Likainen enkeli on Mankellin uudempaa tuotantoa. Se on kirjoitettu ja käännetty suomeksi 2011. Uskomattomalla tahdilla tämä ruotsalainen suosikkikirjailija kirjojaan kirjoittaa. Käsittääkseni Likainen enkeli on jo hänen 33. romaaninsa ja lisäksi hän on kirjoittanut kymmenkunta nuortenromaania. Laskeskelin myös että itse olen Mankellilta lukenut jo yli kaksikymmentä teosta eli kirjailijan tyyli on tullut hyvinkin tutuksi. Huomionarvoista on, että noiden parinkymmenen lukemani kirjan joukossa on vain yksi tai kaksi kirjaa jotka olisivat olleet lukukokemuksena pettymys.
Likainen enkeli kertoo Hanna Renströmin tarinan 1900-luvun alun Ruotsissa ja Mosambikissa. Hanna varttuu ankarissa oloissa Ruotsin maaseudulla ja muutaman sattuman kautta päätyy Mosambikin pääkaupunkiin. Ja sitten tule vielä lisää juonenkäänteitä ja Hanna huomaa olevansa kaupungin arvostetuimman bordellin omistajana.
Likainen enkeli on ajan- ja paikankuvaus ruotsalaisen nuoren naisen silmien takaa nähtynä. Siirtomaavallan alla oleva Afrikka elää vielä valkoisen miehen rasistista valtakautta, mutta pienet muutoksen tuulet ovat jo puhaltamassa. Mankell kuvaa vallitsevaa kulttuuria kiinnostavasti ja aidontuntuisesti - tähän lienee suurena syynä se, että hän itse on asunut Ruotsin lisäksi Mosambikissa jo pitkän aikaa. Mankell käyttää tarinassa jonkin verran takaumia, mutta muuten kerronta on hyvin suoraviivaista eikä sivujuonia tai muita päähenkilöitä juuri ole. Kirja perustuu löyhästi tositapahtumiin. Mosambikissa on tuohon aikaan ollut bordellinpitäjänä ruotsalainen nainen, josta ei juuri muita tietoja ole saatavilla.
Mankell on jälleen kerran onnistunut luomaan mukaansatempaavan tarinan. Hän kirjoittaa - kuten aina - sujuvasti ja saa pienetkin asiat mielenkiintoisiksi. Siirtomaavallan lähes absurdeja mittoja saava rasismi tihkuu tarinasta vahvasti esille, kuitenkin niin että sitä ei liikaa alleviivata. Jo lähtökohtana valkoinen "tyhjästä ilmestynyt" nainen 1900-luvun alun mustassa kaupungissa bordellin omistajana on asetelma, josta kohoaa kuin itsestään kulttuurikonflikteja.
Likainen enkeli on hyvä ja lukemisen arvoinen kirja. Ihan Mankellin parhaimpien kirjojen joukkoon se ei kuitenkaan omasta mielestäni yllä. Jotenkin siitä jäi novellimainen fiilis, tarina ei missään vaiheessa nouse lentoon Mankellin parhaimpien kirjojen tyyliin. Vaikka kirja sisältää kiinnostavia ja yllättäviä juonenkäänteitä, ei sen kädestä laskeminen tuottanut ongelmia. Ajankuvauksena todella mainio teos, mutta suuret tunteet jäivät ainakin itseltäni puuttumaan kun tätä luin.
Semmoinen kuriositeetti vielä että kirjan takakannessa kerrotaan (kolmeen kertaan) kirjan päähenkilön etunimeksi Anna. Todellisuudessa päähenkilön etunimi on aluksi Hanna kunnes hän myöhemmin vaihtaa sen Anaksi. Missään vaiheessa hänen nimensä ei ole Anna. Pikku juttu, mutta jotenkin häritsi minua. Onko kirja käännetty niin kiireellä (samana vuonna kuin kirjoitettu) että takakantta ei ole kukaan ehtinyt kunnolla tarkistamaan? Päähenkilön nimen väärin kirjoittaminen tuntuu jotenkin huolimattomuusvirheeltä jollaista ei saisi tulla.
* * *
lauantai 18. elokuuta 2012
sunnuntai 5. elokuuta 2012
Stephen King: Kuvun alla (Tammi)
Kuvun alla on Stephen Kingin järkälemäinen (yli 1100 sivua) sekoitus sci-fiä, jännitystä, ihmissuhdedraamaa ja pientä määrää kauhua. Kirja on ilmestynyt vuonna 2009, mutta King on aloittanut sen kirjoittamisen jo vuonna 1976. Pitkään on tarinaa siis kypsytelty ja Kingin jälkisanojen mukaan myös lyhennetty.
Kuvun alla kirjan lähtökohta on hyvinkin absurdi. Pienen amerikkalaisen kaupungin ympärille ilmestyy yht'äkkiä läpinäkyvä, särkymätön kupu. Kaupunkilaiset eristyvät kuvun sisään ja sivu sivulta elämä kuvun alla muuttuu hankalammaksi, ahdistavammaksi ja pelottavammaksi. Positiivisena yllätyksenä itse kupu tarjoaa vain kehyksen tarinalle, muita sci-fi elementtejä ei ihan loppua lukuunottamatta juurikaan ole ja suurimman osan ajasta kirja kuvaa ihmisten käyttäytymisen muuttumista suljetussa tilassa. Myös vierastamani kingmäiset yliluonnolliset kauhuelementit loistavat lähes kokonaan poissaolollaan.
Kirjassa on muutamia päähenkilöitä joiden kautta tapahtumia ensi sijaisesti kuvataan. Monessa kohtaa shown varastaa Big Jim Rennie, kapunginvaltuuston jäsen joka käytännössä kontrolloi kaupungin tapahtumia. Toisena selkeänä päähenkilönä voidaan pitää Dale "Barbie" Barbaraa, joka on paikallisen lounaspaikan kokki, mutta myös ex armeijan upseeri. Näiden lisäksi kirjassa on useita säännöllisesti käytettäviä henkilöitä ja niinpä kirjan alussa oleva reilun kuudenkymmenen henkilön listaus onkin etenkin lukemisen alkupuolella hyväksi avuksi. Dale Barbarasta itselleni tuli hyvin pian mieleen Lee Childin Jack Reacher ja hymy tulikin naamalle kun King kirjan puolen välin tienoilla osoitti kunnoitusta Childin suuntaan viittaamalla suoraan Jack Reacheriin.
Itselleni nämä tiiliskiviromaanit sopivat yleensä hyvin eikä Kuvun alla tehnyt poikkeusta. Tarina imaisi hyvin mukaansa ja kirjaa oli hankala laskea käsistä. Lähinnä kirjan pituuden ansiosta henkilöt tulivat mukavan tutuiksi ja tarinaan todellakin uppoutui. Kirjan loppumaku oli kuitenkin vain sellainen "no, olipa ihan ok kirja". King kirjoittaa sujuvasti, henkilöt on hyvin kuvattu ja tarina etenee muutamaa suvantokohtaa lukuunottamatta hyvin, mutta mikään elämää suurempi kirja ei kuitenkaan ole kyseessä. Välillä myös tuntui että tapahtumien kärjistyminen vietiin liian nopeasti liian pitkälle ja väkivaltaiset juonenkäänteet olivat vähän itsetarkoituksellisia.
En ole Kingiä juuri ollenkaan aikaisemmin lukenut, joitain kirjoja olen aloittanut mutta jättänyt kesken. Kuvun alla oli sen verran mukava lukukokemus että ajattelin ottaa syksyn aikana "työn alle" Kingin yhden pääteoksen, Tukikohdan, jolla pituutta taitaa olla vieläkin enemmän kuin tässä Kupu-kirjassa.
* * *
Kuvun alla kirjan lähtökohta on hyvinkin absurdi. Pienen amerikkalaisen kaupungin ympärille ilmestyy yht'äkkiä läpinäkyvä, särkymätön kupu. Kaupunkilaiset eristyvät kuvun sisään ja sivu sivulta elämä kuvun alla muuttuu hankalammaksi, ahdistavammaksi ja pelottavammaksi. Positiivisena yllätyksenä itse kupu tarjoaa vain kehyksen tarinalle, muita sci-fi elementtejä ei ihan loppua lukuunottamatta juurikaan ole ja suurimman osan ajasta kirja kuvaa ihmisten käyttäytymisen muuttumista suljetussa tilassa. Myös vierastamani kingmäiset yliluonnolliset kauhuelementit loistavat lähes kokonaan poissaolollaan.
Kirjassa on muutamia päähenkilöitä joiden kautta tapahtumia ensi sijaisesti kuvataan. Monessa kohtaa shown varastaa Big Jim Rennie, kapunginvaltuuston jäsen joka käytännössä kontrolloi kaupungin tapahtumia. Toisena selkeänä päähenkilönä voidaan pitää Dale "Barbie" Barbaraa, joka on paikallisen lounaspaikan kokki, mutta myös ex armeijan upseeri. Näiden lisäksi kirjassa on useita säännöllisesti käytettäviä henkilöitä ja niinpä kirjan alussa oleva reilun kuudenkymmenen henkilön listaus onkin etenkin lukemisen alkupuolella hyväksi avuksi. Dale Barbarasta itselleni tuli hyvin pian mieleen Lee Childin Jack Reacher ja hymy tulikin naamalle kun King kirjan puolen välin tienoilla osoitti kunnoitusta Childin suuntaan viittaamalla suoraan Jack Reacheriin.
Itselleni nämä tiiliskiviromaanit sopivat yleensä hyvin eikä Kuvun alla tehnyt poikkeusta. Tarina imaisi hyvin mukaansa ja kirjaa oli hankala laskea käsistä. Lähinnä kirjan pituuden ansiosta henkilöt tulivat mukavan tutuiksi ja tarinaan todellakin uppoutui. Kirjan loppumaku oli kuitenkin vain sellainen "no, olipa ihan ok kirja". King kirjoittaa sujuvasti, henkilöt on hyvin kuvattu ja tarina etenee muutamaa suvantokohtaa lukuunottamatta hyvin, mutta mikään elämää suurempi kirja ei kuitenkaan ole kyseessä. Välillä myös tuntui että tapahtumien kärjistyminen vietiin liian nopeasti liian pitkälle ja väkivaltaiset juonenkäänteet olivat vähän itsetarkoituksellisia.
En ole Kingiä juuri ollenkaan aikaisemmin lukenut, joitain kirjoja olen aloittanut mutta jättänyt kesken. Kuvun alla oli sen verran mukava lukukokemus että ajattelin ottaa syksyn aikana "työn alle" Kingin yhden pääteoksen, Tukikohdan, jolla pituutta taitaa olla vieläkin enemmän kuin tässä Kupu-kirjassa.
* * *
perjantai 20. heinäkuuta 2012
Aki Ollikainen: Nälkävuosi (Siltala)
Nälkävuosi on Aki Ollikaisen esikoisteos. Löysin tämän kirjan "Oota, mä luen tän eka loppuun" blogin kautta (kiitos siitä!). Nämä ei-vielä-tunnettu-nimi-ja-ei-niin-suuri-kustantamo kirjat ei ensimmäisenä pomppaa esiin kirjakauppojen tai kirjastojen hyllyiltä ja sen takia näitä tulee ihan liian harvoin luettua.
Nälkävuosi kertoo lohduttoman tarinan vuoden 1867 Suomesta. Ruoka on katovuosien seurauksena loppunut ja ihmiset taistelevat hengestään ankaran talven keskellä. Toisessa pääosassa on torpassaan asuva aviopari Juhani ja Marja sekä heidän lapsensa Mataleena ja Juho. Tarinaa kerrotaan myös parempiosaisten näkökulmasta, Helsinkiläiset Renqvistin veljekset Teo (lääkäri) ja Lars (apulaiskamreeri) eivät näe nälkää, mutta joutuvat nälänhädän kanssa läheisiin tekemisiin. Nälkävuosi seuraa näiden ihmisten taivalta kurjuuden ja pimeyden keskellä.
Nälkävuosi on lyhyt kirja, mutta jokainen lause tuntuu tarkkaan mietityltä.
"Velli kupissa näyttää loskaiselta lumelta, sellaiselta joka keväisin sotkee navettapolkuja"
Ollikainen kirjoittaa koskettavan aidontuntoisesti, yhtäaikaa koruttomasti ja runollisesti. Kirjaa tekee mieli lukea rauhassa, jokaista lausetta ja kappaletta makustellen ja välillä uudelleen lukien. Oikeastaan ainoa asia joka häiritsi oli kohtuu runsas unien kuvaaminen. Vaikka unilla on selkeä paikka hämärän rajamailla kulkevien ihmisten kuvaamisessa, jäi niistä silti hieman sellainen olo, että kirjan ote katkesi niillä kohdin.
Nälkävuosi on koskettava ja ahdistava. Jostain pimeyden, nälän, lumen ja tuiskun alta kuitenkin hohkaa toivo paremmasta huomisesta. Hieno esikoisteos Ollikaiselta. Toivottavasti jatkossa hänestä kuullaan lisää, suomalaista vahvaa historiallista proosaa ei todellakaan ole liikaa.
* * * *
Nälkävuosi kertoo lohduttoman tarinan vuoden 1867 Suomesta. Ruoka on katovuosien seurauksena loppunut ja ihmiset taistelevat hengestään ankaran talven keskellä. Toisessa pääosassa on torpassaan asuva aviopari Juhani ja Marja sekä heidän lapsensa Mataleena ja Juho. Tarinaa kerrotaan myös parempiosaisten näkökulmasta, Helsinkiläiset Renqvistin veljekset Teo (lääkäri) ja Lars (apulaiskamreeri) eivät näe nälkää, mutta joutuvat nälänhädän kanssa läheisiin tekemisiin. Nälkävuosi seuraa näiden ihmisten taivalta kurjuuden ja pimeyden keskellä.
Nälkävuosi on lyhyt kirja, mutta jokainen lause tuntuu tarkkaan mietityltä.
"Velli kupissa näyttää loskaiselta lumelta, sellaiselta joka keväisin sotkee navettapolkuja"
Ollikainen kirjoittaa koskettavan aidontuntoisesti, yhtäaikaa koruttomasti ja runollisesti. Kirjaa tekee mieli lukea rauhassa, jokaista lausetta ja kappaletta makustellen ja välillä uudelleen lukien. Oikeastaan ainoa asia joka häiritsi oli kohtuu runsas unien kuvaaminen. Vaikka unilla on selkeä paikka hämärän rajamailla kulkevien ihmisten kuvaamisessa, jäi niistä silti hieman sellainen olo, että kirjan ote katkesi niillä kohdin.
Nälkävuosi on koskettava ja ahdistava. Jostain pimeyden, nälän, lumen ja tuiskun alta kuitenkin hohkaa toivo paremmasta huomisesta. Hieno esikoisteos Ollikaiselta. Toivottavasti jatkossa hänestä kuullaan lisää, suomalaista vahvaa historiallista proosaa ei todellakaan ole liikaa.
* * * *
torstai 5. heinäkuuta 2012
Esko Valtaoja: Kosmoksen siruja (Ursa)
Ostin ensimmäisen Valtaojan kirjan - Kotona maailmankaikkeudessa - itselleni kun se voitti vuonna 2002 Tieto-Finlandia-palkinnon. Kirja oli mainio ja trilogian seuraavat osat hankin heti niiden ilmestyttyä. Etenkin sarjan keskimmäinen osa Avoin tie teki minuun suuren vaikutuksen ja se on tullut luettua toiseenkin kertaan. Siinä Valtaojan tulevaisuuden visiot olivat virkistävällä tavalla uudenlaisia ja jäivät pitkäksi aikaa mieleen pyörimään. Tätä Kosmoksen siruja teoksen hommaamista pitkitin pidempään, kyseessä kun ei ole varsinainen kirja vaan kokoelma Valtaojan kirjoituksia eri paikoista vuosien varrelta. Lopulta ostin kirjan kirjahyllyyni muiden Valtaojan kirjojen viereen.
Kosmoksen siruja on siis artikkelikokoelma, se sisältää yhteensä 23 Valtaojan kirjoitusta, joista kolmea ei ole aikaisemmin julkaistu. Kaikkiin juttuihin on lisäksi liitetty jälkisanat, joissa Valtaoja peilaa kirjoitustaan nykyhetkeen ja kertoo esimerkiksi itse jutun kirjoitusprosessista. Kirjoitusten aihepiiri pyörii tähtitieteen ympärillä, mutta ottaa sieltä hyppyjä esimerkiksi historiantutkimuksen,kvanttifysiikan, maailmankatsomusten ja tulevaisuuden visioiden suuntaan.Taas kerran itseäni kiehtoi eniten Valtaojan tulevaisuusvisiot, esimerkiksi "Avaruuslentojen ensimmäinen vuosituhat 1957-2957" oli innostavasti kirjoitettu kuvaelma (tai kuvitelma) siitä, kuinka avaruuslennot tulevat kehittymään.
Artikkeleissa on - kuten Valtaoja itsekin alussa myöntää - jonkin verran päällekkäisyyksiä ja toistoa. Senpä takia on erittäin hyvä idea ollut lisätä pitkähköt jälkisanat jokaisen kirjoituksen loppuun. Muutamassa tapauksessa itse jälkisanat olivat mielenkiintoisempia kuin itse artikkeli. Näin on esimerkiksi kirjan ensimmäisessä artikkelissa jossa jälkisanoissa puidaan sarjakuvataiteilija Ville Rannan muutaman vuoden takaista pilakuvajupakkaa, ja Valtaoja on liittänyt kirjaan mukaan erinomaisen aihetta käsittelevän Turun Sanomissa julkaistun kolumninsa.
Kosmoksen siruja on mielenkiintoista luettavaa ja kaikki kirjoitukset ovat ilman muuta lukemisen arvoisia. Mutta artikkelikokoelma on kuitenkin artikkelikokoelma vaikka jälkisanoilla paistaisi ja muutamalla uudella jutulla maustaisi. Siksi "vain" kolme tähteä tälle - kyseessä on mielenkiintoinen, kansantajuinen ja hyvin kirjoitettu tietokirja, mutta se jokin punainen lanka mikä nostaa omassa arvosteluasteikossani esimerkiksi Avoimen tien viiden tähden teokseksi tästä - luonnollisestikin - puuttuu.
* * *
keskiviikko 4. heinäkuuta 2012
Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis (Siltala)
Heti alkuun muutama fakta jotka mahdollisesti vaikuttavat tähän arvosteluun: 1) Tämä on ensimmäinen Kyrön kirjoittama kirja jonka olen lukenut ja 2) olen lukenut lukuisia Arto Paasilinnan kirjoja, mutta 3) en ole lukenut Jäniksen vuotta ja 4) tämä oli ensimmäinen kirja jonka luin lähes kokonaan kännykän näytöltä.
Kerjäläinen ja jänis kertoo romanialaisesta Vatanescusta joka päätyy Suomeen kerjäläiseksi tavoitteenaan tienata rahat joilla ostaa pojalleen nappulakengät. Kirjan alkupuolella Vatanescun seuraan liittyy city-kani jonka Vatanescu pelastaa jahtaajiensa kynsistä. Tarinassa liikutaan Suomen päästä päähän, Helsingin kaduilta Lapin lakkasoille. Yllättävät tapahtumankäänteet alkavat ohjaamaan Vatanescua kohti hänen tulevaa kohtaloaan. Vatanescun lisäksi seurataan muunmuassa venäläistä rikollista Jegor Kugaria ja suomalaista Tavallisten Ihmisten Puolueen puheenjohtajaa Simo Pahvia
Kerjäläinen ja jänis on tyyliltään puhdasverinen veijaritarina a'la Arto Paasilinna. Kirja on sopiva sekoitus (lähes) absurdeja juonenkäänteitä, ihanan särmikkäitä henkilöitä, kuivaa huumoria ja alleviivaamatonta yhteiskuntakritiikkiä. Kyrö ei yritä peitellä millään lailla kirjansa esikuvaa vaan Paasilinna ja Jäniksen vuosi saavat mainintansa - niin suoraan kuin rivien välistäkin - useaan kertaan kirjan aikana. Kun sivistyksessäni on Jäniksen vuoden mentävä aukko, jäi mieleen että kuinkahan paljon Kyrön kirjassa on viittauksia Paasilinnan teokseen (jotka menivät minulta ohi). Joka tapauksessa kaikesta paistaa läpi, että Kyrö kunnioittaa ja arvostaa Paasilinnan tuotantoa, Kerjäläinen ja jänis on paitsi mukavaa luettavaa myös selkeä kumarrus ja hieno ele Paasilinnan suuntaan.
Tähtiä annan kirjalle edellä olevista kehuista huolimatta vain kolme kappaletta. Vaikkakin Kerjäläinen ja jänis on lajityyppinsä oivallinen edustaja, eivät nämä veijaritarinat koskaan ole tuntuneet itselle siltä kaikkein mieluisimmalta luettavalta. Kirja kyllä tuli luettua nopeasti läpi ja Kyrön kirjoitustyyli on mukavan omaperäistä, mutta suuremmat tunteenpurkaukset kirjan suuntaan jäivät puuttumaan. Erinomaista kesälukemista laiturin nokkaan kuitenkin!
Mainitsin alussa, että luin kirjan kännykän näytöltä. Tähän syynä oli se, että pääsin lukemaan Kerjäläisen ja jäniksen osana Pulp Republic:n sosiaalisen e-kirjapalvelun koekäyttöä. Miellyttävä ja mielenkiintoinen lukukokemus - toivottavasti tuosta palvelusta kuullaan lisää!
* * *
Kerjäläinen ja jänis kertoo romanialaisesta Vatanescusta joka päätyy Suomeen kerjäläiseksi tavoitteenaan tienata rahat joilla ostaa pojalleen nappulakengät. Kirjan alkupuolella Vatanescun seuraan liittyy city-kani jonka Vatanescu pelastaa jahtaajiensa kynsistä. Tarinassa liikutaan Suomen päästä päähän, Helsingin kaduilta Lapin lakkasoille. Yllättävät tapahtumankäänteet alkavat ohjaamaan Vatanescua kohti hänen tulevaa kohtaloaan. Vatanescun lisäksi seurataan muunmuassa venäläistä rikollista Jegor Kugaria ja suomalaista Tavallisten Ihmisten Puolueen puheenjohtajaa Simo Pahvia
Kerjäläinen ja jänis on tyyliltään puhdasverinen veijaritarina a'la Arto Paasilinna. Kirja on sopiva sekoitus (lähes) absurdeja juonenkäänteitä, ihanan särmikkäitä henkilöitä, kuivaa huumoria ja alleviivaamatonta yhteiskuntakritiikkiä. Kyrö ei yritä peitellä millään lailla kirjansa esikuvaa vaan Paasilinna ja Jäniksen vuosi saavat mainintansa - niin suoraan kuin rivien välistäkin - useaan kertaan kirjan aikana. Kun sivistyksessäni on Jäniksen vuoden mentävä aukko, jäi mieleen että kuinkahan paljon Kyrön kirjassa on viittauksia Paasilinnan teokseen (jotka menivät minulta ohi). Joka tapauksessa kaikesta paistaa läpi, että Kyrö kunnioittaa ja arvostaa Paasilinnan tuotantoa, Kerjäläinen ja jänis on paitsi mukavaa luettavaa myös selkeä kumarrus ja hieno ele Paasilinnan suuntaan.
Tähtiä annan kirjalle edellä olevista kehuista huolimatta vain kolme kappaletta. Vaikkakin Kerjäläinen ja jänis on lajityyppinsä oivallinen edustaja, eivät nämä veijaritarinat koskaan ole tuntuneet itselle siltä kaikkein mieluisimmalta luettavalta. Kirja kyllä tuli luettua nopeasti läpi ja Kyrön kirjoitustyyli on mukavan omaperäistä, mutta suuremmat tunteenpurkaukset kirjan suuntaan jäivät puuttumaan. Erinomaista kesälukemista laiturin nokkaan kuitenkin!
Mainitsin alussa, että luin kirjan kännykän näytöltä. Tähän syynä oli se, että pääsin lukemaan Kerjäläisen ja jäniksen osana Pulp Republic:n sosiaalisen e-kirjapalvelun koekäyttöä. Miellyttävä ja mielenkiintoinen lukukokemus - toivottavasti tuosta palvelusta kuullaan lisää!
* * *
maanantai 25. kesäkuuta 2012
Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat (WSOY)
Suomalaisista tiedettä popularisoivista kirjailijoista lienee tunnetuimmat ovat Esko Valtaoja ja Kari Enqvist. Enqvist on näistä kahdesta se, joka edustaa "kovempaa tiedelinjaa" ja sitä myötä erittäin tiedekeskeistä maailmankuvaa. Olen Enqvistiltä aikaisemmin lukenut teoksen Monimutkaisuus, joka meni monessa kohdassa yli ymmärrykseni, vaikka kuinka yritin lukea lauseita uudelleen ja uudelleen. Joka tapauksessa Monimutkaisuus oli mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu tiedekirja ja niinpä poimin kirjaston hyllystä mukaani Enqvistiltä toisenkin kirjan.
Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat pohtii ihmisyyttä, elämää, kuolemaa ja uskontoja tiedemiehen näkökulmasta. Yllätyksekseni kirja oli helppolukuinen ja sisälsi paljon Enqvistin omia kokemuksia, esimerkiksi hänen oman äitinsä sairaudesta. Mieltäisin monelta osin kirjan enemmän filosofiseksi teokseksi kuin varsinaiseksi tiedekirjaksi, vaikkakin kirjassa paljon myös (kvantti)fysiikkaa, kosmologiaa ja matematiikkaa käsitelläänkin.
Aluksi tuntui että kirja rönsyilee - lähes tajunnanvirtana - alueesta toiseen. Välillä käsitellään Hiroshiman ydinpommitusta, välillä Enqvistin lähisukua ja välillä kritisoidaan uskontoja. Jotenkin paketti kuitenkin pysyy hyvin kasassa ja kirja tuli luettua läpi hyvinkin nopealla tahdilla. Enqvist kirjoittaa sujuvasti eikä sorru turhaan termeillä kikkailuun.
Enqvist on elämänkatsomukseltaan uskonnoton. Hän käykin kirjassa välillä kovasanaisesti ristiretkeä uskontoja vastaan. Vaikka tyyli voi joitain ärsyttää, tai jopa loukata, niin pidin hänen tyylistään sanoa asiat suoraan, kiertelemättä ja kaunistelematta. Välillä tosin tuntui että itse aiheesta - kuoleman pohtimisesta - eksyttiin pamflettimaiseen saarnaamiseen,
Kirja oli välillä lähes ahdistavaa luettavaa kun alkoi tarkemmin pohtimaan Enqvistin käsitystä siitä, että ihminen on viime kädessä vain (erittäin monimutkainen) molekyylitason kone, eikä mitään "minää" tai "sielua" sen alta löydy. Käytännössähän tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että vapaata tahtoa ei ole olemassa. Muutenkin kirjoittajan näkemykset olivat välillä aika masentavia, jokseenkin samalla myös järkeenkäypiä. Onnekin Enqvist päättää kirjansa elämänuskoon ja rakkauden arvostamiseen ja jättää tämän myötä seesteisen jälkimaun.
Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat antoi paljon uutta ajateltavaa ja on jo sen takia suositeltavaa lukemista kenelle vain. Monella varmasti oma elämänkatsomus konfliktoi Enqvistin ajatusten kanssa, mutta kirja kannattaa silti jaksaa lukea läpi. Samaa mieltähän ei ole pakko olla.
* * * *
Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat pohtii ihmisyyttä, elämää, kuolemaa ja uskontoja tiedemiehen näkökulmasta. Yllätyksekseni kirja oli helppolukuinen ja sisälsi paljon Enqvistin omia kokemuksia, esimerkiksi hänen oman äitinsä sairaudesta. Mieltäisin monelta osin kirjan enemmän filosofiseksi teokseksi kuin varsinaiseksi tiedekirjaksi, vaikkakin kirjassa paljon myös (kvantti)fysiikkaa, kosmologiaa ja matematiikkaa käsitelläänkin.
Aluksi tuntui että kirja rönsyilee - lähes tajunnanvirtana - alueesta toiseen. Välillä käsitellään Hiroshiman ydinpommitusta, välillä Enqvistin lähisukua ja välillä kritisoidaan uskontoja. Jotenkin paketti kuitenkin pysyy hyvin kasassa ja kirja tuli luettua läpi hyvinkin nopealla tahdilla. Enqvist kirjoittaa sujuvasti eikä sorru turhaan termeillä kikkailuun.
Enqvist on elämänkatsomukseltaan uskonnoton. Hän käykin kirjassa välillä kovasanaisesti ristiretkeä uskontoja vastaan. Vaikka tyyli voi joitain ärsyttää, tai jopa loukata, niin pidin hänen tyylistään sanoa asiat suoraan, kiertelemättä ja kaunistelematta. Välillä tosin tuntui että itse aiheesta - kuoleman pohtimisesta - eksyttiin pamflettimaiseen saarnaamiseen,
Kirja oli välillä lähes ahdistavaa luettavaa kun alkoi tarkemmin pohtimaan Enqvistin käsitystä siitä, että ihminen on viime kädessä vain (erittäin monimutkainen) molekyylitason kone, eikä mitään "minää" tai "sielua" sen alta löydy. Käytännössähän tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että vapaata tahtoa ei ole olemassa. Muutenkin kirjoittajan näkemykset olivat välillä aika masentavia, jokseenkin samalla myös järkeenkäypiä. Onnekin Enqvist päättää kirjansa elämänuskoon ja rakkauden arvostamiseen ja jättää tämän myötä seesteisen jälkimaun.
Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat antoi paljon uutta ajateltavaa ja on jo sen takia suositeltavaa lukemista kenelle vain. Monella varmasti oma elämänkatsomus konfliktoi Enqvistin ajatusten kanssa, mutta kirja kannattaa silti jaksaa lukea läpi. Samaa mieltähän ei ole pakko olla.
* * * *
sunnuntai 3. kesäkuuta 2012
Lee Child: Linnoitus (Karisto)
Linnoitus on Childin Jack Reacher sarjan toinen kirja (ilmestynyt 1998), mutta se on suomennettu vasta 2011 sarjan viidentenätoista suomennoksena. Joskus ihmetyttää tämä väärässä järjestyksessä suomentaminen.
Olen esitellyt Jack Reacherin jo aikaisemmissa arvioissa. Linnoitus on erittäin tyypillinen Jack Reacher sarjan jännäri. Tämä tarkoittaa melko suoraviivaista juonta, ajoittain alleviivattua väkivaltaa ja selkeää jaottelua hyviin ja pahoihin. Ja taas kerran noin kuvailtuna kirja ei kuulosta yhtään hyvältä. Ja taas kerran Jack Reacher koukutti täysillä mukaansa koko kirjan ajaksi!
Tälläkin kertaa kirjassa mennään suoraan asiaan ilman pitkiä johdantoja. Reacher sattuu olemaan väärään aikaan väärässä paikassa ja tulee kidnapatuksi yhdessä nuoren naisen kanssa. Pitkän automatkan päätteeksi heidät viedään hylättyyn kaivoskaupunkiin, jossa leiriään pitää rasistinen puolisotilaallinen lahko. Asetelma on taas monessa kohdassa Reacher vastaan iso joukko pahoja rosvoja. Arvaatte varmaan kuka lopulta voittaa.
Linnoituksessa Reacher tuntui vielä hitusen verran enemmän supersankarila kuin aikaisemmin lukemissani sarjan kirjoissa. Tämä välillä häiritsi kun rosvojen voittaminen tuntui jo liian helpolta. Loppuratkaisu oli jossain määrin anti-kliimaksi, toiminta vähän hyytyi kalkkiviivoilla. Child kuitenkin kirjoittaa todella vangitsevasti ja kahden rinnakkaisen näkökulman (Reacher ja FBI) käyttäminen toimi hyvin. Taas kerran on siis tarjolla helppolukuista, nopeatempoista ja jännittävää lukemista sellaisessa paketissa, että kirjaa ei meinaa malttaa käsistään laskea.
* * *
Olen esitellyt Jack Reacherin jo aikaisemmissa arvioissa. Linnoitus on erittäin tyypillinen Jack Reacher sarjan jännäri. Tämä tarkoittaa melko suoraviivaista juonta, ajoittain alleviivattua väkivaltaa ja selkeää jaottelua hyviin ja pahoihin. Ja taas kerran noin kuvailtuna kirja ei kuulosta yhtään hyvältä. Ja taas kerran Jack Reacher koukutti täysillä mukaansa koko kirjan ajaksi!
Tälläkin kertaa kirjassa mennään suoraan asiaan ilman pitkiä johdantoja. Reacher sattuu olemaan väärään aikaan väärässä paikassa ja tulee kidnapatuksi yhdessä nuoren naisen kanssa. Pitkän automatkan päätteeksi heidät viedään hylättyyn kaivoskaupunkiin, jossa leiriään pitää rasistinen puolisotilaallinen lahko. Asetelma on taas monessa kohdassa Reacher vastaan iso joukko pahoja rosvoja. Arvaatte varmaan kuka lopulta voittaa.
Linnoituksessa Reacher tuntui vielä hitusen verran enemmän supersankarila kuin aikaisemmin lukemissani sarjan kirjoissa. Tämä välillä häiritsi kun rosvojen voittaminen tuntui jo liian helpolta. Loppuratkaisu oli jossain määrin anti-kliimaksi, toiminta vähän hyytyi kalkkiviivoilla. Child kuitenkin kirjoittaa todella vangitsevasti ja kahden rinnakkaisen näkökulman (Reacher ja FBI) käyttäminen toimi hyvin. Taas kerran on siis tarjolla helppolukuista, nopeatempoista ja jännittävää lukemista sellaisessa paketissa, että kirjaa ei meinaa malttaa käsistään laskea.
* * *
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)