Aikamatkailua

Tuntuu siltä, että aikamatkailu on viime aikoina ollut enemmän esillä kuin pitkään - no, siis - aikaan. En tiedä onko tämä vain oma kokemukseni, vai onko aikamatkailuaihe kirjallisuuden ja esittävän taiteen puolella lisännyt suosiotaan. Itselläni aikamatkailu on ollut luku- ja katselukokemuksissa hyvin edustettuna syksyn aikana.

Kingin järkälemäinen 22.11.63 oli lukulistallani pitkään ja nyt sen viimein luin. Heti sen perään käsissäni oli Mikko Koirasen nuortenromaani Nauhoitettava ennen käyttöä. Ja niin vaan nyt huomaan koukuttuneeni Netflixin Umbrella Academy sarjaan. Tieteellisempää pohjaa ajan käsitteeseen toi pari kuukautta sitten lukemani Carlo Rovellin Ajan luonne.

Varoitus: Teksti sisältää pieniä juonipaljastuksia.

Ajassa matkustamiseen on aina syynsä. Kingin päähenkilö opettaja Jake Epping matkustaa ajassa 53 vuotta taaksepäin estääkseen Kennedyn salamurhan. Koirasen kirjassa 16-vuotias Miro matkustaa omaa syntymäänsä edeltäviin aikoihin selvittääkseen biologisen isänsä henkilöllisyyden. Umbrella Academyssä panokset ovat suuren budjetin supersankarisarjalle sopivat - aikamatkailun avulla pitäisi pelastaa maailma.

Aikamatkailuun on myös paikkansa. Jake hyppää 1950-60 luvun Amerikkaan. King kuvaa hienosti amerikkalaisen unelman, suurien autojen ja yhteisöllisten pikkukaupunkien ristiriitaa yhä hyväksytyn rasismin, vaietun perheväkivallan ja pelkoja aiheuttavan suurvaltapolitiikan kanssa. Koirasen kirjan tapahtumat sijoittuvat Ouluun. Lukiessani huomasin kuinka vähän olen Ouluun sijoittuvia tarinoita lukenut. Lukuelämykseen toi ihanaa lisävärettä tuttujen paikkojen kuvailu. Vanhan lähikauppani, Kalliotien Valintatalon, maininta toi muistoja mieleen. Sateenvarjoakatemian supersankarit seikkailevat kuvitteellisessa suurkaupungissa, jossa näennäisen normaali elämä sekoittuu supervoimiin ja yliluonnollisiin ilmiöihin.

Aikamatkailuun tarvitaan myös keino. Vanhoissa aikamatkatarinoissa se oli yleensä aina joku (hullun) professorin rakentama monimutkaisen näköinen laite - tai auto - joka rätisi ja paukkui ja tärisi kun sen sisälle asetettu aikamatkaaja astui kyytiin ja laite käynnistettiin. Tähän kliseeseen ei ole yhdessäkään näistä  kolmesta teoksesta sorruttu. Jake pääsee 1950-luvun loppuun astumalla grillivaunun varastosta löytyviä näkymättömiä portaita. Miro matkailee videonauhan, -kameran ja -soittimen avustuksella. Netflixin sarjassa yksi supersankari osaa aikamatkailun ihan itse, muut joutuvat turvautumaan salkkuun.

Tietyt teemat toistuvat näissä(kin) aikamatkatarinoissa. Perhosefekti terminä alkaa olla loppuun kaluttu. Isoisäparadoksiin on hankala löytää enää uutta kulmaa. Omaan näppäryyteen kompastuminen ja kerronnan muuttuminen korniksi on suuri riski. Nämä kolme selvittävät kuitenkin karikot hyvin ja onnistuvat kaikki pitämään aikamatkailun vain tarinan osana, ei tarinan keskipisteenä.

King oli taas niin King kuin olla voi.  Kirjailija rakastaa venyttää kerrontaa ja maalailla Amerikan pikkukaupunkikuvauksia välillä kyllästymiseen asti. Hän onnistuu kuitenkin tekemään Jakesta oikean ihmisen, joka tulee lukijaa lähelle. Täytyy myöntää, että lopussa tuli kyyneleet silmiin. Aikamatkailu on kirjassa yllättävänkin paljon sivuosassa, Jaken viiden vuoden menneisyysvierailu sisältää hyvin vähän esimerkiksi "tulen tulevaisuudesta, tiedän kaikkea jännää" -aspektia.

Nauhoitettava ennen käyttöä on Koirasen esikoiskirja ja luokiteltu nuortenromaaniksi. Koiranen kirjoittaa sujuvasti, tarinassa ei ole suvantopaikkoja. Aikamatkustamisen paradokseihin on mukavasti otettu omaa kulmaa syy-seuraussuhteita kääntelemällä. Miron teinimurheet sopivat mukaan hyvin. Näin aikuislukijana olisin kaivannut pientä särmää lisää, nyt kaikki tapahtui vähän turhan mutkattomasti ja ilman suurta draamaa Hollywood-loppua myöten. Voin kuvitella että kohderyhmälleen kirja toimii oikein hyvin ja tuo uudenlaista ilmettä tähän genreen. 

Umbrella Academyä olen katsonut vasta puoleen väliin (5/10 jaksoa). Sarja on hyvin tehty ja koukuttaa todella vahvasti. Supersankarit ovat nykytyyliin sopivan heikkoja erityiskyvyistään huolimatta. Ei mikään elämää suurempi katseluelämys, mutta mainiota viihdettä sen jälkeen kun työpäivän ja kotihommien jälkeen kellahtaa sohvalle.

Jos hyppäisin ajassa pari kuukautta taaksepäin, käyttäisin edelleen aikaani näihin tarinoihin. Viihdyttäviä ja hyvin tehtyjä kaikki.

Stephen King: Tukikohta 1 (Book Studio)

Olen jostain syystä aina suhtautunut Kingiin hieman varauksella, hänen suuresta suosiostaan huolimatta - tai siitä johtuen. Kuvun alla oli kuitenkin positiivinen yllätys ja silloin päätin että jossain välissä etsin käsiini Tukikohdan. Tukikohta siksi, että sen perusjuoni dystopiakuvauksineen tuntui aihealueelta, joka minua todennäköisesti kiinnostaisi. Lisäksi olin lukenut siitä ylistäviä arvioita.

Tukikohta on todenäköisesti yksi ensimmäisistä dystopiakuvauksista joissa maailman väkiluku alkaa irtipäässeen epidemian seurauksena harvenemaan kovaa kyytiä. Myöhemminhän tästä samasta aiheesta on tehty suuri määrä eri versioita, kirjoista elokuviin ja tietokonepeleihin. Yhden lisäulottuvuuden lukemiseen lisää toi se, että pelailin uudehkoa Last of Us konsolipeliä samoina päivinä kuin luin Tukikohtaa. Kummassakin juonen perusainekset ovat samat, irtipäässyt biologinen uhka (virus/bakteeri) tappaa talossa ja puutarhassa ja sen seurauksena maailma muuttuu väkivaltaiseksi poliisivaltioksi. Tässä mielessä hatunnosto Kingille, hän on todellakin ollut edelläkävijä tässä genressä ja kirja varmasti olisi iskenyt vahvemmin jos en olisi jo tutustunut useaan muunnelmaan samasta aiheesta.

Kirja kertoo siis maailmasta (tai oikeastaa vain Yhdysvalloista), missä tappava virus saa nopeassa tahdissa nykyisen sivilisaation romahtamaan. Vain hyvin pieni osa ihmisistä on immuuneja taudille, ja King kertoo tarinaa näiden ihmisten kokemusten kautta. Osa ihmiskohtaloista oli hyvinkin kiinnostavia, kuten kuuromykkä Nick. Sitten taas erimerkiksi sekopäisen roskismiehen tarina tuntui oudon irralliselta.

Tukikohdan suomennettu laitos on "lyhentämätön ja täydellinen". King avaa alkusanoissa mukavasti tämän version taustoja ja kertoo kuinka alkuperäisestä teoksesta oli karsittu suuri määrä tekstiä pois kustannusyhtiön vaatimuksesta. Mutta, mutta... lukiessa tuli välillä kyllä mieleen, että kustannusyhtiöllä on ollut pointtinsa. King jää välillä maailailemaan ja jaarittelemaan liikaa ja itselleni olisi kyllä tiiviimpi ja lyhyempi version kirjasta kelvannut.

Olisin kovasti halunnut tykätä tästä kirjasta - ja rientää etsimään jostain kakkososaa. Mutta valitettavasti Tukikohta oli liian useassa kohdassa tylsä ja yllätyksetön. Eivätkä ihmiskohtalotkaan jaksaneet kuin paikoitellen kiinnostaa. Kirjan loppuun lukeminen vaati ponnistuksia kun tuntui että tarina polki liikaa paikoillaan. Tiedän että Tukikohta on monella elämää suurempien jännäreiden joukossa. Minulle ei vaan Kingin tyyli tunnu iskevän.

* *

Kesken jääneitä

Arvosteluja tähän blogiini on viime aikoina ilmestynyt aika harvaan tahtiin. Yksi syy on työkiireet, mutta eniten asiaan on vaikuttanut se, että olen jättänyt useita kirjoja kesken viimeisten viikojen aikana. Tämä tuntuu vähän huolestuttavalta, etenkin kun kirjat eivät ole mitenkään huonoja olleet, mutta eivät vain ole minulle toimineet enkä ole jaksanut väkisellä lukea. Tässä kuitenkin lyhyitä kommentteja näistä kesken jääneistä teoksista.

William Gibson: Neurovelho (WSOY)

Pidän itseäni jonkin sortin sci-fin ystävänä. Siksipä päätin paikata yleissivistykseni aukkoja lukemalla yhden tieteiskirjallisuuden ehdottomista klassikoista, Gibsonin Neurovelhon. Ja nyt hävettää tunnustaa että kirja jäi kesken kun olin lukenut siitä noin kolmasosan. Jotenkin kirja vain tuntui tylsältä ja tuli tunne että tämä on luettu aikaisemminkin. Olisiko niin, että Neurovelho on antanut niin paljon vaikutteita kirjoihin ja elokuviin, että sen viehätys karisee kun sen lukee liian myöhään? Siinä missä esimerkiksi Orwellin 1984 on mielestäni kestänyt hyvin aikaa, tuntui Neurovelho auttamattoman 80-lukulaiselta. Tällä kritiikillä menetän nyt todennäkäisesti kaiken uskottavuuteni sci-fin arvioijana, mutta Neurovelho todellakin oli minulle puuduttavaa luettavaa enkä siitä jaksanut innostua.

Hannu Rajaniemi: Fraktaaliruhtinas (Gummerus)

Fraktaaliruhtinas on jatko-osa Kvanttivarkaalle, jolle annoin viisi tähteä ja joka on yksi hienoimmista sci-fi lukuelämyksistäni. Odotin siis innolla Fraktaaliruhtinaan ilmestymistä ja aloin sitä suurin odotuksin ahmimaan. Kvanttivaras oli aluksi todella haastavaa luettavaa ja kirjaan piti todella paljon keskittyä että pysyi kärryillä. Oletin että tämän jatko-osa olisi jollain lailla helpommin lähestyttävä kun on ensimmäisen osan ajatuksella lukenut. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan Fraktaaliruhtinas laittoi aivonystyrät vähintään yhtä koville ja lukeminen edistyi hitaasti. Tykkäsin kuitenkin edelleen  Rajaniemen intensiivisestä kirjoitustyylistä ja kirjan maisemat ja tapahtumat alkoivat mukavasti pyöriä mielessä lukemisen jälkeen. Mutta sitten vain reilun sadan sivun jälkeen loppuivat voimat ja alkoi tekemään mieli jotain selvästi kevyempää luettavaa. Ehkä syynä oli kirjan lukeminen liian kiireisenä. Luulen, että palaan tähän vielä myöhemmin ja annan Fraktaaliruhtinaalle uuden mahdollisuuden. Kirja on hyvä, nyt vain en löytänyt oikeaa mielentilaa sen sulattamiseen. Kesäinen laiturinnokka voisi olla tälle parempi lukupaikka kuin stressaavan työmatkan lyhyt lento.

Stephen King: Pimeä yö, tähdetön taivas (Tammi)

Tämä Kingin neljän novellin kokoelma on saanut paljon positiivisia arvioita ja otin sen eräänlaiseksi välipalalukemiseksi. Joskus on vain mukava ahmia lyhyt novelli yhdeltä istumalta. Odotin Kingimäisiä hyvin kerrottuja tarinoita joissa on ovelia juonenkäänteitä,  miettimään laittavia ihmiskohtaloita ja ehkä ripaus yönpimeää kauhua. Luin novelleista kaksi ensimmäistä ja sen jälkeen jätin tämän(kin) kesken.

Ensimmäinen tarina sijoittuu nimensä mukaisesti vuoteen 1922 ja kertoo maanviljelijästä, hänen vaimostaan ja pojastaan. Perhe elää maatilallaan näennäisen onnellisena mutta sitten tilanne kiristyy ja tapahtumat karkaavat käsistä. Novellin suurin ongelma on sen pituus, 125 sivua. Juoni raahustaa samaa rataa koko ajan eikä millään kanna koko tarinan ajan. Odotin koko ajan että johdanto päättyy ja päästään itse asiaan. Mutta loppujen lopuksi koko tarina oli yhtä suurta johdantoa ilman suuria tunnetilan muutoksia suuntaan tai toiseen. King toki kirjoittaa hyvin ja sujuvasti ja sinällään novellia oli miellyttävää lukea.

Toinen tarina on nimeltään Iso Kuski. Se kertoo jossain määrin klassisen kostotarinan missä väkivallan kohteeksi joutunut ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Tarina etenee vauhdikaammin ja mukaansatempaavammin kuin 1922, mutta taas kerran olisin odottanut enemmän Kingiltä. Tapahtumat ovat ennalta-arvattavia ja kertomisessa on alleviivauksen makua. En myöskään lämmennyt sille, että päähenkilön ajatukset tuotiin lukijan tietoon laittamalla hänet juttelemaan yksikseen kissansa ja navigaattorinsa (kyllä!) kanssa. King pystyy parempaan ja nyt kerronassa oli semmoinen "kepeän ja helpon kesäjatkiksen" maku.

Stephen King: Kuvun alla (Tammi)

Kuvun alla on Stephen Kingin järkälemäinen (yli 1100 sivua) sekoitus sci-fiä, jännitystä, ihmissuhdedraamaa ja pientä määrää kauhua. Kirja on ilmestynyt vuonna 2009, mutta King on aloittanut sen kirjoittamisen jo vuonna 1976. Pitkään on tarinaa siis kypsytelty ja Kingin jälkisanojen mukaan myös lyhennetty.

Kuvun alla kirjan lähtökohta on hyvinkin absurdi. Pienen amerikkalaisen kaupungin ympärille ilmestyy yht'äkkiä läpinäkyvä, särkymätön kupu. Kaupunkilaiset eristyvät kuvun sisään ja sivu sivulta elämä kuvun alla muuttuu hankalammaksi, ahdistavammaksi ja pelottavammaksi. Positiivisena yllätyksenä itse kupu tarjoaa vain kehyksen tarinalle, muita sci-fi elementtejä ei ihan loppua lukuunottamatta juurikaan ole ja suurimman osan ajasta kirja kuvaa ihmisten käyttäytymisen muuttumista suljetussa tilassa. Myös vierastamani kingmäiset yliluonnolliset kauhuelementit loistavat lähes kokonaan poissaolollaan.

Kirjassa on muutamia päähenkilöitä joiden kautta tapahtumia ensi sijaisesti kuvataan. Monessa kohtaa shown varastaa Big Jim Rennie, kapunginvaltuuston jäsen joka käytännössä kontrolloi kaupungin tapahtumia. Toisena selkeänä päähenkilönä voidaan pitää Dale "Barbie" Barbaraa, joka on paikallisen lounaspaikan kokki, mutta myös ex armeijan upseeri. Näiden lisäksi kirjassa on useita säännöllisesti käytettäviä henkilöitä ja niinpä kirjan alussa oleva reilun kuudenkymmenen henkilön listaus onkin etenkin lukemisen alkupuolella hyväksi avuksi. Dale Barbarasta itselleni tuli hyvin pian mieleen Lee Childin Jack Reacher ja hymy tulikin naamalle kun King kirjan puolen välin tienoilla osoitti kunnoitusta Childin suuntaan viittaamalla suoraan Jack Reacheriin.

Itselleni nämä tiiliskiviromaanit sopivat yleensä hyvin eikä Kuvun alla tehnyt poikkeusta. Tarina imaisi hyvin mukaansa ja kirjaa oli hankala laskea käsistä. Lähinnä kirjan pituuden ansiosta henkilöt tulivat mukavan tutuiksi ja tarinaan todellakin uppoutui. Kirjan loppumaku oli kuitenkin vain sellainen "no, olipa ihan ok kirja". King kirjoittaa sujuvasti, henkilöt on hyvin kuvattu ja tarina etenee muutamaa suvantokohtaa lukuunottamatta hyvin, mutta mikään elämää suurempi kirja ei kuitenkaan ole kyseessä. Välillä myös tuntui että tapahtumien kärjistyminen vietiin liian nopeasti liian pitkälle ja väkivaltaiset juonenkäänteet olivat vähän itsetarkoituksellisia.

En ole Kingiä juuri ollenkaan aikaisemmin lukenut, joitain kirjoja olen aloittanut mutta jättänyt kesken. Kuvun alla oli sen verran mukava lukukokemus että ajattelin ottaa syksyn aikana "työn alle" Kingin yhden pääteoksen, Tukikohdan, jolla pituutta taitaa olla vieläkin enemmän kuin tässä Kupu-kirjassa.

* * *