Talvella luettuja

Blogia en ole viime kuukausina jaksanut kirjoittaa, mutta jonkin verran kirjoja olen kyllä lukenut. Aikanaan lupasin itselleni etten aloita uutta kirjaa ennenkuin olen blogannut edellisestä. Nyt olen omista säännöistäni lipsunut, mutta aina on vähän mieltä kaihertanut kun on arvio jäänyt kirjoittamatta.

Päätinkin nyt kasata rästissä olevat arviot tähän yhteen postaukseen. Jokaisesta kirjasta on viiden pointin pika-arvio ja juonen avaamiset jätin kokonaan pois.

Kun arviointeja tähän kasasin niin huomasin yhden tylsän seikan. Kaikki lukemani kirjat olivat kirjailijoilta, joilta olen laskujeni mukaan lukenut paria poikkeusta lukuun ottamatta kaikki heiltä ilmestyneet (ja suomennetut) kirjat. Lisäksi kaikki kirjat ovat joko suomalaisen tai ruotsalaisen kirjailijan kirjoittamia. Pientä kaavoihin kangistumista on siis havaittavissa, täytynee ottaa asiaksi lukea välillä jotain ihan uutta.

Mikko-Pekka Heikkinen: Poromafia (Johnny Kniga)

• Kummisetä kohtaa poronhoidon paikoitellen herkullisella tavalla.
• Moottorikelkkajengi Ahma SC:n presidentin salaisen aseen arvuuttelu toi hyvää jännitettä.  
• Huumori ei ollut niin vaivatonta ja iskevää kuin Jääräpäässä vaikka mainio avausluku muuta lupasi.
• Vähän meinasi loppupuolella lukuväsymys iskeä kun tarina junnasi välillä omaan makuuni liikaa paikallaan.
• Heikkisen kirjoitustyyli on ihanan tunnistettava ja valtavirrasta erottuva.

Risto Isomäki: Haudattu uhka (Tammi)

• Tämä on Isomäen selvästi toimintapainoitteisin kirja tähän mennessä, välillä jopa luonnonsuojeluviesti tallataan rymistelyn jalkoihin.
• Merelle sijoittuvat kohtaukset olivat taas kerran intensiivisiä.
• Lopun teurastus - jota kovasti yritetään oikeuttaa - oli tympeä ja Lauri Nurmi Jack Bauerina korni.
• Alku tempaisi mukaansa ja vakavan terrori-iskun kohteeksi joutunut Suomi oli pelottavan realistisen oloinen.
• Pidän aikaisemmista Isomäen kirjoista selvästi enemmän.

Lars Kepler: Vainooja (Tammi)

• Vainooja on liukuhihnalta tuotetun oloinen, mutta tiukasti otteessaan pitävä jännäri.
• Jotenkin nämä "sarjamurhaaja murhaa tosi - siis tosi tosi - raa'asti ja jättää jostain ihmeen syystä tahallaan arvoituksellisia vinkkejä poliisille" on niin nähty.
• Joona Linna oli heikkouksineen kirjan parasta antia.
• Loppuratkaisu oli tarpeeksi yllätyksellinen jotta kirja kannattaa lukea oppuun asti.
• YouTube kikkailu oli loppujen lopuksi aika päälleliimatun oloinen eikä tuonut mitään uutta genreen. 

Henning Mankell: Ruotsalaiset saappaat (Otava)

• Vaikka tämä on jatkoa Italialaisille kengille, väitän, että Mankellin kirja Syvyys on lähimpänä tätä tunnelmaltaan.
• Mankell on mestari kirjoittamaan koukuttavasti vähistä aineksista, pieni on suurta.
• Maailma saaressa asuvan ja vanhuutta elävän ja pelkäävän miehen näkövinkkelistä oli yhtäaikaa kaunis, kiinnostava ja surullinen.
• Tyttären huumeongelmat ja saaren tulipalot toivat juuri sopivasti särmää tarinaan.
• Jälkimaku tarinasta on viipyilevä, hymyilevän surumielinen.

Håkan Nesser: Carmine Streetin sokeat (Tammi)

• Vaikka kirjan punaisena lankana on lapsen katoaminen, luin sitä kuitenkin parisuhteen kasvutarinana´.
• Samoin kuin Mankellin kirjassa - pieni on kaunista. Tapahtumista ei tehdä liian isoja, toimintaa on vain juuri sen verran kuin tarvitaan.
• Lukemisen aikana teki mieli muuttaa New Yorkiin.
• Takaumien käyttäminen toimi hyvin.
• Mukava kirja, vähän enemmän särmää olisi nostanut tämän Nesserin parhaiden joukkoon.

Tero Somppi: Raivo (Myllylahti)

• Hyvä omaperäinen aihe, kumma ettei liikenneraivosta ole tehty enempää kirjoja.
• Somppi kirjoittaa taas sujuvasti etenevää tekstiä, jota on kiva lukea.
• Juoni oli loppujen lopuksi jotenkin pliisu ja yllätyksetön, varmaan senkin takia että syyllinen ei oikein herättänyt tunteita.
• Päähenkilö rikospoliisi Ari Mannerin yksityiselämä oli hyvin kuvattua ja kiinnosti paikoin itse rikostarinaa enemmän.
• Särkyvää pysyy edelleen mielestäni Sompin parhaana kirjana, mutta kyllä Raivokin piti otteessaan mukavasti loppuun asti.

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli (Like)

• Odotukset olivat pilvissä tämän kirjan suhteen - sekä lukemani arviointien että Tuomaisen edellisten kirjojen pohjalta.
• Kuivaa, mustaa ja myrkyllistä huumoria on ripoteltu tarinaan mausteeksi juuri sopivasti.
• Tuomainen kirjoittaa taas todella sujuvaa, lyhytlauseista ja kaunista tekstiä.
• Kuviot oli pikkuisen pienet ja ehkä sen takia välillä tuntui, että pyöritään saman asian ympärillä pitkään. Siitä huolimatta Mies joka kuoli tarjosi erinomaisen lukuelämyksen ja kirjaa pysyi käsissä tiukasti viimeiseen lauseeseen asti.
• Purppuranpunaiset sivujen reunat tekivät säväyksen samoin kuin talven aikan luetuista kirjoista selvästi tyylikkäin kansi.

Tero Somppi: Leijonan varjo (Myllylahti)

Leijonan varjo on Tero Sompin kahdeksas kirja. Olen lukenut kaikki hänen aikaisemmat teoksensa lukuunottamatta novellikokoelmaa Hyvä paha maailma jonka taisin jättää puolenvälin tienoilla kesken. Somppi on mielestäni jäänyt turhan vähälle huomiolla suomalaisen jännityskirjallisuuden saralla, hänen kirjansa kestävät hyvin vertailun esimerkiksi Remeksen ja Soininvaaran jännäreiden kanssa. Pisteet Sompille myös siitä, että hän ei kirjoita vain jatko-osia samalla sapluunalla vaan kirjat erottuvat toisistaan. Hänen esikoisteoksensa Kuka murhasi Asikaisen oli hyvinkin perinteinen murhamysteeri, kun taas sitä seurannut Tuomionkonsertti oli tikittävää jännitystä tarjonnut terroristipläjäys. Parhaana Sompin kirjana pidän hänen edellistä teostaa Särkyvää, joka on taas enemmän perinteisen dekkarin puolelle kallistuva teos.

Leijonan varjo sijoittuu lähitulevaisuuden Suomeen. Äärinationalistinen Suomi-puolue on päässyt valtaan, Suomi on eronnut EU:sta ja eristäytynyt muusta maailmasta Pohjois-Korean tyyliin. Järjestystä valvoo kovalla kädellä Isänmaallinen Poliisi ja kansakunta on jakaunut useaan kastiin, ylimpänä puolueen eliitti. Tässä ympäristössä puolueen ylivaltaa karsastava rikosylikonstaapeli Pekka Gerber saa tutkittavaakseen murhatun naisen tapauksen ja murhan tutkimuksesta muodostuu valtakunnan rakenteita ja Gerberin elämää järisyttävä tapahtumasarja.

Somppi kirjoittaa, kuten myös aikaisemmissa kirjoissaan, sujuvasti ja tekstiä on helppo lukea. Mitään suuria kaunokirjallisia hienouksia ei kirjassa ole ja välillä lauserakenteet tuntuivat hieman kömpelöiltä. Juoni menee eteenpäin sopivasti rytmitettynä eikä puutuminen iske missään vaiheessa.

Suomi-puolueen Suomi on kuvattu herkullisesti. Välillä yksityiskohdat tosin lipsahtavat huumorin puolelle niin, että on hankala sanoa onko huumori tarkoituksellista vai tahatonta. Esimerkkinä tästä käyköön vaikka korttipeli Black Jack, jonka alkuperäisen nimen käyttö on Suomessa kielletty ja korvattu nimellä Valkoinen Jaska. Sompin luoma Suomi-kuva on kuitenkin sellainen, että se erottaa kirjan perusdekkareista.

Somppi kuvaa kotikaupunkiaan Helsinkiä tarkkaan ja kertoo usean ravintolan, ostoskeskuksen ja muun paikan kohtalosta yhteiskunnan muutosten jälkeen. Helsingin tarkan kuvauksen kontrastina Pohjois-Suomen kuvaus on ylimalkaista ja esimerkiksi Tornio-joen näennäinen puuttuminen ärsytti.

Sompin Helsingistä tuli mieleen Antti Tuomaisen Parantaja ja kontrolloivan yhteiskunnan kuvauksesta Emmi Itärannan Teemestarin kirja. Kirjoitustyylin puolesta Somppi vertautuu mielestäni ensisijaisesti jo aikaisemmin mainittuihin Ilkka Remekseen ja Taavi Soininvaaraan. Ei mikää hassumpi yhdistelmä siis.

Leijonan varjo piti hyvin otteessan ja on sopivasti valtavirrasta poikkeava murhadekkari. Helppoa ja viihdyttävää kesälukemista!

* * *