Arvosteluja tähän blogiini on viime aikoina ilmestynyt aika harvaan tahtiin. Yksi syy on työkiireet, mutta eniten asiaan on vaikuttanut se, että olen jättänyt useita kirjoja kesken viimeisten viikojen aikana. Tämä tuntuu vähän huolestuttavalta, etenkin kun kirjat eivät ole mitenkään huonoja olleet, mutta eivät vain ole minulle toimineet enkä ole jaksanut väkisellä lukea. Tässä kuitenkin lyhyitä kommentteja näistä kesken jääneistä teoksista.
William Gibson: Neurovelho (WSOY)
Pidän itseäni jonkin sortin sci-fin ystävänä. Siksipä päätin paikata yleissivistykseni aukkoja lukemalla yhden tieteiskirjallisuuden ehdottomista klassikoista, Gibsonin Neurovelhon. Ja nyt hävettää tunnustaa että kirja jäi kesken kun olin lukenut siitä noin kolmasosan. Jotenkin kirja vain tuntui tylsältä ja tuli tunne että tämä on luettu aikaisemminkin. Olisiko niin, että Neurovelho on antanut niin paljon vaikutteita kirjoihin ja elokuviin, että sen viehätys karisee kun sen lukee liian myöhään? Siinä missä esimerkiksi Orwellin 1984 on mielestäni kestänyt hyvin aikaa, tuntui Neurovelho auttamattoman 80-lukulaiselta. Tällä kritiikillä menetän nyt todennäkäisesti kaiken uskottavuuteni sci-fin arvioijana, mutta Neurovelho todellakin oli minulle puuduttavaa luettavaa enkä siitä jaksanut innostua.
Hannu Rajaniemi: Fraktaaliruhtinas (Gummerus)
Fraktaaliruhtinas on jatko-osa Kvanttivarkaalle, jolle annoin viisi tähteä ja joka on yksi hienoimmista sci-fi lukuelämyksistäni. Odotin siis innolla Fraktaaliruhtinaan ilmestymistä ja aloin sitä suurin odotuksin ahmimaan. Kvanttivaras oli aluksi todella haastavaa luettavaa ja kirjaan piti todella paljon keskittyä että pysyi kärryillä. Oletin että tämän jatko-osa olisi jollain lailla helpommin lähestyttävä kun on ensimmäisen osan ajatuksella lukenut. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan Fraktaaliruhtinas laittoi aivonystyrät vähintään yhtä koville ja lukeminen edistyi hitaasti. Tykkäsin kuitenkin edelleen Rajaniemen intensiivisestä kirjoitustyylistä ja kirjan maisemat ja tapahtumat alkoivat mukavasti pyöriä mielessä lukemisen jälkeen. Mutta sitten vain reilun sadan sivun jälkeen loppuivat voimat ja alkoi tekemään mieli jotain selvästi kevyempää luettavaa. Ehkä syynä oli kirjan lukeminen liian kiireisenä. Luulen, että palaan tähän vielä myöhemmin ja annan Fraktaaliruhtinaalle uuden mahdollisuuden. Kirja on hyvä, nyt vain en löytänyt oikeaa mielentilaa sen sulattamiseen. Kesäinen laiturinnokka voisi olla tälle parempi lukupaikka kuin stressaavan työmatkan lyhyt lento.
Stephen King: Pimeä yö, tähdetön taivas (Tammi)
Tämä Kingin neljän novellin kokoelma on saanut paljon positiivisia arvioita ja otin sen eräänlaiseksi välipalalukemiseksi. Joskus on vain mukava ahmia lyhyt novelli yhdeltä istumalta. Odotin Kingimäisiä hyvin kerrottuja tarinoita joissa on ovelia juonenkäänteitä, miettimään laittavia ihmiskohtaloita ja ehkä ripaus yönpimeää kauhua. Luin novelleista kaksi ensimmäistä ja sen jälkeen jätin tämän(kin) kesken.
Ensimmäinen tarina sijoittuu nimensä mukaisesti vuoteen 1922 ja kertoo maanviljelijästä, hänen vaimostaan ja pojastaan. Perhe elää maatilallaan näennäisen onnellisena mutta sitten tilanne kiristyy ja tapahtumat karkaavat käsistä. Novellin suurin ongelma on sen pituus, 125 sivua. Juoni raahustaa samaa rataa koko ajan eikä millään kanna koko tarinan ajan. Odotin koko ajan että johdanto päättyy ja päästään itse asiaan. Mutta loppujen lopuksi koko tarina oli yhtä suurta johdantoa ilman suuria tunnetilan muutoksia suuntaan tai toiseen. King toki kirjoittaa hyvin ja sujuvasti ja sinällään novellia oli miellyttävää lukea.
Toinen tarina on nimeltään Iso Kuski. Se kertoo jossain määrin klassisen kostotarinan missä väkivallan kohteeksi joutunut ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Tarina etenee vauhdikaammin ja mukaansatempaavammin kuin 1922, mutta taas kerran olisin odottanut enemmän Kingiltä. Tapahtumat ovat ennalta-arvattavia ja kertomisessa on alleviivauksen makua. En myöskään lämmennyt sille, että päähenkilön ajatukset tuotiin lukijan tietoon laittamalla hänet juttelemaan yksikseen kissansa ja navigaattorinsa (kyllä!) kanssa. King pystyy parempaan ja nyt kerronassa oli semmoinen "kepeän ja helpon kesäjatkiksen" maku.
maanantai 29. huhtikuuta 2013
tiistai 23. huhtikuuta 2013
Jo Nesbö: Aave (Johnny Kniga)
Jo Nesbö on mielestäni yksi tämän hetken ehdottomasti parhaista rikoskirjailijoista maailmassa. Samassa sarjassa painivista esimerkiksi Michael Connellyn kirjojen laatu on selkeästi heikkenemässä, mutta Nesbö pystyy kirjoittamaan erinomaisen kirjan toisensa jälkeen.
Aave jatkaa Nesbön Harry Hole sarjaa. Kirjassa liikutaan Oslon huumemaailmassa, missä poliisin hommat jo jättänyt Harry tutkii omaan laskuunsa ja kontaktejaan hyväksikäyttäen nuoren pojan murhaa. Harryn henkilökohtainen elämä, huumeliigat, katunarkkareiden arki ja poliittinen valtapeli kietoutuvat yhteen vyyhdiksi, josta paljastuu uusia yllätyksiä läpi koko kirjan.
Aikaisemmatkaan Harry Hole kirjat eivät ole olleet mitään positiivisuuden perikuvia, mutta Aave lyö kyllä pohjat toivottomuudessaan. Oslossa sataa ja on pimeää, ihmisiä ohjaavat ensisijaisesti piikin tarve ja rahanhimo. Väkivaltaa pulppuaa esiin ahdistavan realistisena. Ja kaikki tämä tuntuu kirjaan juuri oikealta, tunnelma rakentuu hienosti.
Nesbö kertoo tarinaa kahdessa tasossa. Kursiivilla painetuissa osissa murhattu poika, Gusto, kertoo tarinaansa. Toisessa tasossa Harry tutkii Guston murhaa. Nesbö saa tämän toimimaan todella hyvin, kaksi tarinaa avaavat juonen kiemuroita sopivasti toisiaan tönien ja ohitellen, mutta kuitenkin niin, että jännitys säilyy koko ajan. Nesbön kirjoittaa - kuten aina - mukaansatempaavasti ja sujuvasti, mutta liian helppoja ratkaisuja vältellen.
Oikeastaan ainoa asia mikä kirjassa ärsytti olivat tarinaan upotetut toimintakohtaukset. Harry Hole brucewillismäisenä asesankarina ei oikein tuntunut oikealta. Muuten kirja on kaikessa synkkyydessäänkin ihanaa luettavaa. Holen maailma tempaisee taas mukaansa ja lopussa on ontto olo, kun kirja päättyy.
* * * *
Aave jatkaa Nesbön Harry Hole sarjaa. Kirjassa liikutaan Oslon huumemaailmassa, missä poliisin hommat jo jättänyt Harry tutkii omaan laskuunsa ja kontaktejaan hyväksikäyttäen nuoren pojan murhaa. Harryn henkilökohtainen elämä, huumeliigat, katunarkkareiden arki ja poliittinen valtapeli kietoutuvat yhteen vyyhdiksi, josta paljastuu uusia yllätyksiä läpi koko kirjan.
Aikaisemmatkaan Harry Hole kirjat eivät ole olleet mitään positiivisuuden perikuvia, mutta Aave lyö kyllä pohjat toivottomuudessaan. Oslossa sataa ja on pimeää, ihmisiä ohjaavat ensisijaisesti piikin tarve ja rahanhimo. Väkivaltaa pulppuaa esiin ahdistavan realistisena. Ja kaikki tämä tuntuu kirjaan juuri oikealta, tunnelma rakentuu hienosti.
Nesbö kertoo tarinaa kahdessa tasossa. Kursiivilla painetuissa osissa murhattu poika, Gusto, kertoo tarinaansa. Toisessa tasossa Harry tutkii Guston murhaa. Nesbö saa tämän toimimaan todella hyvin, kaksi tarinaa avaavat juonen kiemuroita sopivasti toisiaan tönien ja ohitellen, mutta kuitenkin niin, että jännitys säilyy koko ajan. Nesbön kirjoittaa - kuten aina - mukaansatempaavasti ja sujuvasti, mutta liian helppoja ratkaisuja vältellen.
Oikeastaan ainoa asia mikä kirjassa ärsytti olivat tarinaan upotetut toimintakohtaukset. Harry Hole brucewillismäisenä asesankarina ei oikein tuntunut oikealta. Muuten kirja on kaikessa synkkyydessäänkin ihanaa luettavaa. Holen maailma tempaisee taas mukaansa ja lopussa on ontto olo, kun kirja päättyy.
* * * *
maanantai 11. maaliskuuta 2013
Michael Connelly: Viides todistaja (Gummerus)
Michael Connelly oli pitkään suosikkidekkaristini. Hänen kirjansa ovat olleet erittäin hyvin kirjoitettuja, henkilöhahmot kiinnostavia ja juonet yllätyksellisiä. Viimeiset häneltä suomennetut kirjat ovat kuitenkin olleet minulle pieni pettymys ja Viides todistaja valitettavasti jatkaa tätä sarjaa.
Enpä olisi ikinä uskonut että joudun Connellyn dekkarista näin toteamaan: Viides todistaja on tylsä kirja.
Kirjan päähenkilönä on yksi Connellyn kierrättämistä vakiohahmoista, puolustusasianajaja Mickey Haller, joka esiintyy nyt pääosassa neljännessä kirjassa. Haller on siirtynyt hoitamaan ulosmittaustapauksia joissa pankki häätää ylisuuren asuntovelan kanssa painivia ihmisiä ulos kodeistaan. Yksi näistä tapauksista kääntyy murhaoikeudenkäynniksi kun kotinsa lainojen kanssa kamppailevaa Lisa Trammelia epäillään pankinjohtajan murhasta.
Suurin osa kirjasta kertoo oikeudenkäynnistä ja siihen valmistautumisesta. Lisäksi käsitellään Hallerin yksityiselämää ex-vaimojen ja teini-ikäisen tyttären kanssa. Tapahtumat etenevät suoraviivaisesti ja niissä on helppo pysyä mukana.
Viides todistaja on kirjoitettu sujuvasti ja oikeudenkäynnin kuvaus on erittäin aidon tuntuista. Ongelma on ohut juoni josta ei millään riitä käänteitä pitämään mielenkiintoa yllä koko 554 sivun ajaksi. Luin kirjan loppuun kun halusin tietää loppuratkaisun, joka sekään ei valitettavasti kirjan pisteitä nostanut. Kirjan etuliepeessä on lainaus Daily Mail lehden arvostelusta: "Erinomainen tarina,umpikiero juoni ja pistämätön lopetus. Rynnätkää ostamaan se - ette kadu hetkeäkään." Itse olen täysin eri mieltä: "Tavanomainen tarina, tylsä juoni ja lattea lopetus. Välttäkää tätä ellette ole suuri oikeudenkäyntikuvausten ystävä."
* *
Enpä olisi ikinä uskonut että joudun Connellyn dekkarista näin toteamaan: Viides todistaja on tylsä kirja.
Kirjan päähenkilönä on yksi Connellyn kierrättämistä vakiohahmoista, puolustusasianajaja Mickey Haller, joka esiintyy nyt pääosassa neljännessä kirjassa. Haller on siirtynyt hoitamaan ulosmittaustapauksia joissa pankki häätää ylisuuren asuntovelan kanssa painivia ihmisiä ulos kodeistaan. Yksi näistä tapauksista kääntyy murhaoikeudenkäynniksi kun kotinsa lainojen kanssa kamppailevaa Lisa Trammelia epäillään pankinjohtajan murhasta.
Suurin osa kirjasta kertoo oikeudenkäynnistä ja siihen valmistautumisesta. Lisäksi käsitellään Hallerin yksityiselämää ex-vaimojen ja teini-ikäisen tyttären kanssa. Tapahtumat etenevät suoraviivaisesti ja niissä on helppo pysyä mukana.
Viides todistaja on kirjoitettu sujuvasti ja oikeudenkäynnin kuvaus on erittäin aidon tuntuista. Ongelma on ohut juoni josta ei millään riitä käänteitä pitämään mielenkiintoa yllä koko 554 sivun ajaksi. Luin kirjan loppuun kun halusin tietää loppuratkaisun, joka sekään ei valitettavasti kirjan pisteitä nostanut. Kirjan etuliepeessä on lainaus Daily Mail lehden arvostelusta: "Erinomainen tarina,umpikiero juoni ja pistämätön lopetus. Rynnätkää ostamaan se - ette kadu hetkeäkään." Itse olen täysin eri mieltä: "Tavanomainen tarina, tylsä juoni ja lattea lopetus. Välttäkää tätä ellette ole suuri oikeudenkäyntikuvausten ystävä."
* *
maanantai 18. helmikuuta 2013
Blaine Harden: Leiri 14 - Pako Pohjois-Koreasta (Gummerus)
Pohjois-Korea on viime aikoina ollut paljon uutisissa muun muassa ydinkokeidensa takia. Vaikka maa on erittäin suljettu, saa siitä kuitenkin nykyään hyvin tietoa useista eri lähteistä. Yksi näistä lähteistä on Pohjois-Koreasta paenneet ihmiset. Hardenin kirja kertoo heistä yhden, Shin Dong-hyuk:n, tarinan.
Shin Dong-hyuk syntyi vankileirillä ja joutui elämään siellä koko lapsuutensa ja nuoruutensa. Vuonna 2005 hänestä tuli tiettävästi ensimmäinen jonka on onnistunut paeta leireiltä. Kirja on ilmestynyt 2012, sen työstäminen on kestänyt useita vuosia ja Shin tuli julkisuuden tietoisuuteen vasta muutama vuosi pakonsa jälkeen.
Vankileiri 14:n sääntöjen mukaan kuolemanrangaistus seuraa jokaista joka esimerkiksi suunnittelee pakoa,varastaa elintarvikkeita, ei tottele vartijaa, ei saa täyteen työkiintiötään tai kieltää syyllisyytensä. Vankeja ammutaan ja pahoinpidellään pienistäkin rikkeistä ja heitä yllytetään ilmiantamaan toisiaan. Ruoasta on jatkuva pula ja työpäivät ovat epäihmimillisen pitkiä ja raskaita. Vuodessa on kaksi vapaapäivää, Kim Jong-il:n ja Kim Jong-un:n syntymäpäivät.
Kirja ei ole - nimestään huolimatta - varsinainen pakokuvaus. Leiri 14 on ennenkaikkea pohjois-korealaisen vankileirin arjen kuvausta ja se sisältää myös toimittajamaisia pohdintoja ja faktoja maan nykytilasta ja historiasta. Shinin - kuten kaikkien jopa 200 000:n vankileireillä edelleen kituvan - kohtalo on järkyttävää luettavaa, mutta Harden kirjoittaa kuitenkin objektiivisesti ja faktoihin perustuen eikä tuo asioita kovinkaan tunnepitoisesti esille. Tämä tyyli sopii hyvin tähän kirjaan, minkäänlainen kirjan viihteellistäminen ei olisi tuntunut oikealta.
Leiri 14 ei ainakaan minulle tuonut juurikaan uutta tietoa Pohjois-Koreasta. Ihmisoikeuksien täydellinen puuttuminen ja maan nälänhätä ovat valitettavan tuttuja aiheita jo ennestään. Hyvä idea on ollut ottaa kirjan Suomen painokseen mukaan Amnestyn Suomen osaston johtajan jälkisanat joissa pohditaan miksi länsimaat eivät puutu maan diktatuurin kauhutekoihin vaan antavat niiden jatkua. Todella vaikeahan tilanne poliittisesti on, mutta silti tuntuu todella pahalta, että koko maailma tietää satojen tuhansien elävän siellä leireillä orjaakin huonommassa asemassa, eikä vuosikymmeniin olla onnistuttu asialle mitään tekemään.
* * *
Shin Dong-hyuk syntyi vankileirillä ja joutui elämään siellä koko lapsuutensa ja nuoruutensa. Vuonna 2005 hänestä tuli tiettävästi ensimmäinen jonka on onnistunut paeta leireiltä. Kirja on ilmestynyt 2012, sen työstäminen on kestänyt useita vuosia ja Shin tuli julkisuuden tietoisuuteen vasta muutama vuosi pakonsa jälkeen.
Vankileiri 14:n sääntöjen mukaan kuolemanrangaistus seuraa jokaista joka esimerkiksi suunnittelee pakoa,varastaa elintarvikkeita, ei tottele vartijaa, ei saa täyteen työkiintiötään tai kieltää syyllisyytensä. Vankeja ammutaan ja pahoinpidellään pienistäkin rikkeistä ja heitä yllytetään ilmiantamaan toisiaan. Ruoasta on jatkuva pula ja työpäivät ovat epäihmimillisen pitkiä ja raskaita. Vuodessa on kaksi vapaapäivää, Kim Jong-il:n ja Kim Jong-un:n syntymäpäivät.
Kirja ei ole - nimestään huolimatta - varsinainen pakokuvaus. Leiri 14 on ennenkaikkea pohjois-korealaisen vankileirin arjen kuvausta ja se sisältää myös toimittajamaisia pohdintoja ja faktoja maan nykytilasta ja historiasta. Shinin - kuten kaikkien jopa 200 000:n vankileireillä edelleen kituvan - kohtalo on järkyttävää luettavaa, mutta Harden kirjoittaa kuitenkin objektiivisesti ja faktoihin perustuen eikä tuo asioita kovinkaan tunnepitoisesti esille. Tämä tyyli sopii hyvin tähän kirjaan, minkäänlainen kirjan viihteellistäminen ei olisi tuntunut oikealta.
Leiri 14 ei ainakaan minulle tuonut juurikaan uutta tietoa Pohjois-Koreasta. Ihmisoikeuksien täydellinen puuttuminen ja maan nälänhätä ovat valitettavan tuttuja aiheita jo ennestään. Hyvä idea on ollut ottaa kirjan Suomen painokseen mukaan Amnestyn Suomen osaston johtajan jälkisanat joissa pohditaan miksi länsimaat eivät puutu maan diktatuurin kauhutekoihin vaan antavat niiden jatkua. Todella vaikeahan tilanne poliittisesti on, mutta silti tuntuu todella pahalta, että koko maailma tietää satojen tuhansien elävän siellä leireillä orjaakin huonommassa asemassa, eikä vuosikymmeniin olla onnistuttu asialle mitään tekemään.
* * *
perjantai 15. helmikuuta 2013
Ernest Cline: Ready Player One (Gummerus)
Tässä kirjassa lennellään avaruudessa, tapellaan jättiroboteilla, tehdään erilaisia taikoja ja teleporttaudutaan paikasta toiseen. Tästä huolimatta lähitulevaisuuteen sijoittuva Ready Player One on täysin realistinen tulevaisuudenkuva, joka monessa mielessä tuntuu mahdolliselta, osin jopa todennäköiseltä. Tämä lähtötilanne on mielestäni Clinen teoksen kiehtovin puoli.
Ready Player One sijoittuu vuoteen 2044 ja kertoo opiskelijanuoren Wade Wattsin tarinan. Wade viettää lähes kaiken aikansa internetin korvanneessaa OASIS virtuaalimaailmassa ja osallistuu siellä miljoonien muiden tavoin suureen pääsiäismunajahtiin, jonka pääpalkintona on Oasiksen perustajan jättimäinen perintö. OASIS on 3D-visiirillä ja datahanskoilla käytettävä valtavan kokoinen keinotekoinen maailma, jonne suuri osa ilmastonmuutoksen ja energiakriisin kanssa kamppailevasta maapallon väestöstä on siirtynyt viettämään aikaansa.
Kirja on dystopia kuvaus siitä, millaiseksi elinympäristömme voi muuttua jos energiavarat vähenevät ja elintaso selkesti laskee. Ennen kaikkea Ready Player One on kuitenkin virtuaalimaailmassa tapahtuva seikkailutarina, joka pursuaa viitteitä Oasiksen perustajan ihannoimalle 1980-luvulle. Suurin osa näistä viitteistä on 1980-luvun pelien, elokuvien ja musiikin selkeää esille tuomista ja esittelyä, mutta mukaan mahtuu myös piilotettuja viittauksia joiden huomaaminen jää lukijan oman tarkkaavaisuuden varaan. Itse bongasin ainakin selkeän kunnianosoituksen Gibsonin Neurovelholle nukkumakapselien samankaltaisuuden muodossa. Aika suuri osa luetelluista 1980-luvun ilmiöistä oli kuitenkin minulle ennestään tuntemattomia, mutta tämä ei varsinaisesti haitannut. Muutaman kerran oli toki pakko googlettaa esimerkiksi miltä tietty kolikkopeli oikeasti on näyttänyt.
Cline kuvaa todella herkullisesti oikean maailman ja Oasiksen valistä kontrastia. Lukiessa tuli ahdistunut olo kun palattiin ankeaan todellisuuteen ja lievien vieroitusoireiden tapaan teki mieli palata pian Oasiksen planeettojen pinnalle.
Erikoismaininta kirjasta menee suomentajalle, Pekka Mäkelän on tehnyt todella hyvää työtä ja esimerkiksi Munastaja-termi on aivan mainio. Tietotekniset termit on käännetty uskottavasti, tästä mennee kunnia käännöstyössä avustaneelle Jyrki J.J Kasville.
Ready Player One ei ole kuitenkaan mikään kaunokirjallisuuden helmi. Kerronta on konstailematonta, erittäin suoraviivaista ja mitään takaumia tai useita tasoja ei ole, vaan tapahtumat kerrotaan kronologisesti Waden näkökulmasta.
Mutta siitä viis! Kirja on erittäin viihdyttävä vähän samaan tyyliin kuin kirjan kirjoittajankin fanittama Paluu Tulevaisuuteen elokuva. Itse tykkäsin tosi paljon, mutta tähän varmaankin vaikuttaa jonkin verran se, että olen 1980-luvulla nuoruuteni viettänyt ja silloin paljon aikaa tietokoneen äärellä istunut.
* * * *
Ready Player One sijoittuu vuoteen 2044 ja kertoo opiskelijanuoren Wade Wattsin tarinan. Wade viettää lähes kaiken aikansa internetin korvanneessaa OASIS virtuaalimaailmassa ja osallistuu siellä miljoonien muiden tavoin suureen pääsiäismunajahtiin, jonka pääpalkintona on Oasiksen perustajan jättimäinen perintö. OASIS on 3D-visiirillä ja datahanskoilla käytettävä valtavan kokoinen keinotekoinen maailma, jonne suuri osa ilmastonmuutoksen ja energiakriisin kanssa kamppailevasta maapallon väestöstä on siirtynyt viettämään aikaansa.
Kirja on dystopia kuvaus siitä, millaiseksi elinympäristömme voi muuttua jos energiavarat vähenevät ja elintaso selkesti laskee. Ennen kaikkea Ready Player One on kuitenkin virtuaalimaailmassa tapahtuva seikkailutarina, joka pursuaa viitteitä Oasiksen perustajan ihannoimalle 1980-luvulle. Suurin osa näistä viitteistä on 1980-luvun pelien, elokuvien ja musiikin selkeää esille tuomista ja esittelyä, mutta mukaan mahtuu myös piilotettuja viittauksia joiden huomaaminen jää lukijan oman tarkkaavaisuuden varaan. Itse bongasin ainakin selkeän kunnianosoituksen Gibsonin Neurovelholle nukkumakapselien samankaltaisuuden muodossa. Aika suuri osa luetelluista 1980-luvun ilmiöistä oli kuitenkin minulle ennestään tuntemattomia, mutta tämä ei varsinaisesti haitannut. Muutaman kerran oli toki pakko googlettaa esimerkiksi miltä tietty kolikkopeli oikeasti on näyttänyt.
Cline kuvaa todella herkullisesti oikean maailman ja Oasiksen valistä kontrastia. Lukiessa tuli ahdistunut olo kun palattiin ankeaan todellisuuteen ja lievien vieroitusoireiden tapaan teki mieli palata pian Oasiksen planeettojen pinnalle.
Erikoismaininta kirjasta menee suomentajalle, Pekka Mäkelän on tehnyt todella hyvää työtä ja esimerkiksi Munastaja-termi on aivan mainio. Tietotekniset termit on käännetty uskottavasti, tästä mennee kunnia käännöstyössä avustaneelle Jyrki J.J Kasville.
Ready Player One ei ole kuitenkaan mikään kaunokirjallisuuden helmi. Kerronta on konstailematonta, erittäin suoraviivaista ja mitään takaumia tai useita tasoja ei ole, vaan tapahtumat kerrotaan kronologisesti Waden näkökulmasta.
Mutta siitä viis! Kirja on erittäin viihdyttävä vähän samaan tyyliin kuin kirjan kirjoittajankin fanittama Paluu Tulevaisuuteen elokuva. Itse tykkäsin tosi paljon, mutta tähän varmaankin vaikuttaa jonkin verran se, että olen 1980-luvulla nuoruuteni viettänyt ja silloin paljon aikaa tietokoneen äärellä istunut.
* * * *
lauantai 9. helmikuuta 2013
Torsten Pettersson: Aakkosmurhaaja (Myllylahti)
Torsten Pettersson on suomenruotsalainen kirjallisuuden professori. Hän on kirjoittanut ja häneltä on julkaistu sekä tieteellisiä julkaisuja, runoja että jännityskirjallisuutta. Pettersson kirjoittaa ruotsiksi ja Aakkosmurhaaja on tietääkseni hänen ensimmäinen suomeksi käännetty teoksensa. Kirja on myös avausosa sarjaan jossa pääosassa on poliisi Harald Lindmark, ja sen käännösoikeudet on myyty useisiin maihin.
Aakkosmurhaajan alussa vastikään leskeksi jäänyt Lindmark ryhtyy tutkimaan raa'asti murhatun ja häpäistyn nuoren naisen murhaa. Naisen vatsaan on puukolla kaiverrettu A-kirjain, josta kirjan suomenkielinen nimi. Ruotsinkielisestä nimestä Ge mig mina ögon voi kielitaitoiset päätellä mitä muuta ruumille on tehty. Murha ei jää ainoaksi ja mahdollisen sarjamurhaajan jahti käynnistyy kuvitteellisessa Koskikallion kaupungissa.
Ensimmäisten sivujen lukemisen jälkeen oli hassu (positiivisessa mielessä) tunne kun kirjoittamistyylistä ja tunnelmasta tuli mieleen länsinaapurimme kovat nimet Mankell ja Nesser, mutta tarinan tapahtumapaikka oli kuitenkin Suomi. Myös se, että kirjan on suomentanut Mankelliakin kääntänyt Kari Koski, selittää varmaan osaltaan tätä mielikuvaa.
Mutta sitten - muutamien kymmenien sivujen jälkeen Pettersson yllättää ja muuttaa kertomista uuteen suuntaan. Hän heittää lukijan eteen todisteita, kirjeitä ja nauhoitepurkuja yksi toisensa perään. Tuli semmoinen fiilis kuin olisi törmännyt vanhan rikostarinan dokumentit sisältävään pölyiseen ja nurkista repsottavaan pahvilaatikkoon ja alkanut sieltä lukemaan papereita yksi kerrallaan, lähes sattumanvaraisessa järjestyksessä. Tälläinen rakenne erottaa Aakkosmurhaajan hienosti valtavirtajännäreistä ja saa lukijan skarppaamaan, tuntuu vähän kuin rikoksen ratkaiseminen olisi osaksi omalla vastuulla.
Tähtiä pudottaa pari asiaa. Kirjan lukuisat kirjeet tuovat mukavaa vaihtelua, mutta etenkin Nadjan kertomus on mielestäni liian pitkä ja katkaisee jännitystä liikaa. Tämä häiritsi myös sen takia, että luku on kirjoitettu tahallaan kömpelöllä kielellä. Toimii tehokeinona, mutta on liikaa kymmenien sivujen mittaisena.
Toinen kirjan ongelma on juoni. Se oli ainakin minulle liian epäuskottava. Pettersson kirjoittaa itseään nurkkaan ja loppuratkaisu on sitten väkisinkin pieni anti-kliimaksi. Tuli sellainen tunne kuin olisi nähnyt aivan mahtavan taikatempun televisiosta ja sitten kuulisi että temppu on tehty kameratrikkien avulla.
Mutta näistä puutteista huolimatta suosittelen erittäin lämpimästi Aakkomurhaajaa kaikille skandinaavisen dekkarikirjallisuuden ystäville. Kirja on hyvin kirjoitettu ja suomennettu, virkistävän erilainen ja piti otteessaan loppuun asti.
* * *
Aakkosmurhaajan alussa vastikään leskeksi jäänyt Lindmark ryhtyy tutkimaan raa'asti murhatun ja häpäistyn nuoren naisen murhaa. Naisen vatsaan on puukolla kaiverrettu A-kirjain, josta kirjan suomenkielinen nimi. Ruotsinkielisestä nimestä Ge mig mina ögon voi kielitaitoiset päätellä mitä muuta ruumille on tehty. Murha ei jää ainoaksi ja mahdollisen sarjamurhaajan jahti käynnistyy kuvitteellisessa Koskikallion kaupungissa.
Ensimmäisten sivujen lukemisen jälkeen oli hassu (positiivisessa mielessä) tunne kun kirjoittamistyylistä ja tunnelmasta tuli mieleen länsinaapurimme kovat nimet Mankell ja Nesser, mutta tarinan tapahtumapaikka oli kuitenkin Suomi. Myös se, että kirjan on suomentanut Mankelliakin kääntänyt Kari Koski, selittää varmaan osaltaan tätä mielikuvaa.
Mutta sitten - muutamien kymmenien sivujen jälkeen Pettersson yllättää ja muuttaa kertomista uuteen suuntaan. Hän heittää lukijan eteen todisteita, kirjeitä ja nauhoitepurkuja yksi toisensa perään. Tuli semmoinen fiilis kuin olisi törmännyt vanhan rikostarinan dokumentit sisältävään pölyiseen ja nurkista repsottavaan pahvilaatikkoon ja alkanut sieltä lukemaan papereita yksi kerrallaan, lähes sattumanvaraisessa järjestyksessä. Tälläinen rakenne erottaa Aakkosmurhaajan hienosti valtavirtajännäreistä ja saa lukijan skarppaamaan, tuntuu vähän kuin rikoksen ratkaiseminen olisi osaksi omalla vastuulla.
Tähtiä pudottaa pari asiaa. Kirjan lukuisat kirjeet tuovat mukavaa vaihtelua, mutta etenkin Nadjan kertomus on mielestäni liian pitkä ja katkaisee jännitystä liikaa. Tämä häiritsi myös sen takia, että luku on kirjoitettu tahallaan kömpelöllä kielellä. Toimii tehokeinona, mutta on liikaa kymmenien sivujen mittaisena.
Toinen kirjan ongelma on juoni. Se oli ainakin minulle liian epäuskottava. Pettersson kirjoittaa itseään nurkkaan ja loppuratkaisu on sitten väkisinkin pieni anti-kliimaksi. Tuli sellainen tunne kuin olisi nähnyt aivan mahtavan taikatempun televisiosta ja sitten kuulisi että temppu on tehty kameratrikkien avulla.
Mutta näistä puutteista huolimatta suosittelen erittäin lämpimästi Aakkomurhaajaa kaikille skandinaavisen dekkarikirjallisuuden ystäville. Kirja on hyvin kirjoitettu ja suomennettu, virkistävän erilainen ja piti otteessaan loppuun asti.
* * *
torstai 24. tammikuuta 2013
Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja (Ursa)
Esko Valtaojan uusin tietokirja taisi olla joulun ajan myydyimpien kirjojen joukossa. Eikä ihme - Valtaoja kirjoittaa mielenkiintoisista asioista viihdyttävän leppoisasti omalla tyylillään niin että torpan mummokin (Valtaojan itsensä käyttämä termi) asian ymmärtää.
Kun syksyllä kuulin että Valtaojalta on tulossa Kaiken käsikirja, tuli mieleeni välittömästi Bill Brysonin mainio tietoteos Lyhyt historia lähes kaikesta. Molemmat kirjat pyrkivät popularisoimaan tieteestä olennaisen ja kertovat sen omalla helposti luettavalla tyylillään. Kumpikin on varannut oman luvun esimerkiksi elämälle, ihmisen kehittymiselle sekä "kaiken alulle". Kirjojen suurin ero on siinä, että Bryson käy tietokirjamaisemmin läpi eri tieteen osa-alueita, ja Valtaoja pohtii yksittäisiä asioita astetta syvällisemmin ja tuo kirjaan vahvasti mukaan sellaisia asioita kuin usko, henki, oikea ja väärä.
Kaiken käsikirja sisältää kymmenen lukua, joista jokainen on täsmälleen kaksikymmentä sivua pitkä. Tämä tuskin on sattumaa - ja välillä tulikin tunne että Valtaoja oli joutunut tiivistämään valtavia osa-alueita tuohon määrämittaan vähän runttaamalla. Jokaisen luvun jälkeen jäi tunne että olisin halunnut kyseisestä alueesta lukea lisää. Toisaalta luvut olivat sopivia annospaloja, kerralla ei kannata lukea kuin yksi luku ja sitten makustella sitä rauhassa.
Kirjan kirjoitustyyli on tuttua Valtaojaa. Hän käyttää paljon herkullisia analogioita ja yksinkertaistuksia, mutta onnistuu kuitenkin samalla säilyttämään tieteellisen uskottavuuden. Hän ei myöskään saarnaa omia mielipiteitään millään tavalla. Kirjasta on hankala ärsyyntyä (toisin kuin esimerkiksi joistain Kari Enqvistin teoksista) ja tämänkin takia kirja on varmasti suosittu. Valtaoja kiteyttää mielestäni kirjoitustyylinsä hyvin kirjan viimeiseen lauseeseen: Olen halunnut innostaa sinua ajattelemaan, en kertoa sinulle, mitä ajatella.
Olen jo pitkään ollut jonkinsortin Esko Valtaoja fani ja hän on hyvin kärjessä listallani julkkiksista, joiden kanssa olisi mukava käydä tuopin ääressä maailmaa parantamassa. Kaiken käsikirja jatkaa Valtaojan mainioiden tiedekirjojen sarjaa. Viittä tähteä en kuitenkaan anna. Kirja ja sen sisältö oli, kuten jo mainitsin, omaan makuuni vähän turhan ohut - tai ainakin kirjan kaiken lupaava nimi asetti odotukset liian korkealle. Tällaiseen teokseen sopisi mielestäni hyvin myös tietokirjamaisempi ote, muutama taulukko, kaavio tai selventävä kuva ei olisi ollut yhtään huono idea.
Palaan vielä alussa mainitsemaani Brysoniin. Lämpimästi suosittelen hänen kirjansa lukemista Valtaojan kirjan lisäksi. Toimivat hyvin yhdessä ja täydentävät toisiaan.
* * * *
Kun syksyllä kuulin että Valtaojalta on tulossa Kaiken käsikirja, tuli mieleeni välittömästi Bill Brysonin mainio tietoteos Lyhyt historia lähes kaikesta. Molemmat kirjat pyrkivät popularisoimaan tieteestä olennaisen ja kertovat sen omalla helposti luettavalla tyylillään. Kumpikin on varannut oman luvun esimerkiksi elämälle, ihmisen kehittymiselle sekä "kaiken alulle". Kirjojen suurin ero on siinä, että Bryson käy tietokirjamaisemmin läpi eri tieteen osa-alueita, ja Valtaoja pohtii yksittäisiä asioita astetta syvällisemmin ja tuo kirjaan vahvasti mukaan sellaisia asioita kuin usko, henki, oikea ja väärä.
Kaiken käsikirja sisältää kymmenen lukua, joista jokainen on täsmälleen kaksikymmentä sivua pitkä. Tämä tuskin on sattumaa - ja välillä tulikin tunne että Valtaoja oli joutunut tiivistämään valtavia osa-alueita tuohon määrämittaan vähän runttaamalla. Jokaisen luvun jälkeen jäi tunne että olisin halunnut kyseisestä alueesta lukea lisää. Toisaalta luvut olivat sopivia annospaloja, kerralla ei kannata lukea kuin yksi luku ja sitten makustella sitä rauhassa.
Kirjan kirjoitustyyli on tuttua Valtaojaa. Hän käyttää paljon herkullisia analogioita ja yksinkertaistuksia, mutta onnistuu kuitenkin samalla säilyttämään tieteellisen uskottavuuden. Hän ei myöskään saarnaa omia mielipiteitään millään tavalla. Kirjasta on hankala ärsyyntyä (toisin kuin esimerkiksi joistain Kari Enqvistin teoksista) ja tämänkin takia kirja on varmasti suosittu. Valtaoja kiteyttää mielestäni kirjoitustyylinsä hyvin kirjan viimeiseen lauseeseen: Olen halunnut innostaa sinua ajattelemaan, en kertoa sinulle, mitä ajatella.
Olen jo pitkään ollut jonkinsortin Esko Valtaoja fani ja hän on hyvin kärjessä listallani julkkiksista, joiden kanssa olisi mukava käydä tuopin ääressä maailmaa parantamassa. Kaiken käsikirja jatkaa Valtaojan mainioiden tiedekirjojen sarjaa. Viittä tähteä en kuitenkaan anna. Kirja ja sen sisältö oli, kuten jo mainitsin, omaan makuuni vähän turhan ohut - tai ainakin kirjan kaiken lupaava nimi asetti odotukset liian korkealle. Tällaiseen teokseen sopisi mielestäni hyvin myös tietokirjamaisempi ote, muutama taulukko, kaavio tai selventävä kuva ei olisi ollut yhtään huono idea.
Palaan vielä alussa mainitsemaani Brysoniin. Lämpimästi suosittelen hänen kirjansa lukemista Valtaojan kirjan lisäksi. Toimivat hyvin yhdessä ja täydentävät toisiaan.
* * * *
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)