Margaret Atwood: Testamentit

Atwoodin dystopiaklassikko Orjattaresi (The Handmaid's Tale) ilmestyi 1985. Sen pohjalta on viime vuosina tehty suureen suosioon noussut televisiosarja. Ei liene sattumaa, että samaan aikaan Atwoodilta ilmestyi kirjan jatko-osa - 34 vuotta ensimmäisen osan jälkeen.

Orjattaresi on minulta lukematta, mutta televisiosarjasta olen ahminut kaksi ensimmäistä tuotantokautta. Sarja on yksi parhaista mitä olen ikinä katsonut.

Odotin Testamenttien lukemista ristiriitaisin tuntein. Olisiko virhe lukea se vaikka ei ole lukenut ensimmäistä osaa? Antoiko televisiosarja väärät odotukset lukemiselle? Olisiko kirja yhtä vaikuttava kuin sarja?

Atwood kertoo Gileadin tapahtumista kolmen naisen kertomuksen kautta. Agnes Jemima on Gileadissa kasvanut korkea-arvoisen komentajan tytär. Daisy asuu Kanadassa viettäen kirjan alussa näennäisen normaalia teinitytön elämää. Kolmas kertoja on Lydia-täti, joka on - no - Lydia-täti. Sarjaa seuranneet tietää kyllä.

Kolme tarinaa alkavat erillisinä, mutta risteävät sitä enemmän, mitä pidemälle kirja etenee. Kirjan teemat ovat pääosin Orjattaresi-maailmasta tuttuja, vaikkakin vahvasti tätien rooliin kallellaan. Uutena elementtinä (ainakin sarjan kahteen ensimmäiseen tuotantokauteen verrattuna) Atwood esittelee helmitytöt, jotka ovat Gileadin lähetyssaarnaajia.

Testamentit on vahvojen naisten kirja.The Handmaid's Tale -sarjassa miehillä on sivuosa, mutta tässä kirjassa miehet ovat vielä pienemmässä roolissa. Daisyn kanadalainen poikaystäväkandidaatti ja Gileadissa vaikuttava vastenmielinen komentaja Judd ovat ainoat miehet, joilla on edes jossain määrin tärkeä rooli tarinassa.

Testamenttien Gilead on heti tuttu niille, jotka ovat televisiosarjaa katsoneet. Myös kerronta on samantyylistä - Atwood ei jää jahkailemaan, vaan juonen käänteitä on paljon ja ne koukuttavat lukijan vahvasti Gileadin maailmaan.

Kirjan loppu oli pieni pettymys - loppuratkaisuun mentiin nopeasti kuin sivuja säästellen. Kirjan tyyli myös vähän särkyi viimeisten lukujen seikkailuissa, joissa Gilead-taika ei ollut enää niin vahvasti läsnä.

Muuten Testamentit täytti kaikki odotukset, mitä olin sille laittanut. Mitä pidemmälle kirja eteni, sitä enemmän aloin säästellä lukuhetkiä, halusin keskittyä kirjaan rauhassa, pitkittää lukunautintoa. Vaikuttavuutta lisää se, kun muistaa Atwoodin sanat: Mikään kirjoissa kuvatusta ei ole sellaista, mitä ei olisi ihmiskunnan historiassa jossain vaiheessa tapahtunut.

* * * * *

Aikamatkailua

Tuntuu siltä, että aikamatkailu on viime aikoina ollut enemmän esillä kuin pitkään - no, siis - aikaan. En tiedä onko tämä vain oma kokemukseni, vai onko aikamatkailuaihe kirjallisuuden ja esittävän taiteen puolella lisännyt suosiotaan. Itselläni aikamatkailu on ollut luku- ja katselukokemuksissa hyvin edustettuna syksyn aikana.

Kingin järkälemäinen 22.11.63 oli lukulistallani pitkään ja nyt sen viimein luin. Heti sen perään käsissäni oli Mikko Koirasen nuortenromaani Nauhoitettava ennen käyttöä. Ja niin vaan nyt huomaan koukuttuneeni Netflixin Umbrella Academy sarjaan. Tieteellisempää pohjaa ajan käsitteeseen toi pari kuukautta sitten lukemani Carlo Rovellin Ajan luonne.

Varoitus: Teksti sisältää pieniä juonipaljastuksia.

Ajassa matkustamiseen on aina syynsä. Kingin päähenkilö opettaja Jake Epping matkustaa ajassa 53 vuotta taaksepäin estääkseen Kennedyn salamurhan. Koirasen kirjassa 16-vuotias Miro matkustaa omaa syntymäänsä edeltäviin aikoihin selvittääkseen biologisen isänsä henkilöllisyyden. Umbrella Academyssä panokset ovat suuren budjetin supersankarisarjalle sopivat - aikamatkailun avulla pitäisi pelastaa maailma.

Aikamatkailuun on myös paikkansa. Jake hyppää 1950-60 luvun Amerikkaan. King kuvaa hienosti amerikkalaisen unelman, suurien autojen ja yhteisöllisten pikkukaupunkien ristiriitaa yhä hyväksytyn rasismin, vaietun perheväkivallan ja pelkoja aiheuttavan suurvaltapolitiikan kanssa. Koirasen kirjan tapahtumat sijoittuvat Ouluun. Lukiessani huomasin kuinka vähän olen Ouluun sijoittuvia tarinoita lukenut. Lukuelämykseen toi ihanaa lisävärettä tuttujen paikkojen kuvailu. Vanhan lähikauppani, Kalliotien Valintatalon, maininta toi muistoja mieleen. Sateenvarjoakatemian supersankarit seikkailevat kuvitteellisessa suurkaupungissa, jossa näennäisen normaali elämä sekoittuu supervoimiin ja yliluonnollisiin ilmiöihin.

Aikamatkailuun tarvitaan myös keino. Vanhoissa aikamatkatarinoissa se oli yleensä aina joku (hullun) professorin rakentama monimutkaisen näköinen laite - tai auto - joka rätisi ja paukkui ja tärisi kun sen sisälle asetettu aikamatkaaja astui kyytiin ja laite käynnistettiin. Tähän kliseeseen ei ole yhdessäkään näistä  kolmesta teoksesta sorruttu. Jake pääsee 1950-luvun loppuun astumalla grillivaunun varastosta löytyviä näkymättömiä portaita. Miro matkailee videonauhan, -kameran ja -soittimen avustuksella. Netflixin sarjassa yksi supersankari osaa aikamatkailun ihan itse, muut joutuvat turvautumaan salkkuun.

Tietyt teemat toistuvat näissä(kin) aikamatkatarinoissa. Perhosefekti terminä alkaa olla loppuun kaluttu. Isoisäparadoksiin on hankala löytää enää uutta kulmaa. Omaan näppäryyteen kompastuminen ja kerronnan muuttuminen korniksi on suuri riski. Nämä kolme selvittävät kuitenkin karikot hyvin ja onnistuvat kaikki pitämään aikamatkailun vain tarinan osana, ei tarinan keskipisteenä.

King oli taas niin King kuin olla voi.  Kirjailija rakastaa venyttää kerrontaa ja maalailla Amerikan pikkukaupunkikuvauksia välillä kyllästymiseen asti. Hän onnistuu kuitenkin tekemään Jakesta oikean ihmisen, joka tulee lukijaa lähelle. Täytyy myöntää, että lopussa tuli kyyneleet silmiin. Aikamatkailu on kirjassa yllättävänkin paljon sivuosassa, Jaken viiden vuoden menneisyysvierailu sisältää hyvin vähän esimerkiksi "tulen tulevaisuudesta, tiedän kaikkea jännää" -aspektia.

Nauhoitettava ennen käyttöä on Koirasen esikoiskirja ja luokiteltu nuortenromaaniksi. Koiranen kirjoittaa sujuvasti, tarinassa ei ole suvantopaikkoja. Aikamatkustamisen paradokseihin on mukavasti otettu omaa kulmaa syy-seuraussuhteita kääntelemällä. Miron teinimurheet sopivat mukaan hyvin. Näin aikuislukijana olisin kaivannut pientä särmää lisää, nyt kaikki tapahtui vähän turhan mutkattomasti ja ilman suurta draamaa Hollywood-loppua myöten. Voin kuvitella että kohderyhmälleen kirja toimii oikein hyvin ja tuo uudenlaista ilmettä tähän genreen. 

Umbrella Academyä olen katsonut vasta puoleen väliin (5/10 jaksoa). Sarja on hyvin tehty ja koukuttaa todella vahvasti. Supersankarit ovat nykytyyliin sopivan heikkoja erityiskyvyistään huolimatta. Ei mikään elämää suurempi katseluelämys, mutta mainiota viihdettä sen jälkeen kun työpäivän ja kotihommien jälkeen kellahtaa sohvalle.

Jos hyppäisin ajassa pari kuukautta taaksepäin, käyttäisin edelleen aikaani näihin tarinoihin. Viihdyttäviä ja hyvin tehtyjä kaikki.

Stephanie Meyer: Kemisti (Otava)

Olen Twilight-sarjan kirjoittajalta Stephanie Meyerilta aikaisemmin lukenut hänen sci-fi kirjansa Vieras. Se yllätti minut positiivisesti ja sen innoittamana otin lukulistalleni Meyerin uusimman suomennetun teoksen, Kemistin.

Alex on nainen, joka on työskennellyt Yhdysvaltain hallinnon salaisella osastolla päivänvaloa kestämättömissä tehtävissä ja saanut lempinimen kemisti. Tarkempi toimenkuvaus on ilmeisesti tarkoitus olla yksi kirjan suurista yllätyksistä, koska sitä ei esittelyteksteissä mainita. En siis kerro sitä tässäkään. Toteanpa vaan, että itse arvasin Alexin vanhan työnkuvan heti kirjan alussa. Tätä edesauttoi myös kannessa oleva injektioruiskun kuva.

Alex on joutunut lähtemään työpaikastaan ja nyt entinen työnantaja haluaa hänet hengiltä. Kemisti pakoilee tappajia vainoharhaisesti ja ajautuu lopulta tilanteeseen jossa hän ryhtyy vastahyökkäykseen. Mukana on tietysti viaton, söpö ja yllättävää sankaruutta lopulta osoittava mies. Hänen ja Alexin välille Meyer virittelee höttöistä rakkaustarinaa.

Kirjan alku oli ihan kiinnostava kun Alexin taustaa paljastettiin kerros kerrokselta. Kovin pian juoni kuitenkin muuttui tympeäksi ja tylsäksi toiminta edellä eteneväksi hömpäksi. En millään jaksa lämmetä sille, että tappaminen ja väkivalta on ihan jees ja siistiä jos tapettava vain sattuu olemaan vihollisen palveluksessa.

Päällimmäisenä jäi mieleen, että Kemisti on väkisin kirjoitetun oloinen. Henkilöt eivät ole kiinnostavia, juoni muuttuu kohtuullisen alun jälkeen kovin suoraviivaiseksi ja huumori loistaa poissaolollaan. Vauhdikasta toimintaa kyllä on, mutta jännitys ei rakennu ja väkivalta tympii. Ei olisi kannattanut tähän kirjaan kesäloma-aikaa käyttää.

*

Blake Crouch: Pimeää ainetta (Tammi)

Pimeää ainetta sai uusimmassa Suomen dekkariseuran Ruumiin kulttuuri -lehdessä hyvät arvostelut. Kun lisäksi ymmärsin kirjan yhdistävän jännitysjuonen kvanttifysiikaan, näppäsin heti Ruumiin kulttuurin arvostelusta kännykkäkuvan jotta muistaisin seuraavalla kirjastokäynnillä etsiä kirjan käsiini.

Tarina lähtee liikkeelle vauhdikkaasti. Liikoja sivuja ei uhrata henkilöiden esittelyyn, vaan lukija temmataan mukaan hengästyttävään vauhtiin heti ensimmäisellä sivulla kesken leppoisan koti-illan kuvailun.

Kukaan ei kerro etukäteen, että kaikki muuttuu pian, että kaikki riuhtaistaan pois.

Päähenkilö fyysikko-opettaja Jason Dessenin elämä todellakin muuttuu yhdessä illassa muuttumattomasti. En paljasta juonesta enempää, mutta vinkataan nyt sen verran, että makrotason kvanttimekaniikka ja multiversumiteoria ovat vahvasti mukana kuvioissa.

Ensimmäiset sata sivua ahmin kirjaa yhdeltä istumalta. Tarina jatkui vielä yölläkin unissani ja seuraavana iltana oli kiire päästä lukemaan lisää. Mutta sitten homma alkoi lässähtää ikävästi ja Crouch ei oikein enää saanut tuotua yllätyksiä eikä uusia kierroksia huimasti alkaneeseen seikkailuun. Kirjailija sortuu käymään erilaisia paikkoja läpi luettelomaisesti ja jännite ei pysy yllä.

Aikamatkustuskertomukset ja vastaavat vaihtoehtotulevaisuusdystopiat (huh, mikä sana) ovat haastavia aihealueita ja monesti niissä sorrutaan selittelyyn kun ongelmaksi nousee se, että lähes kaikki on mahdollista. Pimeää ainetta välttää tämän sudenkuopan kohtuullisen hyvin. Eihän tällainen tarina voi olla uskottava eikä looginen, mutta Courch ei kuitenkaan sorru liian korneihin juonenkäänteisiin.

Kvanttimekaniikka jäi pinnalliseksi wikipedia-tason tiedoksi, jota väkivaltaisen raa'asti soveltaen yritetään perustella mielikuvituksellinen juoni edes jotenkin uskottavaksi. Schrödingerin kissa löytyy tietenkin, kuten kaikista kvanttiteoriaa popularisoivista kirjoista. Kissalla esiteltävä teoria ei kuitenkaan varsinaisesti kirjaan kuulu, samoin kuin ei kirjan nimessä oleva pimeä ainekaan. Crouch onkin käyttänyt kvanttimekaniikkaa vain juonen mahdollistajana, minkä hän itsekin kirjan loppusanoissa muistaa kiittäessään fysiikan ja tähtitieteen professorilta saamaansa apua ...jottei vaikuttaisi ihan puupäältä käsitellessään yleistasolla kvanttimekaniikan käsitteitä. Eli jos olet kvanttimekaniikkaan enemmän perehtynyt varaudu ärsyyntymään kirjan kepeän huolettomasta otteesta sen suhteen.

Vaikka Pimeää ainetta on 400 sivua pitkä, niin sen tuntui silti vähän lyhyeltä. Loppu meni läpijuoksemiseksi kuin Crouchilla olisi tullut kiire saada kirja deadlineen mennessä valmiiksi.

Crouch käyttää tehokeinona useaan otteeseen lyhyitä välillä epätäydellisiä alekkain olevia lauseita.

  Lyön huteja.
    Kävelen koko yön yksin pitkin katuja.
    Sekaisin.
    Peloissani.

Välillä tämä töksähtelevä tyyli toimi, välillä ärsytti.

Kirjasta tuli jossain määrin mieleen Clinen Ready player one ja Meyerin Vieras. Kaikissa näissä kirjoissa on ihanan mielikuvituksellinen kehys tarinalle, mutta lopputulos jää pinnalliseksi eikä kirjoissa ole mitään kaunokirjallisia hienouksia. Pimeää ainetta on viihdyttävää ja helppoa luettavaa, mutta se jättää käyttämättä suuren osan potentiaalistaan.

* * *

Lee Child: Korkein panoksin (Karisto)

Note to myself: Älä enää lue näitä Jack Reacher kirjoja, nämä on jo niin nähty.

Tällä kertaa pelätään maailman johtajia uhkaavaa tarkka-ampujaa. Reacher hälytetään apuun, koska hän on aikanaan passittanut vankilaan yhden pääepäillyistä. Alkaa ajojahti jossa Reacher yhdessä nuoren naispuolisen parinsa Nicen kanssa yrittää löytää ampujat ennenkuin nämä iskevät.

Piristävä poikkeus tässä kirjassa on se, että suuri osa tapahtumista sijoittuu Eurooppaan eikä Yhdysvaltoihin kuten tyypillisesti Childin kirjoissa. Uusista maisemista huolimatta kirja on jotenkin raskassoutuisen oloinen, Childille tyypillinen tikittävä jännitys puuttuu. Jännitteitä ei synny Childin ja Nicen välille, ei Eurooppa-USA välille eikä oikein kunnolla hyvikset-pahikset välillekään.

Mielenkiintoisinta kirjassa  oli Lontoon Minicab-autovuokraamotoiminta, josta en ollut ennen kuullut. Sen sijaan jamesbondkultahammas-tyylin pääpahis jättitaloineen herätti lähinnä hilpeyttä.

En tiedä olenko jo niin kyllästynyt tähän sarjaan, että kirja sen takia tuntui niin vaisulta. Kyllähän tarina eteni taas ihan sujuvasti eteenpäin ja kirjan loppu tuli vastaan kohtuullisen nopeasti. Mutta silti - mun Reacherit taisi kyllä nyt olla tässä.

* *

Michael Connelly: Palava huone (Gummerus)

Connellyn kirjat olivat vielä joitain vuosia sitten ehdottomia suosikkidekkareitani. Viimeiset Connellyn kirjat ovat kuitenkin olleet minulle pettymyksiä, eikä tämä uusinkaan omaan makuuni enää iskenyt.

Palavan huoneen pääosassa on Connellyn suosituin hahmo, eläkeiän kynnyksellä oleva rikosetsivä Harry Bosch. Hän selvittää ampumistapausta, jonka uhri kuolee kymmenen  vuotta laukausten jälkeen. Tapauksen tutkinta vie Boschin Kalifornian politiikan pimeälle puolelle, missä tutkintaa ei katsota hyvällä.

Uutena henkilönä Connelly esittelee Lucy Soton, nuoren tulokkaan, joka määrätään Boschin pariksi. Soton kautta tutkintapöydälle päätyy myös 20 vuotta sitten useamman lapsen hengen vaatinut tulipalo.

Connelly kirjoittaa hyvin ja sujuvasti. Kirjan rakenne ja juonenkäänteet ovat kuin oppikirjasta, tarkkaan mietittyjä ja loogisia. Palavasta huoneesta puuttuu kuitenkin särmä, tuntuu kuin kaikki terävät kulmat olisi hiottu pehmeiksi ettei kirja tai sen henkilöt varmasti ärsytä tai loukkaa ketään ja että kirja varmasti sopii mahdollisimman laajalle lukijakunnalle. Esimerkiksi Boschin ja Soton yhteistyöstä olisi voinut saada paljon enemmän irti, nyt lähes-eläkeläisen ja tulokkaan suhde on ärsyttävän kliininen ja virallinen. Tämä särmien hiominen tekee kirjasta yksinkertaisesti tylsän. Loppua kohti jännitys rakentui hieman intensiivisemmin ja luin tarinan kuitenkin loppuun asti vaikka jatkuvasti meinasi lukuväsymys iskeä.

Mielestäni fiktiiviset kirjat voidaan - hieman mustavalkoisesti - jakaa kahteen ryhmään. Osassa kirjoista lukija on "kirjan sisällä", osassa kirjoista lukija taas on "kirjan ulkona" ja tarkastelee tapahtumia ulkopuolelta. Palavassa huoneessa jäin kauas ulkopuolelle, kirja ei imaissut sisäänäsä missään vaiheessa.


* *

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (WSOY)

Toinen maailmansota. Orvon saksalaispojan Wernerin pakkotaistelu natsi-saksan puolella. Sokean ranskalaisen tytön Marie-Lauren pako miehitystä Saint-Malon rannikkokaupunkiin. Älykkään Wernerin traumaattiset kokemukset sotilaskoulutuksessa. Marie-Lauren erakoitunut iso-setä. Valtavan arvokas timantti. Kuolemansairas saksalaisupseeri pakkomielteisessä ajojahdissa.

Kaikki palaset koskettavaan, jännittävään ja koukuttavaan tarinaan ovat siis mukana! Harmi vaan, että näistä aineksista on saatu keitettyä melkoisen mauton keitto, joka vaikuttaa tunteisiin vain paikoitellen.

Kirjan rakenne on kohtuullisen suoraviivainen ja henkilöitä on kirjan pituuteen nähden suhteellisen vähän. Kerronta siis pyörii paljolti Wernerin ja Marie-Lauren ympärillä. Valitettavasti nämä päähenkilöt jäävät mielestäni kiiltokuvamaisiksi, särmättömiksi ja tuntuu, että kirjailija ei ole uskaltanut heille kirjoittaa juurikaan heikkouksia jotka toisivat heidät todemmiksi ihmisinä.  

Doerr aloittaa kirjan mukaansatempaavasti elokuusta 1944 ja palaa sitten vuoteen 1934 josta alkaa kertomaan tapahtumia jotka johtavat noihin vuoden 1944 tapahtumiin. Tarinan edetessä palataan aina välillä vuoteen 1944 paljastamaan vähän lisää siitä, mihin kaikki lopulta johtaa. Tämä lopun (osittainen) paljastaminen jo aikaisessa vaiheessa ei itselleni toiminut etenkään kun nuo tarinan lopun tapahtumat olivat selvästi koukuttavampia kuin niihin johtavat tapahtumat. Välillä lukemisessa oli pakkolukemisen fiili, "pakko nämäkin sivut lukea että pääsee lukemaan sen loppuratkaisun josta jo kovasti on vinkkailtu".

Radioteknologia ja pienoismallit olivat mukava persoonallinen piirre tässä kirjassa ja niistä olisin mielelläni lukenut enemmänkin. Takakannessa mainostettu "mahdollisesti kirottu jalokivi" ei onneksi tuonut yliluonnollisia elementtejä mukaan.

Edeltävästä kritiikistä huolimatta paikoitellen Kaikki se valo jota emme näe kyllä tempaisi täysillä mukaansa ja kirjan lopussa tarina kosketti. Kirjan tapahtumat tulivat myös pään sisälle, Saint-Malon kadut ja Marie-Laurien isän pienoismallit oli helppo nähdä mielessään.

Parasta kirjassa on tapa, jolla Doerr on onnistunut kertomaan realistisen sotakuvauksen sadunomaisen pehmeästi.


* * *

Steven Strogatz: Ihana X: Matematiikan lumoa nollasta äärettömään (Art House)

Minulle iski lopputalvesta jonkinsortin kirja-allergia. Aloin ensin lukea Michael Connellyn uusinta (Musta laatikko), mutta jätin sen kesken noin sadan sivun jälkeen. Kirja tuntui tylsältä ja hitaasti etenevältä. Sitten vaihdoin sci-fin pariin ja aloitin Siilon jatko-osaa Siirrosta. Sitä jaksoin noin parinkymmenen sivun verran. Ei vain iskenyt. Päätin pelata varman päälle ja nappasin vaimon yöpöydältä Finlandia-voittajan, Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät.  Kirja vaikutti mielenkiintoiselta, mutta jokin tökki silti ja jätin senkin kesken (uskoen että palaan sen pariin vielä).

Päätin lääkitä alkanutta allergiaani rankalla genrenvaihdolla ja poimin kirjaston matematiikka-hyllystä Ihana X kirjan. Matemaatikan hyllylle eksyin lähinnä sen takia, että olen viime aikoina yrittänyt palauttaa vanhoja taitoja mieleeni kun olen auttanut poikaani lukion matematiikassa.

Ihana X käy läpi matematiikan osa-alueita käsitellen muun muassa lukujen historiaa, yhtälön ratkaisua, geometriaa, derivointia ja äärettömyyden käsitettä. Kaikilla alueilla ajatuksena on kertoa mitä jonkin kaavan tai menetelmän "takaa" löytyy ja samalla tarjota lukijalle ahaa-elämyksiä. Esipuheessa Strogatz mielestäni hyvin tiivistää kirjan idean.

Kirja on opastettu kiertokäynti matematiikan alkeisiin esikoulutasolta lukioon asti, ja se on tarkoitettu kaikille, jotka haluavat antaa matematiikalle toisen mahdollisuuden - mutta tällä kertaa aikuisen näkökulmasta.  

Itselleni kirja tarjosi useamman ahaa-elämyksen ja palautti hyvin mieleen kouluaikojen matematiikan taitoja. Derivaatan idea aukesi pitkän tauon jälkeen helposti ja numeroiden historia oli mielenkiintoista luettavaa. Päällimmäisenä mieleeni jäi ympyrän pinta-alan laskukaavan (pii kertaa säde toiseen) elegantti geometrinen todistus. Sen avulla tajusin, miksi laskukaava on tuo ja miten se aikanaan on keksitty sen sijaan, että vain opettelen kaavan ulkoa (kuten olen tähän asti tehnyt).

Kirja on osin kasattu Times-lehdessä julkaistuista artikkeleista ja toimitettu vuonna 2012. Esimerkit ovat siis ajankohtaisia ja kirjan kieli nykyaikaista, vaikka itse sisältö pääsääntöisesti on asiaa, joka on ollut tiedossa jo vuosisatoja.

Positiivinen yllätys kirjassa oli se, että  Strogatz ei sorru aliarvioimaan lukijaansa. Kirjan tarjoamat älylliset haasteet etenkin kirjan loppupuolella vaativat ainakin itseltäni kovaa keskittymistä vaikka olen matematiikkaa korkeakoulutasollakin aikanaan opiskellut. Kirjan alkupuoli sen sijaan olisi mielestäni mainiota luettavaa vaikkapa lukiolaiselle ja voisi parhaimmillaan saada tylsän matikan tuntumaan astetta mielenkiintoisemmalta.

Tähtien lukumäärä:

Dan Brown: Inferno (WSOY)

Tässä tarinassa on yksi tosi paha pahis. Se meinaa tehdä tosi tosi pahoja asioita. Jostain syystä se ei yksinkertaisesti vain tee niitä pahis-juttujaan, vaan se on virittänyt semmoisen seuraa-johtolankoja-pahan-suunnitelmani-luo-ja-yritä-estää-se-viime tingassa vihjeradan. Eli kun selvität tämän arvoituksen niin tiedät mistä löytyy seuraava arvoitus. Sitten ne arvoitukset liittyy muinaiseen symboliikkaan ja sen takia Robert Langdon pyydetään taas apuun. Aika jännä miten paljon tuolle Robertille sattuu ja tapahtuu, ihan äskettäinhän se muun muassa selviytyi antimateriaräjähdyksestä ja melkein heitti henkensä vapaamuurarisotkussa. No, joka tapauksessa Robert siis auttaa selvittämään arvoituksia ja on sillä taas yksi uusi nainen seikkailussa mukana ja kaikkea yllättävää tapahtuu ja kirkoissa ravataan ja taideteoksia ihmetellään ja salaliittoja selvitellään ja maailmaa pelastellaan.

Brown siis kopioi Infernossa häpeilemättä vanhaa tuttua kaavaansa. Ja mikäs siinä on kopioidessa kun myytyjen kirjojen määrä on ylittänyt jo kahdensadan miljoonan kappaleen rajan.

Inferno oli ihan kiva pikaruokakirja. Tiesin sen lainatessani mitä tulen saamaan ja sitä sain. Vatsa tuli täyteen aarteen etsintää ja seikkailua, mutta jälkimaku oli tutun laimea - kannattiko tätä nyt sittenkään lukea. Langdonin muistinmenestys tuo mukavaa piristystä tarinaan, runsas italian kielellä kirjoittaminen ihmetytti. Kerronta oli tutun tasapaksua, juoni tutun koukuttava ja henkilöhahmot tutun pinnallisia. Kirjan loppu oli positiivinen yllätys.


Lisäpotkua lukemiseen toi Firenze yhtenä tapahtumapaikkana. Kesken lukemisen oli kiva tutkia vanhoja lomakuvia ja bongailla Infernon tapahtumapaikkoja. Myös tämän blogikirjoituksen kuva on Firenzen lomakuvistamme poimittu.

* *

Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia (WSOY)

Jo jonkin aikaa olen arponut josko otan Nälkäpelin lukulistalleni vai en. Kirjasarjan valtava suosio puolsi lukemista, nuortenkirja-status ja kornilta kuulostava juoni taas viivästytti lukemisen aloittamista. Muutama viikko sitten vihdoin poimin sarjan ensimmäinen osan kirjaston hyllystä mukaani.

Olin tarkoituksellisesti suojellut itseäni Nälkäpelin juonipaljastuksilta; en lukenut arvosteluja enkä edes katsonut kirjoista tehtyjen elokuvien trailereita. Niinpä etukäteen tiesin vain, että kyseessä on nuortenkirja, jossa lapset pakotetaan tappamaan toisiaan niin kutsutussa nälkäpelissä.

Päätin, että luen trilogian ensimmäisen osan ja sen jälkeen päätän josko jaksan kaikki kolme kirjaa kahlata läpi. Ja niinhän siinä sitten kävi, että luin kaikki kirjat (yhteensä lähes 1200 sivua) peräkkäin läpi, ahmimalla ja missään välissä ei edes käynyt mielessä, että voisin jotain muuta lukea ennen kuin Nälkäpeli on luettu.

Nälkäpeli-trilogian ensimmäinen kirja esittelee päähenkilön, Katnissin, 16-vuotiaan tytön. Katniss on koko sarjan ajan tapahtumien keskipisteessä ja tarinaa kerrotaan pääsääntöisesti minä-muodossa hänen näkökulmastaan. Katniss elää Panemiassa vyöhykkellä 12 ja joutuu valituksi Panemian pääkaupungin, Capitolin, pyörittämään tosi-tv ohjelmaan, Nälkäpeliin. Nälkäpelissä eri vyöhykkeiltä valitut lapset ja nuoret taistelevat toisiaan vastaan luonnon keskellä niin, että viimeiseksi eloonjäänyt voittaa pelin.

Vaikka tämä tosi-tv Nälkäpeli on antanut nimensä kirjasarjalle, on kirjoissa kyse kuitenkin ennen kaikkea dystopiakuvauksesta. Kirjat ovat kertomus siitä, kuinka sorrettu kansa nousee kapinaan ja nuoresta tytöstä tulee kapinan avainhahmo. Samalla Nälkäpeli on myös Katnissin kasvutarina ja hänen ihmissuhteensa ja henkiset kamppailunsa ovat suuressa roolissa.

Sarjan kolmesta osasta ensimmäinen herätti mielenkiinnon aiheeseen, toinen (Vihan liekit) jatkoi tarinaa syventämällä ykkösosan tapahtumia ja viemällä kertomuksen ikäänkuin astetta suuremmalle tasolle. Kolmas osa (Matkijanärhi) oli sitten pieni pettymys. Siitä puuttui kahden ensimmäisen osan luonnollisen oloinen tunnelma ja tilalla oli kylmempi ja kliinisempi ote. Etenkin kirjassa kuvattu kaupunkisota tuntui tympeältä ja yliampuvalta. "Kuinka monella eri tavalla voi tappaa"- botit eivät minua innostaneet. Matkijanärhi onnistuu kuitenkin vääntämään trilogian kunnialla päätökseen ja ihan loppuun oli vielä säästetty yksi yllätys.

Nälkäpeli oli yllättävän synkkä tarina. Katnissin kamppailu omien tunteidensa ja demoniensa kanssa tuntui aidolta - ja usein aidon ahdistavalta. Collinsin maalaama dystopia muuttuu sitä synkemmäksi mitä pidemmälle kirjat etenevät ja henkilöiden moraali rappeutuu uskottavan pelottavasti. Erityisen väkivaltainen kirjasarja ei ole tekojen kuvauksissaan, mutta ruumiita tulee kyllä tasaista tahtia ja mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Kirjathan on selkeästi luokiteltu nuortenkirjoiksi, mutta aivan yhtä hyvin voisin nähdä ne aikuisten kirjallisuuden joukossa. Nuortenkirjamaista Nälkäpelissä on oikeastaan vain kohtuullisen viaton kerronta Katnissin suurten rakkauksien, Galen ja Peetan, suhteen ja jonkinlainen tuotesijoittelumainen ote Katnissin pukeutumista kuvattaessa, Toisaalta Katnissin maskeeraukset ja puvustamiset tempaisivat aikuisen miehenkin mukanaan ja oli jännää odottaa, että minkälaisen muoti-ihmeen stylisti Cinna on hänelle milloinkin loihtinut.

Nälkäpeli koukutti etenkin kahden ensimmäisen osan aikana todella kovasti eikä kirjoja meinannut malttaa kädestään laskea. Suurin miinus tulee kolmannesta osasta, jossa kahden ensimmäisen osan luoma lumous vähän lässähti. Suosittelen kuitenkin ehdottomasti ainakin kaikille dystopia-kirjallisuuden ystäville, iästä riippumatta.

* * * *

John Grisham: Calicon Joe (WSOY)

1990-luvun alkupuolella suorastaan ahmin Grishamin pelikaanimuistioita ja päämiehiä ja luin häneltä kymmenkunta kirjaa. Jossain välissä kirjojen taso tuntui laskevan tai sitten vain kyllästyin Grishamin tyyliin ja tarinoihin. En ole hänen myöhempää tuotantoaan juuri lukenut, jonkin kirjan taisin muutama vuosi sitten aloittaa, mutta sen lukeminen jäi kesken jo ennen puoltaväliä.

Calicon Joe kiinnitti kuitenkin huomioni. Kirja ei vaikuttanut tyypilliseltä Grishamilta oikeudenkäyntikiemuroineen ja päätin antaa kirjailijalle mahdollisuuden palata lukulistalleni pitkän tauon jälkeen.

Kirjan pääosassa on Paul Tracey, jonka silmin tarinaa kerrotaan sekä hänen lapsuudessaan että nykyhetkessä. Paulin isä on New York Mets baseball-joukkueen syöttäjä. Kolmas päähenkilö kirjassa on Joe Castle, baseballin suurlupaus ja Paulin ihailun kohde. Näiden henkilöiden tiet kohtaavat traagisesti ja kirja kertoo ensisijaisesti tapahtumista jotka johtivat kaikkien kolmen elämän muuttaneeseen hetkeen.

Calicon Joen kantavia teemoja on Paulin hankala isäsuhde, ja kirjan voikin nähdä Paulin - ja myös hänen isänsä - kasvutarinana. Ennenkaikkea Calicon Joe on kuitenkin kirja baseballista, pelistä, joka kirjan henkilöille on elämää suurempi asia.

Grisham keroo baseballista paljon yksityiskohtia ja luettelee pelien tilastoja, pelaajia ja tapahtumia. Kun peliä ei itse hyvin tunne, oli näiden ymmärtäminen välillä haastavaa. Kirjan lopussa oli pitkä luku, jossa pelin sääntöjä avattiin. Ei-baseball-maiden painoksissa olisi ehkä ollut hedelmällisempää jos ainakin termit olisi avattu jo kirjan alussa. Tämä senkin takia, että suomennoksessa (Hilkka Pekkanen) käytetyt termit eivät monelta osin olleet samoja, mitä vastaavissa tilanteissa pesäpallossa käytetään. Lisäksi kirjassa puhutaan todella paljon syöttämisestä ja baseball syötön sääntöjen ymmärtäminen etukäteen olisi varmaan avannut kirjaa paremmin.

"Seurasi liian matala liukusyöttö, sitten Gallagher valitsi laakasyötön."

"...hänen räväkkä lyöntisuhteensa oli 0,601 ja hänellä oli neljätoista kunnaria ja seitsemäntoista varastusta."

Calicon Joe on kuin leirinuotiolla kerrottu tarina. Se on tarpeeksi yksinkertainen ja lyhyt ja etenee mukavan leppoisasti rytmitettynä. Vaikka aiheet ovat osittain raskaita, on Calicon Joe kuitenkin mielestäni feel-good kirja, joka on rentouttavaa luettavaa. Mukava välipalakirja, mukava tarina, mukava fiilis. Ei sen enempää eikä vähempää.

* * *

Lee Child: Paluu päämajaan (Karisto)

Olen lukenut niin monta Jack Reacher kirjaa, että tästä uusimmasta on kovin vaikea enää kirjoittaa pitkää arvostelua. Raapustetaan nyt kuitenkin jotakin.

Childin kirjojen perusjuonirakenteen ja Jack Reacherin esittelyn olen kertonut jo aikaisemmissa tämän kirjasarjan arvioinneissani. Jätän tämän vaiheen siis väliin ja totean vain, että Paluu päämajaan on tyypillinen Jack Reacher kirja.

Tällä kertaa Reacher komennetaan takaisin vanhaan sotilasyksikköönsä. Muutaman juonenkäänteen jälkeen hän huomaa tulleensa pidätetyksi aikoja sitten tapahtuneesta murhasta. Vyyhtiin liittyy myös majuri Susan Turner, päämajan nykyinen komentaja. Sitten selvitellään asioita, pahoinpidellään pari tyyppiä, vehdataan silleen kiltisti Susanin kanssa ja välillä juodaan kahvia ja pohditaan isä-tytärsuhteita.

En tiedä olenko vain kyllästynyt Reacher sarjaan vai alkaako Childin ote lipsua, mutta Paluu päämajaan oli mielestäni melko tylsä kirja. Etenkin kirjan loppupuolella Child sortuu turhaan selittelyyn, tiivistämistä olisi voinut tehdä paljonkin. Tarinaa on helppo seurata, mutta taustalla oleva salaliitto oli jotenkin vaikeaselkoinen eikä minulle täysin auennut. Kirja kyllä alkaa tuttuun tapaan kiihdyttämällä heti täyteen vauhtiin ja ensimmäisten lukujen jälkeen odotin tarinalta paljon enemmän.

Paluu päämajaan on ihan viihdyttävää jännityslukemista, mutta Reacher-taika alkaa hiipua. Valitettavasti.

* *

PS. Samaa fiilistä oli pari viikkoa sitten katsomassani Jack Reacher elokuvassa. Cruisen habitus on vain niin erilainen kuin kirjan Reacherilla että elokuvastakin tuo Reacher-taika jäi uupumaan ja lopulta leffa oli mielestäni vain mukiinmenevä perusjännäri.

Lukemani kirjat TOP-10 (sijat 1.-3.)

Tässäpä kaikkien lukemieni kirjojen kolme parasta. Valinta oli todella vaikea ja etenkin näiden kolmen laittaminen järjestykseen aikamoista arpapeliä. Järjestykseen kirjat kuitenkin sain. Kirjat sijoilla 4-10 samoin kuin listauksen kriteerit on esitelty aikaisemmissa blogipostauksissa.

3. Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta (Tammi)

Pitkän päivän ilta on siitä erityinen kirja, että sekä kirja että siitä tehty elokuva ovat molemmat todella hyviä. Jos tekisin Katsomani elokuvat TOP-10 listan niin Pitkän päivän ilta olisi takuuvarmasti myös sillä listalla. Tarinassa hovimestari Stevens käy 1950-luvulla läpi historiaansa entisen isäntänsä palveluksessa. Tunnelma on yhtä aikaa pidättyvän seesteinen ja tukahduttavan ahdistava. Mutta raskaasta ulkokuoresta huolimatta alta löytyy ehdotonta rakkautta, tinkimätöntä arvokkuutta ja välillä jopa kuivaa englantilaista huumoria. Jotkut ovat moittineet tätä kirjaa vaikealukuiseksi, mutta itse muistan kirjan tempaisseen mukaansa ja pitäneen otteessaan loppuun asti. Pitkän päivän ilta oli minulle erittäin vaikuttava ja tunteellinen lukuelämys. Stevensin kohtalo kosketti ja nenäliinoille oli lukemisen aikana käyttöä.  

2. Pat Conroy: Vuorovetten prinssi (WSOY)

Olen lukenut kaikki suomennetut Conroyn kirjat ja pitänyt jokaisesta, usemmista todella paljon. Vuorovetten prinssi on mielestäni Conroyn paras teos, se vangitsi otteeseensa vahvasti ja kun kirja loppui oli olo epätodellisen pölmästynyt kun palasi Conroyn maailmasta arkitodellisuuteen. Vuorovetten prinssi on eeppinen tarina päähenkilön Tom Wingon ja hänen perheensä elämästä. Conroy avaa tarinaa hienosti pala kerrallaan ja koukuttaa näin lukijan. Kirjassa rakkauden ja vihan välinen ero hämärtyy ja itsemurhien ja mielisairauksien värittämä tarina ei ole kevyttä luettavaa. Kirjailija on kuitenkin onnistunut kirjoittamaan raskaista asioista niin, että niistä on kuitenkin helppo lukea. Tarina puskee eteenpäin vaivattomasti ja ilman turhia selittelyjä. Pitkän päivän illassa tunnelma oli se juttu, joka nosti kirjan korkealle listallani. Vuorovetten prinssissä tarina on se, joka nostaa kirjan korkeallelistalla. Eeppinen, mukaansatempaava, intensiivinen, raskas tarina.  

1. Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen (WSOY)

Alkuun kohutunnustus: En ole lukenut Sinuhe egyptiläistä! Sen sijaan olen kuunnellut sen äänikirjana vajaa kymmenen vuotta sitten. Kuuntelin Sinuhea lähinnä noin kaksikymmentä minuuttia kestävillä työmatkoilla ja usein oli pakko jäädä istumaan parkkipaikalle pakkasessa kylmenevään autoon kuuntelemaan "vielä tämä luku loppuun" ja sitten juosta kiiressä töihin palaveriin. Äänikirja käsitti kolmekymmentäyksi CD:tä eli kuuntelemista riitti. On hankala sanoa tekikö Sinuhe minuun niin suuren vaikutuksen sen takia, että kuuntelin sen, vai olisiko vaikutus ollut vielä suurempi jos olisin lukenut kirjan. Joka tapauksessa Sinuhen maailmasta tuli osa minun maailmaani usean viikon ajaksi ja sinne Egyptin mystisen kuumaan ympäristöön oli aina kiire takaisin. Sinuhen tarina tasapainoilee mielestäni juuri sopivasti realismin ja mystisyyden välissä ja  ihmiset, paikat, hajut ja maut tulevat hyvin todentuntuisiksi. Kirjan myös kutitteli koko tunneskaalaa, välillä itketti, välilllä jännitti, välillä nauratti. Äänikirjasta vielä bonuspisteet lukija Lars Svedbergille jonka hypnoottisesti soljuva kerrontatyyli tuntui juuri oikealta tähän kirjaan.

Lee Child: Etsintäkuulutettu (Karisto)

Etsintäkuulutettu on uusin suomennettu kirja Childin Jack Reacher sarjasta. Sarjan päähenkilön olen jo esitellyt useampaan otteeseen aikaisemmissa Childin kirjojen arvioinneissani.

Noissa arvioinneissa olen myös luonnostellut Reacher-kirjojen peruskaavan:
Heti alusta lähdetään liikkeelle täysillä, Reacher temmataan mukaan tilanteeseen joka herättää hänen mielenkiintonsa tutkia juttua enemmän. Sitten tutkitaan ja juoni on täynnä yllättäviä käänteitä. Usein mukana on myös joku nainen jonka kanssa Reacher vehtaa aikansa. Ja tarina loppuu yleensä väkivaltaisesti niin, että Reacher ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja paha saa palkkansa.

Tämän kaavan mukaan mennään tälläkin kertaa. Reacher liftaa väärän auton kyytiin ja pian hänelle selviää että jokin on pielessä. Vaikka asia ei hänelle kuulu, päättää hän tutkia asiaa tarkemmin. Ja sitten tutkitaan ja tutkitaan ja juonenkäänteet seuraavat toisiaan. Lopussa paha saa taas väkivaltaisesti palkkansa. Reacherin naissuhteet jäävät tällä kertaa vähemmälle käsittelylle eikä kahviakaan juoda litratolkulla niin kuin joissain aikaisemmissa osissa. Tuttuun tyyliin mukana tolskaa myös FBI ja CIA - tällä kertaa kohtuullisen isossa roolissa.

Etsintäkuulutettu tarjoaa siis tuttua Reacheria. Jotenkin tällä kertaa kirjasta jäi kuitenkin normaalia tympeämpi maku suuhun, kuin kahvista joka on maannut pannussa liian kauan. Tarina jää välillä vähän junnaamaan paikoillaan, juoni ei yllätä kuin pari kertaa käänteillään ja lopun välienselvittely on - Reacherin asteikollakin - tympeästi väkivaltaa ihannoiva.

Parhaimmillaan Childin kirjat ovat todella koukuttavaa luettavaa ja Reacher karismaattisen karhea sankari. Etsintäkulutettu ei tätä tarjonnut, toivottavasti Childin ote ei ala lipsua, tämä oli jo seitsemästoista suomennettu Reacher seikkailu.  

* *

Hugh Howey: Siilo (Like)

Siilo on yksi eniten esillä olleista sci-fi kirjoista viime aikoina. Jo sen punaisena hohtava kansi hyppäsi silmille kirjakaupan uutuuspöydästä ja viimeistään takakannen ensimmäinen lause "Ihmiskunnan rippeet elävät valtavassa maanalaisessa siilossa" sai kiinnostukseni heräämään ja kirjaa piti päästä pian lukemaan.

Siilo on dystopiakuvaus lähitulevaisuuden maailmasta, missä ulkoilma on saastunut ja hengissä säilyneet ihmiset elävät maan alle upotetussa toistasataakerroksisessa siilossa. Lukijaa pidetään koukussa ensisijaisesti kahdella peruskysymyksellä; miksi siiloon on päädytty ja mitä siilon ulkopuolella on.

Howey on Orwellinsa lukenut, niin tutun ahdistavalta siilon sisäinen järjestyksenpito ja mielipidekontrolli tuntui. Edellä kertomani peruskysymysten esittäminen on nimittäin Siilossa kiellettyä ja näennäisen vapaan elämän yllä on koko ajan isoveljen varjo. Ja kenellekään tuskin on suuri yllätys, että kirjan pääosassa on henkilö, joka haastaa vallitsevan tilanteen ja joutuu sitä kautta ongelmiin valtakoneiston kanssa.

Odotin Siilolta todella paljon, sain vähän vähemmän. Jotenkin tarina ja tunnelma väsähti loppua kohti mennessä ja kaipaamani yllätykselliset - lukijan tiputtavat - juonenkäänteet loistivat poissaolollaan. Henkilöt on kuvattu ihan mukavasti, mutta kovin huolestuneeksi en kenenkään kohtalosta tullut, tunnesidettä henkilöihin ei päässyt syntymään. Jotenkin kirjaa leimasi kliinisyys, niin kuin se olisi puhki kustannustoimitettu niin ettei siihen jää yhtään säröä eikä kohtaa joka voisi jotain ärsyttää. Ja sitten kuitenkin kirja on käsittääkseni julkaistu alunperin omakustanteena useampana novellina, joista tämä kirja on kasattu.

Parasta kirjassa oli itse siilon kuvaus. Eri kerrokset ja niiden tehtävät olivat kiehtovaa luettavaa, samoin kuin luokkayhteiskunnnan kirjaimellinen muodostuminen siilon sisälle. Keskiluokka on tässä tapauksessa ihan oikeasti valtaapitävien alla, mutta alkutuotannosta vastaavan tyäväen päällä. "Koko maailma siilossa" oli todella hyvin ja realistisesti kuvattu ja etsinkin josko joku olisi piirtänyt kirjan pohjalta siilon pohjapiirustuksen, mutta en sellaista löytänyt.

Siiloon on tulossa jatko-osa ja myös elokuvaoikeudet on myyty. Toivottavasti kliininen fiilis ei näiden myötä lisäänny, vaan alkuperäinen kiehtova idea saa enemmän tulta alleen. Tulen kyllä mahdollisen jatko-osan lukemaan ilman muuta.  

* * * 

Michael Connelly: Luottamuksen hinta (Gummerus)

Olen jo aikaisemmissa Connelly arvioissani todennut, että aikaisemman suosikkidekkaristini kirjojen laatu on mennyt valitettavan huonoon suuntaan. Joskus aikaisemmin odotin Connellyn uuden kirjan julkaisua ensimmäisenä kirjaston varausjonossa, nyt poimin uusimman Connellyn mukaan vasta pienen harkinnan jälkeen, sen verran laimean maun edellinen kirja jätti.

Yksi syy siihen, että päätin uuden Connellyn lukea, oli Harry Boschin palaminen päärooliin. Bosch on eläkkeelle pääsyä odottava ja pelkäävä kokenut poliisi. Hän on eronnut ja asuu kahdestaan teini-ikäisen tyttärensä kanssa. Olen aina tykännyt Boschin karheasta luonteesta, vaikkei hän mikään harryholemainen anti-poliisi olekaan.

Tällä kertaa seurataan kahden eri rikoksen selvittelyä. Toisessa tapauksessa Harry saa parinsa David Chun kanssa tutkittavakseen kauan sitten tapahtuneen seksuaalimurhan, johon on nyt DNA tekniikan kehittyessä saatu uusia todisteita. Tuoreempana tapauksena Bosch ja Chu selvittävät kaupunginvaltuutetun pojan äkilliseen kuolemaan liittyviä tapahtumia.

Mukana on aikaisemmista kirjoista tuttuja aineksia - poliittista peliä, todisteiden keräämistä, poliisin oikeuksien ylittämistä ja Harryn uusi naisystävä. Uutta kulmaa kerrontaan tuo työpari Chun kanssa kohdattavat erimielisyydet.

Luottamuksen hinnan ongelma on sama kuin muutamassa aikaisemmassa Connellyn kirjassa. Kirja on yksinkertaisesti tylsä ja tapahtumaköyhä eikä jännitys pääse rakentumaan. Lisäksi ihmissuhdekiemurat ja poliittinen valtapeli jäävät myös pinnallisen oloisiksi eivätkä henkilöt tule kovinkaan tutuiksi.

Connelly kirjoittaa pääosin sujuvasti ja hyvin, mutta jännite todellakin puuttuu lähes täysin. Lisäksi etenkin kirjan loppupuolella kerronta on jotenkin luettelomaista, vähän kuin ala-asteen aineet tyyliin "sitten mentiin syömään ja sen jälkeen pidätettiin murhaaja ja sitten menin nukkumaan".

Connellyn kirjoja on myyty jo yli 50 miljoonaa kappaletta. Olisiko kirjoittamisesta tullut Connellylle liukuhihnatyötä vai olenko minä vain kyllästynyt tähän kirjailijaan. Kirjan etuliepeeseen valitut ammattikriitikoiden kommentit ovat nimittäin taas ylistäviä - "...Connellyn viimeinen teos on yhä ällistyttävä kuin edellisetkin" ja "...ei malta laske käsistään". Oma mielipiteeni on että ällistys on tästä kirjasta kaukana ja turhan monta kertaa sen maltoin laskea käsistäni, pitkäksikin aikaa. Jos tämä olisi uuden kirjailijan esikoisteos niin kehuisin varmaan kovasti ja pitäisin tätä lupaavana alkuna. Connellyn suhteen nyt vaan rima on korkealla ja tällainen tasapaksu perusdekkari on selkeä pettymys.

* *

Stephen King: Tukikohta 1 (Book Studio)

Olen jostain syystä aina suhtautunut Kingiin hieman varauksella, hänen suuresta suosiostaan huolimatta - tai siitä johtuen. Kuvun alla oli kuitenkin positiivinen yllätys ja silloin päätin että jossain välissä etsin käsiini Tukikohdan. Tukikohta siksi, että sen perusjuoni dystopiakuvauksineen tuntui aihealueelta, joka minua todennäköisesti kiinnostaisi. Lisäksi olin lukenut siitä ylistäviä arvioita.

Tukikohta on todenäköisesti yksi ensimmäisistä dystopiakuvauksista joissa maailman väkiluku alkaa irtipäässeen epidemian seurauksena harvenemaan kovaa kyytiä. Myöhemminhän tästä samasta aiheesta on tehty suuri määrä eri versioita, kirjoista elokuviin ja tietokonepeleihin. Yhden lisäulottuvuuden lukemiseen lisää toi se, että pelailin uudehkoa Last of Us konsolipeliä samoina päivinä kuin luin Tukikohtaa. Kummassakin juonen perusainekset ovat samat, irtipäässyt biologinen uhka (virus/bakteeri) tappaa talossa ja puutarhassa ja sen seurauksena maailma muuttuu väkivaltaiseksi poliisivaltioksi. Tässä mielessä hatunnosto Kingille, hän on todellakin ollut edelläkävijä tässä genressä ja kirja varmasti olisi iskenyt vahvemmin jos en olisi jo tutustunut useaan muunnelmaan samasta aiheesta.

Kirja kertoo siis maailmasta (tai oikeastaa vain Yhdysvalloista), missä tappava virus saa nopeassa tahdissa nykyisen sivilisaation romahtamaan. Vain hyvin pieni osa ihmisistä on immuuneja taudille, ja King kertoo tarinaa näiden ihmisten kokemusten kautta. Osa ihmiskohtaloista oli hyvinkin kiinnostavia, kuten kuuromykkä Nick. Sitten taas erimerkiksi sekopäisen roskismiehen tarina tuntui oudon irralliselta.

Tukikohdan suomennettu laitos on "lyhentämätön ja täydellinen". King avaa alkusanoissa mukavasti tämän version taustoja ja kertoo kuinka alkuperäisestä teoksesta oli karsittu suuri määrä tekstiä pois kustannusyhtiön vaatimuksesta. Mutta, mutta... lukiessa tuli välillä kyllä mieleen, että kustannusyhtiöllä on ollut pointtinsa. King jää välillä maailailemaan ja jaarittelemaan liikaa ja itselleni olisi kyllä tiiviimpi ja lyhyempi version kirjasta kelvannut.

Olisin kovasti halunnut tykätä tästä kirjasta - ja rientää etsimään jostain kakkososaa. Mutta valitettavasti Tukikohta oli liian useassa kohdassa tylsä ja yllätyksetön. Eivätkä ihmiskohtalotkaan jaksaneet kuin paikoitellen kiinnostaa. Kirjan loppuun lukeminen vaati ponnistuksia kun tuntui että tarina polki liikaa paikoillaan. Tiedän että Tukikohta on monella elämää suurempien jännäreiden joukossa. Minulle ei vaan Kingin tyyli tunnu iskevän.

* *

Dennis Lehane: Kuutamomaili (Tammi)

Kuutamomaili on kuudes kirja Lehanen Kenzie-Gennaro sarjassa. Lehane on tämän dekkarisarjan lisäksi kirjoittanut myös patconroymaista ajankuvaa (Menneisyden ote) ja yliluonnollisia elementtejä sisältävän jännärin (Suljettu saari). Olen kaikki Lehanen aikaisemmat teokset lukenut ja pitänyt niistä todella paljon. Odotukset olivat siis korkealla kun aloitin Kuutamomailin lukemisen.

Kirjan pääosassa on pariskunta Patrick Kenzie ja Angela Gennaro. Aikaisemmissa sarjan osissa he ovat yhdessä ratkoneet yksitysetsivinä rikoksia, mutta nyt aikaa on kulunut ja perheenlisäyksen myötä Angela on jättäytynyt pois dekkarin hommista.

Kuutamomaili on jatko-osa aikaisemmin ilmestyneelle kirjalle Muisto vain. Tuosta kirjasta on myös tehty elokuva, joka taisi näkyä televisiossa ihan muutama kuukausi sitten. Kuutamomailin voi lukea myös itsenäisenä teoksena, mutta suosittelen kyllä ilman muuta lukemaan aikaisemman osan ensin.

Kuutamomailissa Patrick tutkii teini-ikäisen tytön katoamista ja joutuu samalla palaamaan kahdentoista vuoden takaisiin tapahtumiin ja omiin moraalisiin valintoihinsa. Oikean ja väärän raja hämärtyy taas kerran kun tapahtumat etenevät Bostonin monin paikoin lohduttomassa ympäristössä. Lehanen maailma on edelleen väkivaltainen ja päihteitä täynnä, jokainen pitää huolen omista asioistaan ja toisesta välitetään vain jos siitä on jotain hyötyä itselle. Herkullisena sivuhenkilönä esiintyy taas väkivaltainen, ihastuttava nallekarhu, Bubba. Kiinnostavaa miten Lehane on Bubbasta onnistunut luomaan hahmon, joka tuntuu sympaattiselta samalla kun ampuu kidutustarkoituksessa toista polveen. Muisto vain kirjan elokuvaversion Bubba oli muuten minulle suuri pettymys, hän ei ollenkaan vastannut sitä mielikuvaa mikä minulle oli kirjoista tullut.

Lehane kirjoittaa tyylinsä mukaisesti paljon lyhyttä dialogia, jota on helppo ja miellýttävä lukea. Aikaisemmissakin kirjoissa musta huumori on ollut vahvasti esillä, mutta Kuutamomailissa huumoria on vielä enemmän ja se on paikoin vielä mustempaa. Etenkin loppupuolen väkivaltainen välienselvittely oli kuin Pulp Fictionista repäisty. Väkivaltaa kirjassa ei tällä kertää kuitenkaan ollut mielestäni liikaa, kuten joissain Lehanen edellisissä kirjoissa.

Kuutamomaili oli hyvä dekkari joka tempasi mukaansa alusta loppuun. Ihan Lehanen parhaimmistoon en sitä kuitenkaan nosta. Kirja tuntui loppujäähdyttelyltä Kenzie-Gennaro sarjalle, ihan täysillä ei enää menty, ihan kaikkea ei enää jaksettu antaa. Tuntui vähän, että Lehane on päähenkilöidensä tapaan väsynyt kaikkeen siihen välinpitämättömyyteen, harmauteen ja pelkoon, joka kirjan ihmisten arkea leimaa.

* * *

Kesken jääneitä

Arvosteluja tähän blogiini on viime aikoina ilmestynyt aika harvaan tahtiin. Yksi syy on työkiireet, mutta eniten asiaan on vaikuttanut se, että olen jättänyt useita kirjoja kesken viimeisten viikojen aikana. Tämä tuntuu vähän huolestuttavalta, etenkin kun kirjat eivät ole mitenkään huonoja olleet, mutta eivät vain ole minulle toimineet enkä ole jaksanut väkisellä lukea. Tässä kuitenkin lyhyitä kommentteja näistä kesken jääneistä teoksista.

William Gibson: Neurovelho (WSOY)

Pidän itseäni jonkin sortin sci-fin ystävänä. Siksipä päätin paikata yleissivistykseni aukkoja lukemalla yhden tieteiskirjallisuuden ehdottomista klassikoista, Gibsonin Neurovelhon. Ja nyt hävettää tunnustaa että kirja jäi kesken kun olin lukenut siitä noin kolmasosan. Jotenkin kirja vain tuntui tylsältä ja tuli tunne että tämä on luettu aikaisemminkin. Olisiko niin, että Neurovelho on antanut niin paljon vaikutteita kirjoihin ja elokuviin, että sen viehätys karisee kun sen lukee liian myöhään? Siinä missä esimerkiksi Orwellin 1984 on mielestäni kestänyt hyvin aikaa, tuntui Neurovelho auttamattoman 80-lukulaiselta. Tällä kritiikillä menetän nyt todennäkäisesti kaiken uskottavuuteni sci-fin arvioijana, mutta Neurovelho todellakin oli minulle puuduttavaa luettavaa enkä siitä jaksanut innostua.

Hannu Rajaniemi: Fraktaaliruhtinas (Gummerus)

Fraktaaliruhtinas on jatko-osa Kvanttivarkaalle, jolle annoin viisi tähteä ja joka on yksi hienoimmista sci-fi lukuelämyksistäni. Odotin siis innolla Fraktaaliruhtinaan ilmestymistä ja aloin sitä suurin odotuksin ahmimaan. Kvanttivaras oli aluksi todella haastavaa luettavaa ja kirjaan piti todella paljon keskittyä että pysyi kärryillä. Oletin että tämän jatko-osa olisi jollain lailla helpommin lähestyttävä kun on ensimmäisen osan ajatuksella lukenut. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan Fraktaaliruhtinas laittoi aivonystyrät vähintään yhtä koville ja lukeminen edistyi hitaasti. Tykkäsin kuitenkin edelleen  Rajaniemen intensiivisestä kirjoitustyylistä ja kirjan maisemat ja tapahtumat alkoivat mukavasti pyöriä mielessä lukemisen jälkeen. Mutta sitten vain reilun sadan sivun jälkeen loppuivat voimat ja alkoi tekemään mieli jotain selvästi kevyempää luettavaa. Ehkä syynä oli kirjan lukeminen liian kiireisenä. Luulen, että palaan tähän vielä myöhemmin ja annan Fraktaaliruhtinaalle uuden mahdollisuuden. Kirja on hyvä, nyt vain en löytänyt oikeaa mielentilaa sen sulattamiseen. Kesäinen laiturinnokka voisi olla tälle parempi lukupaikka kuin stressaavan työmatkan lyhyt lento.

Stephen King: Pimeä yö, tähdetön taivas (Tammi)

Tämä Kingin neljän novellin kokoelma on saanut paljon positiivisia arvioita ja otin sen eräänlaiseksi välipalalukemiseksi. Joskus on vain mukava ahmia lyhyt novelli yhdeltä istumalta. Odotin Kingimäisiä hyvin kerrottuja tarinoita joissa on ovelia juonenkäänteitä,  miettimään laittavia ihmiskohtaloita ja ehkä ripaus yönpimeää kauhua. Luin novelleista kaksi ensimmäistä ja sen jälkeen jätin tämän(kin) kesken.

Ensimmäinen tarina sijoittuu nimensä mukaisesti vuoteen 1922 ja kertoo maanviljelijästä, hänen vaimostaan ja pojastaan. Perhe elää maatilallaan näennäisen onnellisena mutta sitten tilanne kiristyy ja tapahtumat karkaavat käsistä. Novellin suurin ongelma on sen pituus, 125 sivua. Juoni raahustaa samaa rataa koko ajan eikä millään kanna koko tarinan ajan. Odotin koko ajan että johdanto päättyy ja päästään itse asiaan. Mutta loppujen lopuksi koko tarina oli yhtä suurta johdantoa ilman suuria tunnetilan muutoksia suuntaan tai toiseen. King toki kirjoittaa hyvin ja sujuvasti ja sinällään novellia oli miellyttävää lukea.

Toinen tarina on nimeltään Iso Kuski. Se kertoo jossain määrin klassisen kostotarinan missä väkivallan kohteeksi joutunut ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Tarina etenee vauhdikaammin ja mukaansatempaavammin kuin 1922, mutta taas kerran olisin odottanut enemmän Kingiltä. Tapahtumat ovat ennalta-arvattavia ja kertomisessa on alleviivauksen makua. En myöskään lämmennyt sille, että päähenkilön ajatukset tuotiin lukijan tietoon laittamalla hänet juttelemaan yksikseen kissansa ja navigaattorinsa (kyllä!) kanssa. King pystyy parempaan ja nyt kerronassa oli semmoinen "kepeän ja helpon kesäjatkiksen" maku.

Michael Connelly: Viides todistaja (Gummerus)

Michael Connelly oli pitkään suosikkidekkaristini. Hänen kirjansa ovat olleet erittäin hyvin kirjoitettuja, henkilöhahmot kiinnostavia ja juonet yllätyksellisiä. Viimeiset häneltä suomennetut kirjat ovat kuitenkin olleet minulle pieni pettymys ja Viides todistaja valitettavasti jatkaa tätä sarjaa.

Enpä olisi ikinä uskonut että joudun Connellyn dekkarista näin toteamaan: Viides todistaja on tylsä kirja.

Kirjan päähenkilönä on yksi Connellyn kierrättämistä vakiohahmoista, puolustusasianajaja Mickey Haller, joka esiintyy nyt pääosassa neljännessä kirjassa. Haller on siirtynyt hoitamaan ulosmittaustapauksia joissa pankki häätää ylisuuren asuntovelan kanssa painivia ihmisiä ulos kodeistaan. Yksi näistä tapauksista kääntyy murhaoikeudenkäynniksi kun kotinsa lainojen kanssa kamppailevaa Lisa Trammelia epäillään pankinjohtajan murhasta.

Suurin osa kirjasta kertoo oikeudenkäynnistä ja siihen valmistautumisesta. Lisäksi käsitellään Hallerin yksityiselämää ex-vaimojen ja teini-ikäisen tyttären kanssa. Tapahtumat etenevät suoraviivaisesti ja niissä on helppo pysyä mukana.

Viides todistaja on kirjoitettu sujuvasti ja oikeudenkäynnin kuvaus on erittäin aidon tuntuista. Ongelma on ohut juoni josta ei millään riitä käänteitä pitämään mielenkiintoa yllä koko 554 sivun ajaksi. Luin kirjan loppuun kun halusin tietää loppuratkaisun, joka sekään ei valitettavasti kirjan pisteitä nostanut. Kirjan etuliepeessä on lainaus Daily Mail lehden arvostelusta: "Erinomainen tarina,umpikiero juoni ja pistämätön lopetus. Rynnätkää ostamaan se - ette kadu hetkeäkään." Itse olen täysin eri mieltä: "Tavanomainen tarina, tylsä juoni ja lattea lopetus. Välttäkää tätä ellette ole suuri oikeudenkäyntikuvausten ystävä."

* *