Tommi Tenkanen: Kvanttikilpajuoksu (Tammi)

Tenkasen kaksi edellistä tietokirjaa kertovat pimeästä aukosta ja pimeästä aineesta. Tykkäsin niistä molemmista tosi paljon ja ne löytyvät kirjahyllystäni. Niinpä oli helppo valinta ottaa lukulistalle hänen uusin kirjansa, joka kertoo kvanttitietokoneista.

Kirjaa aloittaessa toivoin, että sen luettuani osaisin kansantajuisesti selittää, että mikä se kvanttitietokone oikein on, miten se toimii ja mihin sitä voi käyttää. Kerron lopussa, miten toiveeni toteutui.

Kirjassa avataan kvanttifysiikan lainalaisuuksia ja kerrotaan kvanttitietokoneen kehittämisen historiasta ja nykytilanteesta. Mielenkiintoisinta antia itsellä olivat kvanttialgoritmit ja niiden käyttökohteet. Erityisesti Annan ja Boriksen välinen kvanttisuojattu viestinvaihto oli kiehtovaa ja aivoja kutkuttavaa luettavaa. Todella hienosti Tenkanen osaa selittää hirvittävän kompleksiset asiat ymmärrettävästi. 

Kirjassa kohtuullisen suuren osuuden saa kvanttitietokoneyritysten ja niiden ekosysteemin esittely. Tämä oli itselleni sitä kirjan tylsintä osuutta, vaikka toisaalta oli hienoa nähdä kuinka IQM:n, Blueforsin ja Algorihmiqn kaltaiset yritykset mahdollistavat Suomelle eturivin paikan kvanttitietokoneen kehityksessä.

Toteutuessaan suuren määrän kubitteja sisältämä kvanttitietokone mahdollistaa esimerkiksi suuren patannuksen lääkkeiden kehittämisen nopeuteen. Toisaalta se tuo myös mukanaan suuren määrä uhkakuvia esimerkiksi salausten purkamiseen liittyen. Tenkanen tuo hyvin esille sekä uhat että mahdollisuudet eikä syyllisty millään lailla uuden teknologian romantisointiin.

Tenkasen kaksi edellistä kirjaa kustansi Ursa, tämä uusin on Tammen kustantama. Ursan kirjoissa tykkäsin kovasti kirjojen jämäkästä kansiratkaisusta, kirjat tuntuivat kädessä tavallista laadukkaammilta. Tässä uudessa kirjassa tämä (hyvin pieni, mutta jotenkin itselle merkityksellinen) erottautumistekijä puuttuu.

Osaanko lukemisen jälkeen selittää kelle vain, miten kvanttitietokone toimii? No en! Koko homma superpositioineen ja lomittumisineen on niin arkijärjen vastaista, että ei sen selittäminen arkitermein taida millään onnistua. Enkä sitä itsekään ymmärrä. Kvanttilaskennan historiasta, nykytilasta ja tulevaisuudesta sen sijaan tiedän nyt paljon enemmän kuin ennen. 

Erinomainen tietokirja siis, vaikkei ihan yhtä vahvasti napannut mukaansa kuin Tenkasen edelliset teokset.

* * * *

Miika Nousiainen: Ratakierros (Otava)

Ratakierros on autofiktiivinen sekoitus (treeni)päiväkirjaa, keski-ikäisen miehen tilitystä, stand-up komiikkaa, tajunnanvirtaa ja juoksuharjoittelun lainalaisuuksien avaamista. Kun tähän lisätään hippunen pamflettimaisia mielipiteitä, kasa julkkisten nimien droppauksia, sillisalaattimainen rakenne ja katsojaa puhutteleva kertoja, ovat kaikki katastrofin ainekset kasassa.

Mutta silti, tai sen takia, viihdyin Ratakierroksen parissa todella hyvin. Yhtenä syynä on varmasti samaistuminen. Olen Nousiaisen kanssa melkein saman ikäinen, tykkään yleisurheilusta, jaan (ainakin kirjan perusteella) paljon hänen arvomaailmaansa ja olen myös kirjailija. Tosin olen kirjailija huomattavasti pienemmällä koolla kuin Nousiainen.

Jo tarinan lähtökohta kutkuttaa: mies haluaa tulla hyväksi 400 metrin juoksijaksi. Oman kokemukseni mukaan oma ikäluokkani haluaa juosta maratonin. Kukaan ei halua juosta pikamatkoja, heittää kiekkoa tai hypätä seivästä. Itse osallistuin kaiken kansan 7-otteluun kaksitoista vuotta sitten. Sain 1769 pistettä. Eri lajien suorittaminen putkeen oli uskomattoman kivaa. Samassa ryhmässä kilpaili muuan Toni Keränen. Säälin mittamiehiä, jotka joutuivat kelaamaan rullamittaa minun 25 metrin ja Tonin 70 metrin heittojen välillä. Kisan jälkeen vannoin, että tätä alan harrastaa. En alkanut.

Ratakierroksessa ei ole lukuja, vaan eri osiot on katkaistu kolmella tähdellä. Aihe saattaa vaihtua lennosta maksimivoimatreenin kuvauksesta Me Naiset -lehden kuvitteelliseen juttuun. Välillä sivutaan Nousiaisen kirjailijauraa. Välillä pohditaan ruokavaliota. Välillä kirjoitetaan korinttolaiskirje uusiksi.

Yleisurheilu on hieno laji. Tätä kirjoittaessani alle 23-vuotiaiden  EM-kisat ovat menossa Bergenissä. Tuijotin juuri 7-ottelun keihäänheittoa. Samalla tutkin puhelimesta Saga Vannisen ennätyssarjaa, Satu Ruotsalaisen SE-sarjaa ja pistetaulukoita. Bergenin kisat ovat juuri sitä parasta yleisurheilua penkkiurheilijan näkökulmasta. Aikataulu ei ole liian tiukka, kaikki lajit pääsevät esiin, jokainen SB ja PB aiheuttaa iloa. Kansainvälinen yleisurheiluliitto yrittää kuitenkin tuhota yleisurheilun aseella nimeltä Timanttiliiga. Siellä juoksevat kisoihin kutsutut urheilijat. Aina yritetään ennätyksiä. Jänis juoksee keulilla. Kaikilla juoksijoilla on samanlaiset vaatteet, eikä heitä erota toisistaan. Yhdestä maasta voi olla yli puolet osallistujista. Outoja uusia sääntöjä kokeillaan, ettei katsoja pitkästyisi. Kenttälajejakin siellä vissiin on, mutta niitä ei koskaan näytetä.

Ratakierroksessa lähestymässä olevat kilpailut saivat minussa aikaan jännityksen tunnetta. Vähän samaan tyyliin kuin jännitän dekkarissa silloin, kun poliisi on menossa yksin ilman asetta ja puhelimen akku tyhjänä aution talon kellariin. Eli sympatiat on päähenkilön puolella, mutta samalla miettii, että miksi se tuonne oikein menee. Juoksijoiden yhteisöllisyys aiheutti hyvän olon tunnetta. Useaan kertaan Nousiaisen sanailu aiheutti tulossa olevan ääneen naurun tunnetta.

Joku on joskus sanonut, että 400 metrin juoksu on se raskain laji, koska siinä mennään koko ajan täysillä. Ratakierros on kirjana vähän kuin 500 metrin juoksu. 400 metriä mennään täysillä, mutta lopussa vähän hyytyy. Matkaa on hitunen liikaa ja innokas penkkilukija alkaa miettiä, milloin päästään maaliin. Mutta penkkilukija jaksaa silti hyvin loppuun, eikä vaihda kanavaa. Mattias Sunnebornin kiinnostus Miika Nousiaisen pummilla matkustamiseen on siinä rajoilla, että onko enää hauskaa. Mutta on se.

Ratakierros oli oikeaa yleisurheilua, eikä mitään timanttiliigaa. Viihdyin, tykkäsin ja inspiroiduin.

Lisäksi tämän pohjalta löytyi niin paljon sanottavaa, että ei mahtunut Instagramiin ja täytyi tehdä pitkästä aikaa blogipostaus. Hyvä merkki sekin!

* * * *

Jose Riikonen: Sir Elwoodin hiljaiset värit - backstage passi (Like)

Viimeinen bussi on mennyt jo,

ja mä seison sun pihalla.

Sun yksiös pienestä ikkunasta,

loistaa yksinäistä valoa.

Mä huudan sun nimeäs yöhön,

naapurissa valot syttyy palamaan.

Alakerran, vanhan herran

verhot vihaisesti heilahtaa.

Oulu, ylioppilastalo Rauhala, marraskuun kuudestoista päivä vuonna 1991. Bändi aloitti vartin yli kymmenen ja lopetti viiden encoren jälkeen puolen yön aikaan. Enempään ei olisi enää tainnut riittää biisejäkään, olihan yhtyeen esikoislevy julkaistu vain joitain kuukausia aikaisemmin. Viimeiseen  encoreen paikalle saapui vain solisti Juha Lehti. "Pojat ei enää jaksaneet, mutta mä vedän vielä yhden teille yksin kitaran kanssa", hän alusti ennen kuin soitti illan viimeisen biisin. Seuraavana päivänä kirjoitin yksiössäni päiväkirjaani keikan olleen "tosi hyvä" ja lipun maksaneen kaksikymmentäviisi markkaa.

Bändi oli Sir Elwoodin hiljaiset värit. Olin ostanut heidän esikoislevynsä kesällä ja sen jälkeen en ollut kotistereoistani juuri muuta kuunnellutkaan. Jokin tässä keskiolutjatsissa teki juuri kotoaan pois muuttaneeseen kaksikymppiseen mieheen lähtemättömän vaikutuksen. Seuraavien vuosien aikana ostin Elwoodien uuden levyn aina sen ilmestymispäivänä, ja kävin katsomassa bändiä useaan otteeseen sen vieraillessa Oulun seudulla. Soitto kuulosti hyvältä myös isommalla lavalla, mutta Rauhalan keikan hämyinen tunnelma on se, joka edelleen aiheuttaa omissa muistoissani kylmiä väreitä.

Vaikka olen Elwoodeja kuunnellut jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan, on bändi biisien takana jäänyt minulle yllättävänkin tuntemattomaksi. Tiesin tietenkin soittajien roolit bändissä ja uskalsin joskus baaritiskillä bändin jäsenen kohdatessani muutaman sanankin vaihtaa. Muuten olen ollut levyjen lehtisten, nuottikirjan tekstien ja muutaman tv-haastattelun tietojen varassa.

Senna kattaa kahdelle,

kysyy, onks mun nälkä.

Tästä riittäis sullekin.

Kun kirja, joka kertoo yhtyeen tarinan, ilmestyi, mietin pitkään haluanko lukea sitä. Elwoodien (etenkin ensimmäisten levyjen) musiikki on itselleni kuin aivojen perukoille haudattu aikakapseli, jonka rauhaa en halunnut järkyttää. Lopulta kirjan ostopäätös oli kuitenkin helppo, teosta kirjakaupassa selatessani se tempaisi heti mukaansa ja oli kiire päästä lukemaan enemmän. 

Luen hyvin vähän elämäkertoja. En osaa siis arvioida, miten Riikosen kirja suhtautuu muiden bändien, urheilijoiden tai poliitikkojen tarinoihin. Kirjan viimeisen sivun luettuani ensimmäisiä mieleeni tulevia adjektiiveja kirjasta olivat: kattava, rohkea, mielenkiintoinen, vaivaannuttava ja tuottamaton. Avaan näitä kaikkia alla.

Kirja on paksu (yli 500 sivua) ja kattaa bändin koko pitkän uran. Tykkäsin jaottelusta, missä kukin levy aina katkaisee tarinan. En oikeastaan jäänyt kaipaamaan sisällön osalta mitään. Itse löysin kattavuuden ansiosta esimerkiksi Vieraskirja-levyt, jotka olivat menneet minulta ohi.

Bändin matkan varrella on ollut useita raskaita vaiheita. Yhtyeen ja Hansun ero, Rikun tapaturmainen kuolema, Juhan alkoholismi - rankkoja aiheita kaikki. Lukijana jäi sellainen fiilis, että näitä aiheita käsiteltiin pääsääntöisesti yhtäaikaa rohkean avoimesti ja hienotunteisesti. 

Kirja piti hyvin otteessaan. Riikonen dramatisoi tapahtumia sopivasti, vaihtelee kerrontatapaa lukujen välillä, eikä sorru "sitten tapahtui sitä ja sen jälkeen tätä" -kerrontaan. Luvun loppuessa oli aina "luenpa sittenkin vielä yhden luvun" -fiilis.

Ja mä kuolen,

kun mun rakkauttani

takin alle piilotan,

kun pelko laittaa kuiskaamaan;

mä vaikka huutaa haluan.

Juhan alkoholin käytöstä kerrotaan kirjassa paljon, ja välillä sen suhteen tuli yliannostuksen maku. Tämä voi toki johtua myös siitä, että omalta osaltani tämä osa tarinaa teki pienen särön pitkään fanittamani bändin kuoreen ja lukemiseen tuli paikoin vaivaannuttava "en olisi tuota halunnut tietää" -vivahde. Kirjan viimeiset luvut tosin kovasti paikkaavat tätä vaivaantunutta oloa.

Toinen lievästi vaivaannuttava asia oli kirjailija Jose Riikosen tuominen paikoitellen kirjan hahmoksi bändin jäsenten ja lähipiirin joukkoon. Riikosen omat (vahvat) mielipiteet biiseistä toimivat vielä ihan hyvin, mutta muutamaan otteeseen tuli olo, että hänellä on kova halu tuoda omat ajatuksensa ja muistonsa osaksi tarinaa. Tämä on varmasti täysin valittu lähestymistapa, toimi välillä ihan kivasti, mutta muutamassa paikassa setä-selittää-miten-asia-on tyyli myös ärsytti.  

Sir Elwoodin hiljaiset värit ei ole koskaan ollut isosti tuotettua musiikkia (vaikka levy-yhtiö varmasti olisi sitä kaupallisessa mielessä halunnut). Sinkuiksi on nostettu ei-kaupallisia biisejä, kappaleiden äänimaailmaa ei ole hiottu loppuun asti ja vähemmän on usein ollut enemmän. Riikonen on onnistunut tuomaan tähän kirjaan samanlaista rouheaa särmää. Tarinaa on miellyttävä lukea, mutta kirja ei tunnu liian tuotetulta. Se on kotikutoinen sanan positiivisessa merkityksessä. (ja selkeydeksi: teknisesti kirja on moitteeton, en tainnut edes yhtään kirjoitusvirhettä bongata)

Sinä kesäiltana kun istuttiin ja katseltiin

kun taivaanrannanmaalari viime vedoillaan

sai auringon sammumaan, sinä sytytit kynttilän,

hän tähdet, ja mä muistan miten tuulen tuoksussa

syys teki tuloaan.

Kiitos bändille musiikista, kiitos kirjailijalle kirjasta. Molempien parissa on nostalginen, hieman melankolinen ja turvallisen hämyinen olo. Laitan levyn soimaan, ja sama vanha tarina kuin alkais alusta taas. Rauhalan pieni, mutta innostunut yleisö taputtaa bändin uudestaan lavalle. Arttu huutaa yy-kaa-koo-nee ja lyö alkutahdit.

(välissä olevat sanoitukset ovat muutamista lempikappaleistani, sanojen copyright kuuluu Sir Elwoodin hiljaisille väreille)

* * * *

Tommi Tenkanen: Matka mustaan aukkoon (Ursa)

Pöydällä on paksusta lasista tehty noin 30 x 30 senttimetrin kokoinen kuutio. Selostan juuri ympärilläni oleville ihmisille, että kuutio painaa noin yhden tunturin verran, koska sen sisällä on muinainen, alkuräjähdyksen aikainen, atomiakin pienempi musta-aukko. Itsekin huomaan ihmetteleväni, miten pöytä kestää kuution painon. Mainostan, että tämä ratkaisee maapallon jäteongelmat, koska jätteet voi tuoda mustanaukon tapahtumahorisontin viereen ja siitä ne sitten tempaistaan kohti singulariteettia. 

Edellä oleva ei ole - tietenkään - lainaus Tommi Tenkasen uudesta tietokirjasta. Kyseessä on näkemäni uni, kun olin ennen nukkumaan menoa lukenut tätä kirjaa. Yleensä kirjat eivät tule uniini, eivät edes ne jännittävimmät dekkarit. Matka mustaan aukkoon on kuitenkin jo toinen Tenkasen kirja, joka päätyi yölliseen ajatusvirtaani. Olen myös huomannut miettiväni mustien aukkojen salaisuuksia auton ratissa ja kävelylenkillä. Tämä on ilman muuta hyvän kirjan merkki!

Tenkasen kirja on lähes kolmesataa sivua pitkä. Aluksi ajattelin, että miten ihmeessä mustista aukoista saa niin paljon asiaa. Tämä ihmettely perustui tietenkin siihen, että luulin etukäteen tietäväni mistä on kyse. En tiennyt.

Kirjassa käydään läpi esimerkiksi mustien aukkojen tutkimista ja havainnointia, aukkojen ominaisuuksia, säieteoriaa ja maailmankaikkeuden olemusta. Vaikka teksti on kansantajuista, pisti se monessa kohdassa aivot tiukalle ja saman kohdan joutui lukemaan useaan otteeseen. Luin kirjaa myös hyvin hitaasti, vain joitain sivuja illassa. Tuntui, että muuten asia menisi hukkaan, jos sen ei anna hetken prosessoitua. Mukavan lisän tietokirjamaiseen kerrontaan toivat keskustelut, joissa Tenkanen oli kirjaa varten haastatellut alan kansainvälisiä tutkijoita.

Kuten jo edellä tuli ilmi, laittoi tämä kirja aivot useaan otteeseen ylikierroksille. Maailmassa on paljon  kiehtovia asioita, joista tiedetään koko ajan enemmän, mutta joita ei oman uskomukseni mukaan saada koskaan täysin selvitettyä. Mustien aukkojen lisäksi lasken tähän joukkoon esimerkiksi maailmankaikkeuden ensimmäiset hetket (lukusuositus: Kari Enqvist - Ensimmäinen sekunti, silminnäkijän kertomus), pimeän aineen ja energian (lukusuositus: Tommi Tenkanen - Pimeän aineen arvoitus), elämän esiintymisen maailmankaikkeudessa (lukusuositus: Stephen Webb - Missä kaikki ovat?) ja ajan todellisen luonteen (lukusuositus: Carlo Rovelli - Ajan luonne).

Näitä elämää suurempia asioita on välillä hyvä miettiä. Laittaa aivot töihin ja tuo myös perspektiiviä tämän hetken maailman haasteisiin, koronasta Venäjään.

Jos avaruus ja maailmankaikkeuden salaisuudet edes himpun verran kiinnostaa: Tämä kirja kannattaa  ehdottomasti lukea!

* * * *

Tommi Tenkanen: Pimeän aineen arvoitus (Ursa)

Yöllistä tähtitaivasta on pakahduttavaa katsella. Se on yhdistelmä kauneutta ja mystisyyttä, selkeyttä ja arvoituksia. Yksi arvoituksista on pimeä aine, josta Tommi Tenkasen viime vuonna ilmestynyt tietokirja kertoo.

Yleisen käsityksen mukaan suurin osa maailmankaikkeuden massasta on meille tuntematonta, pimeää, ainetta. Tämä aine näyttäisi vaikuttavan normaalin aineen kanssa vain painovoiman kautta ja olevan muuten meille näkymätöntä. Tenkanen kertoo kirjassaan mitä todisteita pimeän aineen olemassaolosta on. Hän käy myös läpi erilaisia teorioita siitä, mitä pimeä aine on ja miten se on syntynyt. Olennainen osa kirjaa on tiedot siitä, miten pimeää ainetta yritetään löytää, jotta saataisiin todisteet sen olemassaolosta. Ja toki kirjassa esitellään myös vaihtoehtoiset teoriat, kuinka maailmankaikkeus voitaisiin selittää ilman pimeää ainetta.

Sopivan kokoisissa annoksissa Tenkanen kertoo myös omasta tutkijanurastaan ja tieteentekemisen yleisistä periaatteista. Nämä tekstit rytmittävät kirjaa hyvin tuoden siihen tarinamaisuutta.

Kerronta oli itselleni juuri sopivaa: Ei liian vaikeaselkoista tieteellistä jargonia, mutta ei myöskään analogioita vilisevää liiallista kansantajuistamista. Lukiessa piti olla skarppina, mutta turhautumista ymmärtämisen suhteen ei tullut missään vaiheessa. Osaltaan tässä auttoi lukujen lopussa olevat oppikirjamaiset tiivistelmät ja lopussa oleva käsiteluettelo.

Pimeästä aineesta puhuttaessa erityisen kiehtovaa on se, kuinka liikutaan äärimmäisen suuresta skaalasta (miljoonien valovuosien etäisyydet) maailmankaikkeuden pienimpiin osiin (alkeishiukkaset). Alkeishiukkasten osalta kirja sisältää todella hyvän osan liittyen Higgsin bosoniin ja kenttään. Olin toki tästä "jumalhiukkasesta" lukenut aikaisemminkin, mutta nyt vasta oikeasti ymmärsin (tai ainakin luulen ymmärtäneeni) siitä jotain.

Joskus jännittävät kirjat tulevat minulla uniin. En kuitenkaan muista, että olisin aiemmin nähnyt unta tietokirjasta. Nyt se tapahtui, kun unessani tarvoin Higgsin kentässä hiukkasia hätistellen. Hämmentävää!

Jos et ole vielä kuullut pimeästä aineesta, niin suosittelen ennen tätä kirjaa jotain johdatusta aiheeseen. Siihen voisi sopia hyvin esimerkiksi Esko Valtaojan pieni suuri kirja "Avaruudesta" (Ursa, 2019), jonka parissa on helppo alkaa ihmetellä maailmankaikkeutta, pimeä aine mukaanlukien.

Lopuksi vielä erikoismaininta kirjan ulkoasusta. Kun opuksen nappaa käsiinsä, on se yllättävän painava. Painettu kansi ja kiiltävät sivut antavat laadukkaan vaikutelman. Sopii hyvin ostettavaksi kirjahyllyyn! (Ursa on selvästi alkanut panostaa kirjojen ulkoasuun - myös Valtaojan Avaruudesta erottuu edukseen kannen laadun suhteen).

* * * *

Yuval Noah Harari: Sapiens - Ihmisen lyhyt historia (Bazar)

Lainasin Sapiensin kirjastosta muutama kuukausi sitten. Jo ihan kirjan alkupuolella tiesin, että tämä kirja on pakko-ostos kirjahyllyyn. Niinpä palautin kirjaston kirjan, vierailin kirjakaupassa ja nautin tämän ihmisen historiasta kertovan teoksen pienissä annoksissa parin kuukauden aikana ilman lainan palautusajan painetta.

Sapiens on kirja, joka kaikkien kannattaisi lukea. Se nimittäin sisältää meidän jokaisen historian, kertoo kuinka ihmisestä on tullut sellainen, minkälaisia nykyään olemme.

Itse oletin tietäväni ihmisen historiasta jo aika paljon enkä uskonut tämän kirjan tuovan paljon uusia asioita. Mutta niin vain huomasin vähän väliä ottavani kirjasta lukemani tiedot puheeksi lounaspöydässä tai automatkalla. Tyypillinen tuollaisen puheenvuoron aloitus oli "oletko muuten tiennyt...". Lause jatkui muun muassa seuraavilla tavoilla:

• ...miksi ihmislapsi syntyy niin avuttomana?
• ...että raha on yhteinen kieli lähes kaikille, uskonnosta ja taustasta riippumatta?
• ...miten nopeasti ihminen tuhosi eläinlajeja kun muutti uusille alueille? Ja miksi suuretkaan eläimet eivät pärjänneet ihmiselle?
• ...että Peugeot niminen firma on olemassa vain kollektiivisessa mielikuvituksessamme?
• ...miten yli sadan hengen kokoisen ryhmän saa toimimaan yhdessä?
• ...että luoton saamisen helpottuminen oli avainasemassa kun ihmiskunnan nopea kehitys alkoi pitkän staattisen kauden jälkeen?
• ...miksi juuri Homo Sapiens selvisi jatkoon kaikista eri ihmislajeista?
• ...miksi ihminen siirtyi keräilytaloudesta maanviljelyyn?
• ...että älykäs suunnittelu on juuri alkanut?

Harari ei kirjoita puhtaan objektiivista tietokirjatekstiä, vaan tuo - vähintäänkin rivien välissä - oman mielipiteensä esiin. Hänen näkemyksensä ihmiskunnasta on kohtuullisen negatiivinen, nykyinen hyvinvointi on hankittu pääosin muun eläinkunnan kärsimyksen ja luonnon tuhoamisen kautta. Hänen tekstistään välittyy myös pessimistisyys tulevaisuuden suhteen. Harari ei usko, että ihmiskunnasta löytyy tarpeeksi vastuullisuutta käyttämään nykyteknologian myötä meille tulleita jumalvoimia.

En siis ahminut Sapiensia yhdeltä istumalta vaan luin sitä pienissä pätkissä. Tämä toimi hyvin, lähes jokainen luku vaati asioiden makustelua ja pohtimista. Kirja on kuitenkin erittäin luettava, teksti etenee juuri sopivalla tahdilla ja Hararin kirjoitustyyli on tarpeeksi persoonallinen. Lukuisat esimerkit avaavat asioita hyvin.

En voinut olla vertaamatta Sapiensia Bill Brysonin mainioon Lyhyt historia lähes kaikesta teokseen. Luin Brysonin kirjan jo yli kymmenen vuotta sitten eli ihan tuoreita eivät muistikuvani siitä enää ole. Taisi kuitenkin olla niin, että Bryson kertoo koko maailmankaikkeuden historiasta ja varaa ihmiselle vain pienen osan tekstistään. Hänen kirjoitustyylinsä on Hararia neutraalimpi ja vähemmän saarnaava. Varmaa lienee kuitenkin on, että jos tykkäsit Sapienisista tykkäät Brysonin kirjasta - ja toisinpäin.

Sapiens ei ole koukuttavin kirja mitä olen viime aikoina lukenut. Se ei myöskään erotu kielenkäytöltään muista hyvistä tietokirjoista. Sapiens on kuitenkin epäilemättä tärkein kirja minkä olen pitkään aikaan lukenut.

* * * * *

Marie Kondo: KonMari - siivouksen elämänmullistava taika (Bazar)

Kun viisi vuotta sitten aloin tätä blogia kirjoittamaan, en todellakaan olisi uskonut, että jonain päivänä laitan tänne kuvan alusvaatelaatikostani. No nyt on sekin päivä nähty.

On jossain määrin surullista, että liiallinen omistetun tavaran määrä on länsimaissa niin suuri ongelma, että ongelmaan ratkaisuja esittelevä kirja on noussut suureksi ilmiöksi ja myynyt miljoonia kappaleita.

Laihduttaminen on periaatteessa hyvin yksinkertaista. Se onnistuu kun syö vähemmän ja liikkuu enemmän. Kodin järjestyksessä pitämisen kanssa on vähän sama juttu. Se onnistuu kun vähentää tavaran määrää radikaalisti ja pitää tavarat sitten säntillisesti omilla paikoillaan. Tähän KonMari antaa käytännön vinkkejä ja ohjeita.

Vinkeistä ja ohjeista osa tuntui järkeviltä ja käyttökelpoisilta. Osan kanssa tuli pientä kulttuurien yhteentörmäystä. Japanilaisen Tokiossa pienessä asunnossa asuvan sinkkunaisen tavaranjärjestelyhaasteet ovat kovin erilaiset kun vertaa niitä tällaiseen Pohjois-Suomessa omakotitalossa asuvaan perheenisään. Kondo muun muassa kieltää erillisten "koti- tai römppävaatteiden" säilyttämisen. Japanin suurkaupungeissa tämä ehkä on järkevää. Limingan lakeuksilla taas en voisi kuvitella istuttavani marjapensaita samoissa vaatteissa mitkä laitan päälle kun lähden kaupungille.

Kondo kehoittaa heittämään roskiin kaikki tavarat ja vaatteet jotka eivät tuota iloa. Toki hän antaa tähän vähän siimaa kertomalla että esimerkiksi veroilmoitusta varten tarvittavat paperit saa säilyttää vaikkeivat ne iloa tuottaisikaan. Yllättävää on, että hän ei missään vaiheessa puhu kierrätyksestä. Roskasäkkien määrään kyllä viitataan kirjan sisällysluettelon mukaan yhdeksällä eri sivulla. Itsellä ei luonne anna periksi heittää ehjää tavaraa roskiin. Omassa pienimuotoisessa konmarituksessani olenkin kierrättänyt iloa tuottamattomat kamat SPR:lle, facen roskalavoille sun muualle.

Luin kirjan alkua hyvinkin tarkasti. Mitä pidemmälle kirja eteni, sitä enemmän huomasin vain selailevani sitä. Pääfilosofia aukeni hyvin alussa, loppua kohti ohjeet menivät ainakin itselleni vähän liian hömpäksi. En voi kuvitella, että töistä tullessani laskisin läppärirepun hellästi sen oikealle paikalle ja lausuisin "Teit kelpo työn. Lepää nyt kunnolla".

On aina siistiä kun joku on oikeasti innostunut aiheesta mistä puhuu tai kirjoittaa. Marie Kondo on ihanan innostunut järjestelystä ja etenkin hänen lapsuudestaan kertovat kappaleet toivat tätä mukavasti esille. En panisi pahakseni jos joku minunkin lapsistani ilmoittaisi harrastuksekseen kodin siistinä pitämisen. Toistaiseksi en ole huomannut sellaisesta paljon viitteitä. Onneksi Kondo kuitenkin ihan kirjan lopussa toteaa "Kodin epäsiisteyteen ei kuole, ja maailmassa on paljon niitä, joille on ihan sama, onko koti ojennuksessa". Kirjan ohjeiden tarkka noudattaminen nimittään vaatisi sen, että lukija on aiheeseen yhtä hurahtanut kuin Kondo. 

Kirja ei ihan itse toteuta omia ohjeitaan. (Iloa tuottamattomien) pilkkujen määrää olisi lauseista voinut konmarittaa alaspäin ja lyhyiden lauseiden kautta parantaa luettavuutta. Kirjan rakenne olisi voinut olla selkeämpi - yhdet asiat selkeämmin yhdessä paikassa. Havainnollistavat kuvat tai kaaviot olisivat olleet tervetullut lisä. Lukuisat esimerkit Marie Kondon asiakkasta ja heidän järjestelyhaasteistaan toivat sen sijaan mukavasti konkretiaa.

Sitten se tärkein kysymys: Muutinko omia siivoustapojani kirjan perusteella? Sainko lisää rohkeutta minimoida elämästäni negatiivisia asioista? Ja ennenkaikkea: Siirryinkö pystyviikkaukseen?

Vastaukset on: Vähän. En. Kyllä!

Kirja toimi hyvin ajatusten herättäjänä ja tykkäsin siitä, että kaiken vaaleanpunaisen kuorrutuksen alla oli kuitenkin hyvin simppelit ja järkeenkäyvät perusajatukset. Vaatteeni olen suurelta osin jo konmarittanut. Ja kuten kuvasta näkyy pystyviikkaus rules. Vielä pitäisi jaksaa laittaa kalsarit ja sukat järjestykseen niin, että väriliuku alkaa laatikon etuosasta vaaleista sävyistä. Tämän pitäisi vaikuttaa rauhoittavasti ja tuoda hyvä fengshui vaatelaatikkoon. Huoh.

Iris Pasternack: Tautitehdas (Atena)

Sote-uudistus on ollut yksi viime aikojen suurimmista kotimaan politiikan uutisista. Uudistuksella haetaan tehokkuutta sosiaali- ja terveydenhuoltoon pyrkien samalla parantamaan palvelujen saatavuutta. Ainakin näin satunnaiselle seuraajalle sote-uudistus on näyttäytynyt lähinnä rakenneuudistuksena, jossa keskitytään miettimään mikä hallintomalli parhaiten laittaa kulut kuriin.

Tautitehdas tarkastelee nykymallin terveydenhoitoa toisesta näkökulmasta. Sen pääajatus tiivistyy takakannen lauseeseen: Länsimaiset ihmiset ovat terveempiä kuin koskaan, joten miksi sairauksia diagnosoidaan entistä enemmän.

Pasternack tuo kirjassaan esille nykylääketieteen haasteita. Kuvantamisteknologiat kehittyvät ja kaikki olemme jollain lailla sairaita kun tarpeeksi tarkalla laitteella tutkitaan. Muuttamalla kolesterolin suositusarvoa napsun verran alaspäin saadaan Suomeen muutama kymmenentuhatta sairasta lisää. Seulomalla sairauksia voidaan pahimmassa tapauksessa hoitaa turhaan satoja potilaita ja saada suuri joukko ihmisiä pelkäämään turhaan tautia jota heillä ei loppujen lopuksi ole. Määrittelemällä ennen luonteenpiirteiksi mielletyt piirteet sairauksiksi lisätään lääkkeiden myyntiä ja kuormitetaan terveydenhuollon ammattilaisia entistä enemmän.

Pasternack kirjoittaa selkeästi ja mielenkiintoisesti, mutta ei kuitenkaan popularisoi aihettaan. Kirja on kuin selkokielinen versio tieteellisestä julkaisusta. Lukuisat potilaskertomukset tuovat hyvin konkreettisuutta eri aiheisiin. Erityisesti tykkäsin siitä, että kirjassa objektiivisuus säilyy hyvin eikä kirjailija saarnaa omaa mielipidettään liikaa, vaikka se vähintääkin rivien välistä on helposti luettavissa.

Kirja on hyvä aina kun se herättää ajatuksia. Tautitehdas herätti niitä todella paljon. Alussa mainittua sote-uudistusta ajatellessa tuntuu ihmeelliseltä, että terveydenhoitoa lähestytään - ainakin  median kautta seurattuna - vain rakenteiden kautta. Voisiko olla niin, että terveydenhoito saataisiin paremmin kuntoon jos rakenneuudistuksiin käytettävä aika, energia ja raha säästettäisiin henkilökunnan lisäämiseen nykymallissa. Ja tehokkuuttaa haettaisiin karsimalla turhia seulontoja, vähentämällä ylidiagnostiikkaa ja keskittymällä toimenpiteisiin joilla oikeasti on vaikutusta ihmisten terveyteen ja hyvinvointiin. En tiedä, mutta ainakin tästä asiasta päättäville tekisi hyvää lukea Tautitehdas.

Tämänkaltaisten kirjojen tähdittäminen on hankalaa enkä jaa tähtiä tällä kertaa. Hyvä kirja, lukekaa.

Steven Strogatz: Ihana X: Matematiikan lumoa nollasta äärettömään (Art House)

Minulle iski lopputalvesta jonkinsortin kirja-allergia. Aloin ensin lukea Michael Connellyn uusinta (Musta laatikko), mutta jätin sen kesken noin sadan sivun jälkeen. Kirja tuntui tylsältä ja hitaasti etenevältä. Sitten vaihdoin sci-fin pariin ja aloitin Siilon jatko-osaa Siirrosta. Sitä jaksoin noin parinkymmenen sivun verran. Ei vain iskenyt. Päätin pelata varman päälle ja nappasin vaimon yöpöydältä Finlandia-voittajan, Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät.  Kirja vaikutti mielenkiintoiselta, mutta jokin tökki silti ja jätin senkin kesken (uskoen että palaan sen pariin vielä).

Päätin lääkitä alkanutta allergiaani rankalla genrenvaihdolla ja poimin kirjaston matematiikka-hyllystä Ihana X kirjan. Matemaatikan hyllylle eksyin lähinnä sen takia, että olen viime aikoina yrittänyt palauttaa vanhoja taitoja mieleeni kun olen auttanut poikaani lukion matematiikassa.

Ihana X käy läpi matematiikan osa-alueita käsitellen muun muassa lukujen historiaa, yhtälön ratkaisua, geometriaa, derivointia ja äärettömyyden käsitettä. Kaikilla alueilla ajatuksena on kertoa mitä jonkin kaavan tai menetelmän "takaa" löytyy ja samalla tarjota lukijalle ahaa-elämyksiä. Esipuheessa Strogatz mielestäni hyvin tiivistää kirjan idean.

Kirja on opastettu kiertokäynti matematiikan alkeisiin esikoulutasolta lukioon asti, ja se on tarkoitettu kaikille, jotka haluavat antaa matematiikalle toisen mahdollisuuden - mutta tällä kertaa aikuisen näkökulmasta.  

Itselleni kirja tarjosi useamman ahaa-elämyksen ja palautti hyvin mieleen kouluaikojen matematiikan taitoja. Derivaatan idea aukesi pitkän tauon jälkeen helposti ja numeroiden historia oli mielenkiintoista luettavaa. Päällimmäisenä mieleeni jäi ympyrän pinta-alan laskukaavan (pii kertaa säde toiseen) elegantti geometrinen todistus. Sen avulla tajusin, miksi laskukaava on tuo ja miten se aikanaan on keksitty sen sijaan, että vain opettelen kaavan ulkoa (kuten olen tähän asti tehnyt).

Kirja on osin kasattu Times-lehdessä julkaistuista artikkeleista ja toimitettu vuonna 2012. Esimerkit ovat siis ajankohtaisia ja kirjan kieli nykyaikaista, vaikka itse sisältö pääsääntöisesti on asiaa, joka on ollut tiedossa jo vuosisatoja.

Positiivinen yllätys kirjassa oli se, että  Strogatz ei sorru aliarvioimaan lukijaansa. Kirjan tarjoamat älylliset haasteet etenkin kirjan loppupuolella vaativat ainakin itseltäni kovaa keskittymistä vaikka olen matematiikkaa korkeakoulutasollakin aikanaan opiskellut. Kirjan alkupuoli sen sijaan olisi mielestäni mainiota luettavaa vaikkapa lukiolaiselle ja voisi parhaimmillaan saada tylsän matikan tuntumaan astetta mielenkiintoisemmalta.

Tähtien lukumäärä:

Kari Enqvist: Ensimmäinen sekunti - silminnäkijän kertomus (WSOY)

Enqvistin viimeisin kirja on katsaus kosmologian nykytilaan ja sen viimeisiin tutkimustuloksiin sekä teorioihin. Wikipedia määrittelee kosmologian seuraavasti:

Kosmologia (muinaiskreikaksi κοσμολογία - κόσμος, kosmos, 'kaikkeus' ja -λογία, -logia, 'oppi') on maailmankaikkeuden rakennetta ja historiaa tutkiva tiede. Kosmologia tutkii kaikkeutta kokonaisuutena ja liittyy näin vahvasti niin tähtitieteeseen kuin fysiikkaankin. Erityisesti nykyajan kosmologia keskittyy kaikkeuden alkuperään liittyviin kysymyksiin.

Tämä kirja keskittyy ennenkaikkea maailmankaikkeuden synnyn ensihetkiin, siihen, mitä tapahtui ensimmäisen sekunnin aikana. Sekunti on lyhyt aika, mutta kirjan lopussa Énqvist avaa ajan käsitettä ja muistuttaa, että minuutit ja tunnit ovat vain ihmisen aikamääreitä. Hän esitteleekin mielenkiintoisen maailmankaikkeuden laajentumisen määrään perustuvan aikamääreen ("kilokerta") ja sen pohjalta määriteltynä ensimmäinen sekunti alkaa jo tuntumaan pitkältä tovilta.

Asioita joita Enqvist kirjassaan käsittelee ovat muun muassa alkeishiukkaset, avaruuden laajeneminen, gravitaatioaallot, Higgsin bosoni ja -kenttä, inflaatiomalli, mikroaaltotausta ja pimeä aine. Kirjan alussa asioita väännetään yllättävänkin paksusta rautalangasta, kun lukijaa opastetaan esimerkiksi siinä, kuinka monta nollaa on biljoonassa. Mitä pidemmälle kirja etenee, sitä paremmin täytyy lukijana olla skarppina pysyäkseen kärryillä. Vaikka Enqvist välttää tiedejargonin käyttämisen, ovat käsiteltävät asiat niin kaukana arkitodellisuudesta, että välillä aivojeni kapasiteetti tuntui loppuvan vaikka luin saman kohdan useaan kertaan.

Ymmärtämisen helpottamiseksi Enqvist käyttää paljon analogioita. Kaikkeuden kumimattoa venytetään ja rullataan useaan kertaan ja tyhjiön energia laskettelee Salpausselän harjuilla. Analogiat myös keventävät kirjaa mukavasti. Enqvist käyttää lisäksi viittauksia laulunsanoja ja vastaaviin tekstin kevennysmuotona, esimerkki sivulta 53:

Lämpöoppi ja Einsteinin yhtälöt - siinä sellainen pari, että oli kylmä tai vari, kumpikin tietää paikkansa.

Tämänkaltaisista sanaleikeistä tuli mieleeni urheiluselostaja Mikko Hannula, jonka kepeä tyyli tuli monelle tutuksi lentopallon maailmanmestaruuskisojen aikaan. Osaa ihmisistä tämäntyyppinen puujalkavitsipopularisointi varmaan ärsyttää (kuten Hannulan selostustyylikin), mutta itselleni nämä putosi ihan hyvin.

Kirjan sisällön ymmärtämistä helpotti yllättävän paljon myös kirjan sisäkansiin painetut yksinkertaiset kuvat alun aikajanasta - inflaatiosta Higgsin jäätymiseen ja galaksien syntyyn.

Päällimmäisenä kirjasta jäi mieleen ihmetys siitä, kuinka paljon nykyinen tiede pystyy tietämään noin kaukaisista tapahtumista. Enqvist avaa kirjassa hyvin niitä keinoja ja teorioita joiden avulla ymmäryksemme kaikkeuden synnystä on viime vuosikymmeninä kasvanut. Jotta kirjasta saisi enemmän irti, täytyisi se varmaan lukea pari kolme kertaa uudestaan ja samalla muistiinpanoja tehden. Mutta kyllä tämä jo yhdellä lukemisella avasi hienosti sekä koko kosmologiaa että ensimmäisen sekunnin spesifisiä tapahtumia. Ajatuksia herättävää lukemista!

 * * * 

Nassim Nicholas Taleb: Musta joutsen: Erittäin epätodennäköisen vaikutus (Terra Cognita)

Musta Joutsen on tietoteorian alle luokiteltu teos, joka on ollut lukulistallani jo pitkään Ja pitkään sen lukeminen myös kesti, luin kirjaa lyhyinä palasina niin, että koko kirjan lukeminen taisi kestää lähes puoli vuotta.

Musta joutsen on tapahtuma, jota ei pystytä ennustamaan, mutta jonka vaikutus on dramaattinen. Esimerkkejä mustista joutsenista ovat esimerkiksi 1920-luvun pörssiromahdus ja 9/11 tapahtumat. Nykyään mustia joutsenia ilmestyy yhä enemmän, ja esimerkiksi Angry Birds pelin jättimäinen suosio ja Sara Maria Forsbergin kielivideoiden alkuunpanema tapahtumasarja ovat selkeitä mustia joutsenia, joita nykyajan verkottunut ja digitalisoitunut maailma mahdollistaa.

Musta Joutsenen pääteema on ennustettavuuden myytin murtaminen. Taleb haastaa vanhat (ja edelleen käytössä olevat) toimintatavat, joilla huijaamme itseämme luulemaan, että tiedämme enemmän kuin oikeasti tiedämmekään. Kirjassa ennustettavalle ja (mustia joutsenia sisältävälle) ennustamattomalle maailmalle on annettu nimet Mediokristania ja Ekstremistania.

Taleb hyökkää etenkin taloustietelijöiden kimppuun yllättävän aggressivisesti ja todella pyrkii saamaan aikaan ajattelumuutoksen. Hän esittää vakuuttavasti minkälaisessa itsepetoksessa elämme kun yritämme ymmärtää enemmän kuin pystymme ymmärtämään. Hän käyttää paljon tarinoita teoreettisen asian elävoittämiseksi. Erityisesti mieleeni jäi kiitospäivän kalkkunan tarina. Historiatiedon perusteella kalkkunalla on kaikki syy uskoa että huomenna asiat on hyvin. Sitä hoidetaan ja ruokitaan hyvin. Sitten kiitospäivän koittaessa tilanne dramaattisesti muuttuu, eikä tämä musta joutsen ole kalkkunan näkökulmasta mitenkään ennustettavissa.

Hyvä yleiskuvaus kirjan teemoista löytyy esimerkiksi Wikiopistosta, http://fi.wikiversity.org/wiki/Nassim_Nicholas_Taleb_(2007):_Musta_Joutsen.

Musta Joutsen ei ollut itselleni ihan niin järisyttävä lukukokemus kuin odotin. Taleb pyörii pääteemojen ympärillä pitkään ja palaa niihin yhä uudestaan. Kirjan suurimmat "oho, noinko se on!"- oivallukset tulivat sen alussa, loppua kohti oli aika paljon toiston makua ja esimerkiksi Gaussin kellokäyrän ongelmista kertovat luku oli jo aika teoreettinen (jonka toki Taleb itsekin luvun alussa kertoo). Välillä Talebin saarnaava tyyli ärsytti ja paikoitellen lauseet tuntuivat vaikeaselkoisilta. Kirjan on suomentanut Kimmo Pietiläinen ja voin kuvitella, että urakka ei ole ollut helppo, niin paljon uusia termejä Taleb esittelee ja niin haastavasta aihealueesta on kyse. Pääsääntöisesti suomenkielinen teksti on hyvin luettavaa, mutta välillä tuntui, että haluaisi nähdä englanninkielisen version, jotta voisi varmistaa, että todella ymmärtää mistä on kyse.

Musta Joutsen on silmiä avaava lukukokemus ja laittaa uutta ajattelua mukavasti liikkeelle. En anna tähtiä, kun tämäntyyppisen kirjan arvottaminen on todella hankalaa. Olen tyytyväinen, että jaksoin lukea kirjan loppuun, vaikka se välillä aika raskasta olikin.

Blaine Harden: Leiri 14 - Pako Pohjois-Koreasta (Gummerus)

Pohjois-Korea on viime aikoina ollut paljon uutisissa muun muassa ydinkokeidensa takia. Vaikka maa on erittäin suljettu, saa siitä kuitenkin nykyään hyvin tietoa useista eri lähteistä. Yksi näistä lähteistä on Pohjois-Koreasta paenneet ihmiset. Hardenin kirja kertoo heistä yhden, Shin Dong-hyuk:n, tarinan.

Shin Dong-hyuk syntyi vankileirillä ja joutui elämään siellä koko lapsuutensa ja nuoruutensa. Vuonna 2005 hänestä tuli tiettävästi ensimmäinen jonka on onnistunut paeta leireiltä. Kirja on ilmestynyt 2012, sen työstäminen on kestänyt useita vuosia ja Shin tuli julkisuuden tietoisuuteen vasta muutama vuosi pakonsa jälkeen.

Vankileiri 14:n sääntöjen mukaan kuolemanrangaistus seuraa jokaista joka esimerkiksi suunnittelee pakoa,varastaa elintarvikkeita, ei tottele vartijaa, ei saa täyteen työkiintiötään tai kieltää syyllisyytensä. Vankeja ammutaan ja pahoinpidellään pienistäkin rikkeistä ja heitä yllytetään ilmiantamaan toisiaan. Ruoasta on jatkuva pula ja työpäivät ovat epäihmimillisen pitkiä ja raskaita. Vuodessa on kaksi vapaapäivää, Kim Jong-il:n ja Kim Jong-un:n syntymäpäivät.

Kirja ei ole - nimestään huolimatta - varsinainen pakokuvaus. Leiri 14 on ennenkaikkea pohjois-korealaisen vankileirin arjen kuvausta ja se sisältää myös toimittajamaisia pohdintoja ja faktoja maan nykytilasta ja historiasta. Shinin - kuten kaikkien jopa 200 000:n vankileireillä edelleen kituvan - kohtalo on järkyttävää luettavaa, mutta Harden kirjoittaa kuitenkin objektiivisesti ja faktoihin perustuen eikä tuo asioita kovinkaan tunnepitoisesti esille. Tämä tyyli sopii hyvin tähän kirjaan, minkäänlainen kirjan viihteellistäminen ei olisi tuntunut oikealta.

Leiri 14 ei ainakaan minulle tuonut juurikaan uutta tietoa Pohjois-Koreasta. Ihmisoikeuksien täydellinen puuttuminen ja maan nälänhätä ovat valitettavan tuttuja aiheita jo ennestään. Hyvä idea on ollut ottaa kirjan Suomen painokseen mukaan Amnestyn Suomen osaston johtajan jälkisanat joissa pohditaan miksi länsimaat eivät puutu maan diktatuurin kauhutekoihin vaan antavat niiden jatkua. Todella vaikeahan tilanne poliittisesti on, mutta silti tuntuu todella pahalta, että koko maailma tietää satojen tuhansien elävän siellä leireillä orjaakin huonommassa asemassa, eikä vuosikymmeniin olla onnistuttu asialle mitään tekemään.

* * *

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja (Ursa)

Esko Valtaojan uusin tietokirja taisi olla joulun ajan myydyimpien kirjojen joukossa. Eikä ihme - Valtaoja kirjoittaa mielenkiintoisista asioista viihdyttävän leppoisasti omalla tyylillään niin että torpan mummokin (Valtaojan itsensä käyttämä termi) asian ymmärtää.

Kun syksyllä kuulin että Valtaojalta on tulossa Kaiken käsikirja, tuli mieleeni välittömästi Bill Brysonin mainio tietoteos Lyhyt historia lähes kaikesta. Molemmat kirjat pyrkivät popularisoimaan tieteestä olennaisen ja kertovat sen omalla helposti luettavalla tyylillään. Kumpikin on varannut oman luvun esimerkiksi elämälle, ihmisen kehittymiselle sekä "kaiken alulle". Kirjojen suurin ero on siinä, että Bryson käy tietokirjamaisemmin läpi eri tieteen osa-alueita, ja Valtaoja pohtii yksittäisiä asioita astetta syvällisemmin ja tuo kirjaan vahvasti mukaan sellaisia asioita kuin usko, henki, oikea ja väärä.

Kaiken käsikirja sisältää kymmenen lukua, joista jokainen on täsmälleen kaksikymmentä sivua pitkä. Tämä tuskin on sattumaa - ja välillä tulikin tunne että Valtaoja oli joutunut tiivistämään valtavia osa-alueita tuohon määrämittaan vähän runttaamalla. Jokaisen luvun jälkeen jäi tunne että olisin halunnut kyseisestä alueesta lukea lisää. Toisaalta luvut olivat sopivia annospaloja, kerralla ei kannata lukea kuin yksi luku ja sitten makustella sitä rauhassa.

Kirjan kirjoitustyyli on tuttua Valtaojaa. Hän käyttää paljon herkullisia analogioita ja yksinkertaistuksia, mutta onnistuu kuitenkin samalla säilyttämään tieteellisen uskottavuuden. Hän ei myöskään saarnaa omia mielipiteitään millään tavalla. Kirjasta on hankala ärsyyntyä (toisin kuin esimerkiksi joistain Kari Enqvistin teoksista) ja tämänkin takia kirja on varmasti suosittu. Valtaoja kiteyttää mielestäni kirjoitustyylinsä hyvin kirjan viimeiseen lauseeseen: Olen halunnut innostaa sinua ajattelemaan, en kertoa sinulle, mitä ajatella.

Olen jo pitkään ollut jonkinsortin Esko Valtaoja fani ja hän on hyvin kärjessä listallani julkkiksista, joiden kanssa olisi mukava käydä tuopin ääressä maailmaa parantamassa. Kaiken käsikirja jatkaa Valtaojan mainioiden tiedekirjojen sarjaa. Viittä tähteä en kuitenkaan anna. Kirja ja sen sisältö oli, kuten jo mainitsin, omaan makuuni vähän turhan ohut - tai ainakin kirjan kaiken lupaava nimi asetti odotukset liian korkealle. Tällaiseen teokseen sopisi mielestäni hyvin myös tietokirjamaisempi ote, muutama taulukko, kaavio tai selventävä kuva ei olisi ollut yhtään huono idea.

Palaan vielä alussa mainitsemaani Brysoniin. Lämpimästi suosittelen hänen kirjansa lukemista Valtaojan kirjan lisäksi. Toimivat hyvin yhdessä ja täydentävät toisiaan.

* * * *

Kari Enqvist: Uskomaton matka uskovien maailmaan (WSOY)

Kosmologian professori Kari Enqvist on elmänkatsomukseltaan uskonnoton. Tämä tarkoittaa suunnilleen sitä, että hänellä ei ole uskonnollisia vakaumuksia suuntaan eikä toiseen. Hän ei ole uskonnollinen eikä myöskään ateisti, vaan näkee uskontoon liittyvät kysymykset enimmäkseen epäolennaisina ja ei-kiinnostavina. Toisaalta hän myös selkeästi kunnioittaa muiden vakaumuksia eikä kirjassa millään lailla saarnaa omaa elämänkatsomustaan ainoana oikeana.

Kirjan ideana on, että Enqvist tutkailee uskovien riittejä, mielipiteitä ja toimintatapoja omasta uskonnottoman tiedemiehen näkovinkkelistään. Heti ensimmäisessä luvussa hän istuu SLEY:n messussa Pyhän Sydämen Kappelissa ja tarkkailee messua ja messuun osallistuvia. Mielestäni kirjan parasta antia ovat juuri nämä kohdat, joissa Enqvist objektiivisesti raportoi uskovien tapahtumista ja toiminnoista. Tähän liittyy usein myös yhteiskunnallista pohdintaa, esimerkiksi kirkon hautaustehtävää käsittelevässä luvussa sekä kirkon taloutta esittelevässä osassa. Erittäin mielenkiintoista oli myös kasteeseen ja lapsen oikeuksiin liittyvä pohdinta.

Kirjaa vaivaa välillä tietynlainen punaisen langan puuttuminen. Aiheesta toisiin hypitään aika vapaasti ja etenkin kirjan keskivaiheilla kirjoituksen lipsahtavat välillä yllättävän paljon kirjan perusidean ulkopuolelle. Yllättävää oli myös se, miten paljon Enqvist on pehmentänyt tyyliään (verrattuna esimerkiksi Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat teokseen). Hyvää tässä on se, että hän ei saarnaa omia ajatuksiaan liikaa, mutta samalla tämä on vienyt vähän terää kirjoituksista pois. Edelliseen kirjaan verrattuna Uskomaton matka uskovien maailmaan on myös mielestäni vähemmän henkilökohtainen. Välillä tuntuu että iso osa tähän kirjaan kuuluvista asioista on jo käytetty edellisessä kirjassa ja Enqvistilla on loppunut (uusi) asia kesken.

Ylläolevasta kritiikistä huolimatta kyseessä on kirja joka kannattaa lukea. Enqvist kirjoittaa sujuvasti ja mukaansatempaavasti ja usean asian kohdalla tuli semmoinen "ahaa, tuohan on ihan uusi näkökulma tähän asiaan" elämys.

* * *

Marcus Chown: Päättymättömät päivät kuolleena (Ursa)

Tähtitieteellinen yhdistys Ursa julkaisee säännöllisesti kiinnostavia (ja usein myös kansantajuisia) tiedekirjoja. Esko Valtaojan kirjojen lisäksi yhtenä erinomaisena esimerkkinä on omastakin kirjahyllystäni löytyvä Stephen Webbin Missä kaikki ovat joka käsittelee eri teorioita siitä, miksi meillä ei vielä ole todisteita maan ulkopuolisesta älystä.

Päättymättömät päivät kuolleena kirjan alaotsikkona on "Uutisia tieteen eturintamalta". Tämä kuvaakin varsinaista otsikkoa paremmin mistä kirjassa on kyse; se on viime kädessä kasa uusimpia uutisia liittyen nykytieteen kuumimpiin kysymyksiin. Näitä kysymyksiä ovat esimerkiksi "Voiko elämä jatkua ikuisesti?" ja "Mitkä ovat tietomme rajat?".

Eniten kirjasta mieleen jäi pohdiskelu siitä, onko todellisuutemme oikeasti olemassa vai onko esimerkiksi koko maailmankaikkeus yhtä suurta simulaatiota. Tästä(kin) aiheesta on ihan viime aikoina tullut uusia teorioita ja kirja taustoitti aihepiiriä ihan mukavasti.

Asiat ovat mielenkiintoisia ja useimmiten myös selkeästi esiteltyjä. Enqvistin ja Valtaojan verbaliikkaan tottuneelle käsittelytapa on kuitenkin aavistuksen kuiva ja välillä jossain määrin vaikeasti ymmärrettävä, vaikka mistään kovin tieteellisestä tekstistä ei missään tapauksessa olekaan kyse. Suurin ongelma ei liity itse kirjaan vaan käsiteltäviin kysymyksiin liittyvän tiedon nopeaan kehittymiseen. Kirja on vain viisi vuotta vanha (ilmestynyt 2007), mutta silti useilla sen käsittelemillä alueilla on tullut uutta tietoa ja uusia teorioita kirjan julkaisun jälkeen. Niinpä kirjasta jää paikoitellen semmoinen "what else is new" fiilis. Jos tätä tieteenalaa ei ole seurannut, on Päättymättömät päivät kuolleena ihan kelpo johdatus (tähti)tieteen ja (kvantti)fysiikan uusiin tuuliin.

* *

Esko Valtaoja: Kosmoksen siruja (Ursa)

Ostin ensimmäisen Valtaojan kirjan - Kotona maailmankaikkeudessa - itselleni kun se voitti vuonna 2002 Tieto-Finlandia-palkinnon. Kirja oli mainio ja trilogian seuraavat osat hankin heti niiden ilmestyttyä. Etenkin sarjan keskimmäinen osa Avoin tie teki minuun suuren vaikutuksen ja se on tullut luettua toiseenkin kertaan. Siinä Valtaojan tulevaisuuden visiot olivat virkistävällä tavalla uudenlaisia ja jäivät pitkäksi aikaa mieleen pyörimään. Tätä Kosmoksen siruja teoksen hommaamista pitkitin pidempään, kyseessä kun ei ole varsinainen kirja vaan kokoelma Valtaojan kirjoituksia eri paikoista vuosien varrelta. Lopulta ostin kirjan kirjahyllyyni muiden Valtaojan kirjojen viereen.

Kosmoksen siruja on siis artikkelikokoelma, se sisältää yhteensä 23 Valtaojan kirjoitusta, joista kolmea ei ole aikaisemmin julkaistu. Kaikkiin juttuihin on lisäksi liitetty jälkisanat, joissa Valtaoja peilaa kirjoitustaan nykyhetkeen ja kertoo esimerkiksi itse jutun kirjoitusprosessista. Kirjoitusten aihepiiri pyörii tähtitieteen ympärillä, mutta ottaa sieltä hyppyjä esimerkiksi historiantutkimuksen,kvanttifysiikan, maailmankatsomusten ja tulevaisuuden visioiden suuntaan.Taas kerran itseäni kiehtoi eniten Valtaojan tulevaisuusvisiot, esimerkiksi "Avaruuslentojen ensimmäinen vuosituhat 1957-2957" oli innostavasti kirjoitettu kuvaelma (tai kuvitelma) siitä, kuinka avaruuslennot tulevat kehittymään.

Artikkeleissa on - kuten Valtaoja itsekin alussa myöntää - jonkin verran päällekkäisyyksiä ja toistoa. Senpä takia on erittäin hyvä idea ollut lisätä pitkähköt jälkisanat jokaisen kirjoituksen loppuun. Muutamassa tapauksessa itse jälkisanat olivat mielenkiintoisempia kuin itse artikkeli. Näin on esimerkiksi kirjan ensimmäisessä artikkelissa jossa jälkisanoissa puidaan sarjakuvataiteilija Ville Rannan muutaman vuoden takaista pilakuvajupakkaa, ja Valtaoja on liittänyt kirjaan mukaan erinomaisen aihetta käsittelevän Turun Sanomissa julkaistun kolumninsa.

Kosmoksen siruja on mielenkiintoista luettavaa ja kaikki kirjoitukset ovat ilman muuta lukemisen arvoisia. Mutta artikkelikokoelma on kuitenkin artikkelikokoelma vaikka jälkisanoilla paistaisi ja muutamalla uudella jutulla maustaisi. Siksi "vain" kolme tähteä tälle - kyseessä on mielenkiintoinen, kansantajuinen ja hyvin kirjoitettu tietokirja, mutta se jokin punainen lanka mikä nostaa omassa arvosteluasteikossani esimerkiksi Avoimen tien viiden tähden teokseksi tästä - luonnollisestikin - puuttuu. 

 * * *

Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat (WSOY)

Suomalaisista tiedettä popularisoivista kirjailijoista lienee tunnetuimmat ovat Esko Valtaoja ja Kari Enqvist. Enqvist on näistä kahdesta se, joka edustaa "kovempaa tiedelinjaa" ja sitä myötä erittäin tiedekeskeistä maailmankuvaa. Olen Enqvistiltä aikaisemmin lukenut teoksen Monimutkaisuus, joka meni monessa kohdassa yli ymmärrykseni, vaikka kuinka yritin lukea lauseita uudelleen ja uudelleen. Joka tapauksessa Monimutkaisuus oli mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu tiedekirja ja niinpä poimin kirjaston hyllystä mukaani Enqvistiltä toisenkin kirjan.

Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat pohtii ihmisyyttä, elämää, kuolemaa ja uskontoja tiedemiehen näkökulmasta. Yllätyksekseni kirja oli helppolukuinen ja sisälsi paljon Enqvistin omia kokemuksia, esimerkiksi hänen oman äitinsä sairaudesta. Mieltäisin monelta osin kirjan enemmän filosofiseksi teokseksi kuin varsinaiseksi tiedekirjaksi, vaikkakin kirjassa paljon myös (kvantti)fysiikkaa, kosmologiaa ja matematiikkaa käsitelläänkin.

Aluksi tuntui että kirja rönsyilee - lähes tajunnanvirtana - alueesta toiseen. Välillä käsitellään Hiroshiman ydinpommitusta, välillä Enqvistin lähisukua ja välillä kritisoidaan uskontoja. Jotenkin paketti kuitenkin pysyy hyvin kasassa ja kirja tuli luettua läpi hyvinkin nopealla tahdilla. Enqvist kirjoittaa sujuvasti eikä sorru turhaan termeillä kikkailuun.

Enqvist on elämänkatsomukseltaan uskonnoton. Hän käykin kirjassa välillä kovasanaisesti ristiretkeä uskontoja vastaan. Vaikka tyyli voi joitain ärsyttää, tai jopa loukata, niin pidin hänen tyylistään sanoa asiat suoraan, kiertelemättä ja kaunistelematta. Välillä tosin tuntui että itse aiheesta - kuoleman pohtimisesta - eksyttiin pamflettimaiseen saarnaamiseen,

Kirja oli välillä lähes ahdistavaa luettavaa kun alkoi tarkemmin pohtimaan Enqvistin käsitystä siitä, että ihminen on viime kädessä vain (erittäin monimutkainen) molekyylitason kone, eikä mitään "minää" tai "sielua" sen alta löydy. Käytännössähän tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että vapaata tahtoa ei ole olemassa. Muutenkin kirjoittajan näkemykset olivat välillä aika masentavia, jokseenkin samalla myös järkeenkäypiä. Onnekin Enqvist päättää kirjansa elämänuskoon ja rakkauden arvostamiseen ja jättää tämän myötä seesteisen jälkimaun.

Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat antoi paljon uutta ajateltavaa ja on jo sen takia suositeltavaa lukemista kenelle vain. Monella varmasti oma elämänkatsomus konfliktoi Enqvistin ajatusten kanssa, mutta kirja kannattaa silti jaksaa lukea läpi. Samaa mieltähän ei ole pakko olla.

* * * *

Risto Isomäki: Kosminen rakkaus vai suuri saatana - 20 päätöstä ydinvoimasta (Like)

Olen kiinnostuneena seurannut eduskuntavaalikeskusteluja ja innostunut jopa etsimään joistain alueista lisätietoa kun poliitikkojen keskusteluista on tuntunut puuttuvan jotain oleellista. Yksi näistä alueista on ydinvoima, josta keskustelu on mennyt aika yksipuoliseksi kyllä/ei väittelyksi siitä pitäisikö seuraavalla vaalikaudella antaa lupa vielä yhden uuden ydinvoimalan rakentamiselle. Jotenkin tuntui että ydinvoimakysymys on paljon isompi asia kuin pelkkä rakentamispäätös ja niinpä päädyin lukemaan tämän Risto Isomäen pamfletin jossa käsitellään ydinvoimapäätöksiä laajemmassa mittakaavassa.

Kyseessä on enemmän pamfletti kuin tietokirja. Isomäki esittelee reilun sadan sivun aikana kaksikymmentä kysymystä joista hänen mielestään pitäisi keskustella (ja päättää) kun keskustellaan ydinvoimasta. Noihin kysymyksiin kuuluvat muunmuassa ydinvoimaloiden vartiointiin,rakennuspaikkoihin ja uraanin louhimiseen liityvät haasteet. Isomäki pohjustaa jokaista aihetta faktoilla ja esimerkeillä ja esittää sitten omat ehdotuksensa siitä kuinka pitäisi toimia.

Isomäki on itse jyrkästi ydinvoimaa vastaan ja tämä tietysti näkyy tekstissä. Kirjaa lukiessa tuli vähän outo olo kun se toisaalta on hyvin tietokirjamainen ja toisaalta taas kirjoittajan mielipiteet tuodaan todella vahvasti esille. Isomäki selvästi tasapainoilee tietokirjoittamisen ja saarnaamisen välillä, eikä malta aina pysyä tiukasti faktojen rajoissa spekuloidessaan ydinvoiman vaaroista.

Yhtä kaikki tämä pamfletti oli silmät aukaisevaa luettavaa. Etenkin nyt kun kaksi vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen Isomäen ennustukset toteutuvat pelottavan tarkasti Japanin ydinkatastrofissa. Isomäki kirjoittaa kansantajuisesti ja jäin kirjaan koukkuun samalla lailla kuin hyvään dekkariin.

Toivon kovasti, että kirjassa on tiukkojen faktojen lisäksi myös Isomäen asenteesta johtuvaa asioiden kärjistämistä. Jos näin ei ole, niin sitten pelottaa miten hyvin oikeasti esimerkiksi Olkiluodon uuteen reaktoriin liittyvät riskit on otettu huomioon kun kyseessä on kuitenkin maailman ensimmäinen painevesireaktio jonka säteilymäärät ovat moninkertaiset vanhoihin reaktoreihin nähden. Tiedättehän te siellä Arevan ja STUK:n porukoissa varmasti mitä teette? Ihan varmasti?

* * *