Miika Nousiainen: Ratakierros (Otava)

Ratakierros on autofiktiivinen sekoitus (treeni)päiväkirjaa, keski-ikäisen miehen tilitystä, stand-up komiikkaa, tajunnanvirtaa ja juoksuharjoittelun lainalaisuuksien avaamista. Kun tähän lisätään hippunen pamflettimaisia mielipiteitä, kasa julkkisten nimien droppauksia, sillisalaattimainen rakenne ja katsojaa puhutteleva kertoja, ovat kaikki katastrofin ainekset kasassa.

Mutta silti, tai sen takia, viihdyin Ratakierroksen parissa todella hyvin. Yhtenä syynä on varmasti samaistuminen. Olen Nousiaisen kanssa melkein saman ikäinen, tykkään yleisurheilusta, jaan (ainakin kirjan perusteella) paljon hänen arvomaailmaansa ja olen myös kirjailija. Tosin olen kirjailija huomattavasti pienemmällä koolla kuin Nousiainen.

Jo tarinan lähtökohta kutkuttaa: mies haluaa tulla hyväksi 400 metrin juoksijaksi. Oman kokemukseni mukaan oma ikäluokkani haluaa juosta maratonin. Kukaan ei halua juosta pikamatkoja, heittää kiekkoa tai hypätä seivästä. Itse osallistuin kaiken kansan 7-otteluun kaksitoista vuotta sitten. Sain 1769 pistettä. Eri lajien suorittaminen putkeen oli uskomattoman kivaa. Samassa ryhmässä kilpaili muuan Toni Keränen. Säälin mittamiehiä, jotka joutuivat kelaamaan rullamittaa minun 25 metrin ja Tonin 70 metrin heittojen välillä. Kisan jälkeen vannoin, että tätä alan harrastaa. En alkanut.

Ratakierroksessa ei ole lukuja, vaan eri osiot on katkaistu kolmella tähdellä. Aihe saattaa vaihtua lennosta maksimivoimatreenin kuvauksesta Me Naiset -lehden kuvitteelliseen juttuun. Välillä sivutaan Nousiaisen kirjailijauraa. Välillä pohditaan ruokavaliota. Välillä kirjoitetaan korinttolaiskirje uusiksi.

Yleisurheilu on hieno laji. Tätä kirjoittaessani alle 23-vuotiaiden  EM-kisat ovat menossa Bergenissä. Tuijotin juuri 7-ottelun keihäänheittoa. Samalla tutkin puhelimesta Saga Vannisen ennätyssarjaa, Satu Ruotsalaisen SE-sarjaa ja pistetaulukoita. Bergenin kisat ovat juuri sitä parasta yleisurheilua penkkiurheilijan näkökulmasta. Aikataulu ei ole liian tiukka, kaikki lajit pääsevät esiin, jokainen SB ja PB aiheuttaa iloa. Kansainvälinen yleisurheiluliitto yrittää kuitenkin tuhota yleisurheilun aseella nimeltä Timanttiliiga. Siellä juoksevat kisoihin kutsutut urheilijat. Aina yritetään ennätyksiä. Jänis juoksee keulilla. Kaikilla juoksijoilla on samanlaiset vaatteet, eikä heitä erota toisistaan. Yhdestä maasta voi olla yli puolet osallistujista. Outoja uusia sääntöjä kokeillaan, ettei katsoja pitkästyisi. Kenttälajejakin siellä vissiin on, mutta niitä ei koskaan näytetä.

Ratakierroksessa lähestymässä olevat kilpailut saivat minussa aikaan jännityksen tunnetta. Vähän samaan tyyliin kuin jännitän dekkarissa silloin, kun poliisi on menossa yksin ilman asetta ja puhelimen akku tyhjänä aution talon kellariin. Eli sympatiat on päähenkilön puolella, mutta samalla miettii, että miksi se tuonne oikein menee. Juoksijoiden yhteisöllisyys aiheutti hyvän olon tunnetta. Useaan kertaan Nousiaisen sanailu aiheutti tulossa olevan ääneen naurun tunnetta.

Joku on joskus sanonut, että 400 metrin juoksu on se raskain laji, koska siinä mennään koko ajan täysillä. Ratakierros on kirjana vähän kuin 500 metrin juoksu. 400 metriä mennään täysillä, mutta lopussa vähän hyytyy. Matkaa on hitunen liikaa ja innokas penkkilukija alkaa miettiä, milloin päästään maaliin. Mutta penkkilukija jaksaa silti hyvin loppuun, eikä vaihda kanavaa. Mattias Sunnebornin kiinnostus Miika Nousiaisen pummilla matkustamiseen on siinä rajoilla, että onko enää hauskaa. Mutta on se.

Ratakierros oli oikeaa yleisurheilua, eikä mitään timanttiliigaa. Viihdyin, tykkäsin ja inspiroiduin.

Lisäksi tämän pohjalta löytyi niin paljon sanottavaa, että ei mahtunut Instagramiin ja täytyi tehdä pitkästä aikaa blogipostaus. Hyvä merkki sekin!

* * * *

Anne-Maija Aalto: Mistä valo pääsee sisään (Otava)

Mistä valo pääsee sisään on dystopia lähitulevaisuudesta. Ilmastonmuutos on nostanut meren pintaa ja tapahtumien pääpaikkana toimiva Tokio on peittynyt osittain veden alle. Suurta osaa maailmaa pitää hallussaan totalitäärinen diktatuuri Itäisten Kauppaliittojen Unioni. Unionin julma ja väkivaltainen koneisto ylläpitää kastijärjestelmää, jossa alemmat kastit on alistettu eliitille eli kokokansalaisille.

Aalto kertoo tarinaa kolmesta eri näkökulmasta. Aleksei on kokokansalainen. Hän palaa kirjan alussa Tokioon isänsä johtamaan ihmistutkimuslaitokseen pitkän poissaolon jälkeen. Marija on ulkokansalainen ja mukana Unionin valtaa uhmaavassa kapinaliikkeessä. Kolmas näkökulma kuuluu koeyksilölle, Aleksein isän tutkimuslaitokseen muistinpyyhintään tuotavalle naiselle.

Kirjailija maalaa tulevaisuuden Tokiosta erittäin aidon tuntoisen kuvan. Lukiessa paikat näkee mielessään ja ne tulivat myös uniin. Juoni koukuttaa ja etenee selkeästi, ilman turhia kikkailuja. Yksi vangitseva  ja vahvoja ajatuksia herättävä sivujuoni on Aleksein äidin riippuvaisuus virtuaalimaailmasta. 

Kirja on jatko-osa Korento-romaanille. En ole Korentoa (vielä) lukenut ja Mistä valo pääsee sisään toimii mielestäni mainiosti myös itsenäisenä teoksena. 

Tarinan peruselementit ovat tuttuja monesta muusta teoksesta. Totalitäärinen hallintokoneisto yhdistettynä kapinallisiin ei ole uutta. Useassa kohdassa Orjattareni tuli vahvasti mieleen. Mutta tämä ei ole missään tapauksessa moite - jos kirja muistuttaa Margaret Atwoodin teoksia, ei se voi olla huono!

Mistä valo pääsee sisään voitti, lukemani perusteella täysin ansaitusti, viime vuoden lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Lukiessa mietin useaan kertaan, että missä menee nuorten ja aikuisten kirjan raja. Missään vaiheessa en ajatellut lukevani erityisesti nuortenkirjaa. Toki päähenkilöt ovat nuoria (Aleksei 19-vuotta), mutta tällä perusteella myös esimerkiksi Emmi Itärannan upea Teemestarin kirja olisi vähintään yhtä selkeästi nuortenkirja.

Tykkäsin tästä kirjasta todella paljon. Mietin pitkään neljän ja viiden tähden välillä. Päädyin neljään sen takia, että henkilöt jäivät lopulta hieman etäisiksi eikä heihin syntynyt vahvaa "jännittää miten sille käy" -sidettä. Vahva suositus tälle - toivottavasti löytää lukijoita niin nuorista kuin aikuisista.

* * * *

Antti Tuomainen: Hirvikaava (Otava)

Antti Tuomainen on profiloitunut kirjoittajaksi, jonka kirjoissa yhdistyvät jännitys ja musta huumori tavalla, joka vetoaa laajaan joukkoon lukijoita. Vaikka kaikki kirjat sijoittuvat Suomeen, erottuvat ne kuitenkin selkeästi perinteisistä Nordic Noir -dekkareista, ja tämä persoonallinen tyyli varmasti on yksi syy, miksi Tuomainen on todella suosittu myös ulkomailla.

Olen seurannut Tuomaisen uraa ihan alusta asti, luin hänen ensimmäisen kirjansa heti sen ilmestymisen jälkeen vuonna 2006. On ollut hienoa nähdä, miten pienestä vähälle huomiolla jääneestä dekkarista on 15 vuoden aikana tultu tilanteeseen, jossa Tuomainen on yksi kansainvälisesti menestyneimmistä (ja palkituimmista) suomalaisesta kirjailijoista ja jonka teoksia on julkaistu yli 30 maassa. Mahtava esimerkki kelle tahansa aloittelevalle kirjailijalle!

Hirvikaava on jatko-osa Tuomaisen edelliselle kirjalle, Jäniskertoimelle. Pääosassa on edelleen loogisesti elämäänsä jäsentävä vakuutusmatemaatikko Henri Koskinen, hänen omistukseensa siirtynyt seikkailupuisto ja Henrin naisystävä taiteilija Laura Helanto. Mukaan änkeää myös mies menneisyydestä, leikkivälineitä myyvä Suomen Leikki Oy ja voimakastahtoinen pääomasijoittaja. Tästä saadaan aikaan soppa, jossa yhden jos toisen henki on uhattuna.

Hirvikaavan (kuten myös Jäniskertoimen) jännite ja huumori muodostuu pitkälti siitä konfliktista, missä Koskisen säntillinen ja ennalta suunniteltu elämä törmää seikkailupuiston kaoottisuuteen. Vakuutusmatemaatikko yrittää järkeillä itseään ulos tilanteista, joista järki on kaukana.

Tykkään todella paljon Tuomaisen kirjoitustyylistä, joka on yhtä aikaa kauniin runollista ja lakonisen iskevää. Tarinaa on helppo lukea ja useaan kertaan haluaa lukea jonkun lauseen uudestaan puoliääneen, sitä makustellen.

Hirvikaava on Tuomaisen ensimmäinen jatko-osa, edelliset kirjat ovat olleet itsenäisiä teoksia. Tämän takia Hirvikaavasta jäi puuttumaan vähän tuttua tuomaistaikaa, missä osa viehätystä on yllättyä siitä minkälaisen uuden ympäristön kirjailija on tällä kertaa luonut. Draaman kaaren osalta Hirvikaava on hyvin samankaltainen Jäniskertoimen kanssa. Itselleni olisi maistunut muutama yllättävä juonenkäänne  lisää, nyt etenkin kirjan loppupuolella tapahtumat olivat turhan ennalta arvattavia.

Hirvikaava on Tuomaisen kymmenes kirja. Seuraava kirja on käsittääkseni kolmas osa Henri Koskinen -trilogiaan. Odotan sitä innolla jo nyt ja veikkaan tässä sen nimeksi tulevan Ilvesyhtälö.

* * * *

Antti Tuomainen: Jäniskerroin (Otava)

Antti Tuomaiselta on ilmestynyt yhteensä yhdeksän kirjaa. Olen lukenut ne kaikki, useimmat heti ilmestymisen jälkeen. Useasta olen kirjoittanut myös blogiini. 

Jäniskerroin julkaistiin kesällä ja on siis Tuomaisen kirjoista uusin. Kirjan päähenkilö on vakuutusmatemaatikko Henri Koskinen. Hän on tottunut ennakoimaan elämänsä käänteet matemaattisen tarkasti. Koskisen elämään eivät yllätykset kuulu, eikä hän niiden perään haikaile. Ennustettavuuden ja arjen särkee musta joutsen, joka lentää Koskisen luo veljen kuoleman ja häneltä perityn seikkailupuiston muodossa. Joutsen tuo Koskisen elämään niin rikosta kuin rakkautta. Ja myös yhden suuren jäniksen.

Tarinaa kerrotaan minämuodossa ja preesensissä. Tapahtumapaikkoja ja henkilöitä on kohtuullisen vähän  ja ne tulevat pian tutuksi. Kaikesta syntyy mukavan intiimi olo, vakuutusmatemaatikko tulee lähelle. Kaiken keskiössä on SunMunFun -seikkailupuisto. Puiston nimestä tulee vahvat Palm Beach Finland -fiilikset. Ehkä seuraavassa kirjassa herkutellaan KannelHill Dinner:ssä tai myydään autoja Sunny Car Centerissä (vai keksikös joku jo tuon?). SunMunFun on elävästi kuvattu, ekstrapisteet vielä puuhalaitteiden nimeämisestä: Kilpikonnakilpa-autot ja Liukuvuori toimivat!

Tykkään kovasti siitä, että Tuomainen yllättää joka kirjassa. Kuiva huumori ja kauniin karheat sanavalinnat pysyvät samana, mutta henkilöt ja maisemat vaihtuvat. Jäniskertoimen uudet jutut ovat vakuutusmatematiikka ja seikkailupuisto. Muuten ympärillä pyörivä rikosjuoni on tutun oloinen. Se kulkee sujuvasti eteenpäin, mutta ei varsinaisesti yllätä. En pidäkään Jäniskerrointa jännityksestä ja rosvoista huolimatta ensisijaisesta jännärinä, vaan ennemmin päähenkilön elämän kuvauksena, johon nyt vain sattuu tupsahtamaan alamaailman kiemuroita.

Jäniskerroin hymyilyttää ja koukuttaa. Parissa kohdassa on myös aitoa jännitystä, vaikka kirjassa kokonaisuutena kohtuullisen kepeä ote onkin.

Kirjoitin alussa, että olen lukenut Tuomaisen kaikki kirjat. En näe aihetta muuttaa tätä trendiä.

* * * *

Margaret Atwood: Testamentit

Atwoodin dystopiaklassikko Orjattaresi (The Handmaid's Tale) ilmestyi 1985. Sen pohjalta on viime vuosina tehty suureen suosioon noussut televisiosarja. Ei liene sattumaa, että samaan aikaan Atwoodilta ilmestyi kirjan jatko-osa - 34 vuotta ensimmäisen osan jälkeen.

Orjattaresi on minulta lukematta, mutta televisiosarjasta olen ahminut kaksi ensimmäistä tuotantokautta. Sarja on yksi parhaista mitä olen ikinä katsonut.

Odotin Testamenttien lukemista ristiriitaisin tuntein. Olisiko virhe lukea se vaikka ei ole lukenut ensimmäistä osaa? Antoiko televisiosarja väärät odotukset lukemiselle? Olisiko kirja yhtä vaikuttava kuin sarja?

Atwood kertoo Gileadin tapahtumista kolmen naisen kertomuksen kautta. Agnes Jemima on Gileadissa kasvanut korkea-arvoisen komentajan tytär. Daisy asuu Kanadassa viettäen kirjan alussa näennäisen normaalia teinitytön elämää. Kolmas kertoja on Lydia-täti, joka on - no - Lydia-täti. Sarjaa seuranneet tietää kyllä.

Kolme tarinaa alkavat erillisinä, mutta risteävät sitä enemmän, mitä pidemälle kirja etenee. Kirjan teemat ovat pääosin Orjattaresi-maailmasta tuttuja, vaikkakin vahvasti tätien rooliin kallellaan. Uutena elementtinä (ainakin sarjan kahteen ensimmäiseen tuotantokauteen verrattuna) Atwood esittelee helmitytöt, jotka ovat Gileadin lähetyssaarnaajia.

Testamentit on vahvojen naisten kirja.The Handmaid's Tale -sarjassa miehillä on sivuosa, mutta tässä kirjassa miehet ovat vielä pienemmässä roolissa. Daisyn kanadalainen poikaystäväkandidaatti ja Gileadissa vaikuttava vastenmielinen komentaja Judd ovat ainoat miehet, joilla on edes jossain määrin tärkeä rooli tarinassa.

Testamenttien Gilead on heti tuttu niille, jotka ovat televisiosarjaa katsoneet. Myös kerronta on samantyylistä - Atwood ei jää jahkailemaan, vaan juonen käänteitä on paljon ja ne koukuttavat lukijan vahvasti Gileadin maailmaan.

Kirjan loppu oli pieni pettymys - loppuratkaisuun mentiin nopeasti kuin sivuja säästellen. Kirjan tyyli myös vähän särkyi viimeisten lukujen seikkailuissa, joissa Gilead-taika ei ollut enää niin vahvasti läsnä.

Muuten Testamentit täytti kaikki odotukset, mitä olin sille laittanut. Mitä pidemmälle kirja eteni, sitä enemmän aloin säästellä lukuhetkiä, halusin keskittyä kirjaan rauhassa, pitkittää lukunautintoa. Vaikuttavuutta lisää se, kun muistaa Atwoodin sanat: Mikään kirjoissa kuvatusta ei ole sellaista, mitä ei olisi ihmiskunnan historiassa jossain vaiheessa tapahtunut.

* * * * *

Stephanie Meyer: Kemisti (Otava)

Olen Twilight-sarjan kirjoittajalta Stephanie Meyerilta aikaisemmin lukenut hänen sci-fi kirjansa Vieras. Se yllätti minut positiivisesti ja sen innoittamana otin lukulistalleni Meyerin uusimman suomennetun teoksen, Kemistin.

Alex on nainen, joka on työskennellyt Yhdysvaltain hallinnon salaisella osastolla päivänvaloa kestämättömissä tehtävissä ja saanut lempinimen kemisti. Tarkempi toimenkuvaus on ilmeisesti tarkoitus olla yksi kirjan suurista yllätyksistä, koska sitä ei esittelyteksteissä mainita. En siis kerro sitä tässäkään. Toteanpa vaan, että itse arvasin Alexin vanhan työnkuvan heti kirjan alussa. Tätä edesauttoi myös kannessa oleva injektioruiskun kuva.

Alex on joutunut lähtemään työpaikastaan ja nyt entinen työnantaja haluaa hänet hengiltä. Kemisti pakoilee tappajia vainoharhaisesti ja ajautuu lopulta tilanteeseen jossa hän ryhtyy vastahyökkäykseen. Mukana on tietysti viaton, söpö ja yllättävää sankaruutta lopulta osoittava mies. Hänen ja Alexin välille Meyer virittelee höttöistä rakkaustarinaa.

Kirjan alku oli ihan kiinnostava kun Alexin taustaa paljastettiin kerros kerrokselta. Kovin pian juoni kuitenkin muuttui tympeäksi ja tylsäksi toiminta edellä eteneväksi hömpäksi. En millään jaksa lämmetä sille, että tappaminen ja väkivalta on ihan jees ja siistiä jos tapettava vain sattuu olemaan vihollisen palveluksessa.

Päällimmäisenä jäi mieleen, että Kemisti on väkisin kirjoitetun oloinen. Henkilöt eivät ole kiinnostavia, juoni muuttuu kohtuullisen alun jälkeen kovin suoraviivaiseksi ja huumori loistaa poissaolollaan. Vauhdikasta toimintaa kyllä on, mutta jännitys ei rakennu ja väkivalta tympii. Ei olisi kannattanut tähän kirjaan kesäloma-aikaa käyttää.

*

Talvella luettuja

Blogia en ole viime kuukausina jaksanut kirjoittaa, mutta jonkin verran kirjoja olen kyllä lukenut. Aikanaan lupasin itselleni etten aloita uutta kirjaa ennenkuin olen blogannut edellisestä. Nyt olen omista säännöistäni lipsunut, mutta aina on vähän mieltä kaihertanut kun on arvio jäänyt kirjoittamatta.

Päätinkin nyt kasata rästissä olevat arviot tähän yhteen postaukseen. Jokaisesta kirjasta on viiden pointin pika-arvio ja juonen avaamiset jätin kokonaan pois.

Kun arviointeja tähän kasasin niin huomasin yhden tylsän seikan. Kaikki lukemani kirjat olivat kirjailijoilta, joilta olen laskujeni mukaan lukenut paria poikkeusta lukuun ottamatta kaikki heiltä ilmestyneet (ja suomennetut) kirjat. Lisäksi kaikki kirjat ovat joko suomalaisen tai ruotsalaisen kirjailijan kirjoittamia. Pientä kaavoihin kangistumista on siis havaittavissa, täytynee ottaa asiaksi lukea välillä jotain ihan uutta.

Mikko-Pekka Heikkinen: Poromafia (Johnny Kniga)

• Kummisetä kohtaa poronhoidon paikoitellen herkullisella tavalla.
• Moottorikelkkajengi Ahma SC:n presidentin salaisen aseen arvuuttelu toi hyvää jännitettä.  
• Huumori ei ollut niin vaivatonta ja iskevää kuin Jääräpäässä vaikka mainio avausluku muuta lupasi.
• Vähän meinasi loppupuolella lukuväsymys iskeä kun tarina junnasi välillä omaan makuuni liikaa paikallaan.
• Heikkisen kirjoitustyyli on ihanan tunnistettava ja valtavirrasta erottuva.

Risto Isomäki: Haudattu uhka (Tammi)

• Tämä on Isomäen selvästi toimintapainoitteisin kirja tähän mennessä, välillä jopa luonnonsuojeluviesti tallataan rymistelyn jalkoihin.
• Merelle sijoittuvat kohtaukset olivat taas kerran intensiivisiä.
• Lopun teurastus - jota kovasti yritetään oikeuttaa - oli tympeä ja Lauri Nurmi Jack Bauerina korni.
• Alku tempaisi mukaansa ja vakavan terrori-iskun kohteeksi joutunut Suomi oli pelottavan realistisen oloinen.
• Pidän aikaisemmista Isomäen kirjoista selvästi enemmän.

Lars Kepler: Vainooja (Tammi)

• Vainooja on liukuhihnalta tuotetun oloinen, mutta tiukasti otteessaan pitävä jännäri.
• Jotenkin nämä "sarjamurhaaja murhaa tosi - siis tosi tosi - raa'asti ja jättää jostain ihmeen syystä tahallaan arvoituksellisia vinkkejä poliisille" on niin nähty.
• Joona Linna oli heikkouksineen kirjan parasta antia.
• Loppuratkaisu oli tarpeeksi yllätyksellinen jotta kirja kannattaa lukea oppuun asti.
• YouTube kikkailu oli loppujen lopuksi aika päälleliimatun oloinen eikä tuonut mitään uutta genreen. 

Henning Mankell: Ruotsalaiset saappaat (Otava)

• Vaikka tämä on jatkoa Italialaisille kengille, väitän, että Mankellin kirja Syvyys on lähimpänä tätä tunnelmaltaan.
• Mankell on mestari kirjoittamaan koukuttavasti vähistä aineksista, pieni on suurta.
• Maailma saaressa asuvan ja vanhuutta elävän ja pelkäävän miehen näkövinkkelistä oli yhtäaikaa kaunis, kiinnostava ja surullinen.
• Tyttären huumeongelmat ja saaren tulipalot toivat juuri sopivasti särmää tarinaan.
• Jälkimaku tarinasta on viipyilevä, hymyilevän surumielinen.

Håkan Nesser: Carmine Streetin sokeat (Tammi)

• Vaikka kirjan punaisena lankana on lapsen katoaminen, luin sitä kuitenkin parisuhteen kasvutarinana´.
• Samoin kuin Mankellin kirjassa - pieni on kaunista. Tapahtumista ei tehdä liian isoja, toimintaa on vain juuri sen verran kuin tarvitaan.
• Lukemisen aikana teki mieli muuttaa New Yorkiin.
• Takaumien käyttäminen toimi hyvin.
• Mukava kirja, vähän enemmän särmää olisi nostanut tämän Nesserin parhaiden joukkoon.

Tero Somppi: Raivo (Myllylahti)

• Hyvä omaperäinen aihe, kumma ettei liikenneraivosta ole tehty enempää kirjoja.
• Somppi kirjoittaa taas sujuvasti etenevää tekstiä, jota on kiva lukea.
• Juoni oli loppujen lopuksi jotenkin pliisu ja yllätyksetön, varmaan senkin takia että syyllinen ei oikein herättänyt tunteita.
• Päähenkilö rikospoliisi Ari Mannerin yksityiselämä oli hyvin kuvattua ja kiinnosti paikoin itse rikostarinaa enemmän.
• Särkyvää pysyy edelleen mielestäni Sompin parhaana kirjana, mutta kyllä Raivokin piti otteessaan mukavasti loppuun asti.

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli (Like)

• Odotukset olivat pilvissä tämän kirjan suhteen - sekä lukemani arviointien että Tuomaisen edellisten kirjojen pohjalta.
• Kuivaa, mustaa ja myrkyllistä huumoria on ripoteltu tarinaan mausteeksi juuri sopivasti.
• Tuomainen kirjoittaa taas todella sujuvaa, lyhytlauseista ja kaunista tekstiä.
• Kuviot oli pikkuisen pienet ja ehkä sen takia välillä tuntui, että pyöritään saman asian ympärillä pitkään. Siitä huolimatta Mies joka kuoli tarjosi erinomaisen lukuelämyksen ja kirjaa pysyi käsissä tiukasti viimeiseen lauseeseen asti.
• Purppuranpunaiset sivujen reunat tekivät säväyksen samoin kuin talven aikan luetuista kirjoista selvästi tyylikkäin kansi.

Esa Mäkinen: Totuuskuutio (Otava)

Totuuskuutio on Hesarin uutispäällikön Esa Mäkisen esikoisromaani. Kirja sijoittuu Helsingin lähitulevaisuuteen, noin 2050-luvulle. Tuloerot ovat kasvaneet, rikkaat asuvat aidatuilla alueilla ja kaiken yllä ihmisiä valvoo jättimäinen Celsius konserni, joka käytännössä hallitsee internetin sisältöä.

Kirjan päähenkilö Tero Liljaa toimii Celsiuksella täsmäyttäjänä. Käytännössä hän muokkaa netissä liikkuvaa tietoa ja sen saatavuutta yrityksen asiakkaiden intressien mukaiseksi. Ei niinkään yllättävästi Teron henkilökohtaisessa elämässä tapahtuu asioita, jotka laittavat hänen omatuntonsa haastamaan työn merkityksen ja eettisyyden.

Mäkinen rakentaa tulevaisuuden Helsingistään uskottavan ja sopivan ahdistavan. Lukuisat yksityiskohdat linkittyvät hyvin yhteen ja tekevät dystopiasta ehjän kokonaisuuden. Celsius-pisteet, sovinnaisuuden rajoja venyttävät tosi-tv ohjelmat ja vartijoiden mukana nuuskivat robokoirat olivat kaikki yhtäaikaa sekä mielikuvituksellisia että pelottavan realistisia

Yksi Totuuskuution viehätyksestä onkin, että tarkemmin ajateltuna useat sen elementit ovat jo nykypäivää, joskin hieman lievemmässä muodossa. Kirjaa lukiessa tuli fiilis "voi perhana - tätäkö kohti me oikeasti ollaan menossa". Kirjaa tukeva nettisisältö (mm totuuskuutio.fi) voimisti tätä tunnetta entisestään.

Kirjaa lukiessa ei voi välttyä lievältä Orwell 1984 deja-vulta. Kirjojen ydinajatus on täsmälleen sama, menneisyyden muokkaaminen. Keinot vain on Totuuskuutiossa päivitetty nykymaailmaan. Millään lailla häiritsevänä en tätä samankaltaisuuttaa kuitenkaan pitänyt, onhan samasta "isoveli valvoo" teemasta tehty valtava kasa kirjoja ja elokuvia.

Totuuskuutiosta tuli mieleen myös toinen vähän aikaa sitten ilmestynyt suomalainen dystopia-kuvaus, Tero Sompin Leijonan varjo. Jos tykkäsit Totuuskuutiosta, kannattaa Somppikin lukea.

Mäkinen kirjoittaa sujuvasti ja kirja koukuttaa vahvasti. Rehellinen kolmen pointin palaute ilman täsmäytyksiä on:

• Juoni piti hyvin kerrontaa kasassa, mutta lopun yllätys ei minulle auennut ja jäi jossain määrin ärsyttämään turhana kikkailuna.
• Henkilökuvaus oli pääosin pinnallista ja esimerkiksi pääosassa olevasta Liljasta ja hänen kohtalostaan ei jaksanut oikeasti kiinnostua.
• Kokonaisuutena kirja on kuitenkin erinomaisen kiehtova ja taitavasti rakennettu tulevaisuudenkuvaus!

Mikko
Kirjoittaja vihaa vihaamista, omaan napaan tuijottamista ja liian laihaksi keitettyä kahvia.
@Iltaluvut  - Jos kirjoitat hyvän kirjan, me kehumme sinua

* * * 

Taavi Soininvaara: Teräsarkku (Otava)

Soininvaara kirjoittaa kahta eri sarjaa, toisessa päähenkilönä häärää YK:n hommissa oleva Leo Kara ja toisessa suojelupoliisin leivissä oleva Arto Ratamo. Teräsarkku on Ratamo sarjan yhdestoista osa ja toinen kirja Soinivaaran Ratamo-tauon, jolloin häneltä ilmestyi neljä Kara-kirjaa, jälkeen

Teräsarkku alkaa intensiivisesti. Ratamo herää sietämättömään kipuun suljetussa terästankissa. Ulospääsyä ei näytä olevan, ranteiden ympärillä on käsiraudat ja seinältä löytyy lappu jossa hapen ilmoitetaan pian loppuvan.

Kirja käsittelee tapahtumia ennen Ratamon ahdistavaa vankeutta. Mukana kuvioissa on laittomia maahanmuuttajia ja ihmiskauppaa. Välillä kaivetaan myös luurankoja Ratamon menneisyydestä ja selvitellään Supon sisäisiä ristiriitoja.

Kirjan pääjuoni on kuitenkin Euroopan finanssikriisi. Siinä Soinivaara maalailee mielikuvituksellisen - joskin jossain määrin epäuskottavan - juonen joka on kuin EU-kriittisen puolueen populistisesta vaaliohjemasta. Syyt Euromaiden ongelmiin eivät olekaan sitä, mitä virallisesti kerrotaan, vaan taustalla on häikäilemätöntä valtapeliä.  

Soininvaara kirjoittaa helppolukuista ja hyvin etenevää tekstiä. Juonessa pysyy hyvin mukana, etenkin jos lunttaa henkilöitä kirjan alusta löytyvästä henkilöluettelosta. Välillä kirjailija sortuu halpoihin ratkaisuihin. Kohtaus jossa henkilö ammutaan juuri sopivasti kesken "kerron nyt, että syyllinen on..." lausetta on vaan niin kliseinen, että se ei tämmöisessä realismia hakevassa jännärissä toimi.

Soininvaara käyttää myös paljon historiallisia faktoja tietoiskumaisesti uusien paikkojen esittelyjen yhteydessä. Itseäni nämä vähän ärsyttivät, niistä tuli wikipedia-fiilis ja ne eivät oikein sopineet kirjan tunnelmaan.

Kuvaavaa Soininvaaran kirjoille on, että vasta kirjan puolivälissä tajusin, että lukemani kirja ei olekaan jatkoa viimeksi lukemalleni Soinivaaran kirjalle (Valkoinen Kääpiö, Kara-sarjaa). Nämä kaksi sarjaa eivät siis paljon eroa toisistaan, eivätkä kirjat muutenkaan toisistaan.

Takuuvarmaa viihdettä Teräsarkku kuitenkin on ja luin sen nopeassa tahdissa. Ratamoon oli saatu mukavaa karheutta ja särmää mukaan ja juoni oli tarpeeksi omaperäinen.

* *

Erik Axl Sund: Varistyttö (Otava)

Varistyttö tuntuu jakavan paljon lukijoiden mielipiteitä. Osa kehuu sen maasta taivaisiin, osa pitää kirjaa laskelmoituna ja vastenmielisenä. Tämä lähtökohta tuntui kirjan lukemista aloittaessani herkulliselta - dekkari joka herättää näin voimakkaita reaktioita voisi hyvin olla voimakas lukuelämys, suuntaan tai toiseen.

Varistyttö on ensimmäinen osa trilogiasta, johon kuuluu myös osat Unissakulkija ja Varjojen huone. Se on alunperin kirjoitettu yhdeksi massiiviseksi teokseksi, joka on sitten kustantamon aloitteesta pilkottu kolmeen osaan. Trilogiaa on kirjoittanut kaksi ruotsalaista kirjailijaa, Jerker Eriksson ja Håkan Sundquist. Käsittääkseni he ovat kirjoittaneet kirjaa samaan tapaan kuin nimimerkin Lars Kepler takana oleve kirjoittajakaksikko, eli sikin-sokin, ilman selkeää tehtävien jakoa kirjailijoiden välillä.

Kirjan aihepiiri on rankka ja jo aloitusluku kertoo mitä tuleman pitää.  Tukholmasta löytyy lapsi toisensa perään kuolleena, pahoinpideltynä ja häpäistynä. Rikoskomisario Jeanette Kihlberg tutkii tapauksia ja tarinaa kerrotaan paljon myös psykologi Sofia Zetterlundin näkökulmasta. Oman osansa rikostutkimuksen sivussa saavat Jeanetten ja Sofian mieskuviot ja menneisyyden haamut.

Varistytössä on moni asia kohdallaan. Kirjan rakenne on toimiva, takaumia ja sivujuonia on sopivasti ja tarina pysyy kasassa koko ajan. Juoni paljastuu vähitellen ja sisältää yllätyksiä. Varistyttö on myös vähemmän laskelmoidun - ja enemmän aidon - tuntoinen kuin esimerkiksi Keplerin kirjat.

Sundin (tai siis Erikssonin ja Sundquistin) kirjoitustyyli on valtavirrasta poikkeava ja sisältää jonkin verran - mutta ei ärsyttävästi - tekstillistä kikkailua esimerkiksi rivinvaihdoilla ja puuttuvilla isoilla alkukirjaimilla. Kirjan on laadukkaasti suomentanut Kari Koski ja uskon että hän on hyvin onnistunut tuomaan Varistytön alkuperäisen tyylin suomenkieliseen versioon.

Moni on kauhistellut Varistytön karmaisevaa aihepiiriä ja täytyy myöntää, että se oli yksi syy miksi kirjan lukemista lykkäsin näin myöhään. Sund ei kuitenkaan onneksi sorru ottamaan sairaasta aiheestaan irti enemmän kuin on tarinan kannalta tarpeen. Herkemmille lukijoilla kyllä tämäkin voi olla liikaa.    

So far so good, sanoisi englantilainen tässä vaiheessa. Mutta, mutta - kaikesta edelläolevasta huolimatta en pitänyt Varistyttö kovinkaan hyvänä kirjana. Analyyttisesti tarkasteltuna kirjat ainekset ovat hyvät, mutta tunnepuolella se ei vaan minulle toiminut. Ei jännittänyt, ei pelottanut eikä päähenkilöihin syntynyt minkäänlaista kiinnostusta. Tarina ei minua imaissut mukaansa, vaan kirjan loppupuoli tuli jo luettua puolipakolla. Etenkin Jeannette jäi mielestäni kliinisen etäiseksi hahmoksi, mikä on harmi, koska esimerkiksi hänen parisuhteessaan olisi ollut aineksia paljon intensiivisempään tarinaan.

En ole koskaan erityisemmin tykännyt ihmisen mielisairauksiin perustuvista juonenkäänteistä, enkä tykännyt nytkään. Kirjan puolessa välissä tuleva yllätys oli sinällään hyvä ja looginenkin, mutta sai minussa silti aikaan "hoh, hoh ja voi ei"-reaktion.

Kirjan loppupuolella olin varma, että en trilogian seuraavia osia tule lukemaan. Sund lataa viimeisille sivuille melkoisen cliffhangerin eli voi olla että tartun seuraavaan osaan sittenkin.

* * 

Lukemani kirjat TOP-10 (sijat 8.-10.)

Olen usein miettinyt - joko kysyttäessä tai kysymättä - mikä on paras lukemani kirja koskaan. Parhaiden lukemieni kirjojen listan tekeminen on tuntunut yhtäaikaa kiinnostavalta ja kornilta. Miten jännittävää dekkaria voi verrata mielenkiintoiseen tietokirjaan? Mikä minä olen laittamaan kirjoja järjestykseen? Miksi yrittää tehdä listaa kun mieli muuttuu koko ajan? Mitä tarkoittaa "paras"?

Päätin kuitenkin yrittää ja esittelen nyt blogissani TOP-10 parasta lukemaani kirjaa niin, että tässä ensimmäisessä postauksessa esittelen kirjat (tai kirjasarjat) jotka päätyivät sijoille 8-10, toisessa postauksessa kerron kirjoista sijoilla 4-7 ja kolmannessa osassa esittelen kärkikolmikon.

En yrittänytkään laittaa kirjoja järjestykseen minkään objektiivisen arvion mukaan. Kirjan kaunokirjalliset ansiot tai yhteiskunnallinen merkitys eivät ole siis paljoa vaakakupissa painaneet. Sen sijaan yritin muistella sitä, kuinka suuren vaikutuksen kirjat ovat minuun tehneet. Vaikutus on voinut ilmaantua tunnereaktiona, kirjan palaamisena mieleen pitkänkin ajan jälkeen tai vaikkapa sillä, että kirjalla on ollut vaikutusta omaan ajatteluun ja siihen, kuinka tätä maailmaa katselee. Näitä tuntoja myös yritän kuvailla tässä listassani, kirjojen juonet löytää googlettamalla.

Listaa tehdessäni listasin ensin muutaman päivän aikana mieleeni tulleet "todella hyvät" kirjat. Niitä kertyi noin kolmekymmentä kappaletta. Sitten pelautin kirjoilla yksinkertaisen runkosarjan, jossa vertasin kutakin kirjaa toisiin kirjoihin (sattumanvaraisessa järjestyksessä) ja päätin aina kumpi kirjoista oli tehnyt minuun suuremman vaikutuksen. Kun kaikki vertailut (yhteensä lähes 300 kpl...) oli tehty, muodostui TOP-10 lista vertailun aikana kerätyistä pistemääristä. Aika nörttimäiseltä kuuloinen tapa laittaa kirjoja järjestykseen, mutta toimi ainakin minulla hyvin kun kerralla tarvitsi keskittyä vain kahteen kirjaan. Toki näinkin tehtynä lista peilailee paljon myös arviointipäivän fiiliksiä ja järjestys varmasti vähän muuttuisi jos saman arvioinnin tekisi kohta uudestaan mutta eri tunnelmissa.

Runkosarja menossa, vastakkain Long ja Mankell

Tulospalvelu.

Taisto oli tiukka ja monta hyvää kirjaa jäi juuri ja juuri TOP-10 listan ulkopuolella. Näiden kirjojen joukossa oli muun muassa unenomaisen kiehtova Jumalat juhlivat öisin (Donna Tartt), eeppinen fantasia 1Q84 (Haruki Murakami), pelottavan koukuttava Helvetin piirit ja sen jatko-osa Helvetin sydän (Jeff Long), paras lukemani agenttijännäri Neulansilmä (Ken Follett) ja lapsena luettu ja silloin unettomia öitä aiheuttanut Baskervillen koira (Arthur Conan Doyle).

Jokaisesta kirjasta on mukana myös valokuva jolla yritän hahmottaa kirjan fiilistä. Itse kirja on kuvissa mukana vain jos se hyllystäni löytyi. Kuvat on kaikki itse ottamiani, osaa on lievästi photoshopattu (tai itseasiassa gimpattu), mutta vain värejä korjaillen tai vastaavia pieniä parannuksia tehden.

Ja sitten itse listaan, sijat 8-10 alla.

10. Jo Nesbö: Harry Hole sarja (Johnny Kniga)

Olen arvioinut useita Nesbön kirjoja blogissani. Hänen Harry Hole sarjansa on mielestäni selkeästi laadukkain kaikista lukemistani dekkarisarjoista. Juuri kokonaisuus ja sen tasaisuus nostaa  Nesbön tälle listalle, ei niinkään mikään yksittäinen kirja. Harry Hole nousee dekkareiden päähenkilöiden joukossa ohi Wallanderin, van Veetereenin, Barbarottin, Mörckin, Boschin ja lukuisten muiden. Nesbön kirjoja leimaa jännityksen lisäksi se, että Harry Holesta tulee oltua ihan oikeasti huolissaan. Nämä kirjat myös toteuttavat erittäin hyvin yhden dekkareiden tärkeimmistä tehtävistä - koukuttamisen. Holen maailmaan uppoutuu - ja sieltä pois lähteminen tuntuu yhtä aikaa helpottavalta ja kaihoisalta. Fiilis kirjoissa on usein musta, lohduton ja sateinen, mutta mukana on aina myös pieni valonpilkahdus. Tästä dekkarisarjasta on hankala kenenkään pistää paremmaksi.

9. Henning Mankell: Syvyys (Otava)

Luin tämän kirjan noin kuusi vuotta sitten, pian sen suomennoksen ilmestymisen jälkeen. Muistan Syvyyden yhtäaikaa surullisen kauniina ja julman mustana tarinana. Kirja ei ole dekkari vaikka siinä on myös rikosromaanin piirteitä. Ennemminkin kyseessä on matka pääosassa olevan merikapteenin mielenmaisemaan. Maisema ei ole kaunis eikä valoisa. Kapteeni kuvataan narsistisena psykopaattina, jonka elämän sisältö on painunut kasaan. Kirjasta jäi outo, surullinen ja unenomainen fiilis. Kaikessa vastenmielisyydessäänkin kapteenissa oli jotain, jonka takia hänen kohtalonsa kiinnosti ja hänestä välitti. Kirja on Mankellin kirjoista sieltä vähiten viihteellisestä päästä, mutta silti erittäin luettava. Syvyys oli minulle hypnoottinen, sumea lukukokemus. Muistan näin jälkikäteeen kirjan juonesta aika vähän, mutta tunnelmasta sitäkin enemmän.



8. Esko Valtaoja: Kotona maailmankaikkeudessa -trilogia (Ursa)

Valtaojan trilogiaan (jolla ei ilmeisesti ole mitään virallista nimeä?) kuuluu kolme kirja; Tieto-Finlandian voittanut Kotona maailmankaikkeudessa, Avoin tie - kurkistuksia tulevaisuuteen ja Ihmeitä - kävelyretkiä kaikkeuteen. Kaikkia kirjoja leimaa valtaojamainen kirjoitustyyli - teksti on yhtäaikaa asiapitoista, asiantuntevaa, helposti luettavaa, viihdyttävää, ajatuksia herättävää ja kutkuttavaa huumoria sisältävää. Luin kirjoja luku kerrallaan, ajatuksia makustellen, sivuja säästellen. Päällimmäisenä kirjasarjasta jäi mieleen Valtaojan positiivinen asenne. Kaikki ei ole maailmassa menossa huonoon suuntaan (vaikka uutisia seuraamalla ja keskustelupalstoja lukemalla siltä tuntuu), vaan itse asiassa elämme ihmiskunnan parasta aikaa ja tulevaisuus voi olla hyvinkin valoisa. Tulevaisuutta käsitteli eniten trilogia toinen osa, joka onkin mielestäni kirjoista paras. Muuten käsittelyn alla on esimerkiksi sellaisia pieniä asioita kuin elämän syntyminen, pimeä aine ja todellisuus. Näihin kirjoihin tulee usein palattua ja uudelleen luettua. Väitän että näiden lukeminen vähentää kyynisyyttä ja lisää optimistisuutta ja maailman ymmärtämistä. Ja kaikkea tätä nykymaailmassa todella kaivataan. Tämä on ainoa kirja/kirjasarja jota voin varauksetta suositella ihan kaikille.

Edit 6.11.2014:  Sijat 4-7 löytyy täältä ja sijat 1-3 täältä

Taavi Soininvaara: Valkoinen kääpiö (Otava)

Valkoinen kääpiö on neljäs ja samalla viimeinen osa Soininvaaran Mundus Novus sarjaa. Olen sarjasta arvioinut jo kaksi edellistä osaa. Tuntuu, että Valkoisesta kääpiöstä on hankala kovin paljon uusia asioita sisältävää arviota kirjoittaa, nuo edellisten osien kommentit soveltuvat hyvin myös tähän sarjan päätösosaan.

Kirjasarja kertoo YK:ssa työskentelevästä Leo Karasta, joka tutkii salaperäistä Mundun Novus-rikollisjärjestöä. Juonta mutkistaa Karan oma hämärän peitossa oleva menneisyys, tunnevammainen Karaa jahtaava ammattitappaja, sarjan ensimmäisen kirjan alussa kidnapattua tyttöään edelleen etsivä Kati Soisalo sekä lukuisat muut persoonalliset - tai osin jopa oudot - sivuhahmot.

Soininvaara vetää tässäkin kirjassa juonen ja henkilöiden erityispiirteet sopivasti överiksi, realistisuuden puutteella ei kannata aivojaan vaivata tai muuten lukunautinto lässähtää helposti siihen. Valkoinen kääpiö on edeltäjiään vahvemmin poliittinen trilleri ja kirjailija sekoittaa Suomen lähihistorian faktaa ja fiktiota danbrownimaiseen tyyliin. Jotenkin kirjan poliittinen puoli jäi kuitenkin omaan makuuni liikaa selittelevän sivuosan rooliin, siitä olisi voinut saada enemmänkin irti ja tällä tavoin paremmin erottautua valtavirtajännäreistä.

Valkoinen kääpiö oli kohtuullisen viihdyttävää ja etenkin kirjan lopussa myös koukuttavaa luettavaa. Soinivaara pitää hyvin muutamat sivujuonet käsissään ja kertoo niitä sopivia pätkiä kerrallaan. Neljän kirjan verran pohjustettu suuri salaliittojuoni paljastuu lopussa, mutta ei onnistu mitenkään suuresti sävähdyttämään tai yllättämään. Kirjan parasta antia oli mielestäni sveitsiläisen pankkiirin Maximilian Messmerin pakomatkasta kertovat osa.

Kuriositeettina todettakoon, että Hong Kongin valtavat motellikompleksit ovat ilmeisesti muodissa dekkaristien keskuudesssa. Nyt sellaisessa vierailee päähenkilö Leo Kara. Aikaisemmin ainakin Jo Nesbön kirjoissa Harry Hole on Chungking Mansionin vakioasukkaita ja Michael Connellyn Lohikäärmeen merkissä siellä vierailee Harry Bosch.

* *

Henning Mankell: Likainen enkeli (Otava)

Likainen enkeli on Mankellin uudempaa tuotantoa. Se on kirjoitettu ja käännetty suomeksi 2011. Uskomattomalla tahdilla tämä ruotsalainen suosikkikirjailija kirjojaan kirjoittaa. Käsittääkseni Likainen enkeli on jo hänen 33. romaaninsa ja lisäksi hän on kirjoittanut kymmenkunta nuortenromaania. Laskeskelin myös että itse olen Mankellilta lukenut jo yli kaksikymmentä teosta eli kirjailijan tyyli on tullut hyvinkin tutuksi. Huomionarvoista on, että noiden parinkymmenen lukemani kirjan joukossa on vain yksi tai kaksi kirjaa jotka olisivat olleet lukukokemuksena pettymys.

Likainen enkeli kertoo Hanna Renströmin tarinan 1900-luvun alun Ruotsissa ja Mosambikissa. Hanna varttuu ankarissa oloissa Ruotsin maaseudulla ja muutaman sattuman kautta päätyy Mosambikin pääkaupunkiin. Ja sitten tule vielä lisää juonenkäänteitä ja Hanna huomaa olevansa kaupungin arvostetuimman bordellin omistajana.

Likainen enkeli on ajan- ja  paikankuvaus ruotsalaisen nuoren naisen silmien takaa nähtynä. Siirtomaavallan alla oleva Afrikka elää vielä valkoisen miehen rasistista valtakautta, mutta pienet muutoksen tuulet ovat jo puhaltamassa. Mankell kuvaa vallitsevaa kulttuuria kiinnostavasti ja aidontuntuisesti - tähän lienee suurena syynä se, että hän itse on asunut Ruotsin lisäksi Mosambikissa jo pitkän aikaa. Mankell käyttää tarinassa jonkin verran takaumia, mutta muuten kerronta on hyvin suoraviivaista eikä sivujuonia tai muita päähenkilöitä juuri ole. Kirja perustuu löyhästi tositapahtumiin. Mosambikissa on tuohon aikaan ollut bordellinpitäjänä ruotsalainen nainen, josta ei juuri muita tietoja ole saatavilla.

Mankell on jälleen kerran onnistunut luomaan mukaansatempaavan tarinan. Hän kirjoittaa - kuten aina - sujuvasti ja saa pienetkin asiat mielenkiintoisiksi. Siirtomaavallan lähes absurdeja mittoja saava rasismi tihkuu tarinasta vahvasti esille, kuitenkin niin että sitä ei liikaa alleviivata. Jo lähtökohtana valkoinen "tyhjästä ilmestynyt" nainen 1900-luvun alun mustassa kaupungissa bordellin omistajana on asetelma, josta kohoaa kuin itsestään kulttuurikonflikteja.

Likainen enkeli on hyvä ja lukemisen arvoinen kirja. Ihan Mankellin parhaimpien kirjojen joukkoon se ei kuitenkaan omasta mielestäni yllä. Jotenkin siitä jäi novellimainen fiilis, tarina ei missään vaiheessa nouse lentoon Mankellin parhaimpien kirjojen tyyliin. Vaikka kirja sisältää kiinnostavia ja yllättäviä juonenkäänteitä, ei sen kädestä laskeminen tuottanut ongelmia. Ajankuvauksena todella mainio teos, mutta suuret tunteet jäivät ainakin itseltäni puuttumaan kun tätä luin.

Semmoinen kuriositeetti vielä että kirjan takakannessa kerrotaan (kolmeen kertaan) kirjan päähenkilön etunimeksi Anna. Todellisuudessa päähenkilön etunimi on aluksi Hanna kunnes hän myöhemmin vaihtaa sen Anaksi. Missään vaiheessa hänen nimensä ei ole Anna. Pikku juttu, mutta jotenkin häritsi minua. Onko kirja käännetty niin kiireellä (samana vuonna kuin kirjoitettu) että takakantta ei ole kukaan ehtinyt kunnolla tarkistamaan? Päähenkilön nimen väärin kirjoittaminen tuntuu jotenkin huolimattomuusvirheeltä jollaista ei saisi tulla.

* * *

Thomas Enger: Aavekipu (Otava)

Mistä näitä hyviä skandinaavisia dekkaristeja oikein tulee? Thomas Enger on norjalainen dekkaristi jota on joissain arvioissa nostettu jopa Jo Nesbön kanssa samalle viivalle. Ihan niin korkealle en Engeriä tämän kirjan perusteella nosta, vaikka Aavekipu onkin hyvä kirja.

Aavekipu on itse asiassa sarjan toinen osa, ensimmäinen (Valekuollut) on minulla vielä lukematta. Aavekipu toimi kuitenkin hyvin myös itsenäisenä kirjana. Engerin dekkareissa pääosassa on toimittaja Henning Juul. Tällä kertaa - huoh - päähenkilöllä ei ole alkoholiongelmaa eikä hän ole eläköitymässä oleva yksinäinen poliisi. Juulilla on kuitenkin omat traumansa, hän käy jatkuvasti läpi kaksi vuotta aiemmin kuolleen poikansa kuolemaan johtaneita tapahtumia ja etenkin niiden syitä.

Kirjan juonesta paljastan sen verran että siinä Juul lupautuu auttamaan ruotsalaista kovanaamaa Tore Pullia, jota kärsii vankilatuomiota murhasta jota ei ole tehnyt. Juonesta purkautuu uusia kerroksia kun Henning kiertää kovanaamojen punttisaleja ja yökerhoja. Ja lopuksi - paljastetaan vielä nyt tämäkin - myös Henning itse joutuu vaaraan.

Juoni siis on melkoisen perusaineksista koottu, mutta pitää sisällään muutaman omaperäisen käänteen. Etenkin kuvaaja Thorleif Brendeniin liittyvät tapahtumat toivat vauhtia tarinaan. Enger kirjoittaa sujuvasti ja ilman turhia kikkailuja. Muutama kielikuva pisti silmään vähän kömpelönä ja tietty varman päälle pelaaminen näkyi tekstin jonkinasteisena "virkamiesmäisyytenä".

Odotan kiinnostuksella sarjan seuraavia osia ja toivon, että Engerin kirjoittamiseen tulee vähän rohkeutta lisää.

* * *

Taavi Soininvaara: Punainen jättiläinen (Otava)

Punainen jättiläinen on jatko-osa kirjalle Pakonopeus.Pakonopeus oli minulle positiivinen yllätys ja niinpä aloitin Punaisen jättiläisen lukemisen mielenkiinnolla. Kirja olikin ihan hyvä, mutta jätti kuitenkin hieman edeltäjäänsä valjumman jälkimaun.

Punaisessa jättiläisessä pääosassa on edelleen YK:n huume- ja rikostoimiston erikoisavustaja Leo Kara. Hän jatkaa sarjan edellisissä osissa alkanutta salaperäisen Mundus Novus-järjestön tutkimista ja auttaa samalla ystävänsä juristi Kati Soisalon kaapatun tyttären etsimistä.

Tällä kertaa mukana on myös katastrofikirjallisuuden aineksia kun tietoliikennesateliitteja tuhoutuu ja suuronnettomuudet seuraavat toisiaan. Näiden onnettomuuksien kuvaamisesta olisi hyvin saanut kirjasarjaan uudenlaista näkökulmaa, mutta valitettavasti tapahtumien kuvaukset jäävät kovin lyhyiksi ja päälleliimatun oloisiksi. Luvassa on siis samanlaista toimintaa kuin Soinivaaralta aikaisemminkin, ilman suuria yllätyksiä tai uusia elementtejä.

Kirja sinällään on kiinnostava, välillä jopa koukuttava. Tarina etenee sulavasti ja rytmitys toiminnan ja rauhallisempien osuuksien välillä on hyvä. Suurimpana ongelmana kirjassa on se, että se tuntuu turhan kliiniseltä. Henkilöhahmoista esiteltiiin jos edellisessä kirjassa suurimmat särmät eikä nyt tule mitään uutta. Huomasin myös, että vaikka kirja kiinnosti, niin kertaakaan lukemisen aikana en ollut edes lähellä nauramista, itkemistä, pelkäämistä tai jännittämistä. 

Punainen jättiläinen pohjaa paljon sarjan edellisiin osiin eikä todennäköisesti toimi itsenäisenä kirjana kovin hyvin. Jos kirja kiinnostaa, niin kannattaa siis ilman muuta lukea sarjan edelliset osat ensin. Jostain syystä luulin tätä Leo Kara-Mundun Novus sarjaa trilogiaksi ja niinpä yllätyin kun kirja päättyikin selkeään seuraavan osan pohjustukseen. Toivottavasti Soininvaara löytää seuraavaan osaan uusia elementtejä. Tarinan kehys on kyllä kiinnostava ja henkilöt hyvin rakennettuja, mutta niiden eväät on kyllä nyt syöty sarjan kolmen ensimmäisen kirjan aikana.

* *

Taavi Soininvaara: Pakonopeus (Otava)

Taavi Soininvaaran kirjoille on mielestäni tapahtunut paljolti kuten Ilkka Remeksenkin (ks arvostelu) teoksille; ensimmäiset kirjat olivat edelläkävijöitä tälle dekkarityypille Suomessa ja tekivät itseeni suuren vaikutuksen. Sen jälkeen kirjojen kiinnostavuus on koko ajan laskenut ja viimeiset kirjat ovat olleet selkeitä pettymyksiä. Niinpä mietin pitkään ennenkuin poimin Pakonopeuden - Soininvaaran uusimman dekkarin - kirjaston hyllystä mukaani. Ja onneksi poimin, Pakonopeus on Soininvaaran paras kirja.

Pakonopeus on jatkoa vuonna 2009 julkaistulle kirjalle Kriittinen Tiheys. Tuo kirja avasi Leo Kara sarjan, jonka toinen osa Pakonopeus siis on. Ensimmäisen osan lukeminen ei ole pakollista, Pakonopeus toimii hyvin myös itsenäisenä kirjana.

Kirjasarjan päähenkilö on YK:n huume- ja rikostoimiston erikoisavustaja Leo Kara. Selkeänä toisena päähenkilönä Pakonopeudessa toimii juristi Kati Soisalo. Kirjan ensimmäisessä luvussa Katin tytär kaapataan. Tämän jälkeen siirrytään ajassa kolme vuotta eteenpäin ja tarinaa kuljetetaan usealla eri polulla. Soisalo etsii yhä tytärtään, Kara selvittää ydinpolttoaineiden varkauksia, italialainen fysiikan tohtori kokee kovia lomallaan ja niin edelleen. Juonet punoutuvat yhteen ja kaiken yllä leijuu Mundun Novus salajärjestön haamu.

Soininvaara on uskaltanut tehdä hahmoistaan riittävän persoonallisia - tai sanoisinko outoja. Tämä pitää hyvin mielenkiintoa yllä ja auttaa erottamaan suurehkon henkilökaartin ihmiset toisistaan. Karalla on muistihäiriö ja aggressiivisuuteen altistava aivovamma, Soisalon ex-mies on shokeeraavan häikäilemätön ja julma, yhdellä pääpahiksista on aivovamma joka estää tunteiden ymmärtämisen, Ison-Britannian tiedustelupalvelun pomolla on sydänvika joka vaikeuttaa hänen työtään, Karan pomolla on omat oudot salaisuutensa - hahmoilla todellakin riittää mielikuvituksekkaita piirteitä.

Henkilöiden fyysiset ja psyykkiset erikoisuudet yhdessä lähes sci-fi-mäisen (tai Da Vinci koodimaisen) juonen kanssa vievät kirjalta uskottavuutta. Paljon parempi kuitenkin tälläinen koukuttava, mutta ei-niin-uskottava tarina kuin toisinpäin. Soininvaara kirjoittaa hyvin muutamaa eri juonipolkua eteenpäin ja jättää ne yleensä kesken johonkin koukuttavaan kohtaan. Ei kirja mikään vuoden dekkari ole mutta erittäin viihdyttävää lukemista kuitenkin alusta loppuun.

Pakonopeuden loppu on sitten enemmänkin alku kirjasarjan seuraavalle osalle kuin kaikenselittävä päätös tälle kirjalle. Seuraavan Soininvaaran poiminkin sitten mukaani ilman empimisiä.

* * *

Tess Gerritsen: Jääkylmä (Otava)

Olen lukenut lähes kaikki Tess Gerritsenin kirjat. Pääosin ne ovat olleet peruslaadukkaita jännäreitä ilman sen suurempia ongelmia tai kohokohtia. Jääkylmä jatkaa tätä samaa sarjaa, se on helposti ja nopeasti luettava jännäri joka säilyttää mielenkiintonsa loppuun saakka.

Gerritsenin eduksi on laskettava että hän sijoittaa kirjojaan rohkeasti uusiin ympäristöihin. Aikaisemmin on seikkailtu muun muassa avaruudessa, nyt on vuorossa Wyomingin maaseutu keskitalven aikaan. Gerritsenin vakiopäähenkilö, kuolinsyyntutkija Maura Isles osallistuu Wyomingissa konferenssiin. Sattuma seuraa toistaan ja Isles joutuu pakkasen ja lumen armoille selvittämään salaperäisen uskonlahkon salaisuuksia.

Salaperäinen, eristyvä uskonlahko on aina hedelmällinen (ja helppo) keino rakentaa tarinaan jännitystä ja tirkistelynomaista mielenkiintoa. Gerritsen onnistuu tässä hyvin. Myös henkilökuvaukset ovat perushyviä, vaikka Gerritsen sortuukin välillä aika vahvoihin stereotypioihin. Juonenkäänteet onnistuvat yllättämään kohtuullisesti. Hyisen ympäristön kuvaus on rakennettu uskottavan oloisesti. Jotain tästä jää kuitenkin puuttumaan ja ainakin omassa lukuharrastuksessani tästä jää semmoinen helpon välipalakirjan maku suuhun. Ihan hyvä maku kuitenkin.

* *

Henning Mankell: Savuna Ilmaan (Otava)

Uusia Henning Mankellin kirjoja tunnutaan nyt julkaistavan suomennettuna todella tiheään tahtiin. Tällä kertaa poimin kirjaston hyllystä mukaani vuonna 2010 suomeksi julkaistun - ja vuonna 2000 kirjoitetun - trillerin Savuna Ilmaan.

Savuna Ilmaan on kirjoitettu alunperin televisiosarjan ("Labyrinten") käsikirjoitukseksi. Myöhemmin Mankell on halunnut muokata tuosta käsikirjoituksesta erillisen romaanin ja tuloksena on siis tämä kirja. En tiedä kuinka paljon käsikirjoitusta on muokattu mutta lopputulos muistuttaa yhä selvästi enemmän televisiosarjan kohtauskokoelmaa kuin perinteistä kirjaa. Vai mitä sanotte siitä että "lukuja" on yhteensä 243, luvun keskimääräinen pituus on siis selvästi alle kaksi sivua ja lyhimmät luvut ovat lauseen tai kahden mittaisin. Otetaan alle esimerkiksi luku 153.

153

Louise tulee kaupasta muovikassi kädessään ja ajaa pois.

Se oli siis siinä se luku. Tämmöinen kohtauksen kuvaukseen perustuva lukujako on kyllä ihan mielenkiintoinen lukijankin kannalta, ainakin itsellä tarina visualisoitua pään sisälle aika tehokkaasti lukemisen aikana. Mutta toisaalta se vie syvällisyyttä pois ja tuntuu kyllä osittain kirjassa turhalta kikkailulta.

Kirjaa mainostetaan takakannessa "polttavan ajankohtaiseksi trilleriksi ruotsalaista kansankotia koettelevasta talousrikollisuudesta". En ihan tuohon hehkutukseen menisi mukaan. Pikemminkin kyseessä on perinteisen hyvä mutta yllätyksetön skandinaavisen tv-sarjan käsikirjoitus. Talousrikollisuudesta raapaistaan vain pintaa ja tarina keskittyy lähinnä päähenkilöidensä ja heidän ihmissuhteidensa kautta kuvaamaan tapahtumaketjua joka alkaa kun meren rannalta löytyy ihmisen pääkallo. Kirja jää kaikinpuolin hieman pinnalliseksi ja kliiniseksi. Tarina kyllä kulkee eteenpäin sujuvasti. Helppoa luettavaa siis, mutta jää Mankellin loistavien kirjojen joukossa sinne välitöiden joukkoon.

Mankellin nimellä on nyt selvästi päätetty tehdä kirjamyyntiä niin paljon kuin mahdollista niin kauan kuin nimi on varma tae suurista myyntimääristä. Ja kun uusia kirjoja ei Mankellilta tule kuin korkeintaan yksi vuodessa niin strategia tuntuu olevan suomentaa kaikki vanhat tekstit mitä löytyy ja tehdä niistä täytettä uusien kirjojen myynnin väliin. Osa noista vanhoista kirjoista on kyllä ilman muuta olleet erinomaisia teoksia mutta Savuna Ilmaan jättää valitettavasti vahvan "täytekirjan" maun suuhun.

* *

Henning Mankell: Rauhaton Mies (Otava)

Olen lukenut lähes kaikki Mankellin suomennetut teokset. Mielestäni Mankellin käyttämät aihepiirit voi karkeasti jakaa neljään teemaan. Yksi kirja sitten ammentaa sisältönsä yhdestä tai useammasta näistä aiheista:

1) Rikostarinat (tyypillisenä esimerkkinä koko Wallander sarja)

2) Vahvat henkilökuvaukset (esimerkkinä mielestäni Mankellin paras kirja; Syvyys)

3) Ruotsin kansankodin historian (kipupisteiden) kuvaukset (esimerkiksi Mankellin esikoisteos Panokset ja eeppinen Daisy Sisters)

4) Afrikasta ja pakolaisuudesta kertovat teokset (esimerkiksi Nimeltään Tea Bag)

Rauhaton Mies sisältää vahvan latauksen ylläolevista kolmesta ensimmäisestä teemasta. Kirja on rikostarina - eläkkeellä oleva merivoimien upseeri katoaa ja poliisi ryhtyy selvittämään tätä tapausta. Kirja käy myös läpi yhtä Ruotsin lähihistorian traumaattista vaihetta - 80-luvun sukellusvene- ja vakoojaskandaalia. Ennenkaikkea Rauhaton Mies on kuitenkin vahva henkilökuvaus komisario Kurt Wallanderista. Kirjaa voi pitää Mankellin kunnianosoituksena yhdelle pohjoismaisen rikoskirjallisuuden tunnetuimmista hahmoista. Wallander saa kirjassa vieläkin keskeisemmän roolin kuin aikaisemmissa romaaneissa.

Rauhattomassa Miehessä Wallander on jo vanha ja väsynyt mies, joka jatkaa poliisinuraansa lähinnä välttääkseen uhkaavan yksinäisyyden. Hän tasapainoilee työnsä, terveytensä, uuden kotinsa, tyttärensä perheen, alkoholisoituneen ex-vaimonsa ja omien ahdistustensa ristiaallokossa. Kirja on päähenkilönsä näköinen. Kiire on poissa ja tarina kulkee rauhallisesti - uskaltaisin sanoa että välillä jopa väsyneesti - kohti loppuaan. Kuvaus on käytännössä koko ajan Wallanderin näkökulmasta ja esimerkiksi Ruotsin sukellusvenejupakan selvitykset jäävät Wallanderin henkilökuvauksen varjoon.

Mankell kirjoittaa kuten aina, erittäin tarkkanäköisesti ja sujuvasti. Tapahtumapaikat ja ihmiset piirtyvät mieleen elävästi kun tarina etenee. Ihan Mankellin parhaiden teosten listalle tämä ei omalta osaltani yllä, mutta jos on lukenut muita Wallander sarjan kirjoja on tämä kirja pakollista lukemista. Kirjan loppua kannattaa jaksaa odottaa, sen verran pysäyttävä se on.

* * *