaltaisen raa'asti soveltaen yritetään perustella mielikuvituksellinen juoni edes jotenkin uskottavaksi. Schrödingerin kissa löytyy tietenkin, kuten kaikista kvanttiteoriaa popularisoivista kirjoista. Kissalla esiteltävä teoria ei kuitenkaan varsinaisesti kirjaan kuulu, samoin kuin ei kirjan nimessä oleva pimeä ainekaan. Crouch onkin käyttänyt kvanttimekaniikkaa vain juonen mahdollistajana, minkä hän itsekin kirjan loppusanoissa muistaa kiittäessään fysiikan ja tähtitieteen professorilta saamaansa apua ...jottei vaikuttaisi ihan puupäältä käsitellessään yleistasolla kvanttimekaniikan käsitteitä. Eli jos olet kvanttimekaniikkaan enemmän perehtynyt varaudu ärsyyntymään kirjan kepeän huolettomasta otteesta sen suhteen.

Vaikka Pimeää ainetta on 400 sivua pitkä, niin sen tuntui silti vähän lyhyeltä. Loppu meni läpijuoksemiseksi kuin Crouchilla olisi tullut kiire saada kirja deadlineen mennessä valmiiksi.

Crouch käyttää tehokeinona useaan otteeseen lyhyitä välillä epätäydellisiä alekkain olevia lauseita.

  Lyön huteja.
    Kävelen koko yön yksin pitkin katuja.
    Sekaisin.
    Peloissani.

Välillä tämä töksähtelevä tyyli toimi, välillä ärsytti.

Kirjasta tuli jossain määrin mieleen Clinen Ready player one ja Meyerin Vieras. Kaikissa näissä kirjoissa on ihanan mielikuvituksellinen kehys tarinalle, mutta lopputulos jää pinnalliseksi eikä kirjoissa ole mitään kaunokirjallisia hienouksia. Pimeää ainetta on viihdyttävää ja helppoa luettavaa, mutta se jättää käyttämättä suuren osan potentiaalistaan.

* * *

Kesällä luettuja

Blogissa on pitkään ollut hiljaista, mutta lukenut olen jatkuvasti. Innostus ja voimat eivät ole riittäneet kirjoittamaan pitkiä arviointeja. Tässä kuitenkin lyhyt yhteenveto osasta kirjoja joita olen viime kuukausina lukenut.

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki (Teos)

Itärannan esikoisteos Teemestarin kirja oli minulle todella vaikuttava lukuelämys ja pidän sitä yhtenä parhaista koskaan lukemistani kirjoista. Ostin Kudottujen kujien kaupungin heti kun se ilmestyi, mutta panttasin sen lukemisen aloittamista monta kuukautta. En vain raaskinut alkaa sitä lukemaan kiireessä tai huonossa paikassa. Halusin säästää lukunautinnon sopivaan hetkeen.

Kirjan alussa päähenkilö kutoja Eliana löytää Seittien talon pihalta nuoren naisen, joka ei pysty puhumaan. Tästä alkaa tapahtumaketju jossa Eliana saa selville salaperäisen kaupungin salaisuuksia. Paljon enempää kirjasta ei kannata paljastaa - ja toisaalta tarkempi juonen avaus vaatisi myös kaupungin salaisuuksien avaamista.

Kudottujen kujien kaupunki oli hyvä kirja, mutta pieni pettymys suurten odotusteni jälkeen. Tämä Itärannan toinen teos on hieman vaikeammin lähestyttävä ja vaatii lukijalta kärsivällisyyttä jotta tarinaan pääsee sisälle. Mukana on tällä kertaa selvästi enemmän fantaisiaelementtejä. Itäranta ei aliarvioi lukijaansa vaan unenomaisen kaupungin salat paljastuvat vähitellen, ikäänkuin lukemisen palkintona.

* * * * 



Seppo Jokinen: Koskinen ja siimamies, Koskinen ja raadonsyöjä, Koskinen ja pudotuspeli (Karisto)

Uskokaa tai älkää, mutta vaikka olen suuri dekkarien ystävä niin luin ensimmäisen Seppo Jokisen kirjan vasta nyt. Olen jotenkin sijoittanut komisario Koskisesta kertovan kirjasarjan samaan kastiin vareksien ja harjunpäiden kanssa, joista en ole koskaan  innostunut.

Nyt kuitenkin poimin pitkän kirjasarjan ensimmäisen osan kirjastosta mukaani ajatuksella, että annetaanpa Jokiselle mahdollisuus. Ja sitten luinkin sarjan kolme ensimmäistä osaa yhteen putkeen läpi.

Jokisen kirjat ovat jotenkin ihanan arkisia, ilman turhia kikkailuja. Tarinat eivät ole Tamperetta isompia, rikokset eivät liian mielikuvituksellisia ja henkilöt eivät liian supersankareita. Koskisen parissa aika kuluu vaivattomasti ja mukavasti. Lisäpisteitä tuli vielä mukavasta ajankuvasta nyt kun kirjoja luki parikymmentä vuotta niiden ilmestymisen jälkeen. Etenkin Raadonsyöjässä 1990-luvun ATK -maailma oli mukavan nostalgista.

* * *


Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa (Tammi)

Maailmanloppu ja ihmemaa on Murakamin vanhempaa tuotantoa, mutta suomennettu vasta nyt. Olen suuri Murakami-fani ja tämä kirja pönkitti entisestään mielipidettäni, että hänelle kuuluisi kirjallisuuden Nobel-palkinto.

Tykkäsin kovasti Murakamin 1Q84 trilogiasta ja Maailmanloppu ja ihmemaa on mielestäni ikäänkuin esiosa 1Q84:lle. Kerronnassa ja teemoissa on paljon samaa. On rinnakkaisia maailmoja ja  kiehtovia fantasiaelementtejä uitettuna realistisen maailman nurkkiin. Päähenkilöt Murakamin kaikissa kirjoissa ovat jotenkin samanoloisia, yksinäisyyteen taipuvia, rakkautta ikuisesti etsiviä. Tällä kertaa tarinaa kerrotaan kahdessa paikassa jotka ovat - yllätys, yllätys - Maailmanloppu ja Ihmemaa.

Maailmanlopussa päähenkilö salaa ammatikseen tietoa kryptaamalla sitä päässään laskemalla. Ihmemaassa päähenkilön tehtävänä on lukea kirjastossa yksisarvisen kalloja.

Kuulostaako oudolta? Sitä kirja todellakin on, mutta positiivisessa mielessä. Murakami ei päästä lukijaansa helpolla, vaan "mitä se nyt tuolla tarkoittaa, onko tässä joku metataso mitä en ymmärrä" tyyppiset ajatukset tulivat lukiessa usein mieleen. Viime kädessä kirjassa taitaa olla kyse ihmisen identiteetistä, siitä keitä me lopulta olemme tai emme ole.

* * * *

Arnaldur Indridason: Menneet ja kadonneet (Blue Moon)

Olen lukenut Arnalduria läpi sarjan alusta asti ja Menneet ja kadonneet taisi olla sarjan seitsemäs osa.

Tässä kirjassa rikospoliisi Erlendur palaa tarinan keskiöön ja Menneet ja kadonneet on puhtaasti Erlendurin ympärille rakennnettu tarina. Hän yrittää pakkomielteisesti selvittää mitä hänen aikanaan Islannin nummille kadonneelle veljelleen on tapahtunut. Samalla kuin vahingossa hän tutkii samoilla nummille kadonneen naisen tapausta vuosikymmenien takaa.

Kerronta on viipyilevää, verkkaista. Asiat tapahtuvat paljon Erlendurin pään sisällä ja jännitystä on vain hippunen. Toimintajännäriä odottavan kannattaa kiertää tämä kirja kaukaa.

Arnaldurin kirjoitustyyli pitää kuitenkin otteessaan. Tarina on karun viileä, mutta roudan alla on myös jotain lämmintä. Ränsistyneen talon lattialla on kylmä nukkua, mutta paleleminen on tuttua ja turvallista.

* * *


Jo Nesbö: Verta lumella II: Lisää verta (Johnny Kniga)

Nesbön Verta lumella sarjan ensimmäisessä osassa oli välipalakirjan makua. Olinkin sitten positiivisesti yllättynyt miten koukuttavan - vaikkakin hieman naivin - tarinan kakkososa piti sisällään.

Eletään 1970-lukua, oslolaisen huumeparonin asianhoitaja on karkumatkalla ja saapuu pieneen norjalaiseen kylään, jonka asukkaista lähes kaikki ovat lestadiolaisia. Kova huumemaailma törmää ahdasmieliseen uskonnollisuuteen.

Kuten jo kirjoitinkin tarina oli hyvin koukuttava. Huumoria oli mukana mukavasti ja kerronnassa oli samanlainen veijarimainen ote kuin Kukkulan kuninkaassa. Toisaalta samalla harryholemainen särmä loisti poissaolollaan ja välillä tarinankäänteet olivat lähes harlekiinitasoa.

Kirjasta jäi kuitenkin hyvä maku ja ahmin sen lähes yhdeltä istumalta. Suositeltavaa välipalalukemista!

* * *

Ilkka Remes: Jäätyvä helvetti (WSOY)

Olin jo päättänyt, että lue enää yhtään Remestä, sen verran vaisu maku hänen uudemmasta tuotannostaaan minulle on jäänyt. Nyt kuitenkin tartuin Remeksen kirjaan ensimmäisen kerran viiteen vuoteen. Näin Jäätyvästä helvetistä monta hyvää arviota ja kun työkaverikin kehui sitä lounaspöydässä päätin antaa Remekselle vielä tilaisuuden.

Kirjan juoni on jatkoa Remeksen edelliselle kirjalle, Hornalle. En Hornaa ole lukenut, mutta onneksi vain parissa kohdassa tuli sellainen olo, että kirjassa viitattiin vanhoihin tapahtumiin joista olisi ollut hyvä tietää jotakin. Jäätyvän helvetin ydin on Venäjän aloittama nykyajan sissisota Suomea vastaan. Sähkötuotantoa ja -jakelua sabotoidaan, tietoverkkoja vasten hyökätään ja energialaitoksia tuhotaan. Nopeasti koko Suomi on epätietoisuuden ja paniikin vallassa. Ja remesmäiseen tyyliin yksi mies, Suomen tiedustelupalvelun agentti Lari Vuori, ryhtyy pelastamaan kotimaatamme suurta ja pahaa vihollista vastaan.

Jäätyvässä helvetissä viehätti (lue: pelotti) eniten sen realistisuus. Sähkötön Suomi pakkastalvella on dystopia, joka voisi oikeasti tapahtua. Remes viittaa paljon oikeisiin paikkoihin, olemassaoleviin poliittisiin henkilöihin ja esimerkiksi julkisesti tiedossa oleviin suojausjärjestelmiin. Kirjan ollessa minulla vielä kesken kävin suunnistamassa iltarasteilla Oulun Pikkaralassa, jonka sähkönsiirtokeskus kirjassa tuhotaan.  Kyseisen paikan ohi ajaessa tuli väkisinkin vilkuiltua, että minkätasoinen vartiointi paikassa on. Tämänkaltaiset yhteydet tosimaailmaan toivat tarinan lähemmäksi ja saivat kirjan pyörimään mielessä useaan otteeseen. Remeksen luoma kauhukuva tuli mieleen myös moneen kertaan kun tiedostusvälineitä seurasi, tämän bloginkin kirjoittamisen aikaan yksi uutisten pääotsikoista näyttää olevan "Saksa: Venäjä teki ilmeisesti kyberhyökkäyksen parlamenttiin".

Remes pohtii ansiokkaasti sähköttömän maan haasteita. Itse mietin aluksi, että kyllähän meidän perhe hyvin pärjäisi takan ja kamiinan omaavassa talossamme. Sitten kirjan avustamana tajusin, että eiköhän sinne meidän lämpimään kämppään olisi aika moni muukin (väkisin) tunkemassa kun kerrostalot jäähtyvät ja kansa niistä lähtee turvaa etsimään.

Olisin mielelläni lukenut enemmänkin tavallisten ihmisten haasteista tässä dystooppisessa ympäristössä. Nyt tämä kauhuskenaario oli kuitenkin vain kehys perinteisemmälle toiminnalliselle agenttijuonelle, jossa yksi mies taistelee maailman (tai ainakin Suomen) pelastamiseksi. Onneksi tämä juoni oli tällä kertaa vauhdikas, helposti seurattava ja sujuvasti etenevä, vaikkakaan ei tarjonnut mitään uutta tällä jännityskirjallisuuden alueella.

Remes taitaa tikittävän jännityksen rakentamisen ja onnistuu Jäätyvässä helvetissä tässä hyvin Kirja piti otteessaan, pisti ajattelemaan, koukutti kivasti ja tarinan ihmisistäkin tuli kiinnostuttua enemmän  kuin normaalisti Remeksen kirjoissa. Mitäpä sitä muuta hyvältä jännäriltä tarvitsee.

Lisäys 20.5.2016: Kirjan uhkakuvan realistisuus alkaa saada tuekseen lisää pelottavia uutisia tosimaailmasta (YLE: Ruotsissa epäillään lähetysmastojen sabotaasia – yhteydessä torstain lentokaaokseen?)

* * *

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (WSOY)

Toinen maailmansota. Orvon saksalaispojan Wernerin pakkotaistelu natsi-saksan puolella. Sokean ranskalaisen tytön Marie-Lauren pako miehitystä Saint-Malon rannikkokaupunkiin. Älykkään Wernerin traumaattiset kokemukset sotilaskoulutuksessa. Marie-Lauren erakoitunut iso-setä. Valtavan arvokas timantti. Kuolemansairas saksalaisupseeri pakkomielteisessä ajojahdissa.

Kaikki palaset koskettavaan, jännittävään ja koukuttavaan tarinaan ovat siis mukana! Harmi vaan, että näistä aineksista on saatu keitettyä melkoisen mauton keitto, joka vaikuttaa tunteisiin vain paikoitellen.

Kirjan rakenne on kohtuullisen suoraviivainen ja henkilöitä on kirjan pituuteen nähden suhteellisen vähän. Kerronta siis pyörii paljolti Wernerin ja Marie-Lauren ympärillä. Valitettavasti nämä päähenkilöt jäävät mielestäni kiiltokuvamaisiksi, särmättömiksi ja tuntuu, että kirjailija ei ole uskaltanut heille kirjoittaa juurikaan heikkouksia jotka toisivat heidät todemmiksi ihmisinä.  

Doerr aloittaa kirjan mukaansatempaavasti elokuusta 1944 ja palaa sitten vuoteen 1934 josta alkaa kertomaan tapahtumia jotka johtavat noihin vuoden 1944 tapahtumiin. Tarinan edetessä palataan aina välillä vuoteen 1944 paljastamaan vähän lisää siitä, mihin kaikki lopulta johtaa. Tämä lopun (osittainen) paljastaminen jo aikaisessa vaiheessa ei itselleni toiminut etenkään kun nuo tarinan lopun tapahtumat olivat selvästi koukuttavampia kuin niihin johtavat tapahtumat. Välillä lukemisessa oli pakkolukemisen fiili, "pakko nämäkin sivut lukea että pääsee lukemaan sen loppuratkaisun josta jo kovasti on vinkkailtu".

Radioteknologia ja pienoismallit olivat mukava persoonallinen piirre tässä kirjassa ja niistä olisin mielelläni lukenut enemmänkin. Takakannessa mainostettu "mahdollisesti kirottu jalokivi" ei onneksi tuonut yliluonnollisia elementtejä mukaan.

Edeltävästä kritiikistä huolimatta paikoitellen Kaikki se valo jota emme näe kyllä tempaisi täysillä mukaansa ja kirjan lopussa tarina kosketti. Kirjan tapahtumat tulivat myös pään sisälle, Saint-Malon kadut ja Marie-Laurien isän pienoismallit oli helppo nähdä mielessään.

Parasta kirjassa on tapa, jolla Doerr on onnistunut kertomaan realistisen sotakuvauksen sadunomaisen pehmeästi.


* * *

Jo Nesbö: Verta lumella, osa I (Johnny Kniga)

Lyhyt kirja, lyhyt arvostelu.

Pääosassa herkkä ammattitappaja, joka haluaa pelkkää hyvää.

Tyyli tuttua Nesböa, tarina kulkee sujuvasti ja kaiken väkivallan ja ankeuden alta pilkistää usko ihmisen hyvään puoleen. Kuivaa huumoria on hieman harryholeja enemmän. Vain Nesbö kirjoittaa pään irti nirhaamisesta näin neutraaliin sävyyn.

Välipalakirjan makua, kuin jatkonovelli joulukuun Verdens Gangista.

Kuitenkin viihdyttävä ja nopealukuinen. Unisesta lopusta lisäpisteitä.

Seuraavaa harryholea odotellessa.

* * *

Esa Mäkinen: Totuuskuutio (Otava)

Totuuskuutio on Hesarin uutispäällikön Esa Mäkisen esikoisromaani. Kirja sijoittuu Helsingin lähitulevaisuuteen, noin 2050-luvulle. Tuloerot ovat kasvaneet, rikkaat asuvat aidatuilla alueilla ja kaiken yllä ihmisiä valvoo jättimäinen Celsius konserni, joka käytännössä hallitsee internetin sisältöä.

Kirjan päähenkilö Tero Liljaa toimii Celsiuksella täsmäyttäjänä. Käytännössä hän muokkaa netissä liikkuvaa tietoa ja sen saatavuutta yrityksen asiakkaiden intressien mukaiseksi. Ei niinkään yllättävästi Teron henkilökohtaisessa elämässä tapahtuu asioita, jotka laittavat hänen omatuntonsa haastamaan työn merkityksen ja eettisyyden.

Mäkinen rakentaa tulevaisuuden Helsingistään uskottavan ja sopivan ahdistavan. Lukuisat yksityiskohdat linkittyvät hyvin yhteen ja tekevät dystopiasta ehjän kokonaisuuden. Celsius-pisteet, sovinnaisuuden rajoja venyttävät tosi-tv ohjelmat ja vartijoiden mukana nuuskivat robokoirat olivat kaikki yhtäaikaa sekä mielikuvituksellisia että pelottavan realistisia

Yksi Totuuskuution viehätyksestä onkin, että tarkemmin ajateltuna useat sen elementit ovat jo nykypäivää, joskin hieman lievemmässä muodossa. Kirjaa lukiessa tuli fiilis "voi perhana - tätäkö kohti me oikeasti ollaan menossa". Kirjaa tukeva nettisisältö (mm totuuskuutio.fi) voimisti tätä tunnetta entisestään.

Kirjaa lukiessa ei voi välttyä lievältä Orwell 1984 deja-vulta. Kirjojen ydinajatus on täsmälleen sama, menneisyyden muokkaaminen. Keinot vain on Totuuskuutiossa päivitetty nykymaailmaan. Millään lailla häiritsevänä en tätä samankaltaisuuttaa kuitenkaan pitänyt, onhan samasta "isoveli valvoo" teemasta tehty valtava kasa kirjoja ja elokuvia.

Totuuskuutiosta tuli mieleen myös toinen vähän aikaa sitten ilmestynyt suomalainen dystopia-kuvaus, Tero Sompin Leijonan varjo. Jos tykkäsit Totuuskuutiosta, kannattaa Somppikin lukea.

Mäkinen kirjoittaa sujuvasti ja kirja koukuttaa vahvasti. Rehellinen kolmen pointin palaute ilman täsmäytyksiä on:

• Juoni piti hyvin kerrontaa kasassa, mutta lopun yllätys ei minulle auennut ja jäi jossain määrin ärsyttämään turhana kikkailuna.
• Henkilökuvaus oli pääosin pinnallista ja esimerkiksi pääosassa olevasta Liljasta ja hänen kohtalostaan ei jaksanut oikeasti kiinnostua.
• Kokonaisuutena kirja on kuitenkin erinomaisen kiehtova ja taitavasti rakennettu tulevaisuudenkuvaus!

Mikko
Kirjoittaja vihaa vihaamista, omaan napaan tuijottamista ja liian laihaksi keitettyä kahvia.
@Iltaluvut  - Jos kirjoitat hyvän kirjan, me kehumme sinua

* * * 

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike (WSOY)

Olin aivan myyty kun luin Mielensäpahoittajan kesällä. Sen jälkeen olen käynyt katsomassa kirjoista tehdyn elokuvan ja kuuntelemassa Kyröä Neljä kuningasta kiertueella. Kuitenkin vasta nyt luin sarjan toisen osan.

Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike maalailee mielensäpahoittajan ajatuksia ja maailmankuvaa ruoanlaiton näkövinkkelistä. Olin itse asiassa yllättynyt siitä, että kirja keskittyi lähes täysin ruokaan ja vanhan äksyn herran ruoanlaiton opetteluun ja maailmankuvan avartumiseen sitä kautta.

Jossain määrin tämä kirjan tapahtumien rajaaminen rintamamiestalon keittiöön vei pois alkuperäisen teoksen taikaa. Ensimmäisessä kirjassa (ja elokuvassa) herkullisimmat hetket syntyivät eri aikakausien ihmisten kohtaamisista, ruskea kastike pysytteli enemmän mielensäpahoittajan pään (ja keittiön) sisällä.

Nautin kyllä kirjan lukemisesta ja siinä oli monta hykeryttävää kohtaa. Mutta jäkimaku on kuitenkin hieman valju - kuin pottuvoi suositusten mukaisella suolamäärällä ja kevytmargariinilla. Lisäpisteitä tulee kirjasta löytyvästä nostalgisesta kuvaliitteestä, joka heijastelee mukavasti kirjan tunnelmaa.

Yksi mielensäpahoittaja-sarjan hienoudesta on se, kuinka rankasti liioitellun tuntuinen tyyppi on kuitenkin hyvin tutun ja aidon oloinen. Mielensäpahoittaja ei suinkaan ole yksin perunaintoilunsa kanssa. Itsekin tiedän henkilöitä, joille ruokapöytä ei ole ruokapöytä ilman perunoita. Makaroonilaatikonkin kanssa pitää potut keittää. Jostain syystä "peruna on hyvä" ja "pasta ja riisi on hömppäruokaa".  Ja peruna on hyvä silloin kun se on kuorineen keitetty. Pottu hyväksytään myös muussina, etenkin pyhäruokana. Muut perunan valmistusmuodot ovat lähtökohtaisesti epäterveellisiä ja/tai lapsille suunnattuja.

Itse pidän perunasta useassa eri muodossa. Mutta ruskea kastike ei koskaan ole ollut suosikkilistallani. Kirjan muodossa se meni kuitenkin kakistelematta alas, jättäen kuitenkin toiveen runsaammista sattumista.

* * *

Kari Enqvist: Ensimmäinen sekunti - silminnäkijän kertomus (WSOY)

Enqvistin viimeisin kirja on katsaus kosmologian nykytilaan ja sen viimeisiin tutkimustuloksiin sekä teorioihin. Wikipedia määrittelee kosmologian seuraavasti:

Kosmologia (muinaiskreikaksi κοσμολογία - κόσμος, kosmos, 'kaikkeus' ja -λογία, -logia, 'oppi') on maailmankaikkeuden rakennetta ja historiaa tutkiva tiede. Kosmologia tutkii kaikkeutta kokonaisuutena ja liittyy näin vahvasti niin tähtitieteeseen kuin fysiikkaankin. Erityisesti nykyajan kosmologia keskittyy kaikkeuden alkuperään liittyviin kysymyksiin.

Tämä kirja keskittyy ennenkaikkea maailmankaikkeuden synnyn ensihetkiin, siihen, mitä tapahtui ensimmäisen sekunnin aikana. Sekunti on lyhyt aika, mutta kirjan lopussa Énqvist avaa ajan käsitettä ja muistuttaa, että minuutit ja tunnit ovat vain ihmisen aikamääreitä. Hän esitteleekin mielenkiintoisen maailmankaikkeuden laajentumisen määrään perustuvan aikamääreen ("kilokerta") ja sen pohjalta määriteltynä ensimmäinen sekunti alkaa jo tuntumaan pitkältä tovilta.

Asioita joita Enqvist kirjassaan käsittelee ovat muun muassa alkeishiukkaset, avaruuden laajeneminen, gravitaatioaallot, Higgsin bosoni ja -kenttä, inflaatiomalli, mikroaaltotausta ja pimeä aine. Kirjan alussa asioita väännetään yllättävänkin paksusta rautalangasta, kun lukijaa opastetaan esimerkiksi siinä, kuinka monta nollaa on biljoonassa. Mitä pidemmälle kirja etenee, sitä paremmin täytyy lukijana olla skarppina pysyäkseen kärryillä. Vaikka Enqvist välttää tiedejargonin käyttämisen, ovat käsiteltävät asiat niin kaukana arkitodellisuudesta, että välillä aivojeni kapasiteetti tuntui loppuvan vaikka luin saman kohdan useaan kertaan.

Ymmärtämisen helpottamiseksi Enqvist käyttää paljon analogioita. Kaikkeuden kumimattoa venytetään ja rullataan useaan kertaan ja tyhjiön energia laskettelee Salpausselän harjuilla. Analogiat myös keventävät kirjaa mukavasti. Enqvist käyttää lisäksi viittauksia laulunsanoja ja vastaaviin tekstin kevennysmuotona, esimerkki sivulta 53:

Lämpöoppi ja Einsteinin yhtälöt - siinä sellainen pari, että oli kylmä tai vari, kumpikin tietää paikkansa.

Tämänkaltaisista sanaleikeistä tuli mieleeni urheiluselostaja Mikko Hannula, jonka kepeä tyyli tuli monelle tutuksi lentopallon maailmanmestaruuskisojen aikaan. Osaa ihmisistä tämäntyyppinen puujalkavitsipopularisointi varmaan ärsyttää (kuten Hannulan selostustyylikin), mutta itselleni nämä putosi ihan hyvin.

Kirjan sisällön ymmärtämistä helpotti yllättävän paljon myös kirjan sisäkansiin painetut yksinkertaiset kuvat alun aikajanasta - inflaatiosta Higgsin jäätymiseen ja galaksien syntyyn.

Päällimmäisenä kirjasta jäi mieleen ihmetys siitä, kuinka paljon nykyinen tiede pystyy tietämään noin kaukaisista tapahtumista. Enqvist avaa kirjassa hyvin niitä keinoja ja teorioita joiden avulla ymmäryksemme kaikkeuden synnystä on viime vuosikymmeninä kasvanut. Jotta kirjasta saisi enemmän irti, täytyisi se varmaan lukea pari kolme kertaa uudestaan ja samalla muistiinpanoja tehden. Mutta kyllä tämä jo yhdellä lukemisella avasi hienosti sekä koko kosmologiaa että ensimmäisen sekunnin spesifisiä tapahtumia. Ajatuksia herättävää lukemista!

 * * * 

Sakari Kiuru: Kuoleman sukua (Myllylahti)

Minulla oli ilo ja kunnia toimia Oulun kaupunginkirjaston dekkarilukupiirin joulukuun istunnon alustajana ja keskustelun johdattelijana. Kirjaksi tälle kerralle olimme valinneet Sakari Kiurun esikoisjännärin Kuoleman sukua. Omien mietteitteni lisäksi referoin tähän juttuun myös dekkaripiiriläisten kommentteja kirjasta ja sen aihepiiristä.  Sain myös kustantamon kautta mahdollisuuden kysellä kirjasta suoraan kirjailijalta itseltään ja tässä kirjoituksesssa on käytetty apuna myös hänen vastauksiaan kysymyksiini.

Vielä varoituksena, että tämä arviointi sisältää hieman normaalia enemmän juonipaljastuksia.

Kuoleman sukua on jännityskertomus jonka pääosassa on lapsuutensa lastenkodissa orpona viettänyt toimittaja Matias Luoto, Hän saa yllättävän yhteydenoton lapsuuden ajan kaveriltaan Ruopsalta ja tämä käynnistää tapahtumaketjun, jossa Matias tutustuu oman sukunsa salaisuuksiin. Suuressa roolissa on salaperäinen ääriuskonnollinen  lahko, jonka salaisuudet aukeavat Matiakselle synkkien tapahtumien myötä.

Sakari Kiuru on helsinkiläinen, Raahessa lapsuutensa ja nuoruutensa viettänyt valokuvaaja. Hän kertoo saaneensa idean tähän kirjaan jo vuonna 1985. Pohjatyönä romaaniaan varten hän on muun muassa tutustunut Suomessa 1920-1950 luvuilla vaikuttaneeseen Kartanolaisuus-lahkoon, josta on kirjoitettu useampiakin kirjoja.

Kiuru itse mainitsee kirjansa pääteemoiksi yksinäisyyden ja yhteisöllisyyden. Dekkaripiirissä nousi esille vahvasti myös Matiaksen kasvutarina, kirjan punaiseksi langaksi nähtiin "poika saa tietää, että hänellä on äiti". Itse näen kirjan ensisijaisesti viihdyttävänä jännityskertomuksena, joka pitää otteessaan alusta loppuun.

Kokonaisuutena kirja jakoi kirjastolla käydyssä keskustelussamme mielipiteitä. Osa kehui sen hyvää "flow:ta" ja tarinan sujuvaa etenemistä. Joitakin häiritsi juonenkäänteiden epäloogisuus ja kirjan tyylin muuttuminen loppuratkaisujen  aikana. Matiaksen lapsuuden traumoista olisi dekkaripiirin mielestä voinut saada paljon enemmänkin irti.

Kaikki olivat samaa mieltä siitä, että kirjan henkilöt olivat kiinnostavia ja hyvin rakennettuja. Erityisesti tykättiin lupsakkaasta maahanmuuttajasta, baariaan pyörittävästä Reiskasta. Myös tyylikkäästi eläköitynyt vanharouva Aino Haarala nähtiin sympaattisena henkilönä, jonka soisi esiintyvän kirjan mahdollisissa jatko-osissakin. Huoltoaseman työntekijä Vilma toi monen mielestä synkkään tarinaan hyvää mieltä. Ruopsan kasvamista lapsuuden kiusaajasta hyvää tahtovaksi aikuiseksi pidettiin yllättävänä, mutta uskottavana muutoksena. Pientä kritiikkä sai Ruopsan naisystävän Miriamin kevytkenkäisyys - toisen miehen kanssa flirttailua ei nähty realistiseksi kun oma mies on juuri dramaattisesti kadonnut.

Dekkaripiirissä keskustelimme paljon myös siitä, onko tarinan uskottavuus yleensäkään jännäreissä tärkeää. Esimerkiksi itseäni tässä kirjassa häiritsi Pohjois-Suomen paikkakuntien kuvaamisen nimettömyys, moni muu ei tähän ollut kiinnittänyt mitään huomiota. Jotain oli jäänyt vaivaamaan miten vasta savustettu lohi voi säilyä autossa pitkän ajomatkan ajan. Usean mielipide kuitenkin oli, että uskottavuus ei ole niin olennaista, jos tarina vain tempaisee mukaansa.

Ainakin uskonlahkon kuvauksen suhteen Kuoleman sukua on valitettavankin uskottava. Käsittääkseni kotimaisista uskonlahkoista esimerkiksi Kartanolaisuudessa oli vahvoja maailmanlopun odottamisen ja lasten eristämisen piirteitä. Kiuru mainitsee myös vastikään Argentiinassa paljastuneen lahkon, joka oli kaapannut katulapsia kasvattaakseen jäsenmääräänsä.

Luin tämän kirjan hyvin nopeasti. Se tempaisi otteeseensa heti ensimmäisillä sivuilla ja tarina eteni sujuvasti loppuun asti, vaikka menettikin jonkin verran jännitettään. Henkilöhahmot olivat erinomaisia ja kirjan rakenne takaumineen toimiva. Kiuru myös viljelee sopivasti kuivaa huumoria ja näin keventää kirjan rankkaa aihepiiriä. Kokonaisvaikutelma jäi kuitenkin hieman pinnalliseksi, lahkolaisuus ja Matiaksen lastenkotilapsuus eivät teemoina kehittyneet juonenkulkua avustavasta roolista suuremmiksi.

Kirjailija kertoo Matiaksen tarinan vielä joskus jatkuvan. Ilman muuta luen jatko-osankin jos ja kun se aikanaan ilmestyy.

Sain kirjan kustantamolta lahjoituksena dekkaripiiriä varten.


* * *

Risto Isomäki: Kurganin varjot (Tammi)

Kurganin varjot on Risto Isomäen uusin jännityskirja ja jatkaa hänen tutuksi tullutta tyyliään, jossa yhdistyvät ekokatastrofi, yksittäisten henkilöiden selviytymistarina ja tieteellisen tiedon esilletuonti.

Kirjan pääosissa ovat meribiologi Irina Tserkassova, hänen miehensä arkeologi Alex Tserkassov sekä Irinan kollega Juri Muratov. Alex tutkii muinaisien hautakumpujen, kurganeiden, arvoituksia. Samalla Irina ja Juri havainnoivat Mustallamerellä nopeasti etenevän muutoksen, josta uhkaa kehittyä valtava ympäristökatastrofi.

Kurganeiden arvoitus on kirjassa sivujuoni, pääpaino on Irinan ja Jurin yrityksissä estää - tai ainakin ymmärtää - tuhoisan muutoksen eteneminen.

Isomäki on taas kirjoittanut vahvan dystopiakuvauksen. Uhkaava tuho on pelottavan todentuntoinen vaikka olikin ainakin itselleni aivan uusi näkökulma siihen, mikä ihmiskuntaa maapallollamme voi tuhota. Tuhoa ja kauhua kuvataan enemmän yksilön näkökulmasta, yhteiskuntaan kohdistuvat vaikutukset jäävät vähemmälle huomiolle.

Kirjaa alkaa kiinnostavasti ja tempaisee hyvin mukaansa. Aloituksen jälkeen Isomäki sortuu taas omaan makuuni hieman liian pitkään suvantokohtaan, jonka aikana kerronnassa on laimea opettamisen maku. Mutta aika pian kirja saa taas uutta vauhtia alleen ja loppupuoli kirjasta on hyvinkin jännittävä ja intensiivinen. Kirjan jälkisanoista ymmärsin että Isomäki oli loppuratkaisua muokannut koelukijoiden mielipiteiden perusteella. Ainakin itselleni kirjan loppu toimi hyvin ja jätti ihan kivan jälkimaun.

Isomäki käyttää kirjassa myös muutamaan otteeseen takaumia kauas 1600- ja 1700-luvulle. Tykkäsin tästä, takaumat toivat lisää syvyyttä tarinaan. Useat unien kuvaukset taas eivät minua innostaneet, jotenkin olen vain allerginen näille "kaikkea jännää tapahtuu ja se olikin vain unta" lukujen aloituksille.

Parhaimmillaan Isomäki on kuvatessaan merta ja meren voimia. Merenalaiset kohtaukset olivat Con Rit:n parasta antia ja myös Kurganin varjoissa merellä tapahtuvat juonenkäänteet ovat erittäin koukuttavaa luettavaa. En suosittele tätä kirjaa matkalukemiseksi syksyiselle purjehdusmatkalle.

Ihan Sarasvatin hiekan tasolle ei tämä Isomäen uusi kirja yllä, mutta on selkeästi Con Rit:ä paremmin rakennettu jännityskertomus.


* * *

John Grisham: Calicon Joe (WSOY)

1990-luvun alkupuolella suorastaan ahmin Grishamin pelikaanimuistioita ja päämiehiä ja luin häneltä kymmenkunta kirjaa. Jossain välissä kirjojen taso tuntui laskevan tai sitten vain kyllästyin Grishamin tyyliin ja tarinoihin. En ole hänen myöhempää tuotantoaan juuri lukenut, jonkin kirjan taisin muutama vuosi sitten aloittaa, mutta sen lukeminen jäi kesken jo ennen puoltaväliä.

Calicon Joe kiinnitti kuitenkin huomioni. Kirja ei vaikuttanut tyypilliseltä Grishamilta oikeudenkäyntikiemuroineen ja päätin antaa kirjailijalle mahdollisuuden palata lukulistalleni pitkän tauon jälkeen.

Kirjan pääosassa on Paul Tracey, jonka silmin tarinaa kerrotaan sekä hänen lapsuudessaan että nykyhetkessä. Paulin isä on New York Mets baseball-joukkueen syöttäjä. Kolmas päähenkilö kirjassa on Joe Castle, baseballin suurlupaus ja Paulin ihailun kohde. Näiden henkilöiden tiet kohtaavat traagisesti ja kirja kertoo ensisijaisesti tapahtumista jotka johtivat kaikkien kolmen elämän muuttaneeseen hetkeen.

Calicon Joen kantavia teemoja on Paulin hankala isäsuhde, ja kirjan voikin nähdä Paulin - ja myös hänen isänsä - kasvutarinana. Ennenkaikkea Calicon Joe on kuitenkin kirja baseballista, pelistä, joka kirjan henkilöille on elämää suurempi asia.

Grisham keroo baseballista paljon yksityiskohtia ja luettelee pelien tilastoja, pelaajia ja tapahtumia. Kun peliä ei itse hyvin tunne, oli näiden ymmärtäminen välillä haastavaa. Kirjan lopussa oli pitkä luku, jossa pelin sääntöjä avattiin. Ei-baseball-maiden painoksissa olisi ehkä ollut hedelmällisempää jos ainakin termit olisi avattu jo kirjan alussa. Tämä senkin takia, että suomennoksessa (Hilkka Pekkanen) käytetyt termit eivät monelta osin olleet samoja, mitä vastaavissa tilanteissa pesäpallossa käytetään. Lisäksi kirjassa puhutaan todella paljon syöttämisestä ja baseball syötön sääntöjen ymmärtäminen etukäteen olisi varmaan avannut kirjaa paremmin.

"Seurasi liian matala liukusyöttö, sitten Gallagher valitsi laakasyötön."

"...hänen räväkkä lyöntisuhteensa oli 0,601 ja hänellä oli neljätoista kunnaria ja seitsemäntoista varastusta."

Calicon Joe on kuin leirinuotiolla kerrottu tarina. Se on tarpeeksi yksinkertainen ja lyhyt ja etenee mukavan leppoisasti rytmitettynä. Vaikka aiheet ovat osittain raskaita, on Calicon Joe kuitenkin mielestäni feel-good kirja, joka on rentouttavaa luettavaa. Mukava välipalakirja, mukava tarina, mukava fiilis. Ei sen enempää eikä vähempää.

* * *

Arnaldur Indridason: Haudanhiljaista (Blue Moon)

Otettuaan luun sitä lattialla kaluavalta lapselta mies näki heti, että se oli ihmisen luu.

Tämä lause avaa kirjan ja myös kertoo hyvin pitkälle siitä, mistä kirjassa on kyse. Reykjavikin reunalta löytyy vanha ihmisen luuranko. Indridasonin kirjojen päähenkilö Erlandur alkaa tutkimaan tapausta tiiminsä kanssa. Tämän tutkinnan kanssa rinnakkain kerrotaan tarinaa vuosikymmenien takaa. Inrdidason paljastaa lukijalle tapahtumia menneisyydestä pikkuhiljaa ja pitää lukijan näin aina askeleen poliiseja edellä.

Tarinaa kaivetaan auki rauhallisesti, lusikallinen kerrallaan. Kirja sisältää jännitysromaaniksi aika vähän jännitystä ja takaa-ajoja tai vastaavaa reipasta menoa siitä on turha etsiä. Haudahiljaista on pikemminkin surullisen perhetragedian kuvaus ja ainakin itseäni menneen ajan kuvaukset kiinnostivat enemmän kuin nykyhetken poliisityö.  

Tästä kirjasta on hankala kirjoittaa pitkää arvostelua. Indridason kirjoittaa pohjoismaisella tyylillään hyvin ja kirja pitää otteessaan, mutta loppumaku oli silti hieman väljähtynyt. Kelpo välipaladekkari, jonka nimi kertoo myös paljon kirjan herättämistä fiiliksistä.

* * *

Tero Somppi: Leijonan varjo (Myllylahti)

Leijonan varjo on Tero Sompin kahdeksas kirja. Olen lukenut kaikki hänen aikaisemmat teoksensa lukuunottamatta novellikokoelmaa Hyvä paha maailma jonka taisin jättää puolenvälin tienoilla kesken. Somppi on mielestäni jäänyt turhan vähälle huomiolla suomalaisen jännityskirjallisuuden saralla, hänen kirjansa kestävät hyvin vertailun esimerkiksi Remeksen ja Soininvaaran jännäreiden kanssa. Pisteet Sompille myös siitä, että hän ei kirjoita vain jatko-osia samalla sapluunalla vaan kirjat erottuvat toisistaan. Hänen esikoisteoksensa Kuka murhasi Asikaisen oli hyvinkin perinteinen murhamysteeri, kun taas sitä seurannut Tuomionkonsertti oli tikittävää jännitystä tarjonnut terroristipläjäys. Parhaana Sompin kirjana pidän hänen edellistä teostaa Särkyvää, joka on taas enemmän perinteisen dekkarin puolelle kallistuva teos.

Leijonan varjo sijoittuu lähitulevaisuuden Suomeen. Äärinationalistinen Suomi-puolue on päässyt valtaan, Suomi on eronnut EU:sta ja eristäytynyt muusta maailmasta Pohjois-Korean tyyliin. Järjestystä valvoo kovalla kädellä Isänmaallinen Poliisi ja kansakunta on jakaunut useaan kastiin, ylimpänä puolueen eliitti. Tässä ympäristössä puolueen ylivaltaa karsastava rikosylikonstaapeli Pekka Gerber saa tutkittavaakseen murhatun naisen tapauksen ja murhan tutkimuksesta muodostuu valtakunnan rakenteita ja Gerberin elämää järisyttävä tapahtumasarja.

Somppi kirjoittaa, kuten myös aikaisemmissa kirjoissaan, sujuvasti ja tekstiä on helppo lukea. Mitään suuria kaunokirjallisia hienouksia ei kirjassa ole ja välillä lauserakenteet tuntuivat hieman kömpelöiltä. Juoni menee eteenpäin sopivasti rytmitettynä eikä puutuminen iske missään vaiheessa.

Suomi-puolueen Suomi on kuvattu herkullisesti. Välillä yksityiskohdat tosin lipsahtavat huumorin puolelle niin, että on hankala sanoa onko huumori tarkoituksellista vai tahatonta. Esimerkkinä tästä käyköön vaikka korttipeli Black Jack, jonka alkuperäisen nimen käyttö on Suomessa kielletty ja korvattu nimellä Valkoinen Jaska. Sompin luoma Suomi-kuva on kuitenkin sellainen, että se erottaa kirjan perusdekkareista.

Somppi kuvaa kotikaupunkiaan Helsinkiä tarkkaan ja kertoo usean ravintolan, ostoskeskuksen ja muun paikan kohtalosta yhteiskunnan muutosten jälkeen. Helsingin tarkan kuvauksen kontrastina Pohjois-Suomen kuvaus on ylimalkaista ja esimerkiksi Tornio-joen näennäinen puuttuminen ärsytti.

Sompin Helsingistä tuli mieleen Antti Tuomaisen Parantaja ja kontrolloivan yhteiskunnan kuvauksesta Emmi Itärannan Teemestarin kirja. Kirjoitustyylin puolesta Somppi vertautuu mielestäni ensisijaisesti jo aikaisemmin mainittuihin Ilkka Remekseen ja Taavi Soininvaaraan. Ei mikää hassumpi yhdistelmä siis.

Leijonan varjo piti hyvin otteessan ja on sopivasti valtavirrasta poikkeava murhadekkari. Helppoa ja viihdyttävää kesälukemista!

* * *

Hugh Howey: Siilo (Like)

Siilo on yksi eniten esillä olleista sci-fi kirjoista viime aikoina. Jo sen punaisena hohtava kansi hyppäsi silmille kirjakaupan uutuuspöydästä ja viimeistään takakannen ensimmäinen lause "Ihmiskunnan rippeet elävät valtavassa maanalaisessa siilossa" sai kiinnostukseni heräämään ja kirjaa piti päästä pian lukemaan.

Siilo on dystopiakuvaus lähitulevaisuuden maailmasta, missä ulkoilma on saastunut ja hengissä säilyneet ihmiset elävät maan alle upotetussa toistasataakerroksisessa siilossa. Lukijaa pidetään koukussa ensisijaisesti kahdella peruskysymyksellä; miksi siiloon on päädytty ja mitä siilon ulkopuolella on.

Howey on Orwellinsa lukenut, niin tutun ahdistavalta siilon sisäinen järjestyksenpito ja mielipidekontrolli tuntui. Edellä kertomani peruskysymysten esittäminen on nimittäin Siilossa kiellettyä ja näennäisen vapaan elämän yllä on koko ajan isoveljen varjo. Ja kenellekään tuskin on suuri yllätys, että kirjan pääosassa on henkilö, joka haastaa vallitsevan tilanteen ja joutuu sitä kautta ongelmiin valtakoneiston kanssa.

Odotin Siilolta todella paljon, sain vähän vähemmän. Jotenkin tarina ja tunnelma väsähti loppua kohti mennessä ja kaipaamani yllätykselliset - lukijan tiputtavat - juonenkäänteet loistivat poissaolollaan. Henkilöt on kuvattu ihan mukavasti, mutta kovin huolestuneeksi en kenenkään kohtalosta tullut, tunnesidettä henkilöihin ei päässyt syntymään. Jotenkin kirjaa leimasi kliinisyys, niin kuin se olisi puhki kustannustoimitettu niin ettei siihen jää yhtään säröä eikä kohtaa joka voisi jotain ärsyttää. Ja sitten kuitenkin kirja on käsittääkseni julkaistu alunperin omakustanteena useampana novellina, joista tämä kirja on kasattu.

Parasta kirjassa oli itse siilon kuvaus. Eri kerrokset ja niiden tehtävät olivat kiehtovaa luettavaa, samoin kuin luokkayhteiskunnnan kirjaimellinen muodostuminen siilon sisälle. Keskiluokka on tässä tapauksessa ihan oikeasti valtaapitävien alla, mutta alkutuotannosta vastaavan tyäväen päällä. "Koko maailma siilossa" oli todella hyvin ja realistisesti kuvattu ja etsinkin josko joku olisi piirtänyt kirjan pohjalta siilon pohjapiirustuksen, mutta en sellaista löytänyt.

Siiloon on tulossa jatko-osa ja myös elokuvaoikeudet on myyty. Toivottavasti kliininen fiilis ei näiden myötä lisäänny, vaan alkuperäinen kiehtova idea saa enemmän tulta alleen. Tulen kyllä mahdollisen jatko-osan lukemaan ilman muuta.  

* * *