Mirjami Sirén: Kaupunki ilman koteja (Myllylahti)

Nuortenkirja Kaupunki ilman koteja on Sirénin esikoisromaani. Tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Airepoliksen kaupunkivaltioon. Airepolis on suljettu valtio, jossa innovointi on nostettu kaiken keskiöön. Innovaatioita pyritään houkuttelemaan esiin pakottamalla kansalaisia viettämään aikaa Luovuuskuutioissa. Kirjan nimi tulee siitä, että myös asuinpaikan vaihtaminen joka päivä katsotaan asiaksi, joka saa luovuuden kukkimaan.

Pääosassa on neljätoistavuotias Kipinä, joka heti kirjan ensimmäisessä luvussa aloittaa pakomatkan Airepoliksesta yhdessä yksinhuoltajaisänsä ja pikkusiskonsa kanssa. Ei liene suuri juonenpaljastus, jos kerron, että pakomatka ei mene suunnitelmien mukaan ja saa aikaan perheen elämän muutoksen, joka sysää kirjan tapahtumat liikkeelle.

Kirjan tapahtumien ajankohtaa ei kerrota, mutta omassa mielessäni sijoitin tarinan jonnekin lähitulevaisuuteen. Kirjassa esitelty teknologia ei sinällään ole mitään sci-fiä, ja valtiomuotona kuvatun kaltainen kansalaisten kontrollointiin perustuva oligarkia lienee valitettavan lähellä todellisuutta useassakin eri maassa (esimerkiksi Kiinan uiguurialueet).

Sirén on hyvin saanut aikaiseksi samaistuttavan ja vähän ahdistavankin täältä täytyy päästä pois -fiiliksen. Kipinä tuntee tukahtuvansa niin Airepolikseen, Luovuuskuutioon kuin pakoauton piilopaikkaankin. Romaanin pohjavire onkin kohtuullisen vakava, vaikka lasten välisissä dialogeissa tunnelmaa kevennetäänkin.

Aikuislukijana pakko tehdä innovaatioita -selitys monelle kirjan ympäristön kannalta olennaiselle asialle hieman häiritsi ja vei uskottavuutta, kun sitä ei juurikaan avattu. Lisäksi Kipinä tuntui välillä uskomattoman kiltiltä ja urhealta tapahtumat huomioon ottaen. Olisin kaivannut päähenkilöön särmää napsun lisää.

Kirja muistutti monelta osin Ulpu-Maria Lehtisen Kalmanperhon kutsua (jonka olen arvioinut aiemmin Instagramissa). Kummassakin kirjassa päähenkilö on 14-vuotias, joka kantaa huolta sisaruksestaan. Kummassakin liikutaan hienosti luodussa fiktiivisessä ympäristössä, ja kirjoitustyylissäkin oli mielestäni paljon samaa. Voisin kuvitella, että jos tykkäsit Kalmanperhosta, myös Sirénin kirja iskee - ja toisinpäin.

Kaupunki ilman koteja on sujuvasti etenevä, jännittävä ja mielikuvitusta kutkuttava kirja. Vahva suositus tälle etenkin yläasteikäisille! 

* * *

 

Aikamatkailua

Tuntuu siltä, että aikamatkailu on viime aikoina ollut enemmän esillä kuin pitkään - no, siis - aikaan. En tiedä onko tämä vain oma kokemukseni, vai onko aikamatkailuaihe kirjallisuuden ja esittävän taiteen puolella lisännyt suosiotaan. Itselläni aikamatkailu on ollut luku- ja katselukokemuksissa hyvin edustettuna syksyn aikana.

Kingin järkälemäinen 22.11.63 oli lukulistallani pitkään ja nyt sen viimein luin. Heti sen perään käsissäni oli Mikko Koirasen nuortenromaani Nauhoitettava ennen käyttöä. Ja niin vaan nyt huomaan koukuttuneeni Netflixin Umbrella Academy sarjaan. Tieteellisempää pohjaa ajan käsitteeseen toi pari kuukautta sitten lukemani Carlo Rovellin Ajan luonne.

Varoitus: Teksti sisältää pieniä juonipaljastuksia.

Ajassa matkustamiseen on aina syynsä. Kingin päähenkilö opettaja Jake Epping matkustaa ajassa 53 vuotta taaksepäin estääkseen Kennedyn salamurhan. Koirasen kirjassa 16-vuotias Miro matkustaa omaa syntymäänsä edeltäviin aikoihin selvittääkseen biologisen isänsä henkilöllisyyden. Umbrella Academyssä panokset ovat suuren budjetin supersankarisarjalle sopivat - aikamatkailun avulla pitäisi pelastaa maailma.

Aikamatkailuun on myös paikkansa. Jake hyppää 1950-60 luvun Amerikkaan. King kuvaa hienosti amerikkalaisen unelman, suurien autojen ja yhteisöllisten pikkukaupunkien ristiriitaa yhä hyväksytyn rasismin, vaietun perheväkivallan ja pelkoja aiheuttavan suurvaltapolitiikan kanssa. Koirasen kirjan tapahtumat sijoittuvat Ouluun. Lukiessani huomasin kuinka vähän olen Ouluun sijoittuvia tarinoita lukenut. Lukuelämykseen toi ihanaa lisävärettä tuttujen paikkojen kuvailu. Vanhan lähikauppani, Kalliotien Valintatalon, maininta toi muistoja mieleen. Sateenvarjoakatemian supersankarit seikkailevat kuvitteellisessa suurkaupungissa, jossa näennäisen normaali elämä sekoittuu supervoimiin ja yliluonnollisiin ilmiöihin.

Aikamatkailuun tarvitaan myös keino. Vanhoissa aikamatkatarinoissa se oli yleensä aina joku (hullun) professorin rakentama monimutkaisen näköinen laite - tai auto - joka rätisi ja paukkui ja tärisi kun sen sisälle asetettu aikamatkaaja astui kyytiin ja laite käynnistettiin. Tähän kliseeseen ei ole yhdessäkään näistä  kolmesta teoksesta sorruttu. Jake pääsee 1950-luvun loppuun astumalla grillivaunun varastosta löytyviä näkymättömiä portaita. Miro matkailee videonauhan, -kameran ja -soittimen avustuksella. Netflixin sarjassa yksi supersankari osaa aikamatkailun ihan itse, muut joutuvat turvautumaan salkkuun.

Tietyt teemat toistuvat näissä(kin) aikamatkatarinoissa. Perhosefekti terminä alkaa olla loppuun kaluttu. Isoisäparadoksiin on hankala löytää enää uutta kulmaa. Omaan näppäryyteen kompastuminen ja kerronnan muuttuminen korniksi on suuri riski. Nämä kolme selvittävät kuitenkin karikot hyvin ja onnistuvat kaikki pitämään aikamatkailun vain tarinan osana, ei tarinan keskipisteenä.

King oli taas niin King kuin olla voi.  Kirjailija rakastaa venyttää kerrontaa ja maalailla Amerikan pikkukaupunkikuvauksia välillä kyllästymiseen asti. Hän onnistuu kuitenkin tekemään Jakesta oikean ihmisen, joka tulee lukijaa lähelle. Täytyy myöntää, että lopussa tuli kyyneleet silmiin. Aikamatkailu on kirjassa yllättävänkin paljon sivuosassa, Jaken viiden vuoden menneisyysvierailu sisältää hyvin vähän esimerkiksi "tulen tulevaisuudesta, tiedän kaikkea jännää" -aspektia.

Nauhoitettava ennen käyttöä on Koirasen esikoiskirja ja luokiteltu nuortenromaaniksi. Koiranen kirjoittaa sujuvasti, tarinassa ei ole suvantopaikkoja. Aikamatkustamisen paradokseihin on mukavasti otettu omaa kulmaa syy-seuraussuhteita kääntelemällä. Miron teinimurheet sopivat mukaan hyvin. Näin aikuislukijana olisin kaivannut pientä särmää lisää, nyt kaikki tapahtui vähän turhan mutkattomasti ja ilman suurta draamaa Hollywood-loppua myöten. Voin kuvitella että kohderyhmälleen kirja toimii oikein hyvin ja tuo uudenlaista ilmettä tähän genreen. 

Umbrella Academyä olen katsonut vasta puoleen väliin (5/10 jaksoa). Sarja on hyvin tehty ja koukuttaa todella vahvasti. Supersankarit ovat nykytyyliin sopivan heikkoja erityiskyvyistään huolimatta. Ei mikään elämää suurempi katseluelämys, mutta mainiota viihdettä sen jälkeen kun työpäivän ja kotihommien jälkeen kellahtaa sohvalle.

Jos hyppäisin ajassa pari kuukautta taaksepäin, käyttäisin edelleen aikaani näihin tarinoihin. Viihdyttäviä ja hyvin tehtyjä kaikki.

Arttu Tuominen: Leipuri (Myllylahti)

Leipuri on neljäs ja viimeinen osa Tuomisen Labyrintti-sarjassa. Olen lukenut kaikki aikaisemmat osat ja blogissani arvioinut sarjan ensimmäisen ja toisen kirjan.

Tuominen kertoo tarinaa kahdessa eri ajassa. Leipuriksi nimetty sarjamurhaaja kauhistuttaa Porissa vuonna 2002. Kolmentoista vuoden tauon jälkeen samankaltaiset murhat yllättäen jatkuvat. Labyrintti-sarjan päähenkilö Janne Rautakorpi toimi alkuperäisten murhien tutkinnanjohtajana  ja avustaa nyt vuodessa 2015 poliisia konsultin roolissa.

Leipuri sitoo tyylikkäästi yhteen Rautakorven ja hänen kollegoidensa kohtalot. Jo aikaisemmissa kirjoissa viitatuille Leipuri-murhille tulee selitys ja Rautakorven mielen rikki repineitä tapahtumia avataan. Kirjan loppu on elegantti ja poikkeaa edukseen valtavirrasta.

Vaikka päähenkilöt ja kirjoitustyyli ovat neljän kirjan aikana paljolti pysyneet samana, on Tuominen onnistunut mukavasti tekemään jokaisesta kirjasta omanlaisensa. Muistilabyntti oli kotoisan oloinen pikkukaupungin murhamysteeri, Murtumispisten toi mukaan räjähtävää toimintaa ja Silmitön merisuolan makuista ympäristönäkökulmaa. Leipurissa mukaan tuotu sarjamurhateema toimii hyvin sarjan uudistajana ja on yllättävän harvinainen aihe suomalaisessa jännityskirjallisuudessa.

Sarjan neljää osaa muistellessani huomasin yhdistäväni eri osat toisiin kirjailijoihin. Muistilabyrintti toi mieleen Seppo Jokisen, Murtumispiste Taavi Soininvaaran ja Silmitön Risto Isomäen. Leipurin maailmasta tuli vahvat Jo Nesbö fiilikset: Verisen sadistiset murhat, päihteiden kanssa kamppailevat ihmiset, synkkä perusvire, sairaat ihmissuhteet. Holen Harry ja Rautakorven Janne tulisivat varmasti hyvin toimeen keskenään, niin pahasti kumpaakin on maailman murjonut.

Leipuri oli mainio lukukokemus, mutta pientä toivomisen varaakin jäi:

Vuosien 2002 ja 2015 tapahtumat olivat välillä niin samankaltaisia, että etenkin lyhyen lukutauon jälkeen onnistuin lukemaan useamman sivun ennen kuin muistin kummassa ajassa liikutaan. Näiden kahden eri ajanjakson selkeämpi erottaminen toisistaan olisi voinut olla paikallaan.

Leipuri on perusvireeltään sarjan synkin kirja. Olisin kaivannut pientä ripausta (mustaa ja kuivaa) huumoria johonkin väliin.

Kirja piti otteessaan alusta loppuun ja oli erittäin viihdyttävä. Tarina tempaisi mukaansa - luin Leipurin loppuun myöhään illalla ja seuraavana yönä unissani valesin muistilabyrintin käytäviä.

Vaikka Leipuri toimii myös itsenäisenä kirjana, kannattaa Labyrintti-sarja mielestäni ilman muuta lukea julkakaisujärjestyksessä.

Sain kirjan arvostelukappaleena Myllylahdelta.


* * * *

Marko Immonen: Murhapaikanhakijat (Myllylahti)

Murhapaikanhakijat on Marko Immosen toinen kirja. Se ehti lojua koskemattomana yöpöydälläni useita viikkoja ennen lukemista. Kirjan nimi tuntui jotenkin tympeältä ja kansikuva valjulta. Kirja ei ulkoiselta olemukseltaan vetänyt puoleensa.

Murhapaikanhakijat kertoo maahanmuutosta, terrorismista, kansainvälisestä juonittelusta, parisuhdeongelmista ja ystävyydestä. Yksi humalahakuisen illan päättävä taksireissu muuttaa päähenkilön elämän.

Kirjan päähenkilöstä tuli mieleen yksi kaikkien aikojen parhaista tv-sarjoista, Breaking Bad. Kummassakin nössöyteen taipuva kemisti sotkeutuu pakon edessä laittomuuksiin ja muuttuu tarinan aikana karummaksi ihmiseksi. Mikään Walter White ei Murhapaikanhakijoiden Jaakko Puustinen kuitenkaan ole, vaan hän säilyttää tietynlaisen viattomuutensa loppuun asti.

Kirja alkuosa on koukuttavinta jännäriä mitä olen pitkään aikaan lukenut. Immonen kuljettaa tarinaa sujuvasti ja tiputtelee tasaisin väliajoin juonenkäänteitä jotka aidosti yllättävät. Ahmin kirjaa puoleen väliin asti lähes yhdeltä istumalta.

Tarinaa kerrotaan minä-muodossa useamman eri henkilön näkökulmasta. Aluksi tämä vähän hämmensi, mutta loppujen lopuksi rakenne toimi hyvin.

Kirjan jännite valitettavsti lässähti loppua kohden. Kirjan alun intiimin tiivis tunnelma hävisi kun kuvioihin tulivat kansaiväliset tiedustelupalvelut, politiikka ja toiminta siirtyi useaan eri maahan. Monin paikoin luvuissa oli selittämisen makua ja yllättävän käänteet vähenivät loppua kohden. Sinällään intensiivinen ja vauhdikas loppukohtauskaan ei enää alun jännitettä tuonut takaisin.

Immosen viljelemä kuiva huumori toimii mainiosti. Hän flirttailee nautittavasti vakoojaelokuvien klisheiden kanssa. Mikä onnistuu Bondille ei onnistu Puustiselle - ja hyvä näin. Pisteet kirjailijalle myös maahanmuuton käsittelystä. Aihe on nyky-Suomessa kovin mielipidelatautunut, mutta Immonen onnistuu ottamaan maahanmuuttoon liittyvät piirteet mukaan luonnollisen oloisesti ja saarnaamatta asiasta suuntaan tai toiseen.

Murhapaikanhakijoista jäi kaksijakoiset fiilikset. Kirjan puolessa välissä olin valmis julistamaan sen parhaaksi vuoden aikana lukemakseni jännäriksi. Lopun keskinkertaisuus taas jätti vähän valjun loppumaun. Immosen kirjoitustyyli jätti odottamaan hänen seuraavaa kirjaansa.

Sain kirjan arvostelukappaleena Myllylahdelta.


* * *

Talvella luettuja

Blogia en ole viime kuukausina jaksanut kirjoittaa, mutta jonkin verran kirjoja olen kyllä lukenut. Aikanaan lupasin itselleni etten aloita uutta kirjaa ennenkuin olen blogannut edellisestä. Nyt olen omista säännöistäni lipsunut, mutta aina on vähän mieltä kaihertanut kun on arvio jäänyt kirjoittamatta.

Päätinkin nyt kasata rästissä olevat arviot tähän yhteen postaukseen. Jokaisesta kirjasta on viiden pointin pika-arvio ja juonen avaamiset jätin kokonaan pois.

Kun arviointeja tähän kasasin niin huomasin yhden tylsän seikan. Kaikki lukemani kirjat olivat kirjailijoilta, joilta olen laskujeni mukaan lukenut paria poikkeusta lukuun ottamatta kaikki heiltä ilmestyneet (ja suomennetut) kirjat. Lisäksi kaikki kirjat ovat joko suomalaisen tai ruotsalaisen kirjailijan kirjoittamia. Pientä kaavoihin kangistumista on siis havaittavissa, täytynee ottaa asiaksi lukea välillä jotain ihan uutta.

Mikko-Pekka Heikkinen: Poromafia (Johnny Kniga)

• Kummisetä kohtaa poronhoidon paikoitellen herkullisella tavalla.
• Moottorikelkkajengi Ahma SC:n presidentin salaisen aseen arvuuttelu toi hyvää jännitettä.  
• Huumori ei ollut niin vaivatonta ja iskevää kuin Jääräpäässä vaikka mainio avausluku muuta lupasi.
• Vähän meinasi loppupuolella lukuväsymys iskeä kun tarina junnasi välillä omaan makuuni liikaa paikallaan.
• Heikkisen kirjoitustyyli on ihanan tunnistettava ja valtavirrasta erottuva.

Risto Isomäki: Haudattu uhka (Tammi)

• Tämä on Isomäen selvästi toimintapainoitteisin kirja tähän mennessä, välillä jopa luonnonsuojeluviesti tallataan rymistelyn jalkoihin.
• Merelle sijoittuvat kohtaukset olivat taas kerran intensiivisiä.
• Lopun teurastus - jota kovasti yritetään oikeuttaa - oli tympeä ja Lauri Nurmi Jack Bauerina korni.
• Alku tempaisi mukaansa ja vakavan terrori-iskun kohteeksi joutunut Suomi oli pelottavan realistisen oloinen.
• Pidän aikaisemmista Isomäen kirjoista selvästi enemmän.

Lars Kepler: Vainooja (Tammi)

• Vainooja on liukuhihnalta tuotetun oloinen, mutta tiukasti otteessaan pitävä jännäri.
• Jotenkin nämä "sarjamurhaaja murhaa tosi - siis tosi tosi - raa'asti ja jättää jostain ihmeen syystä tahallaan arvoituksellisia vinkkejä poliisille" on niin nähty.
• Joona Linna oli heikkouksineen kirjan parasta antia.
• Loppuratkaisu oli tarpeeksi yllätyksellinen jotta kirja kannattaa lukea oppuun asti.
• YouTube kikkailu oli loppujen lopuksi aika päälleliimatun oloinen eikä tuonut mitään uutta genreen. 

Henning Mankell: Ruotsalaiset saappaat (Otava)

• Vaikka tämä on jatkoa Italialaisille kengille, väitän, että Mankellin kirja Syvyys on lähimpänä tätä tunnelmaltaan.
• Mankell on mestari kirjoittamaan koukuttavasti vähistä aineksista, pieni on suurta.
• Maailma saaressa asuvan ja vanhuutta elävän ja pelkäävän miehen näkövinkkelistä oli yhtäaikaa kaunis, kiinnostava ja surullinen.
• Tyttären huumeongelmat ja saaren tulipalot toivat juuri sopivasti särmää tarinaan.
• Jälkimaku tarinasta on viipyilevä, hymyilevän surumielinen.

Håkan Nesser: Carmine Streetin sokeat (Tammi)

• Vaikka kirjan punaisena lankana on lapsen katoaminen, luin sitä kuitenkin parisuhteen kasvutarinana´.
• Samoin kuin Mankellin kirjassa - pieni on kaunista. Tapahtumista ei tehdä liian isoja, toimintaa on vain juuri sen verran kuin tarvitaan.
• Lukemisen aikana teki mieli muuttaa New Yorkiin.
• Takaumien käyttäminen toimi hyvin.
• Mukava kirja, vähän enemmän särmää olisi nostanut tämän Nesserin parhaiden joukkoon.

Tero Somppi: Raivo (Myllylahti)

• Hyvä omaperäinen aihe, kumma ettei liikenneraivosta ole tehty enempää kirjoja.
• Somppi kirjoittaa taas sujuvasti etenevää tekstiä, jota on kiva lukea.
• Juoni oli loppujen lopuksi jotenkin pliisu ja yllätyksetön, varmaan senkin takia että syyllinen ei oikein herättänyt tunteita.
• Päähenkilö rikospoliisi Ari Mannerin yksityiselämä oli hyvin kuvattua ja kiinnosti paikoin itse rikostarinaa enemmän.
• Särkyvää pysyy edelleen mielestäni Sompin parhaana kirjana, mutta kyllä Raivokin piti otteessaan mukavasti loppuun asti.

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli (Like)

• Odotukset olivat pilvissä tämän kirjan suhteen - sekä lukemani arviointien että Tuomaisen edellisten kirjojen pohjalta.
• Kuivaa, mustaa ja myrkyllistä huumoria on ripoteltu tarinaan mausteeksi juuri sopivasti.
• Tuomainen kirjoittaa taas todella sujuvaa, lyhytlauseista ja kaunista tekstiä.
• Kuviot oli pikkuisen pienet ja ehkä sen takia välillä tuntui, että pyöritään saman asian ympärillä pitkään. Siitä huolimatta Mies joka kuoli tarjosi erinomaisen lukuelämyksen ja kirjaa pysyi käsissä tiukasti viimeiseen lauseeseen asti.
• Purppuranpunaiset sivujen reunat tekivät säväyksen samoin kuin talven aikan luetuista kirjoista selvästi tyylikkäin kansi.

Arttu Tuominen: Murtumispiste (Myllylahti)

Tykkäsin Arttu Tuomisen esikoisteoksesta Muistilabyrintistä kovasti ja toivoin sen luettuani, että sille tulisi jatkoa. Toiveisiini vastattiin ja Murtumispisteessä päästään taas seuraamaan rikosylikonstaapeli Janne Rautakorven ja hänen Porin poliisissa työskentelevien kollegoidensa suorittamaa rikostutkintaa.

Tällä kertaa poliisia pitää kiireisenä Porin seudulle muuttava rikollisjärjestö Veljeskunta. Jengi tekee mitä haluaa ja hankkiutuu hankalista ihmisistä eroon häikälemättömän raa'asti. Soppaan sekoitetaan myös raiskausten aalto, katoamisia ja KRP:n sotkeutuminen tutkimuksiin. Karhean särmän tarinaan tuo se, että entinen huippututkija Rautakorpi selvittelee mieltään Harjavallan mielisairaalan osastolla.

Satakunnan tapahtumien lisäksi Tuominen kuljettaa tarinaa takaumien kautta valtamerillä, Keski-Euroopassa ja Afrikassa.

Murtumispiste on siis jatkoa Muistilabyrintille, mutta samalla se on myös Tuomiselta selkeä hyppäys isompiin kuvioihin. Esikoisteos pyöri vahvasti kirjailijalle tuttujen maisemien ja aiheiden ympärillä. Nyt kansainvälisyyttä on tuotu mukaan paljon ja veikkaisin Tuomisen joutuneen tekemään taustatutkimusta tätä kirjaa varten selvästi enemmän. Tämmöisessä "Porista Pariisiin" hyppäyksessä on suuri riski, että tarinasta katoaa uskottavuus ja  kerrontaan tule yliyrittämisen maku. Tuominen hoitaa kuitenkin reviirin laajentamisen hienosti. Kirja onnistuu olemaan yhtäaikaa robamaisen kodikas poliisilaitoksen arjen kuvaus ja kansainvälinen tikittävä trilleri.

Lisäpisteitä tulee vielä kirjan aloituksesta. Siinä ei turhaan jahkailla vaan heti kaksi ensimmäistä lukua koukuttavat lukijansa - ja myös antavat selkeän kuvan siitä, että aiheet eivät ole ihan niitä keveimpiä.

Kirjan loppupuolella Tuominen sortuu hetkeksi lievään jaaritteluun siinä vaiheessa kun jännitys nousee korkealle. Tämä tuntui hieman lukijan kiusaamiselta. Mutta pian hän lyö taas isompaa vaihdetta silmään ja lopun välienselvittely Porin keskustassa oli kuin suoraan laadukkaasta toimintaelokuvasta. Tuominen käyttää nopean toiminnan yhteydessä tehokeinona saman tapahtuman kertomista uudelleen eri henkilöiden näkökulmasta. Tämä toimi yllättävänkin hyvin.

Tuominen on taas hyvä henkilökuvauksessa. Rautakorpi mielenterveysongelmineen on kuin (uuden YLE:n televisiosarjan) Sorjonen potenssiin kaksi. Näillä kahdella hahmolla on yhteistä oman mielen huoneisiin katoaminen ja tämän taidon hyödyntäminen rikostutkinnassa. Uusista henkilöistä Mark Dupree on erinomaisesti rakennettu hahmo ja tykkäsin myös Rautakorven tilalle tulleesta ylikonstaapeli Ilari Strandista. Rikollisjengin Unto "Unski" Kekkonen sen sijaan oli mielestäni liiankin karrikoitu ja harhaisuuksissaan epäuskottava henkilö.

Kuten alussa kirjoitin, edellisen sarjan osan luettuani toivoin sarjalle kovasti jatkoa. Saman toiveen esitän nyt, Rautakorven ja Porin poliisin tutkimukset ovat ihan parasta kotimaista toiminnallista jännityskirjallisuutta juuri nyt.

Sain kirjan kustantamolta arvotelukappaleena.

* * * *

Dare Talvitie: Epäsoinnun periaatteet (Myllylahti)

Epäsoinnun periaatteet on monen adjektiivin kirja. Se oli minulle hämmentävä, outo, kiehtova, koukuttava, älykäs, turhauttava,  jännittävä, nostalginen ja hauska lukuelämys.

Hämmentävä koska meni pitkään ennen kuin uskoin että kirja todellakin on sellainen kuin on. Kaksi opiskelijaa. Yliopiston kellari. Akateeminen ahdistus.

Outo koska mitään ihan tällaista en muista ennen lukeneeni. Lähimmäksi menee ehkä Steven Hallin Haiteksti. Joku jättänee kirjan kesken ensimmäisen luvun jälkeen. Toinen lukee heti uudelleen.

Kiehtova koska maailma imaisi sisäänsä kuin hissi.

Koukuttava koska kirjaa oli ikävä kun olin poissa sen ääreltä.

Älykäs koska Talvite ei aliarvioi lukijaansa vaan ujuttaa syvälliset ajatukset lukijan mieleen salakavalasti, välillä lähes viihteellisen nuorisokirjallisuuden muodossa.

Turhauttava koska koko kirjan ajan oli mielessä "mikä tässä nyt oikein on selityksenä, ärsyttää kun en ole varma" - ja kirjan loppu ei kauheasti asiaa ainakaan helpottanut. Metatasoja löytyy vaikka muille jakaa.

Jännittävä koska HS oli oikeasti pelottava.

Nostalginen koska tuli omat opiskeluajat mieleen. En tiedä onko kirjan maakuntayliopistolle esikuvaa, mutta ainakin omasta näkökulmastani se on aivan selvästi minulle kovinkin tuttu Oulun yliopisto. Katsokaa nyt vaikka tätä karttaa niin jo alkaa korvissa kuulua kirskuva ääni, silmissä kihelmöimään ja nivelet sekoamaan. Lisäksi keskellä karttaa kulkeva Väylä on pahaenteisen kuuloinen.

Hauska koska Eikan kuiva huumori ja epäuskottavan byrokratian surkuhupaisan läheinen suhde todellisuuteen.

Kävin tänään viimeksi Oulun yliopiston käytäviä kävelemässä. Kyltti kellarissa sijaitsevaan kiltahuoneeseen näytti nyt erilaiselta kuin ennen. Tiesin, että aikanaan pääsin yliopistolta pois. Nyt olin siellä takaisin. Miksi? Ja millä avaimilla?

* * * *

Sain kirjan Myllylahdelta. Kiitos.

Arttu Tuominen: Muistilabyrintti (Myllylahti)

Muistilabyrintti on Arttu Tuomisen esikosteos, jolla hän tulee ryminällä mukaan kotimaisen jännityskirjallisuuden kärkikahinoihin.

Porista Pelle Hermannin puistosta löytyy ruumis ja Liisantorilla osoitetaan mieltä patsashanketta vastaan. Ulvilassa joki täytyy kuolleista kaloista. Satakunnan poliisissa sisäiset ristiriidat ja kärjistyvä työpaikkakiusaaminen tuovat jännitteitä murhatutkimuksen keskelle.

Muistilabyrintissä on kolme päähenkilöä, joista jokaisella on kirjassa suuri rooli. Janne Rautakorpi vetää rikostutkintaa ja käy läpi rankkaa toipumisprosessia viiden vuoden takaisesta auto-onnettomuudesta. Entinen huippu-urheilija Liisa Sarasoja taistelee epävarmuutensa kanssa tuoreena poliisina. Terveystarkastaja Jarkko Kokko yrittää pitää työpaikkansa ja siinä samalla kossupullon korkin kiinni.

Tuominen rakentaa henkilökaartinsa herkullisesti. Kerrankin suomalaisessa jännärissä henkilöissä on kunnolla särmää ja heidän kohtaloistaan tulee oikeasti kiinnostuneeksi. Omaksi suosikikseni nousi terveystarkastaja Kokko. Etenkin oikeudenkäyntimäinen kuvaus Ulvilan kunnanhallituksen kokouksesta oli ihanan intensiivinen kuvaus ja vei täysillä mukanaan.

Rautakorpi on eräänlainen synkempi versio kaikkien tuntemasta lääkäri Housesta ja poliisilaitoksen sisäisten jännitteiden kuvaamisesta tuli mieleeni kotimainen sairaalasarja Syke. Ja nämä molemmat vertaukset teen täysin positiivisessa mielessä.

Muutama asia kirjassa sentään ärsyttikin. Liisan ahdisteluepisodi tuntui vähän päälleliimatulta ja turhalta sivujuonelta. Kirjan lopussa tapahtumat äitiyivät hetkeksi aika toimintapainotteiseksi ja tämä jossain määrin vei uskottavuutta tai ainakin rikkoi kirjan perustunnelmaa.

Tuominen on esikoiskirjailijana selvästi valinnut kirjoittavansa asioista mistä hän tietää. Ympäristöteknologiaosaaminen, veneilyharrastus ja Satakunta asuinpaikkana tulevat kirjassa vahvasti ja aidosti esille.

Muistilabyrintti on mainio esikoisteos. Valtavirrasta kirja erottaa väkevät henkilökuvaukset ja "tarpeeksi hyvä" juono luo hyvän kehikon henkilöille. Tuomisen tapa kirjoittaa vaivattoman rennosti tekee lukemisesta miellyttävää - kaikki väkisin kirjoittamisen maku on kirjasta poissa (no, paitsi ehkä sitä lopun toimintakohtausta lukuunottamatta).

Jos Muistilabyrintti olisi pitkän kirjasarjan ensimmäinen osa ryntäisin nyt kirjastoon varaamaan tai kauppaan ostamaan sarjan jatko-osat. Toivottavasti tälle siis tulee jatkoa!

Sain kirjan kustantamolta arvotelukappaleena.

* * * *

Sakari Kiuru: Kuoleman sukua (Myllylahti)

Minulla oli ilo ja kunnia toimia Oulun kaupunginkirjaston dekkarilukupiirin joulukuun istunnon alustajana ja keskustelun johdattelijana. Kirjaksi tälle kerralle olimme valinneet Sakari Kiurun esikoisjännärin Kuoleman sukua. Omien mietteitteni lisäksi referoin tähän juttuun myös dekkaripiiriläisten kommentteja kirjasta ja sen aihepiiristä.  Sain myös kustantamon kautta mahdollisuuden kysellä kirjasta suoraan kirjailijalta itseltään ja tässä kirjoituksesssa on käytetty apuna myös hänen vastauksiaan kysymyksiini.

Vielä varoituksena, että tämä arviointi sisältää hieman normaalia enemmän juonipaljastuksia.

Kuoleman sukua on jännityskertomus jonka pääosassa on lapsuutensa lastenkodissa orpona viettänyt toimittaja Matias Luoto, Hän saa yllättävän yhteydenoton lapsuuden ajan kaveriltaan Ruopsalta ja tämä käynnistää tapahtumaketjun, jossa Matias tutustuu oman sukunsa salaisuuksiin. Suuressa roolissa on salaperäinen ääriuskonnollinen  lahko, jonka salaisuudet aukeavat Matiakselle synkkien tapahtumien myötä.

Sakari Kiuru on helsinkiläinen, Raahessa lapsuutensa ja nuoruutensa viettänyt valokuvaaja. Hän kertoo saaneensa idean tähän kirjaan jo vuonna 1985. Pohjatyönä romaaniaan varten hän on muun muassa tutustunut Suomessa 1920-1950 luvuilla vaikuttaneeseen Kartanolaisuus-lahkoon, josta on kirjoitettu useampiakin kirjoja.

Kiuru itse mainitsee kirjansa pääteemoiksi yksinäisyyden ja yhteisöllisyyden. Dekkaripiirissä nousi esille vahvasti myös Matiaksen kasvutarina, kirjan punaiseksi langaksi nähtiin "poika saa tietää, että hänellä on äiti". Itse näen kirjan ensisijaisesti viihdyttävänä jännityskertomuksena, joka pitää otteessaan alusta loppuun.

Kokonaisuutena kirja jakoi kirjastolla käydyssä keskustelussamme mielipiteitä. Osa kehui sen hyvää "flow:ta" ja tarinan sujuvaa etenemistä. Joitakin häiritsi juonenkäänteiden epäloogisuus ja kirjan tyylin muuttuminen loppuratkaisujen  aikana. Matiaksen lapsuuden traumoista olisi dekkaripiirin mielestä voinut saada paljon enemmänkin irti.

Kaikki olivat samaa mieltä siitä, että kirjan henkilöt olivat kiinnostavia ja hyvin rakennettuja. Erityisesti tykättiin lupsakkaasta maahanmuuttajasta, baariaan pyörittävästä Reiskasta. Myös tyylikkäästi eläköitynyt vanharouva Aino Haarala nähtiin sympaattisena henkilönä, jonka soisi esiintyvän kirjan mahdollisissa jatko-osissakin. Huoltoaseman työntekijä Vilma toi monen mielestä synkkään tarinaan hyvää mieltä. Ruopsan kasvamista lapsuuden kiusaajasta hyvää tahtovaksi aikuiseksi pidettiin yllättävänä, mutta uskottavana muutoksena. Pientä kritiikkä sai Ruopsan naisystävän Miriamin kevytkenkäisyys - toisen miehen kanssa flirttailua ei nähty realistiseksi kun oma mies on juuri dramaattisesti kadonnut.

Dekkaripiirissä keskustelimme paljon myös siitä, onko tarinan uskottavuus yleensäkään jännäreissä tärkeää. Esimerkiksi itseäni tässä kirjassa häiritsi Pohjois-Suomen paikkakuntien kuvaamisen nimettömyys, moni muu ei tähän ollut kiinnittänyt mitään huomiota. Jotain oli jäänyt vaivaamaan miten vasta savustettu lohi voi säilyä autossa pitkän ajomatkan ajan. Usean mielipide kuitenkin oli, että uskottavuus ei ole niin olennaista, jos tarina vain tempaisee mukaansa.

Ainakin uskonlahkon kuvauksen suhteen Kuoleman sukua on valitettavankin uskottava. Käsittääkseni kotimaisista uskonlahkoista esimerkiksi Kartanolaisuudessa oli vahvoja maailmanlopun odottamisen ja lasten eristämisen piirteitä. Kiuru mainitsee myös vastikään Argentiinassa paljastuneen lahkon, joka oli kaapannut katulapsia kasvattaakseen jäsenmääräänsä.

Luin tämän kirjan hyvin nopeasti. Se tempaisi otteeseensa heti ensimmäisillä sivuilla ja tarina eteni sujuvasti loppuun asti, vaikka menettikin jonkin verran jännitettään. Henkilöhahmot olivat erinomaisia ja kirjan rakenne takaumineen toimiva. Kiuru myös viljelee sopivasti kuivaa huumoria ja näin keventää kirjan rankkaa aihepiiriä. Kokonaisvaikutelma jäi kuitenkin hieman pinnalliseksi, lahkolaisuus ja Matiaksen lastenkotilapsuus eivät teemoina kehittyneet juonenkulkua avustavasta roolista suuremmiksi.

Kirjailija kertoo Matiaksen tarinan vielä joskus jatkuvan. Ilman muuta luen jatko-osankin jos ja kun se aikanaan ilmestyy.

Sain kirjan kustantamolta lahjoituksena dekkaripiiriä varten.


* * *

Tero Somppi: Leijonan varjo (Myllylahti)

Leijonan varjo on Tero Sompin kahdeksas kirja. Olen lukenut kaikki hänen aikaisemmat teoksensa lukuunottamatta novellikokoelmaa Hyvä paha maailma jonka taisin jättää puolenvälin tienoilla kesken. Somppi on mielestäni jäänyt turhan vähälle huomiolla suomalaisen jännityskirjallisuuden saralla, hänen kirjansa kestävät hyvin vertailun esimerkiksi Remeksen ja Soininvaaran jännäreiden kanssa. Pisteet Sompille myös siitä, että hän ei kirjoita vain jatko-osia samalla sapluunalla vaan kirjat erottuvat toisistaan. Hänen esikoisteoksensa Kuka murhasi Asikaisen oli hyvinkin perinteinen murhamysteeri, kun taas sitä seurannut Tuomionkonsertti oli tikittävää jännitystä tarjonnut terroristipläjäys. Parhaana Sompin kirjana pidän hänen edellistä teostaa Särkyvää, joka on taas enemmän perinteisen dekkarin puolelle kallistuva teos.

Leijonan varjo sijoittuu lähitulevaisuuden Suomeen. Äärinationalistinen Suomi-puolue on päässyt valtaan, Suomi on eronnut EU:sta ja eristäytynyt muusta maailmasta Pohjois-Korean tyyliin. Järjestystä valvoo kovalla kädellä Isänmaallinen Poliisi ja kansakunta on jakaunut useaan kastiin, ylimpänä puolueen eliitti. Tässä ympäristössä puolueen ylivaltaa karsastava rikosylikonstaapeli Pekka Gerber saa tutkittavaakseen murhatun naisen tapauksen ja murhan tutkimuksesta muodostuu valtakunnan rakenteita ja Gerberin elämää järisyttävä tapahtumasarja.

Somppi kirjoittaa, kuten myös aikaisemmissa kirjoissaan, sujuvasti ja tekstiä on helppo lukea. Mitään suuria kaunokirjallisia hienouksia ei kirjassa ole ja välillä lauserakenteet tuntuivat hieman kömpelöiltä. Juoni menee eteenpäin sopivasti rytmitettynä eikä puutuminen iske missään vaiheessa.

Suomi-puolueen Suomi on kuvattu herkullisesti. Välillä yksityiskohdat tosin lipsahtavat huumorin puolelle niin, että on hankala sanoa onko huumori tarkoituksellista vai tahatonta. Esimerkkinä tästä käyköön vaikka korttipeli Black Jack, jonka alkuperäisen nimen käyttö on Suomessa kielletty ja korvattu nimellä Valkoinen Jaska. Sompin luoma Suomi-kuva on kuitenkin sellainen, että se erottaa kirjan perusdekkareista.

Somppi kuvaa kotikaupunkiaan Helsinkiä tarkkaan ja kertoo usean ravintolan, ostoskeskuksen ja muun paikan kohtalosta yhteiskunnan muutosten jälkeen. Helsingin tarkan kuvauksen kontrastina Pohjois-Suomen kuvaus on ylimalkaista ja esimerkiksi Tornio-joen näennäinen puuttuminen ärsytti.

Sompin Helsingistä tuli mieleen Antti Tuomaisen Parantaja ja kontrolloivan yhteiskunnan kuvauksesta Emmi Itärannan Teemestarin kirja. Kirjoitustyylin puolesta Somppi vertautuu mielestäni ensisijaisesti jo aikaisemmin mainittuihin Ilkka Remekseen ja Taavi Soininvaaraan. Ei mikää hassumpi yhdistelmä siis.

Leijonan varjo piti hyvin otteessan ja on sopivasti valtavirrasta poikkeava murhadekkari. Helppoa ja viihdyttävää kesälukemista!

* * *

Antti Eronen: Operaatio: Harmageddon (Myllylahti)

Operaatio: Harmageddon on Antti Erosen kolmas kirja. Hänen esikoisteoksensa Dreamland - aavekomppania oli pelimäinen, teknologiapainoitteinen sci-fi-jännäri. Yllätyin kuitenkin itsekin kuinka paljon tuosta kirjasta tykkäsin, vaikka se tuntui jotenkin kotikutoiselta ja osittain kömpelöltä kielenkäyttönsä suhteen. Erosen toinen kirja Talvi oli kirjoittamisensa osalta jo kypsemmän oloinen ja oli - minua häirinnyttä yliluonnollista Mustamaata lukuunottamatta - ihan mukavaa dystopia-lukemista.

Tämä uusin Erosen kirja sijoittuu vuoteen 2204. Osa ihmisistä on muuttanut ulkoavaruuteen ja maailma elää suuren Romahduksen jälkeistä tiukan kontrollin ja Puolueen ylivallan alaista aikaa. Kirja kertoo Marsin siirtokunnan tapahtumista yhden päivän aikana. Marsin separatistijoukot aktivoituvat ja aloittavat itsenäisyyteen tähtäävät toimenpiteet planeettaa hallitsevia YK:n ja Puolueen joukkoja vastaan. Lyhyesti sanottuna kirja on dystooppinen sisällissotakuvaus.

Tarinaa kerrotaan kuuden eri henkilön näkökulmasta. Tämä ratkaisu on mielestäni onnistunut, joskin olisin ihan mielelläni nähnyt kirjan ensimmäisessä luvussa esiteltävän komisario Tyra Williamsin enemmän pääroolissa. Tässä hahmossa oli eniten inhimillisyyttä ja syvyyttä ja olin hiemen pettynyt että Tyra oli kuitenkin vain yksi päähenkilö viiden muun seassa. Huolimatta useista päähenkilöistä Eronen onnistuu kuljettamaan tarinaa niin, että lukeminen on helppoa eikä minulla missään vaiheessa ollut vaikeuksia pysyä juonessa mukana. Juonenkäänteet on myös rytmitetty hyvin.

Kirja alkaa kiinnostavasti ilman turhia pohjustuksia ja tempaisee suoraan mukaan toimintaan. Mutta mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän Eronen sortuu puuduttavaan selittelyyn. Kaikki varmaan tietävät työpaikalta sen henkilön, jolla on aikaa 10 minuuttia esittää asiansa, mutta hän on niin tykästynyt omaan ääneensä että puhuu tunnin olettaen että kaikki haluavat kuunnella. Erosen kirjoitustyylistä tuli välillä liian paljon mieleen tämä työpaikkojen aikavaras.

Kerronta on myös - etenkin tällaiseksi 24 tunnin tiiviiksi jännäriksi - liian tasapaksua eikä tyyli vaihdu kun näkökulmaa vaihdetaan päähenkilöstä toiseen. Vaikka kuusi päähenkilöä ovat kiitettävän erilaisia persoonallisuuksia, ei tätä hyvää lähtökohtaa hyödynnettä kerronnassa.

Parasta kirjassa on sen maalaama tulevaisuudenkuva, joka on tuoreen omaperäinen ja samalla kuitenkin pelottavan uskottava. Eronen on parhaimmillaan vihjaillessaan suuresta Romahduksesta, kuvaillessaan avaruusaluksia ja rynnäkköpukuja sekä pohtiessaan kyborgien ihmisoikeuksia. Mielikuvitukseni toi kirjailijan maalaaman maiseman usein "silmien eteen" ja tämä on aina hyvä piirre kirjassa.

Antti Eronen on nuori kirjailija (s 1989). Mahtava mielikuvitus, taitava juonen rakentaminen ja mielenkiintoinen tapa kuvata ympäristöjä ja laitteita ovat hyvä pohja mille rakentaa tulevia kirjoja. Mitä kaipaisin on enemmän persoonallisuutta kirjoittamiseen ja rohkeutta tiivistää sanomaa ja luottaa siihen, että lukijoille ei tarvitse kaikkea vääntää rautalangasta.

Ja jos yhden vinkin saa vielä antaa, niin kirjojen nimeämistä miettisin kahteen kertaan. Ensin oli Dreamland - aavekomppania ja nyt Operaatio: Harmageddon. Nämä nimet ei ainakaan minulle toimi ja ne antavat jotenkin halvan "kioskikirjallisuuden" vaikutelman kirjasta.

Sain kirjan arvostelukappaleeksi Myllylahdelta, kiitos siitä.

* *

Vesa Vanhanen: Seitsemän oikein (Myllylahti)

Dekkari Seitsemän oikein on Vesa Vanhasen esikoisteos. Kirja kertoo perinteisen murhamysteerin, joka sijoittuu ei-niin-perinteisesti vanhainkotiin. Kirjan päähenkilönä häärää rikosylikonstaapeli Konttinen yhdessä parinsa konstaapeli Mujusen kanssa.  Murhatutkinnan lisäksi käydään läpi konstaapeleiden perhe-elämää ja poliisilaitoksen työntekijöiden välisiä jännitteitä.

Tarina etenee pääsääntöisesti helppolukuisesti ja suoraviivaisesti, mutta jännitys ei missään vaiheessa pääse rakentumaan kovin tiheäksi. Välillä Vanhanen sortuu turhaan maalailuun, esimerkiksi poliisien ensimmäistä ajomatkaa vanhainkotiin kuvatessaan (s 21-22). Kirja olisi myös kaivannut tiivistämistä, muun muassa hautajaiskuvaus ja poliisien saunaillan vietosta kertova luku eivät vieneet tarinaa mitenkään eteenpäin vaan tuntuivat turhalta täytteeltä. Kuvaavaa on, että itseäni jännitti enemmän Konttisen hometalon kohtalo kuin itse murhan tutkiminen.

Kerronta kirjassa vaihtelee - välillä tarinaa on mukava lukea, välillä taas tulee tunne, että kirjailija aliarvioi lukijaa ja selittää kaiken puhki. Koko ajan mukana on myös jonkinlainen opettava sävy, joka pahimmillaan tekee kirjasta lastenkirjamaisen. (tuli mieleen ärsyttävä Miina ja Manu sarja, en tiedä miksi) Henkilöt ovat hieman liian samanlaisia - nimiään myöten. Heihin olisin kaivannut lisää särmää.

En yleensä ole kovin hanakka puuttumaan kielioppiasioihin, enkä ole niissä minkään sortin asiantuntija. Tässä kirjassa oli kuitenkin niin paljon virheitä, tai ainakin omasta mielestäni kömpelöitä lauserakenteita, että niitä tuli kirjoitettua ihan muistiin lukemisen aikana. Tässä niistä poimintoja.

• Sivu 12: Oli Terttu lopulta tullut raskaaksikin, mutta vasta täytettyään jo neljäkymmentä vuotta. Nuo vasta ja jo ei vain tuossa toimi samassa lauseessa.
• Kirjassa käytettiin välillä passiivia liikaa ja paikoissa joissa passiivin käyttäminen ei ole perusteltua.
• Välillä virkkeet olivat todella pitkiä ja sisälsivät puolenkymmentä lausetta. Tämänkaltainen teksti on raskasta lukea.
• Muutamassa kohdassa oli lyhenteet jätetty avaamatta. Mielestäni kaunokirjalliseen tekstiin ei missään tapauksessa kuulu "ns"ja "mm" vaan ne pitäisi kirjoittaa auki, ellei ole hyvää syytä jättää niitä avaamatta.
• Mutta ja että sekä joka ja mikä sanojen käyttäminen oli välillä kömpelöä. Hän näytti työn rasittamalta, mutta älykkäältä.
• Se on Pizzeria (tai Pitseria), mutta ei Pitzzeria!

Kirjailijan puolustukseksi täytyy todeta, että olin ennen tätä ahminut pari Murakamia, eli vertailukohta oli aika armoton. Mutta silti nuo kömpelyydet ja virheet välillä todella haittasivat lukemista.

Kirja parani selvästi loppua kohti ja virheet ja kömpelyydetkin bongasin enimmäkseen kirjan alkupuolelta. Tuli tunne, että loppuosa kirjasta on kirjoitettu pariin kertaan, mutta alkupuolelle samaa ei ole jaksettu tehdä.

Kaikesta kritiikistä (huh, tulipas sitä paljon...) huolimatta luin kirjan loppuun asti parissa illassa. Juoni on ihan hyvin rakennettu ja tarpeeksi omaperäinen. Seitsemän oikein on turvallinen supisuomalainen rikostarina, ja toimii varmaan monella hyvin leppoisana viihdedekkarina, etenkin jos ei ala takertua noihin kielioppiasioihin.

Sain kirjan kustantajalta arvostelukappaleeksi.

* *

Sari Kaarniranta: Miesmarras (Myllylahti)

Miesmarras on jo jonkin aikaa ollut listallani kirjoista, joista haluaisin ainakin pari ensimmäistä lukua lukea ja näin selvittää kannattaako lukemista jatkaa. Kirja päätyi nyt luettavakseni kun sain sen kustantajalta arvostelukappaleena.

En ihan tiennyt mitä kirjalta odottaa. Etukäteen tiesin että kyse on suomalaisen miehen tuntojen kuvauksesta ja tapahtumapaikkana on marraskuinen Lappi. Jotenkin olin saanut käsityksen, että tarinassa olisi kyse miesporukan pohjoisen reissusta, missä selvitellään patoumia ja parannetaan maailmaa. Miesmarras on tätäkin, mutta se olikin huomattavasti viihdyttävämpi ja hauskempi kirja kuin mitä ennakkoluuloni antoivat odottaa.

Miesmarras kertoo tarinaansa kolmen suomalaisen miehen, Vesan, Riston ja Jarin näkökulmista. Vesa on vähäpuheinen huonekalumyyjä. Risto on pedantti sosiologi ja Jari taas bodaava naistennaurattaja ja portsari. Yhteistä kaikille on parisuhteeseen liittyvät haasteet, yksi on väsynyt kaikkeen vaimoonsa liittyvään ja toinen taas elää kahden naisen loukussa. Naiset Maija, Meiju, Maya, Merja ja Kira ovat myös tarinassa vahvasti mukana, vaikka kerronta onkin sataprosenttisesti miesten (miehisestä) näkökulmasta. Henkilöitä on paljon, mutta ensisijaisesti Miesmarras on kuitenkin Vesan tarina, tarina siitä kuinka vuosikausia padotut ajatukset löytävät tiensä ulos Lapin hämärässä.

Kirjassa tapahtuu hyvin vähän ja toisaalta erittäin paljon. Yhden marraskuisen päivän aikana padot murtuvat ja pitkään puhumatta jätettyjä asioita sanotaan. Hiki haisee, alkoholia kuluu ja hengitys huuruaa.

Miesmarrasta olisi helppo kritisoida. Henkilöt, etenkin naiset, ovat sterotyyppisiä ja jossain määrin epäuskottavia. Tarina jää välillä pohdiskelemaan paikoilleen. Välillä taas ollaan lähellä suomalaisen kesäteatterin puskafarssia. Joku voisi varmaan myös ärsyyntyä kirjan vahvasta miesnäkökulmasta, ainakin jos kirjailija ei olisi nainen. Naiset nimittäin kuvataan välillä yksinkertaisiksi hössöttäjiksi, joille talkkunapuurolautaseen viereen laitettavat servetit ovat parisuhdetta tärkeämpi asia.

Mutta silti: pidin kirjasta todella paljon! Kaarniranta luo tunnelmaa aivan mahtavasti ja henkilöistä tulee tuttuja jo heti alussa. Vesaa on helppo sympata, mutta myös arvostella. Parasta kirjassa on sen karun lämmin, alleviivaamaton huumori. Pitkään aikaan en ole niin usein ääneen nauranut kirjaa lukiessani - ja sitten taas pian vakavoitunut. Kirjoittaja hallitsee hyvin huumorin ja draaman balanssin ja kirjaa lukiessa oli usein hykerryttävä olo. Myös käytetty kieli on enimmäkseen tuoretta eikä toistele vanhoja klisheitä.

Pussilakanoiden valtavat unikot painavat rintalastaa ja salpaavat hengityksen. Maija ottaa aina omat pussilakanat ja täkit mukaansa. Maija ottaa aina koko kodin mukaansa.

* * * *

Niina With: Taisit narrata, Stella (Myllylahti)

Heti alkuun tiedoksi, että kirjan kirjoittaja on lähisukulaiseni, ja sain kirjan häneltä lahjaksi. Arviointi on siis pakostakin normaalia subjektiivisempi.

Taisit narrata, Stella on chick lit henkinen romaani. Wikipedia määrittelee chick litin näin: "Chick lit tarkoittaa kaunokirjallisuutta, joka käsittelee modernin naisen elämän ongelmia humoristisesti ja kevyesti." ja "Lukijasta riippuen jotkut sisällyttävät chick litiin lähes kaikki teokset nuorehkon naisen itsensä etsimisestä arkipäiväisiin perhekuvauksiin. Joillekin chick lit taas merkitsee lähinnä miehen metsästyksestä kertovaa hömppää." En usko nelikymppisenä perheenisänä kuuluvani chick lit kirjojen ensisijaiseen kohdeyleisöön, mutta kaikkeahan kannattaa kokeilla ja tartuin kirjaan avoimen mielin.

Kirja kertoo Stellasta, 28-vuotiaasta Helsingissä asuvasta sinkkunaisesta, joka työskentelee assistenttina IT-firmassa. Stella yrittää epätoivoisesti löytää itselleen suurta rakkautta ja onnistuu samalla saattamaan itsensä noloihin tilanteisiin sekä töissä että miesystäväkandidaattiensa keskuudessa.

Kirjaa lukiessa ei voi olla huomaamatta Bridget Jones yhtäläisyyksiä. Stellalla ja Bridgetillä on paljon samoja piirteitä, etenkin taito saada näennäisen pienestä valkoisesta valheesta aikaan suuri soppa. Mutta kyseessä ei missään tapauksessa ole mikään Bridget Jones kopio vaan mukavasti aidon suomalainen versio chick litistä. Chick lit:ä tämä kirja tosiaan on hyvin puhtaasti (ainakin mikäli olen tyylilajin oikein ymmärtänyt), merkkivaatteiden nimien luettelemisesta shoppailuun ja shamppanjan juomiseen.

Välillä kirja tuntui lähes nuortenkirjalta, se on hyvin kiltti ja tämän voisi hyvin antaa perheen teini-ikäisten luettavaksi. Esimerkiksi Stellan romanssikartat tuovat mieleen teinilehdet. Joissain kohdin, esimerkkinä Dubain reissu, tarina meni omaan makuuni vähän överiksi ja epäuskottavaksi. With kirjoittaa kuitenkin koko ajan sujuvasti ja eteenpäin vievästi eikä sorru turhaan maalailuun. Turhia hienouksia ei kirjan rakenteessa ole, vaan tarina etenee koko ajan Stellan näkökulmasta kronologisesti.

Tarina on täynnä hauskoja kommelluksia ja sutkauksia. En tainnut ihan ääneen nauraa kertaakaan, mutta suu vääntyi virneeseen usein. Itsellä kirjan hauskuutta varmaan verotti jonkin verran se, että kirjalijan hyvin tuntevana osa vitseistä oli minulle ennestään tuttuja. Toisaalta oli myös mukava lukea kirjaa "sisäpiiriläisenä" ja bongata viittauksia oikean elämän paikkoihin, ihmisiin ja tapahtumiin.

Taisit narrata, Stella on helppolukuinen, hyvän maun jättävä kirja. Se on aidosti  miehen metsätyksestä kertovaa hömppää (suora lainaus wikipediasta) eikä yritäkään olla syvällisempi, ja hyvä niin! Luin kirjan läpi lähes yhdeltä istumalta eli selvästikin tarina tempaisi mukaansa myös keski-ikää lähestyvän äijän. Voisin hyvin kuvitella että varsinaisessa kohderyhmässään kirja saa hyvän vastaanoton, etenkin kun suomalaista chick lit:ä ei juurikaan ole aikaisemmin kirjoitettu.

Hatunnosto myös siitä, että joku vielä uskaltaa kirjoittaa kevyttä, helppolukuista ja viihdyttävää kirjallisuutta. Rankkoja kasvukertomuksia ja raakoja murhien kuvauksia löytyy hyllyistä kyllä paljon. Kaikilla kirjoilla ei tarvitse olla syvällistä sanomaa vaan joskus tehtäväksi riittää hyvin, että kirja viihdyttää lukijaansa muutaman tunnin ajan. Tämän tehtävän Taisit narrata, Stella täyttää hienosti.

Ja loppuhuomautuksena kirjailijalle: ainakaan yksikään minun käyttämäni automaattikorjaus ei muuta sanaa speksit sanaksi seksiä. :)

* * *

Torsten Pettersson: Aakkosmurhaaja (Myllylahti)

Torsten Pettersson on suomenruotsalainen kirjallisuuden professori. Hän on kirjoittanut ja häneltä on julkaistu sekä tieteellisiä julkaisuja, runoja että jännityskirjallisuutta. Pettersson kirjoittaa ruotsiksi ja Aakkosmurhaaja on tietääkseni hänen ensimmäinen suomeksi käännetty teoksensa. Kirja on myös avausosa sarjaan jossa pääosassa on poliisi Harald Lindmark, ja sen käännösoikeudet on myyty useisiin maihin.

Aakkosmurhaajan alussa vastikään leskeksi jäänyt Lindmark ryhtyy tutkimaan raa'asti murhatun ja häpäistyn nuoren naisen murhaa. Naisen vatsaan on puukolla kaiverrettu A-kirjain, josta kirjan suomenkielinen nimi. Ruotsinkielisestä nimestä Ge mig mina ögon voi kielitaitoiset päätellä mitä muuta ruumille on tehty. Murha ei jää ainoaksi ja mahdollisen sarjamurhaajan jahti käynnistyy kuvitteellisessa Koskikallion kaupungissa.

Ensimmäisten sivujen lukemisen jälkeen oli hassu (positiivisessa mielessä) tunne kun kirjoittamistyylistä ja tunnelmasta tuli mieleen länsinaapurimme kovat nimet Mankell ja Nesser, mutta tarinan tapahtumapaikka oli kuitenkin Suomi. Myös se, että kirjan on suomentanut Mankelliakin kääntänyt Kari Koski, selittää varmaan osaltaan tätä mielikuvaa.

Mutta sitten - muutamien kymmenien sivujen jälkeen Pettersson yllättää ja muuttaa kertomista uuteen suuntaan. Hän heittää lukijan eteen todisteita, kirjeitä ja nauhoitepurkuja yksi toisensa perään. Tuli semmoinen fiilis kuin olisi törmännyt vanhan rikostarinan dokumentit sisältävään pölyiseen ja nurkista repsottavaan pahvilaatikkoon ja alkanut sieltä lukemaan papereita yksi kerrallaan, lähes sattumanvaraisessa järjestyksessä. Tälläinen rakenne erottaa Aakkosmurhaajan hienosti valtavirtajännäreistä ja saa lukijan skarppaamaan, tuntuu vähän kuin rikoksen ratkaiseminen olisi osaksi omalla vastuulla.

Tähtiä pudottaa pari asiaa. Kirjan lukuisat kirjeet tuovat mukavaa vaihtelua, mutta etenkin Nadjan kertomus on mielestäni liian pitkä ja katkaisee jännitystä liikaa. Tämä häiritsi myös sen takia, että luku on kirjoitettu tahallaan  kömpelöllä kielellä. Toimii tehokeinona, mutta on liikaa kymmenien sivujen mittaisena.

Toinen kirjan ongelma on juoni. Se oli ainakin minulle liian epäuskottava. Pettersson kirjoittaa itseään nurkkaan ja loppuratkaisu on sitten väkisinkin pieni anti-kliimaksi. Tuli sellainen tunne kuin olisi nähnyt aivan mahtavan taikatempun televisiosta ja sitten kuulisi että temppu on tehty kameratrikkien avulla.

Mutta näistä puutteista huolimatta suosittelen erittäin lämpimästi Aakkomurhaajaa kaikille skandinaavisen dekkarikirjallisuuden ystäville. Kirja on hyvin kirjoitettu ja suomennettu, virkistävän erilainen ja piti otteessaan loppuun asti.

* * *

Johanna Tuomola: Minkä taakseen jättää (Myllylahti)

Sain Johanna Tuomolan uusimman dekkarin luettavakseni jo sen käsikirjoitusvaiheessa kustantamolta, jonka pääomistajat ovat minulle tuttuja. Olen siis jossain määrin jäävi arvioimaan tätä kirjaa, mutta lupaan olla mahdollisimman objektiivinen. Lisäksi on hyvä mainita että arvostelu on tehty käsikirjoituksen pohjalta. Lopullisessa kirjassa on todennäköisesti pieniä muutoksia käsikirjoitukseen verrattuna.

Minkä taakseen jättää on Tuomolan neljäs Noora Nurkka sarjan kirja. Samalla se on mielestäni myös sarjan paras kirja, edellisten kirjojen ongelmia on hyvin tähän korjattu. Kritision kirjasarjan edellisen osan Petoksen anatomian arvostelussani välillä liian imelää ja särmätöntä ihmissuhdekuvausta ja pitkitettyä loppuratkaisua. Nyt romaanin henkilöihin on tullut särmää selvästi lisää ja Noorastakin paljastuu uusia puolia kun hän käy edellisen kirjan traumaattisia tapahtumia läpi terapeuttinsa kanssa. Vaihtelua toi myös Nooran työkavereiden vaihtuminen. Etenkin Nooran uusi työpari, somalialaistaustainen Abdi Kahir, tuo oman lisävivahteensa tarinaan.

Tarina alkaa vuosi aikaisemmin tapahtuneella nuorten tyttöjen humalahakuisella illanvietolla. Jo tämä avausluku koukuttaa hyvin mukaan tarinaan ja tekee mieli lukea lisää. Nykyaikaan siirryttäessä Noora palaa tuoreen aviomiehensä ja entisen työparinsa Marion kanssa häämatkalta. Noora tempaistaan pian mukaan raiskaustutkintaan. Rikokset seuraavat toisiaan ja poliisi tuntuu koko ajan olevan syyllistä askeleen tai kaksi jäljessä.

Tähän väliin nyt kritiikkiä että tulee se luvattu objektiivisuus mukaan. Nooran tyttärestä ja Nooran isästä sekä hänen elämänkumppanistaan kerrottavat asiat ovat pyörineet paikallaan parin viimeisen kirjan ajan. Tulee olo että tämän saman olen lukenut aikaisemminkin vain vähän eri lailla muotoiltuna. Jotain uutta peräänkuuluttaisin sille rintamalle. Onneksi tässä uudessa dekkarissa kovin suurta sivumäärää ei kotijoukkojen asioilla ole käytetty. Toisaalta Nooran uudesta työparista Abdi Kahirista olisi voinut ottaa vähän enemmän irti, nyt hän jäi hieman ohueksi hahmoksi mielenkiintoisesta lähtöasetelmasta huolimatta.

Minkä taakseen jättää kuljettaa rinnakkain kolmea eri kerrontakulmaa. Tapahtumia kerrotaan Nooran, Tiihosen perheen ja salaperäisen minä-muodossa kirjoitetun henkilön näkövinkkeleistä. Tämä toimii hyvin ja pitää jännitettä yllä etenkin tarinat ovat tarpeeksi erilaisia eikä niiden väliset yhteydet paljastu liian aikaisin. Edellisiä Tuomolan kirjoja on leimannut väkivallan vähäisyys. Nyt väkivaltaa on jonkin verran enemmän, mutta sitä on kuitenkin edelleen selvästi vähemmän kuin keskivertodekkarissa. Tätä kirjaa on helppo suositella kaikille perinteisen dekkarin ystäville, mutta etenkin Leena Lehtolaisen Maria Kallio sarjasta tykänneet ovat varmasti Noora Nurkan kanssa kuin kotonaan. Mukavaa, koukuttavaa ja sopivasti erilaista luettavaa!

* * *

Johanna Tuomola: Petoksen anatomia (Myllylahti)

Petoksen anatomia on kolmas osa Johanna Tuomolan Noora Nurkka sarjaa. Nurkka on nuorehko naispoliisi joka kirjasarjan ensimmäisessä osassa muuttaa Helsingistä KRP:n palveluksesta pikkukaupunkiin paikallispoliisin rikoskonstaapeliksi. Nurkka on poliisin työnsä ohella yksinhuoltaja ja asuu lastensa kanssa isänsä ja tämän elämänkumppanin kanssa vanhalla maatilalla.

Petoksen anatomiassa tarina saa alkunsa kun Jukka Peura - aviomies, tuleva isä ja paikallinen liikemies - katoaa Ruotsin laivalta. Noora Nurkka kollegoineen alkaa selvittää katoamista ja pian selviää että tapaus ei ole niin yksinkertainen kuin aluksi näyttää. Kirjan kuluessa tapausta selvitellään samalla kun seurataan Nooran ja hänen kollegansa Mario Turusen romanssin syventymistä sekä ihmetellään rikoskomisario Pentti Litjan ja hänen vaimonsa suhteen ongelmia.

Tuomolan kirjoissa väkivaltaa on hyvin vähän, rikokset ovat pienimuotoisia ja kerronta muutenkin leppoisaa. Suurimman osan kirjaa tämän toimii hyvin, mutta välillä tulee vähän sellainen harlekiini-fiilis kun ihmissuhdeasioita vatvotaan turhan pitkään ja etenkin Nooran ja Marion suhteen kehittyminen on välillä jo ällöttävän imelää luettavaa.  Tuomola myös venyttää kirjan loppuratkaisua mielestäni turhaan, jännite särkyy kun tuntuu että kirjailija ei millään haluaisi lopettaa tarinaansa.

Petoksen anatomia on helppolukuinen, "harmiton" dekkari joka pääosin on sujuvasti ja kiinnostavasti kirjoitettu. Pientä hiomattomuuden makua kerronnassa edelleen on, mutta potentiaalia hyviin seuraaviin kirjoihin löytyy paljon kunhan tarinaa vähän tiivistää ja ihmissuhdekerrontaan lisää vähän särmää. Lisäpisteitä ilman muuta tulee siitä että joku vielä kirjoittaa dekkareita missä ei millään lailla mässäillä väkivallalla. Tuli mieleen että Petoksen anatomiasta ei millään saisi hyvää kokoillan elokuvaa, mutta se toimisi mainiosti alkuillan tv-sarjan käsikirjoituksena. 

Loppuun vielä täytyy mainita tämä: Itseäni vaivasi kirjan alussa Toyota Prius henkilöauton ylenpalttinen mainostaminen ja kehuminen. Jos kyseessä olisi elokuva olisin ollut varma että kyseessä on product placement.

* * *