Tommi Tenkanen: Kvanttikilpajuoksu (Tammi)

Tenkasen kaksi edellistä tietokirjaa kertovat pimeästä aukosta ja pimeästä aineesta. Tykkäsin niistä molemmista tosi paljon ja ne löytyvät kirjahyllystäni. Niinpä oli helppo valinta ottaa lukulistalle hänen uusin kirjansa, joka kertoo kvanttitietokoneista.

Kirjaa aloittaessa toivoin, että sen luettuani osaisin kansantajuisesti selittää, että mikä se kvanttitietokone oikein on, miten se toimii ja mihin sitä voi käyttää. Kerron lopussa, miten toiveeni toteutui.

Kirjassa avataan kvanttifysiikan lainalaisuuksia ja kerrotaan kvanttitietokoneen kehittämisen historiasta ja nykytilanteesta. Mielenkiintoisinta antia itsellä olivat kvanttialgoritmit ja niiden käyttökohteet. Erityisesti Annan ja Boriksen välinen kvanttisuojattu viestinvaihto oli kiehtovaa ja aivoja kutkuttavaa luettavaa. Todella hienosti Tenkanen osaa selittää hirvittävän kompleksiset asiat ymmärrettävästi. 

Kirjassa kohtuullisen suuren osuuden saa kvanttitietokoneyritysten ja niiden ekosysteemin esittely. Tämä oli itselleni sitä kirjan tylsintä osuutta, vaikka toisaalta oli hienoa nähdä kuinka IQM:n, Blueforsin ja Algorihmiqn kaltaiset yritykset mahdollistavat Suomelle eturivin paikan kvanttitietokoneen kehityksessä.

Toteutuessaan suuren määrän kubitteja sisältämä kvanttitietokone mahdollistaa esimerkiksi suuren patannuksen lääkkeiden kehittämisen nopeuteen. Toisaalta se tuo myös mukanaan suuren määrä uhkakuvia esimerkiksi salausten purkamiseen liittyen. Tenkanen tuo hyvin esille sekä uhat että mahdollisuudet eikä syyllisty millään lailla uuden teknologian romantisointiin.

Tenkasen kaksi edellistä kirjaa kustansi Ursa, tämä uusin on Tammen kustantama. Ursan kirjoissa tykkäsin kovasti kirjojen jämäkästä kansiratkaisusta, kirjat tuntuivat kädessä tavallista laadukkaammilta. Tässä uudessa kirjassa tämä (hyvin pieni, mutta jotenkin itselle merkityksellinen) erottautumistekijä puuttuu.

Osaanko lukemisen jälkeen selittää kelle vain, miten kvanttitietokone toimii? No en! Koko homma superpositioineen ja lomittumisineen on niin arkijärjen vastaista, että ei sen selittäminen arkitermein taida millään onnistua. Enkä sitä itsekään ymmärrä. Kvanttilaskennan historiasta, nykytilasta ja tulevaisuudesta sen sijaan tiedän nyt paljon enemmän kuin ennen. 

Erinomainen tietokirja siis, vaikkei ihan yhtä vahvasti napannut mukaansa kuin Tenkasen edelliset teokset.

* * * *

Miika Nousiainen: Ratakierros (Otava)

Ratakierros on autofiktiivinen sekoitus (treeni)päiväkirjaa, keski-ikäisen miehen tilitystä, stand-up komiikkaa, tajunnanvirtaa ja juoksuharjoittelun lainalaisuuksien avaamista. Kun tähän lisätään hippunen pamflettimaisia mielipiteitä, kasa julkkisten nimien droppauksia, sillisalaattimainen rakenne ja katsojaa puhutteleva kertoja, ovat kaikki katastrofin ainekset kasassa.

Mutta silti, tai sen takia, viihdyin Ratakierroksen parissa todella hyvin. Yhtenä syynä on varmasti samaistuminen. Olen Nousiaisen kanssa melkein saman ikäinen, tykkään yleisurheilusta, jaan (ainakin kirjan perusteella) paljon hänen arvomaailmaansa ja olen myös kirjailija. Tosin olen kirjailija huomattavasti pienemmällä koolla kuin Nousiainen.

Jo tarinan lähtökohta kutkuttaa: mies haluaa tulla hyväksi 400 metrin juoksijaksi. Oman kokemukseni mukaan oma ikäluokkani haluaa juosta maratonin. Kukaan ei halua juosta pikamatkoja, heittää kiekkoa tai hypätä seivästä. Itse osallistuin kaiken kansan 7-otteluun kaksitoista vuotta sitten. Sain 1769 pistettä. Eri lajien suorittaminen putkeen oli uskomattoman kivaa. Samassa ryhmässä kilpaili muuan Toni Keränen. Säälin mittamiehiä, jotka joutuivat kelaamaan rullamittaa minun 25 metrin ja Tonin 70 metrin heittojen välillä. Kisan jälkeen vannoin, että tätä alan harrastaa. En alkanut.

Ratakierroksessa ei ole lukuja, vaan eri osiot on katkaistu kolmella tähdellä. Aihe saattaa vaihtua lennosta maksimivoimatreenin kuvauksesta Me Naiset -lehden kuvitteelliseen juttuun. Välillä sivutaan Nousiaisen kirjailijauraa. Välillä pohditaan ruokavaliota. Välillä kirjoitetaan korinttolaiskirje uusiksi.

Yleisurheilu on hieno laji. Tätä kirjoittaessani alle 23-vuotiaiden  EM-kisat ovat menossa Bergenissä. Tuijotin juuri 7-ottelun keihäänheittoa. Samalla tutkin puhelimesta Saga Vannisen ennätyssarjaa, Satu Ruotsalaisen SE-sarjaa ja pistetaulukoita. Bergenin kisat ovat juuri sitä parasta yleisurheilua penkkiurheilijan näkökulmasta. Aikataulu ei ole liian tiukka, kaikki lajit pääsevät esiin, jokainen SB ja PB aiheuttaa iloa. Kansainvälinen yleisurheiluliitto yrittää kuitenkin tuhota yleisurheilun aseella nimeltä Timanttiliiga. Siellä juoksevat kisoihin kutsutut urheilijat. Aina yritetään ennätyksiä. Jänis juoksee keulilla. Kaikilla juoksijoilla on samanlaiset vaatteet, eikä heitä erota toisistaan. Yhdestä maasta voi olla yli puolet osallistujista. Outoja uusia sääntöjä kokeillaan, ettei katsoja pitkästyisi. Kenttälajejakin siellä vissiin on, mutta niitä ei koskaan näytetä.

Ratakierroksessa lähestymässä olevat kilpailut saivat minussa aikaan jännityksen tunnetta. Vähän samaan tyyliin kuin jännitän dekkarissa silloin, kun poliisi on menossa yksin ilman asetta ja puhelimen akku tyhjänä aution talon kellariin. Eli sympatiat on päähenkilön puolella, mutta samalla miettii, että miksi se tuonne oikein menee. Juoksijoiden yhteisöllisyys aiheutti hyvän olon tunnetta. Useaan kertaan Nousiaisen sanailu aiheutti tulossa olevan ääneen naurun tunnetta.

Joku on joskus sanonut, että 400 metrin juoksu on se raskain laji, koska siinä mennään koko ajan täysillä. Ratakierros on kirjana vähän kuin 500 metrin juoksu. 400 metriä mennään täysillä, mutta lopussa vähän hyytyy. Matkaa on hitunen liikaa ja innokas penkkilukija alkaa miettiä, milloin päästään maaliin. Mutta penkkilukija jaksaa silti hyvin loppuun, eikä vaihda kanavaa. Mattias Sunnebornin kiinnostus Miika Nousiaisen pummilla matkustamiseen on siinä rajoilla, että onko enää hauskaa. Mutta on se.

Ratakierros oli oikeaa yleisurheilua, eikä mitään timanttiliigaa. Viihdyin, tykkäsin ja inspiroiduin.

Lisäksi tämän pohjalta löytyi niin paljon sanottavaa, että ei mahtunut Instagramiin ja täytyi tehdä pitkästä aikaa blogipostaus. Hyvä merkki sekin!

* * * *

Jose Riikonen: Sir Elwoodin hiljaiset värit - backstage passi (Like)

Viimeinen bussi on mennyt jo,

ja mä seison sun pihalla.

Sun yksiös pienestä ikkunasta,

loistaa yksinäistä valoa.

Mä huudan sun nimeäs yöhön,

naapurissa valot syttyy palamaan.

Alakerran, vanhan herran

verhot vihaisesti heilahtaa.

Oulu, ylioppilastalo Rauhala, marraskuun kuudestoista päivä vuonna 1991. Bändi aloitti vartin yli kymmenen ja lopetti viiden encoren jälkeen puolen yön aikaan. Enempään ei olisi enää tainnut riittää biisejäkään, olihan yhtyeen esikoislevy julkaistu vain joitain kuukausia aikaisemmin. Viimeiseen  encoreen paikalle saapui vain solisti Juha Lehti. "Pojat ei enää jaksaneet, mutta mä vedän vielä yhden teille yksin kitaran kanssa", hän alusti ennen kuin soitti illan viimeisen biisin. Seuraavana päivänä kirjoitin yksiössäni päiväkirjaani keikan olleen "tosi hyvä" ja lipun maksaneen kaksikymmentäviisi markkaa.

Bändi oli Sir Elwoodin hiljaiset värit. Olin ostanut heidän esikoislevynsä kesällä ja sen jälkeen en ollut kotistereoistani juuri muuta kuunnellutkaan. Jokin tässä keskiolutjatsissa teki juuri kotoaan pois muuttaneeseen kaksikymppiseen mieheen lähtemättömän vaikutuksen. Seuraavien vuosien aikana ostin Elwoodien uuden levyn aina sen ilmestymispäivänä, ja kävin katsomassa bändiä useaan otteeseen sen vieraillessa Oulun seudulla. Soitto kuulosti hyvältä myös isommalla lavalla, mutta Rauhalan keikan hämyinen tunnelma on se, joka edelleen aiheuttaa omissa muistoissani kylmiä väreitä.

Vaikka olen Elwoodeja kuunnellut jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan, on bändi biisien takana jäänyt minulle yllättävänkin tuntemattomaksi. Tiesin tietenkin soittajien roolit bändissä ja uskalsin joskus baaritiskillä bändin jäsenen kohdatessani muutaman sanankin vaihtaa. Muuten olen ollut levyjen lehtisten, nuottikirjan tekstien ja muutaman tv-haastattelun tietojen varassa.

Senna kattaa kahdelle,

kysyy, onks mun nälkä.

Tästä riittäis sullekin.

Kun kirja, joka kertoo yhtyeen tarinan, ilmestyi, mietin pitkään haluanko lukea sitä. Elwoodien (etenkin ensimmäisten levyjen) musiikki on itselleni kuin aivojen perukoille haudattu aikakapseli, jonka rauhaa en halunnut järkyttää. Lopulta kirjan ostopäätös oli kuitenkin helppo, teosta kirjakaupassa selatessani se tempaisi heti mukaansa ja oli kiire päästä lukemaan enemmän. 

Luen hyvin vähän elämäkertoja. En osaa siis arvioida, miten Riikosen kirja suhtautuu muiden bändien, urheilijoiden tai poliitikkojen tarinoihin. Kirjan viimeisen sivun luettuani ensimmäisiä mieleeni tulevia adjektiiveja kirjasta olivat: kattava, rohkea, mielenkiintoinen, vaivaannuttava ja tuottamaton. Avaan näitä kaikkia alla.

Kirja on paksu (yli 500 sivua) ja kattaa bändin koko pitkän uran. Tykkäsin jaottelusta, missä kukin levy aina katkaisee tarinan. En oikeastaan jäänyt kaipaamaan sisällön osalta mitään. Itse löysin kattavuuden ansiosta esimerkiksi Vieraskirja-levyt, jotka olivat menneet minulta ohi.

Bändin matkan varrella on ollut useita raskaita vaiheita. Yhtyeen ja Hansun ero, Rikun tapaturmainen kuolema, Juhan alkoholismi - rankkoja aiheita kaikki. Lukijana jäi sellainen fiilis, että näitä aiheita käsiteltiin pääsääntöisesti yhtäaikaa rohkean avoimesti ja hienotunteisesti. 

Kirja piti hyvin otteessaan. Riikonen dramatisoi tapahtumia sopivasti, vaihtelee kerrontatapaa lukujen välillä, eikä sorru "sitten tapahtui sitä ja sen jälkeen tätä" -kerrontaan. Luvun loppuessa oli aina "luenpa sittenkin vielä yhden luvun" -fiilis.

Ja mä kuolen,

kun mun rakkauttani

takin alle piilotan,

kun pelko laittaa kuiskaamaan;

mä vaikka huutaa haluan.

Juhan alkoholin käytöstä kerrotaan kirjassa paljon, ja välillä sen suhteen tuli yliannostuksen maku. Tämä voi toki johtua myös siitä, että omalta osaltani tämä osa tarinaa teki pienen särön pitkään fanittamani bändin kuoreen ja lukemiseen tuli paikoin vaivaannuttava "en olisi tuota halunnut tietää" -vivahde. Kirjan viimeiset luvut tosin kovasti paikkaavat tätä vaivaantunutta oloa.

Toinen lievästi vaivaannuttava asia oli kirjailija Jose Riikosen tuominen paikoitellen kirjan hahmoksi bändin jäsenten ja lähipiirin joukkoon. Riikosen omat (vahvat) mielipiteet biiseistä toimivat vielä ihan hyvin, mutta muutamaan otteeseen tuli olo, että hänellä on kova halu tuoda omat ajatuksensa ja muistonsa osaksi tarinaa. Tämä on varmasti täysin valittu lähestymistapa, toimi välillä ihan kivasti, mutta muutamassa paikassa setä-selittää-miten-asia-on tyyli myös ärsytti.  

Sir Elwoodin hiljaiset värit ei ole koskaan ollut isosti tuotettua musiikkia (vaikka levy-yhtiö varmasti olisi sitä kaupallisessa mielessä halunnut). Sinkuiksi on nostettu ei-kaupallisia biisejä, kappaleiden äänimaailmaa ei ole hiottu loppuun asti ja vähemmän on usein ollut enemmän. Riikonen on onnistunut tuomaan tähän kirjaan samanlaista rouheaa särmää. Tarinaa on miellyttävä lukea, mutta kirja ei tunnu liian tuotetulta. Se on kotikutoinen sanan positiivisessa merkityksessä. (ja selkeydeksi: teknisesti kirja on moitteeton, en tainnut edes yhtään kirjoitusvirhettä bongata)

Sinä kesäiltana kun istuttiin ja katseltiin

kun taivaanrannanmaalari viime vedoillaan

sai auringon sammumaan, sinä sytytit kynttilän,

hän tähdet, ja mä muistan miten tuulen tuoksussa

syys teki tuloaan.

Kiitos bändille musiikista, kiitos kirjailijalle kirjasta. Molempien parissa on nostalginen, hieman melankolinen ja turvallisen hämyinen olo. Laitan levyn soimaan, ja sama vanha tarina kuin alkais alusta taas. Rauhalan pieni, mutta innostunut yleisö taputtaa bändin uudestaan lavalle. Arttu huutaa yy-kaa-koo-nee ja lyö alkutahdit.

(välissä olevat sanoitukset ovat muutamista lempikappaleistani, sanojen copyright kuuluu Sir Elwoodin hiljaisille väreille)

* * * *

Veera Sylvius: On todellakin kuljettava kuusikon läpi (Enostone)

En muista, milloin olisin viimeksi lukenut runokirjaa. Suurin syy, miksi sellaiseen nyt tartuin, on se, että Veera Sylvius on entinen työkaverini. Lukuhalua voimisti myös se, että kirjan jo odottaessa lukupinossani, Hesari julkaisi siitä sangen positiivisen arvion.

Kirjan avatessani ensimmäinen ajatus oli: miten luen runokirjaa oikein? Kirjan ahmiminen normaalilla lukunopeudella ei tuntunut oikealta. Toisaalta en osannut jäädä kovin pitkäksi aikaa yhden runon äärelle. Itselleni luontevin lukutapa löytyi niin, että luin runot ensin kohtuullisen ripeästi läpi, ja palasin sitten niiden äärelle osin satunnaisessa järjestyksessä.

Luonto on vahvasti läsnä Sylviuksen runoissa. Minulle se näyttäytyi ensisijaisesti unenomaisena ja lempeänä, mutta välillä myös lohduttoman etäisenä. Tähtitieteestä viime aikoina innostuneena mieltäni kutkutti kovasti osaan runoista uitetut tieteelliset ja matemaattiset termit.

Efemeridit pätevät vain ilmoitetussa epookissa.

Sylviuksen teoreettisen fysiikan koulutustausta siis näkyy, mutta mielestäni silleen juuri sopivasti. 

Päällimmäisenä fiiliksenä kirjasta puskee esille haikeus ja tietoisuus siitä, kuinka yksittäinen ihminen on vain häviävän pieni osa suurta kokonaisuutta. 

Runokirjan arviointi tuntuu astetta vaativammalta romaanin arviointiin verrattuna. En siis jaa teokselle tähtiä, enkä yritä analysoida tekstin "hyvyyttä". Toteanpa vaan, että kirja sai aikaan tunteita ja ajatustoimintaa. Huomaan ohikulkiessani nappaavani sen lipaston päältä käteeni ja lukevani taas kerran yhden runon. Joku tässä houkuttelee.

On todellakin kuljettava kuusikon läpi tuntui minusta samalta kuin minulle tuntemattoman bändin uusi levy. Ensi kuuntelu (tai siis lukeminen) ei välttämättä vielä säväytä. Toisella kuuntelulla joukosta alkaa erottua niitä biisejä, joihin tiedän vielä palaavani. Joku biisi tuntuu täytekappaleelta, enkä kuuntele siihen enää. Jossain vaiheessa mietin, muodostavatko peräkkäin olevat biisit yhtenäisen tarinan, vaikken sitä heti hoksannutkaan. Muutaman päivän päästä huomaan, että yksi kappale soi päässäni koko ajan, ja olen jo oppinut sen sanat ulkoa. Tässä runokirjassa oma hittibiisini on:

metsästä löytyy hirven uni
asetun sen syliin lepäämään 

 

pieni hauki ui viereen ja sanoo
kaikki järjestyy,
kaikki järjestyy

Mirjami Sirén: Kaupunki ilman koteja (Myllylahti)

Nuortenkirja Kaupunki ilman koteja on Sirénin esikoisromaani. Tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Airepoliksen kaupunkivaltioon. Airepolis on suljettu valtio, jossa innovointi on nostettu kaiken keskiöön. Innovaatioita pyritään houkuttelemaan esiin pakottamalla kansalaisia viettämään aikaa Luovuuskuutioissa. Kirjan nimi tulee siitä, että myös asuinpaikan vaihtaminen joka päivä katsotaan asiaksi, joka saa luovuuden kukkimaan.

Pääosassa on neljätoistavuotias Kipinä, joka heti kirjan ensimmäisessä luvussa aloittaa pakomatkan Airepoliksesta yhdessä yksinhuoltajaisänsä ja pikkusiskonsa kanssa. Ei liene suuri juonenpaljastus, jos kerron, että pakomatka ei mene suunnitelmien mukaan ja saa aikaan perheen elämän muutoksen, joka sysää kirjan tapahtumat liikkeelle.

Kirjan tapahtumien ajankohtaa ei kerrota, mutta omassa mielessäni sijoitin tarinan jonnekin lähitulevaisuuteen. Kirjassa esitelty teknologia ei sinällään ole mitään sci-fiä, ja valtiomuotona kuvatun kaltainen kansalaisten kontrollointiin perustuva oligarkia lienee valitettavan lähellä todellisuutta useassakin eri maassa (esimerkiksi Kiinan uiguurialueet).

Sirén on hyvin saanut aikaiseksi samaistuttavan ja vähän ahdistavankin täältä täytyy päästä pois -fiiliksen. Kipinä tuntee tukahtuvansa niin Airepolikseen, Luovuuskuutioon kuin pakoauton piilopaikkaankin. Romaanin pohjavire onkin kohtuullisen vakava, vaikka lasten välisissä dialogeissa tunnelmaa kevennetäänkin.

Aikuislukijana pakko tehdä innovaatioita -selitys monelle kirjan ympäristön kannalta olennaiselle asialle hieman häiritsi ja vei uskottavuutta, kun sitä ei juurikaan avattu. Lisäksi Kipinä tuntui välillä uskomattoman kiltiltä ja urhealta tapahtumat huomioon ottaen. Olisin kaivannut päähenkilöön särmää napsun lisää.

Kirja muistutti monelta osin Ulpu-Maria Lehtisen Kalmanperhon kutsua (jonka olen arvioinut aiemmin Instagramissa). Kummassakin kirjassa päähenkilö on 14-vuotias, joka kantaa huolta sisaruksestaan. Kummassakin liikutaan hienosti luodussa fiktiivisessä ympäristössä, ja kirjoitustyylissäkin oli mielestäni paljon samaa. Voisin kuvitella, että jos tykkäsit Kalmanperhosta, myös Sirénin kirja iskee - ja toisinpäin.

Kaupunki ilman koteja on sujuvasti etenevä, jännittävä ja mielikuvitusta kutkuttava kirja. Vahva suositus tälle etenkin yläasteikäisille! 

* * *

 

Satu Rämö: Hildur (WSOY)

Hildur on keikkunut jo hyvän aikaa erilaisten kirjalistojen kärkipaikoilla. Some-termein voisi sanoa sen suosion menneen viraaliksi. Tämä suosio yhtä aikaa sekä houkutti tarttumaan kirjaan, että loi paljon ennakko-odotuksia.

Ennakko-odotusteni mukaan epäilin kovasti, olisiko kirja sellainen, joka itseäni kiinnostaisi. Muutaman lukemani arvion ja esittelyn perusteella kuvittelin kirjan seuraavanlaiseksi: sekoitus Islannin matkaopasta, murhamysteeriä, feel-good tunnelmaa ja muinaisen Islannin mystiikkaa. Seuraavassa tarkastelu siitä, miten ennakko-odotukseni täyttyivät.

Islannin matkaopas. Kyllä! Rämö tuntee asuinmaansa ja on selvästi tehnyt paljon faktan tarkistusta, kirja on täynnä islantitietoutta. Tämä on myös se juttu, joka eniten erottaa kirjan lukuisista muista suomalaisista vastaavista dekkareista.  Enimmäkseen tykkäsin tästä kovasti, Islanti maana ja etenkin kaukana pääkaupungista olevat Länsivuonot, on selkeästi yksi kirjan päähenkilö. Muutamaan otteeseen tuli kuitenkin matkaopas-fiilis, kun knoppitietoa oli liimattu tapahtumien päälle omaan makuuni turhan keinotekoisesti. Karrikoiden vähän samaan tyyliin kuin jos Suomeen sijoittuvassa jännärissä lukisi "Murhaaja lähestyi minua uhkaavasti. Huomioni kiinnitti hänen päällään oleva vihreä anorakki. Nämä takit olivat Suomessa hyvin suosittuja ja kajaanilainen firma oli valmistanut niitä jo 80-luvun alusta asti."

Murhamysteeri. Hildur on vanhan ajan dekkari hyvässä ja pahassa. Mukana ei ole sadistista väkivaltaa eikä tikittävää jännitystä. Sen sijaa Rämö punoo murhista villapaidan pehmoisen vyyhden ja purkaa sen tyylikkäästi viimeisissä luvuissa. Juoni on taitavasti rakennettu, tarpeeksi uskottava ja yllättävä. Juonen puolesta kirjan halusi ilman muuta lukea loppuun, mutta en nyt ihan täysillä siihen koukuttunut - välillä tarina eteni mielestäni liiankin leppoisasti.

Feel-good tunnelma. No tätä riitti! Vaikka osa tapahtumista oli päähenkilölle kovin traumaattisia, oli päällimmäisenä lukufiiliksenä kuitenkin koko ajan turvallinen ja miellyttävä olo. Ei ahdistanut, pelottanut eikä ärsyttänyt. Hildurissa hahmona oli sopivasti särmää (talvisessa meressä surffaus rocks!), samoin kuin Suomesta työvaihtoon saapuvassa Jakobissa. Muut henkilöt jäivät ohuemmiksi.

Islannin mystiikka. Jostain syystä luulin, että (iso) osa kirjan tapahtumista sijoittuu jonnekin keskiajalle. Tätä luuloa vahvisti vuoteen 1550 sijoittuva ensimmäinen luku. Odotin (lue: pelkäsin), että tarinaan sekoittuu fantasiaelementtejä, jossa vuosisatojen välille löytyy yhteyksiä ja pahimmillaan muinaiset islantilaiset jumalat melskaavat murhatutkinnan keskellä. Mikään edellä mainituista ei toteutunut, vaan tarina oli vahvasti reaalimaailmassa kiinni. Ensimmäinen luku jäi minulle vähän mysteeriksi, oliko se vain tervetulotoivotus Islantiin?

Kirjan juonesta en tähän nyt kerro sen enempää, mitä takakannessa lukee. Lyhyesti: Rikosetsivä Hildur (en kirjoita sukunimeä, kun siinä on hankalia islantilaisia kirjaimia ja muutenkaan Islannissa ei sukunimiä juuri käytetä) saa työparikseen suomalaisen poliisiharjoittelija Jakobin. Murhatutkimus tuo esiin vuosikymmeniä vanhoja salaisuuksia.

Rämö kirjoittaa sujuvasti ja kirjaa on helppo lukea. Ekstrapisteet ja papukaijamerkki tulevat ruokien ja juomien kuvailusta - lukiessa tuli usein nälkä tai jano.

Rakenteellisesti kirja on myös helposti omaksuttava. Tapahtumia kerrotaan lähes koko ajan Hildurin näkökulmasta, takaumia tai vastaavia ei juurikaan käytetä ja nykyajan tapahtumien kokonaiskesto on vain kuukauden verran. Kronologisesti etenevää kerrontaa katkaisevat tuntemattoman henkilön lyhyet ajatukset. Tätä "pahis kertoo sekavia ajatuksiaan lyhyissä kursiivilla painetuissa luvuissa" -ratkaisua näkee nykyään joka toisessa dekkarissa, enkä itse siihen (enää) oikein jaksa syttyä.

Juttelin kirjasta tyttäreni kanssa. Hän on äänikirjojen suurkuluttaja ja oli juuri kuunnellut Hildurin. Hän oli kirjasta kovasti tykännyt ja kehui etenkin sen cozy-crime fiilistä ja sitä, että tarina eteni koko ajan mielenkiintoisesti eteenpäin. Ainoa asia, mitä hän vähän kritisoi, oli Jakobin neulontaharrastuksen liiallinen ihmettely kirjassa tyyliin "ohoh, mies neuloo, uskomatonta" (no, tässä vahvaa kärjistystä minun toimestani 😁).

Omasta mielestäni Hildur on hyvä dekkari. Valtavirrasta sen erottaa etenkin taitavasti kuvattu Islanti tapahtumapaikkana. Viimeisen sivun tapahtumat saivat aikaan tunteen, että kyllä minä varmaan sen jatko-osankin luen.

* * *

Marisha Rasi-Koskinen: Pudonneet (WSOY)

M

Pudonneet on Rasi-Koskisen toinen nuortenromaani. Luin ensimmäisen - Finlandia-voittajan - noin puoli vuotta sitten ja tykkäsin siitä pienin varauksin.

Tälläkin kertaa kirjailija leikittelee sillä, mitä todellisuus oikeasti on. Tämä aihepiiri on aina kiehtonut minua - niin fiktiivisessä kirjallisuudessa kuin tieteellisenä tekstinä (esimerkiksi Kari Enqvistin Kangastuksia varjojen talossa).

Kirjan päähenkilö on Ian. Hän on pyörätuolissa istuva nuori mies, joka tekee konemusiikkia tallentamistaan äänistä. Ian asuu Englannissa pienellä kadulla nimeltä Turnaround.

En paljasta juonesta yhtään enempää. Selvitä mitä on tapahtunut.

Luin kirjan illalla sängyssäni parin illan aikana. Parasta siinä oli mukaansa tempaava sujuvasti kerrottu tarina.

Mikko

Pudonneet on Rasi-Koskisen toinen nuortenromaani. Luin ensimmäisen - Finlandia-voittajan - noin puoli vuotta sitten ja tykkäsin siitä pienin varauksin.

Tälläkin kertaa kirjailija leikittelee sillä, mitä todellisuus oikeasti on. Aihepiirinä tämä on haastava ja aiheuttaa "kaikki on mahdollista, mikään ei siis ole uskottavaa" -riskin.

Kirjan päähenkilö on Suomeen adoptoitu Elias. Hän perii talon Turnaround nimiseltä kadulta Englannista ja matkustaa sinne koiransa kanssa. Elias haluaa kehittää maailman parhaan roolipelin.

En paljasta juonesta yhtään enempää. Keksi mitä tapahtuu seuraavaksi.

Luin kirjan parvekkeen riipputuolissa parin iltapäivän aikana. Parasta siinä oli ilmava ja vaivattoman tuntuinen kerronta yhdistettynä ihanan mystiseen tunnelmaan.

Äm

Pudonneet on Rasi-Koskisen toinen nuortenromaani. Luin ensimmäisen - Finlandia-voittajan - noin puoli vuotta sitten ja tykkäsin siitä pienin varauksin.

Tälläkin kertaa kirjailija leikittelee sillä, mitä todellisuus oikeasti on. Kirja on yhtä aikaa sekä samanlainen että täysin erilainen kuin edeltäjänsä.

Kirjan päähenkilö on nimeltään K. Hän etsii töitä ja päätyy ulkoiluttamaan koiria Turnaround nimiselle  pienelle kadulle Englantiin. Töiden etsimisen lisäksi K etsii jotain muutakin, paljon tärkeämpää.

En paljasta juonesta yhtään enempää. Maailma on nyt sinun.

Luin kirjan sohvalla löhöten parin päivän aikana. Parasta siinä oli mielenkiintoiset henkilöt, jotka oli kuvattu uskottavasti.

* * * *

Reetta Vuokko-Syrjänen: Syntykeho (Osuuskumma)

Arvostelun osa 1, jossa kerron, miksi Syntykeho ei ole hyvä kirja

Hyvä kirja on sellainen, jota ei malta päästää käsistään, vaan se on pakko lukea loppuun mahdollisimman nopeasti. Erinomainen kirja on sellainen, jonka viimeisiä lukuja ei raaski lukea nopeasti, koska ei halua kirjan koskaan loppuvan. 

Syntykeho on erinomainen kirja.

Arvostelun osa 2, jossa esittelen Kipin ja Artistin

Syntykeho (eli miten juosta pakoon ilman jalkoja) sijoittuu 2400-luvulle. Väestönkasvu on ylittänyt maapallon sietokyvyn rajat. Tiede on onneksi keksinyt ratkaisu: mieli on onnistuttu erottamaan kehosta.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ihmisen määrittelee hänen mielensä, ja keho on vain mielen jatke. Normikansalaisille annettaan käyttöön yksi keho kolmea henkilöä kohti. Köyhälistö viettää aikaansa kehottomana sosiaaliservereillä unelmoiden edes lyhyestä kehoajasta. Eliitti vaihtaa kehoa kuin vaatteita aina tilanteeseen sopivaksi; "minkä lihan tänään valitsisi?" -tyyliin.

Päähenkilö Kip Markham on elänyt kehottomana serverillä tomaatin mausta haaveillen useita vuosia. Sattumien kautta hän pääsee kehoon, pakenee ja tapaa lain harmaalla alueella operoivan (pun intended) eliitin kehonmuokkaajan Artistin.

Tästä eteen päin en halua paljastaa liikaa. Luvassa on muun muassa syntykehon metsästystä, virkavallan pakoilua, räjäyttelyä, kodin etsintää ja kiiturilla lentämistä.

Arvostelun osa 3, jossa kehun kirjaa

"Haluaisitko todella elää ikuisesti, jos et enää koskaan voisi koskettaa toista ihmistä?"

Ylläoleva on lainaus Tulevaisuuden kasvot -keskusteluohjelmasta 18.4.2463. Vuokko-Syrjänen aloittaa jokaisen luvun dokumentaarisella artifaktilla. Tykkäsin tästä rakenteellisesta ratkaisusta, samoin kuin hänen tavastaan nimetä luvut tyyliin "31. luku, jossa hengitän".

Kirjan juoni on mukavan vaihteleva ja yllättävä. Tarina soljuu eteenpäin helposti luettavana, sitä kerrotaan koko ajan Kipin näkökulmasta minä-muodossa. Mukana on  sopiva määrä huumoria, mistä tykkäsin kovasti. Liian synkät dystopiat eivät koskaan ole olleet itselleni se rakkain tyylilaji.

Rakenne ja juoni ovat siis kunnossa. Erinomaisen kirjasta tekee kuitenkin sen esittelemä vaihtoehtomaailma. Artistin työpaja, kiiturin ominaisuudet, pop-tähden mielikuvitukselliset kehot, rekonstruktioiden ongelmallisuus, serverin zenimäinen rauhallisuus: kaikki yksityiskohdat rakentavat taidokkaasti maailmaa, johon uppoutuu, ja jonka näkee lukiessa silmissään.

Mielen lataus kehosta serverille ja takaisin niskassa olevan portin kautta on kieltämättä rankkaa tieteisfantasiaa. Syntykeho kuitenkaan ole mikään hard-core sci-fi kirja, vaan uskon, että siitä tykkäävät myös normaalisti tieteiskirjallisuutta välttävät lukijat. Vaikka teknistieteellistä kuvausta on kohtuullisen paljon, on tarinan keskiössä kuitenkin koko ajan ihminen.

Arvostelun osa 4, jossa yritän löytää edes jotain kritisoitavaa

Luin kirjan loppuun muutama tunti siiten ja olen siitä yhä niin täpinöissäni, että on hankala löytää mitään, mikä olisi minua häirinnyt tai ärsyttänyt. Yritetään kuitenkin löytää jotain.

Loppuratkaisu oli omaan makuuni hieman liian ennalta arvattava ja särmätön.

Loppujen lopuksi tarina pyörii koko ajan vain muutaman henkilön ympärillä (tähän vaikuttaa paljon myös minä-muotoinen kerronta). Tämä kestää kyllä hyvin kirjan maltillisen (478 sivua) pituuden, mutta kieltämättä piirit tuntui välillä hieman pieniltä.

Arvostelun osa 5, jossa paljastan kuka kuvassa on

Syntykeho kestää mielestäni vertailun mihin tahansa lukemaani vastaavan genren kansainväliseen menestysteokseen. Se muistutti muun muassa Marc-Uwe Klingin mainiota Qualityland-teosta. Lukiessa tuli myös useaan kertaan mieleen, kuinka mainion kehikon kirja antaisi vaikkapa Netflix-sarjalle. 

Kirjan on kustantanut Osuuskumma, joka on  vuonna 2012 perustettu osuuskuntamuotoinen kustantamo, joka ansiokkaasti julkaisee suomalaista spekulatiivista fiktiota. Toivottavasti lukijat löytävät kirjan, vaikkei se suurten kustantamoiden ulkopuolelta tulevana näytäkään saavan paljon hyllytilaa kirjakaupoissa. 

Vielä kerran tähän loppuun: Syntykeho on erinomainen kirja! Esikoisromaaniksi se on suorastaan hämmentävän lumoava.

Arvion yhteydessä olevassa kuvassa on DALL-E tekoälyn tulkinta siitä, miltä Artistin keho näyttää. Tekoäly piirsi kuvan perustuen minun oman mieleni tulkintaan siitä, miltä Artisti näyttää kirjan perusteella silloin, kun on höyhenkehossaan. 

* * * * *

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli (WSOY)

Auringon pimeä puoli voitti vuoden 2019 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Kun tämän lisäksi juoni esittelytekstin perusteella vaikutti kiehtovalta yhdistelmältä jännitystä ja aikamatkailua, oli kirja helppo valinta lukulistalleni.

Kirjan päähenkilö on kuusitoistavuotias Emilia. Hän asuu eristetyssä diktatuurissa, Kaivoksen kaupungissa. Juonesta ei tee mieli paljastaa yhtään liikaa, ja niinpä tyydyn vain toteamaan, että luvassa on itsensä etsimistä, valtaapitäviä vastaan kapinointia ja salaperäisiä henkilöitä.

Rasi-Koskinen kirjoittaa vangitsevasti. Hän onnistuu tyylillään loihtimaan kaiken tapahtuvan päälle usvamaisen mystisen verhon, mutta tekstiä on silti helppo lukea.

Aikamatkailu kirjassa kuin kirjassa sisältää aina samat isoisäparadoksit ja madonreikäteoriat. Tässäkään kirjassa niiltä ei vältytä. Kirjailija käyttää kuitenkin ilahduttavan aitoja ja tuoreita teorioita ajassa liikkumista selittäessään. Vaikka olen ajasta ja sen luonteesta paljon lukenut sekä tieto- että kaunokirjallisuudesta, toi Auringon pimeä puoli kuitenkin uusi ajatuksia ja laittoi ajatukset liikkeelle. Mikään kova sci-fi kirja tämä ei silti missään tapauksessa ole, vaan keskiössä ovat vahvasti ihmiset ja tunteet, eivät koneet ja teoriat.

Kirjassa oli paljon samaa kuin 2021 lanu-Finlandian voittaneessa Mistä valo pääsee sisään -teoksessa. Ainakin dystooppinen tulevaisuudenkuva totalitäärisestä hallinnosta, aikuisuuden kynnyksellä oleva päähenkilö ja valtarakenteita vastaan kapinointi yhdistävät näitä (ja lukuisia muita) kirjoja. Yhteistä on myös se, että vaikka kirjat ovat nuortenkirjoja, sopivat ne aivan yhtä hyvin aikuisen luettavaksi.

Koukutuin alussa tarinaan ihan täysillä ja kirjaa piti päästä joka välissä lukemaan. Loppua kohti lukuinnostus kuitenkin hieman laantui. Kirja on pitkähkö (366 sivua) ja pituuteen nähden tapahtumia on loppujen lopuksi vähän. Viimeisen reilun sadan sivun aikana tuli usein fiilis, että tarina junnaa paikoillaan ja samaa asiaa kerrotaan uudestaan. Osaksi tämä oli tarkoituksellista ja juonelle olennaista, mutta silti pieni tylsyyden tunne iski kirjan loppupuolella ennen loppuratkaisuja.

Auringon pimeä puoli on sopivan erilainen ja erinomaisesti kirjoitettu kirja, joka saa aivoissa aikaan mukavaa solmuun menemisen tunnetta. Sopii niin nuorille kuin aikuisillekin.

* * *

Tommi Tenkanen: Matka mustaan aukkoon (Ursa)

Pöydällä on paksusta lasista tehty noin 30 x 30 senttimetrin kokoinen kuutio. Selostan juuri ympärilläni oleville ihmisille, että kuutio painaa noin yhden tunturin verran, koska sen sisällä on muinainen, alkuräjähdyksen aikainen, atomiakin pienempi musta-aukko. Itsekin huomaan ihmetteleväni, miten pöytä kestää kuution painon. Mainostan, että tämä ratkaisee maapallon jäteongelmat, koska jätteet voi tuoda mustanaukon tapahtumahorisontin viereen ja siitä ne sitten tempaistaan kohti singulariteettia. 

Edellä oleva ei ole - tietenkään - lainaus Tommi Tenkasen uudesta tietokirjasta. Kyseessä on näkemäni uni, kun olin ennen nukkumaan menoa lukenut tätä kirjaa. Yleensä kirjat eivät tule uniini, eivät edes ne jännittävimmät dekkarit. Matka mustaan aukkoon on kuitenkin jo toinen Tenkasen kirja, joka päätyi yölliseen ajatusvirtaani. Olen myös huomannut miettiväni mustien aukkojen salaisuuksia auton ratissa ja kävelylenkillä. Tämä on ilman muuta hyvän kirjan merkki!

Tenkasen kirja on lähes kolmesataa sivua pitkä. Aluksi ajattelin, että miten ihmeessä mustista aukoista saa niin paljon asiaa. Tämä ihmettely perustui tietenkin siihen, että luulin etukäteen tietäväni mistä on kyse. En tiennyt.

Kirjassa käydään läpi esimerkiksi mustien aukkojen tutkimista ja havainnointia, aukkojen ominaisuuksia, säieteoriaa ja maailmankaikkeuden olemusta. Vaikka teksti on kansantajuista, pisti se monessa kohdassa aivot tiukalle ja saman kohdan joutui lukemaan useaan otteeseen. Luin kirjaa myös hyvin hitaasti, vain joitain sivuja illassa. Tuntui, että muuten asia menisi hukkaan, jos sen ei anna hetken prosessoitua. Mukavan lisän tietokirjamaiseen kerrontaan toivat keskustelut, joissa Tenkanen oli kirjaa varten haastatellut alan kansainvälisiä tutkijoita.

Kuten jo edellä tuli ilmi, laittoi tämä kirja aivot useaan otteeseen ylikierroksille. Maailmassa on paljon  kiehtovia asioita, joista tiedetään koko ajan enemmän, mutta joita ei oman uskomukseni mukaan saada koskaan täysin selvitettyä. Mustien aukkojen lisäksi lasken tähän joukkoon esimerkiksi maailmankaikkeuden ensimmäiset hetket (lukusuositus: Kari Enqvist - Ensimmäinen sekunti, silminnäkijän kertomus), pimeän aineen ja energian (lukusuositus: Tommi Tenkanen - Pimeän aineen arvoitus), elämän esiintymisen maailmankaikkeudessa (lukusuositus: Stephen Webb - Missä kaikki ovat?) ja ajan todellisen luonteen (lukusuositus: Carlo Rovelli - Ajan luonne).

Näitä elämää suurempia asioita on välillä hyvä miettiä. Laittaa aivot töihin ja tuo myös perspektiiviä tämän hetken maailman haasteisiin, koronasta Venäjään.

Jos avaruus ja maailmankaikkeuden salaisuudet edes himpun verran kiinnostaa: Tämä kirja kannattaa  ehdottomasti lukea!

* * * *

Anne-Maija Aalto: Mistä valo pääsee sisään (Otava)

Mistä valo pääsee sisään on dystopia lähitulevaisuudesta. Ilmastonmuutos on nostanut meren pintaa ja tapahtumien pääpaikkana toimiva Tokio on peittynyt osittain veden alle. Suurta osaa maailmaa pitää hallussaan totalitäärinen diktatuuri Itäisten Kauppaliittojen Unioni. Unionin julma ja väkivaltainen koneisto ylläpitää kastijärjestelmää, jossa alemmat kastit on alistettu eliitille eli kokokansalaisille.

Aalto kertoo tarinaa kolmesta eri näkökulmasta. Aleksei on kokokansalainen. Hän palaa kirjan alussa Tokioon isänsä johtamaan ihmistutkimuslaitokseen pitkän poissaolon jälkeen. Marija on ulkokansalainen ja mukana Unionin valtaa uhmaavassa kapinaliikkeessä. Kolmas näkökulma kuuluu koeyksilölle, Aleksein isän tutkimuslaitokseen muistinpyyhintään tuotavalle naiselle.

Kirjailija maalaa tulevaisuuden Tokiosta erittäin aidon tuntoisen kuvan. Lukiessa paikat näkee mielessään ja ne tulivat myös uniin. Juoni koukuttaa ja etenee selkeästi, ilman turhia kikkailuja. Yksi vangitseva  ja vahvoja ajatuksia herättävä sivujuoni on Aleksein äidin riippuvaisuus virtuaalimaailmasta. 

Kirja on jatko-osa Korento-romaanille. En ole Korentoa (vielä) lukenut ja Mistä valo pääsee sisään toimii mielestäni mainiosti myös itsenäisenä teoksena. 

Tarinan peruselementit ovat tuttuja monesta muusta teoksesta. Totalitäärinen hallintokoneisto yhdistettynä kapinallisiin ei ole uutta. Useassa kohdassa Orjattareni tuli vahvasti mieleen. Mutta tämä ei ole missään tapauksessa moite - jos kirja muistuttaa Margaret Atwoodin teoksia, ei se voi olla huono!

Mistä valo pääsee sisään voitti, lukemani perusteella täysin ansaitusti, viime vuoden lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Lukiessa mietin useaan kertaan, että missä menee nuorten ja aikuisten kirjan raja. Missään vaiheessa en ajatellut lukevani erityisesti nuortenkirjaa. Toki päähenkilöt ovat nuoria (Aleksei 19-vuotta), mutta tällä perusteella myös esimerkiksi Emmi Itärannan upea Teemestarin kirja olisi vähintään yhtä selkeästi nuortenkirja.

Tykkäsin tästä kirjasta todella paljon. Mietin pitkään neljän ja viiden tähden välillä. Päädyin neljään sen takia, että henkilöt jäivät lopulta hieman etäisiksi eikä heihin syntynyt vahvaa "jännittää miten sille käy" -sidettä. Vahva suositus tälle - toivottavasti löytää lukijoita niin nuorista kuin aikuisista.

* * * *

Antti Tuomainen: Hirvikaava (Otava)

Antti Tuomainen on profiloitunut kirjoittajaksi, jonka kirjoissa yhdistyvät jännitys ja musta huumori tavalla, joka vetoaa laajaan joukkoon lukijoita. Vaikka kaikki kirjat sijoittuvat Suomeen, erottuvat ne kuitenkin selkeästi perinteisistä Nordic Noir -dekkareista, ja tämä persoonallinen tyyli varmasti on yksi syy, miksi Tuomainen on todella suosittu myös ulkomailla.

Olen seurannut Tuomaisen uraa ihan alusta asti, luin hänen ensimmäisen kirjansa heti sen ilmestymisen jälkeen vuonna 2006. On ollut hienoa nähdä, miten pienestä vähälle huomiolla jääneestä dekkarista on 15 vuoden aikana tultu tilanteeseen, jossa Tuomainen on yksi kansainvälisesti menestyneimmistä (ja palkituimmista) suomalaisesta kirjailijoista ja jonka teoksia on julkaistu yli 30 maassa. Mahtava esimerkki kelle tahansa aloittelevalle kirjailijalle!

Hirvikaava on jatko-osa Tuomaisen edelliselle kirjalle, Jäniskertoimelle. Pääosassa on edelleen loogisesti elämäänsä jäsentävä vakuutusmatemaatikko Henri Koskinen, hänen omistukseensa siirtynyt seikkailupuisto ja Henrin naisystävä taiteilija Laura Helanto. Mukaan änkeää myös mies menneisyydestä, leikkivälineitä myyvä Suomen Leikki Oy ja voimakastahtoinen pääomasijoittaja. Tästä saadaan aikaan soppa, jossa yhden jos toisen henki on uhattuna.

Hirvikaavan (kuten myös Jäniskertoimen) jännite ja huumori muodostuu pitkälti siitä konfliktista, missä Koskisen säntillinen ja ennalta suunniteltu elämä törmää seikkailupuiston kaoottisuuteen. Vakuutusmatemaatikko yrittää järkeillä itseään ulos tilanteista, joista järki on kaukana.

Tykkään todella paljon Tuomaisen kirjoitustyylistä, joka on yhtä aikaa kauniin runollista ja lakonisen iskevää. Tarinaa on helppo lukea ja useaan kertaan haluaa lukea jonkun lauseen uudestaan puoliääneen, sitä makustellen.

Hirvikaava on Tuomaisen ensimmäinen jatko-osa, edelliset kirjat ovat olleet itsenäisiä teoksia. Tämän takia Hirvikaavasta jäi puuttumaan vähän tuttua tuomaistaikaa, missä osa viehätystä on yllättyä siitä minkälaisen uuden ympäristön kirjailija on tällä kertaa luonut. Draaman kaaren osalta Hirvikaava on hyvin samankaltainen Jäniskertoimen kanssa. Itselleni olisi maistunut muutama yllättävä juonenkäänne  lisää, nyt etenkin kirjan loppupuolella tapahtumat olivat turhan ennalta arvattavia.

Hirvikaava on Tuomaisen kymmenes kirja. Seuraava kirja on käsittääkseni kolmas osa Henri Koskinen -trilogiaan. Odotan sitä innolla jo nyt ja veikkaan tässä sen nimeksi tulevan Ilvesyhtälö.

* * * *

Piia Leino: Lakipiste (S&S)

Lakipiste sijoittuu vuoteen 2045. Kirjan maalaama kuva lähitulevaisuudesta on (pelottavan) uskottavan oloinen. Ilmastonmuutos on entisestään kasvattanut rikkaan eliitin ja muun kansan välistä eroa. Älylaitteet ovat kehittyneet näennäisesti ihmisten elämää helpottavaan suuntaan, mutta ilmassa on vahvoja dystopian merkkejä, kun addiktoivat laitteet ovat nousseet kohtuuttoman suureen rooliin. 

Kirjan pääosassa on Googlen toimittaja Aaro Kangas, joka selvittää luonnonmukaisesti elävän yhteisön mahdollista radikalisoitumista. Suurin osa tapahtumista sijoittuukin tähän ekoyhteisöön ja tätä pääjuonta pilkkovat älylaitteiden vaaroja esittelevät tapaukset eri puolilla maapalloa.

Lakipiste on toimiva yhdistelmä dystopiakuvausta, yhteisön shamaanimaista fiilistä, jännitystä ja rakkauskertomusta. Tarina etenee sujuvasti ja koukuttaa vahvasti. Itseä kirjassa häiritsi ainoastaan  se, että osa yhteisön jäsenistä jäi aika etäisiksi (piti välillä selata taaksepäin ja tsekata, että kukas se tämä henkilö nyt oli). Lisäksi loppuratkaisu oli omaan makuuni vähän pliisu. 

Pääjuonesta irralliset älylaiteonnettomuuksista kertovat pätkät olivat erinomaisia. Ne toivat uuttaa tuoretta kulmaa, eivätkä toistelleet jo kovin tutuksi tulleita skenaariota tyyliin "tekoäly joutuu päättämään kenen päälle auto ajaa". Väkisinkin aloin miettiä, mitä vaaroja jo nyt käytössä olevat nettiin liitetyt laitteet voivat aiheuttaa. Omaan televisiooni ulkopuolinen pääsisi todennäköisesti helposti kiinni, mutta pahin skenaario olisi varmaan tv:n aukaisu aamuyöllä ja äänenvoimakkuuden säätäminen maksimiin. Pyykinpesukoneenikin on kiinni wifissä, mutta rajapinta ei mahdollistane koneen käynnistämistä etänä, eli hakkerilla olisi tässä tapauksessa enemmän pohdittavaa. Itseajavat autot ja muut raskaammat verkkoon liitetyt liikkuvat laitteet kuitenkin muodostanevat mahdollisuuden uhata ihmisen henkeä ohjelmistoihin murtautumalla jo tänään.

Lakipiste päätyi lukulistalleni kun näin siitä positiivisen arvion toisessa kirjablogissa. Heti kirjan luettuani etsin lisää tietoa kirjoittajasta ja ilokseni huomasin, että Lakipiste oli jo Piia Leinon neljäs kirja. Niinpä Taivas jo odottaa yöpöydälläni vuoroaan, joka koittaa heti Antti Tuomaisen Hirvikaavan jälkeen.

* * * *

Marko Annala: Kuutio (Like)

Olin lisännyt Kuution lukulistalleni kahdesta syystä: Se oli saanut hyviä arvioita ja siinä on hieno kansi.

Olin viivästyttänyt sen lukemista koska juoni kuulosti tylsältä. Inhimillinen tarina isyydestä ja rakkaudesta. Joopa joo.

Juonen tiivistelmä piti hyvin paikkaansa. Kuutio eroaa viime aikoina lukemistani kirjoista muun muassa seuraavilla tavoilla: Siinä ei tapahdu henkirikosta. Se ei sisällä aikamatkustusta. Kirja ei sijoitu tulevaisuuteen eikä menneisyyteen vaan tapahtuu tässä ja nyt. Päähenkilö ei matkusta kuuhun eikä muualle avaruuteen. Kirjassa ei manata ilmastonmuutosta eikä taivaalta tipu meteoriitteja.

Kaiken ylläolevan sijaan Kuutio kertoo pätkän miehen elämästä. Mies kipuilee yksinhuoltajan arkea, toimittaa pelilehteä ja tarkastelee elämäänsä eri tahoilta. Tarina ei ala elämän käännekohdasta eikä lopussa ole kliimaksia. On vain pätkä elämää.

Ihastuin täysin Annalan kirjoitustyyliin. Kirja nappaa mukaansa, teksti on yhtä aikaa helposti luettavaa ja kaunista. Huumoria on juuri sopivasti ja se sijoittuu tarinaan vaivattomasti, alleviivaamatta. 

Ehkä osa kirjan viehätyksestä perustui samaistumiseen. Yksinhuoltajan arki on tuttua minullekin, joskin ilman Kuution miehen rakkaan pojan haasteita. Myös pelien maailma, jota kirjassa tosin oli hyvin kohtuullinen määrä, tuntui tutulta.

Kuutio oli minulle ihan järisyttävän hieno lukukokemus. En minä muuta osaa sanoa.

Marko Annalan Paasto on minulla jo luettavana ja Värityskirja lukulistalla. Neljättä kirjaa odotan jo nyt.

* * * * *

Vesa Sisättö: Valot Näsinneulan yllä (Osuuskumma)

Maailma vinksahtaa raiteeltaan. Näennäisesti kaikki on kuten ennen. Mutta keitä ovat katukuvaan ilmestyneet vaiteliaat seisoskelijat? Miksi intiaanien määrä Suomessa lisääntyy? Onko Coca-Colan väri muuttunut ja mikä on Pepsi? Ja ennen kaikkea: Miksi Joonaksen paikan aviomiehenä ja isänä on ottanut toinen Joonas?

Valot Näsinneulan yllä on ihana sekoitus normaalia ja epänormaalia. Absurdit tapahtumat sulautuvat luontevasti päähenkilö Joonaksen toimittajan työn ja jatkuvan ryyppäämisen rytmittämään elämään. Mukaan mahtuu myös aidon tuntuinen rakkaustarina.

Yksi kirjan teemoista on ilmastonmuutos. Helsinki on veden vallassa ja Tampere uusi pääkaupunki. Tämä teema jää kuitenkin muiden tapahtumien varjoon, eikä kirja ollutkaan ennakko-odotusteni mukaisesti ilmastodystopia. Hyvä näin.

Tykkäsin kovasti kirjassa vaiheesta, joka sijoittuu Antarktikselle perustettuun AntaSuomeen. Sinne sijoitetuista tapahtumista olisin mielelläni lukenut enemmänkin, AntaSuomi toi hyvän muutoksen tarinaan juuri  siinä kohdassa, kun vaihtelua aloin kaivata. Kirjan loppu oli pieni antikliimaksi. Absurdeja ilmiöitä selitetään rautalangan kanssa, mutta - kuten usein spe-fi:ssä - epärationaalisten tapahtumien selittäminen rationaalisesti tuntuu vähän kököltä. En myöskään lämmennyt lopun toimintapainotteiseen "pelastetaan maailma" -osioon.

Kokonaisuutena Valot Näsinneulan yllä oli miellyttävän erilainen ja arjesta tehokkaasti irrottava lukukokemus, tykkäsin kovasti. Jostain syystä lukemisen aikana alkoi aina tehdä mieli kylmää olutta.

PS. Löysin kirjan Hesarin arvostelun kautta. En kuitenkaan suosittele lukemaan kyseessä olevaa juttua ennen kirjaa. Mielestäni se sisältää liikaa juonipaljastuksia.

* * *

Antti Tuomainen: Jäniskerroin (Otava)

Antti Tuomaiselta on ilmestynyt yhteensä yhdeksän kirjaa. Olen lukenut ne kaikki, useimmat heti ilmestymisen jälkeen. Useasta olen kirjoittanut myös blogiini. 

Jäniskerroin julkaistiin kesällä ja on siis Tuomaisen kirjoista uusin. Kirjan päähenkilö on vakuutusmatemaatikko Henri Koskinen. Hän on tottunut ennakoimaan elämänsä käänteet matemaattisen tarkasti. Koskisen elämään eivät yllätykset kuulu, eikä hän niiden perään haikaile. Ennustettavuuden ja arjen särkee musta joutsen, joka lentää Koskisen luo veljen kuoleman ja häneltä perityn seikkailupuiston muodossa. Joutsen tuo Koskisen elämään niin rikosta kuin rakkautta. Ja myös yhden suuren jäniksen.

Tarinaa kerrotaan minämuodossa ja preesensissä. Tapahtumapaikkoja ja henkilöitä on kohtuullisen vähän  ja ne tulevat pian tutuksi. Kaikesta syntyy mukavan intiimi olo, vakuutusmatemaatikko tulee lähelle. Kaiken keskiössä on SunMunFun -seikkailupuisto. Puiston nimestä tulee vahvat Palm Beach Finland -fiilikset. Ehkä seuraavassa kirjassa herkutellaan KannelHill Dinner:ssä tai myydään autoja Sunny Car Centerissä (vai keksikös joku jo tuon?). SunMunFun on elävästi kuvattu, ekstrapisteet vielä puuhalaitteiden nimeämisestä: Kilpikonnakilpa-autot ja Liukuvuori toimivat!

Tykkään kovasti siitä, että Tuomainen yllättää joka kirjassa. Kuiva huumori ja kauniin karheat sanavalinnat pysyvät samana, mutta henkilöt ja maisemat vaihtuvat. Jäniskertoimen uudet jutut ovat vakuutusmatematiikka ja seikkailupuisto. Muuten ympärillä pyörivä rikosjuoni on tutun oloinen. Se kulkee sujuvasti eteenpäin, mutta ei varsinaisesti yllätä. En pidäkään Jäniskerrointa jännityksestä ja rosvoista huolimatta ensisijaisesta jännärinä, vaan ennemmin päähenkilön elämän kuvauksena, johon nyt vain sattuu tupsahtamaan alamaailman kiemuroita.

Jäniskerroin hymyilyttää ja koukuttaa. Parissa kohdassa on myös aitoa jännitystä, vaikka kirjassa kokonaisuutena kohtuullisen kepeä ote onkin.

Kirjoitin alussa, että olen lukenut Tuomaisen kaikki kirjat. En näe aihetta muuttaa tätä trendiä.

* * * *

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet (Teos)

Viimeiset kolme lukemaani kirjaa ovat pohjautuneet skenaarioon, missä ihminen on tuhonnut maapallon. Hilpeää. Ennen Itärannan uutta teosta luin Liu Cixinin kirjan Kolmen kappaleen probleema ja Risto Isomäen uusimman opuksen Vedenpaisumuksen lapset. Tykkäsin näistä kahdesta kummastakin, Cixiniltä lukulistalle meni heti myös Muistoja maasta -trilogian kaksi muuta osaa.

Sokerina pohjalla on kuitenkin Kuunpäivän kirjeet. Tämä oli se kirja, jota tänä vuonna eniten odotin. Enkä odottanut turhaan.

Kirjassa maapallo on mennyt sellaiseen kuntoon, että sieltä jonotetaan poispääsyä. Ihmiskunta on siirtynyt asumaan muun muassa Kuuhun, Marsiin ja planeettoja kiertäville jättimäisille kaupunkimaisille avaruusasemille. Päähenkilö Lumi Salo on henkimaailmasta voimia ammentava parantaja. Kirjassa hän etsii puolisoaan Solia, joka ei saavu sovittuun tapaamiseen.

Itäranta on rakentanut kirjansa Lumin Solille kirjoittamien kirjeiden varaan. Niitä täydentävät sähköpostit, tietosanakirjojen lainaukset ja uutisartikkelit. Aluksi vierastin tätä rakennetta, mutta mitä pidemmälle kirja eteni sitä toimivammalta ja tuoreemmalta tämä dokumentaarinen lähestymistapa tuntui. Tosin ihan kaikista kikkailuista en tykännyt, kuten siitä miten joku pienenee pienenee pienenee.

Juoni ei kuitenkaan ole se, mikä tekee tästä kirjasta elämyksen. Parasta on Itärannan ihanan viipyilevä (onkohan tämä nyt oikea adjektiivi tähän...) kirjoitustyyli, mitä leimaa unenomaisuus ja vahva siellä olemisen tunne. Kirjailija yhdistää upeasti samaan kirjaan sekä pimeää ainetta käyttävät DMD-rakettimoottorit että mystisen henkimaailman ja sielueläimet.

Kirjailija rakentaa tulevaisuuden (vuosi 2168) maailmasta uskottavan oloisen. Gramofoni ei toimi Kuun painovoimassa ilman erikoisjärjestelyjä ja liikkuminen Marsissa tuntuu mietityltä. Muutama kohta särähti, esimerkiksi salasanan muistaminen salattua tiedostoa avatessa on toivottavasti sellaista, mitä ei enää reilun sadan vuoden päästä tarvita.

Itärannalta on ilmestynyt nyt kolme kirjaa. Teemestarin kirja on yksi parhaista lukemistani kirjoista. Kudottujen kujien kaupunki ei tehnyt ihan yhtä suurta vaikutusta, mutta oli silti erittäin mieluisaa luettavaa. Tykkään siitä, miten Itärannan kirjoissa tyyli säilyy samana mutta juoni ja ympäristö muuttuu. Seittien talo on kaukana Marsissa kiitävästä junanvaunusta. Ja silti niissä on paljon samaa. 

Kuunpäivän kirjeet oli ihana lukuelämys, joka täytyi nauttia pienissä palasissa. Kirjan henkilöt ja tapahtumapaikat pyörivät varmasti mielessä vielä pitkään.

Maa herää ja kivet puhuvat, ja pimeä väistyy vetten päältä.

*****

Aikamatkailua

Tuntuu siltä, että aikamatkailu on viime aikoina ollut enemmän esillä kuin pitkään - no, siis - aikaan. En tiedä onko tämä vain oma kokemukseni, vai onko aikamatkailuaihe kirjallisuuden ja esittävän taiteen puolella lisännyt suosiotaan. Itselläni aikamatkailu on ollut luku- ja katselukokemuksissa hyvin edustettuna syksyn aikana.

Kingin järkälemäinen 22.11.63 oli lukulistallani pitkään ja nyt sen viimein luin. Heti sen perään käsissäni oli Mikko Koirasen nuortenromaani Nauhoitettava ennen käyttöä. Ja niin vaan nyt huomaan koukuttuneeni Netflixin Umbrella Academy sarjaan. Tieteellisempää pohjaa ajan käsitteeseen toi pari kuukautta sitten lukemani Carlo Rovellin Ajan luonne.

Varoitus: Teksti sisältää pieniä juonipaljastuksia.

Ajassa matkustamiseen on aina syynsä. Kingin päähenkilö opettaja Jake Epping matkustaa ajassa 53 vuotta taaksepäin estääkseen Kennedyn salamurhan. Koirasen kirjassa 16-vuotias Miro matkustaa omaa syntymäänsä edeltäviin aikoihin selvittääkseen biologisen isänsä henkilöllisyyden. Umbrella Academyssä panokset ovat suuren budjetin supersankarisarjalle sopivat - aikamatkailun avulla pitäisi pelastaa maailma.

Aikamatkailuun on myös paikkansa. Jake hyppää 1950-60 luvun Amerikkaan. King kuvaa hienosti amerikkalaisen unelman, suurien autojen ja yhteisöllisten pikkukaupunkien ristiriitaa yhä hyväksytyn rasismin, vaietun perheväkivallan ja pelkoja aiheuttavan suurvaltapolitiikan kanssa. Koirasen kirjan tapahtumat sijoittuvat Ouluun. Lukiessani huomasin kuinka vähän olen Ouluun sijoittuvia tarinoita lukenut. Lukuelämykseen toi ihanaa lisävärettä tuttujen paikkojen kuvailu. Vanhan lähikauppani, Kalliotien Valintatalon, maininta toi muistoja mieleen. Sateenvarjoakatemian supersankarit seikkailevat kuvitteellisessa suurkaupungissa, jossa näennäisen normaali elämä sekoittuu supervoimiin ja yliluonnollisiin ilmiöihin.

Aikamatkailuun tarvitaan myös keino. Vanhoissa aikamatkatarinoissa se oli yleensä aina joku (hullun) professorin rakentama monimutkaisen näköinen laite - tai auto - joka rätisi ja paukkui ja tärisi kun sen sisälle asetettu aikamatkaaja astui kyytiin ja laite käynnistettiin. Tähän kliseeseen ei ole yhdessäkään näistä  kolmesta teoksesta sorruttu. Jake pääsee 1950-luvun loppuun astumalla grillivaunun varastosta löytyviä näkymättömiä portaita. Miro matkailee videonauhan, -kameran ja -soittimen avustuksella. Netflixin sarjassa yksi supersankari osaa aikamatkailun ihan itse, muut joutuvat turvautumaan salkkuun.

Tietyt teemat toistuvat näissä(kin) aikamatkatarinoissa. Perhosefekti terminä alkaa olla loppuun kaluttu. Isoisäparadoksiin on hankala löytää enää uutta kulmaa. Omaan näppäryyteen kompastuminen ja kerronnan muuttuminen korniksi on suuri riski. Nämä kolme selvittävät kuitenkin karikot hyvin ja onnistuvat kaikki pitämään aikamatkailun vain tarinan osana, ei tarinan keskipisteenä.

King oli taas niin King kuin olla voi.  Kirjailija rakastaa venyttää kerrontaa ja maalailla Amerikan pikkukaupunkikuvauksia välillä kyllästymiseen asti. Hän onnistuu kuitenkin tekemään Jakesta oikean ihmisen, joka tulee lukijaa lähelle. Täytyy myöntää, että lopussa tuli kyyneleet silmiin. Aikamatkailu on kirjassa yllättävänkin paljon sivuosassa, Jaken viiden vuoden menneisyysvierailu sisältää hyvin vähän esimerkiksi "tulen tulevaisuudesta, tiedän kaikkea jännää" -aspektia.

Nauhoitettava ennen käyttöä on Koirasen esikoiskirja ja luokiteltu nuortenromaaniksi. Koiranen kirjoittaa sujuvasti, tarinassa ei ole suvantopaikkoja. Aikamatkustamisen paradokseihin on mukavasti otettu omaa kulmaa syy-seuraussuhteita kääntelemällä. Miron teinimurheet sopivat mukaan hyvin. Näin aikuislukijana olisin kaivannut pientä särmää lisää, nyt kaikki tapahtui vähän turhan mutkattomasti ja ilman suurta draamaa Hollywood-loppua myöten. Voin kuvitella että kohderyhmälleen kirja toimii oikein hyvin ja tuo uudenlaista ilmettä tähän genreen. 

Umbrella Academyä olen katsonut vasta puoleen väliin (5/10 jaksoa). Sarja on hyvin tehty ja koukuttaa todella vahvasti. Supersankarit ovat nykytyyliin sopivan heikkoja erityiskyvyistään huolimatta. Ei mikään elämää suurempi katseluelämys, mutta mainiota viihdettä sen jälkeen kun työpäivän ja kotihommien jälkeen kellahtaa sohvalle.

Jos hyppäisin ajassa pari kuukautta taaksepäin, käyttäisin edelleen aikaani näihin tarinoihin. Viihdyttäviä ja hyvin tehtyjä kaikki.

Arttu Tuominen: Leipuri (Myllylahti)

Leipuri on neljäs ja viimeinen osa Tuomisen Labyrintti-sarjassa. Olen lukenut kaikki aikaisemmat osat ja blogissani arvioinut sarjan ensimmäisen ja toisen kirjan.

Tuominen kertoo tarinaa kahdessa eri ajassa. Leipuriksi nimetty sarjamurhaaja kauhistuttaa Porissa vuonna 2002. Kolmentoista vuoden tauon jälkeen samankaltaiset murhat yllättäen jatkuvat. Labyrintti-sarjan päähenkilö Janne Rautakorpi toimi alkuperäisten murhien tutkinnanjohtajana  ja avustaa nyt vuodessa 2015 poliisia konsultin roolissa.

Leipuri sitoo tyylikkäästi yhteen Rautakorven ja hänen kollegoidensa kohtalot. Jo aikaisemmissa kirjoissa viitatuille Leipuri-murhille tulee selitys ja Rautakorven mielen rikki repineitä tapahtumia avataan. Kirjan loppu on elegantti ja poikkeaa edukseen valtavirrasta.

Vaikka päähenkilöt ja kirjoitustyyli ovat neljän kirjan aikana paljolti pysyneet samana, on Tuominen onnistunut mukavasti tekemään jokaisesta kirjasta omanlaisensa. Muistilabyntti oli kotoisan oloinen pikkukaupungin murhamysteeri, Murtumispisten toi mukaan räjähtävää toimintaa ja Silmitön merisuolan makuista ympäristönäkökulmaa. Leipurissa mukaan tuotu sarjamurhateema toimii hyvin sarjan uudistajana ja on yllättävän harvinainen aihe suomalaisessa jännityskirjallisuudessa.

Sarjan neljää osaa muistellessani huomasin yhdistäväni eri osat toisiin kirjailijoihin. Muistilabyrintti toi mieleen Seppo Jokisen, Murtumispiste Taavi Soininvaaran ja Silmitön Risto Isomäen. Leipurin maailmasta tuli vahvat Jo Nesbö fiilikset: Verisen sadistiset murhat, päihteiden kanssa kamppailevat ihmiset, synkkä perusvire, sairaat ihmissuhteet. Holen Harry ja Rautakorven Janne tulisivat varmasti hyvin toimeen keskenään, niin pahasti kumpaakin on maailman murjonut.

Leipuri oli mainio lukukokemus, mutta pientä toivomisen varaakin jäi:

Vuosien 2002 ja 2015 tapahtumat olivat välillä niin samankaltaisia, että etenkin lyhyen lukutauon jälkeen onnistuin lukemaan useamman sivun ennen kuin muistin kummassa ajassa liikutaan. Näiden kahden eri ajanjakson selkeämpi erottaminen toisistaan olisi voinut olla paikallaan.

Leipuri on perusvireeltään sarjan synkin kirja. Olisin kaivannut pientä ripausta (mustaa ja kuivaa) huumoria johonkin väliin.

Kirja piti otteessaan alusta loppuun ja oli erittäin viihdyttävä. Tarina tempaisi mukaansa - luin Leipurin loppuun myöhään illalla ja seuraavana yönä unissani valesin muistilabyrintin käytäviä.

Vaikka Leipuri toimii myös itsenäisenä kirjana, kannattaa Labyrintti-sarja mielestäni ilman muuta lukea julkakaisujärjestyksessä.

Sain kirjan arvostelukappaleena Myllylahdelta.


* * * *

Marko Immonen: Murhapaikanhakijat (Myllylahti)

Murhapaikanhakijat on Marko Immosen toinen kirja. Se ehti lojua koskemattomana yöpöydälläni useita viikkoja ennen lukemista. Kirjan nimi tuntui jotenkin tympeältä ja kansikuva valjulta. Kirja ei ulkoiselta olemukseltaan vetänyt puoleensa.

Murhapaikanhakijat kertoo maahanmuutosta, terrorismista, kansainvälisestä juonittelusta, parisuhdeongelmista ja ystävyydestä. Yksi humalahakuisen illan päättävä taksireissu muuttaa päähenkilön elämän.

Kirjan päähenkilöstä tuli mieleen yksi kaikkien aikojen parhaista tv-sarjoista, Breaking Bad. Kummassakin nössöyteen taipuva kemisti sotkeutuu pakon edessä laittomuuksiin ja muuttuu tarinan aikana karummaksi ihmiseksi. Mikään Walter White ei Murhapaikanhakijoiden Jaakko Puustinen kuitenkaan ole, vaan hän säilyttää tietynlaisen viattomuutensa loppuun asti.

Kirja alkuosa on koukuttavinta jännäriä mitä olen pitkään aikaan lukenut. Immonen kuljettaa tarinaa sujuvasti ja tiputtelee tasaisin väliajoin juonenkäänteitä jotka aidosti yllättävät. Ahmin kirjaa puoleen väliin asti lähes yhdeltä istumalta.

Tarinaa kerrotaan minä-muodossa useamman eri henkilön näkökulmasta. Aluksi tämä vähän hämmensi, mutta loppujen lopuksi rakenne toimi hyvin.

Kirjan jännite valitettavsti lässähti loppua kohden. Kirjan alun intiimin tiivis tunnelma hävisi kun kuvioihin tulivat kansaiväliset tiedustelupalvelut, politiikka ja toiminta siirtyi useaan eri maahan. Monin paikoin luvuissa oli selittämisen makua ja yllättävän käänteet vähenivät loppua kohden. Sinällään intensiivinen ja vauhdikas loppukohtauskaan ei enää alun jännitettä tuonut takaisin.

Immosen viljelemä kuiva huumori toimii mainiosti. Hän flirttailee nautittavasti vakoojaelokuvien klisheiden kanssa. Mikä onnistuu Bondille ei onnistu Puustiselle - ja hyvä näin. Pisteet kirjailijalle myös maahanmuuton käsittelystä. Aihe on nyky-Suomessa kovin mielipidelatautunut, mutta Immonen onnistuu ottamaan maahanmuuttoon liittyvät piirteet mukaan luonnollisen oloisesti ja saarnaamatta asiasta suuntaan tai toiseen.

Murhapaikanhakijoista jäi kaksijakoiset fiilikset. Kirjan puolessa välissä olin valmis julistamaan sen parhaaksi vuoden aikana lukemakseni jännäriksi. Lopun keskinkertaisuus taas jätti vähän valjun loppumaun. Immosen kirjoitustyyli jätti odottamaan hänen seuraavaa kirjaansa.

Sain kirjan arvostelukappaleena Myllylahdelta.


* * *