Arnaldur Indridason: Räme (Blue Moon)

Löysin tämän Islantilaisen dekkaristin Kirsin Kirjanurkan kautta. Ja kiitos Kirsille, että löysin, sen verran paljon tykästyin tähän itselleni uuteen kirjailijaan!

Ruotsilla on karismaattinen Mankell ja uuden vaihteen Barbarotti sarjasta löytänyt Nesser, Tanskalla mainio Adler-Olsen ja Norjalla tietenkin karhean ihana Nesbö. Indridason menee heittämällä näiden kovien pohjoismaisten rikoskirjailijoiden joukkoon, ja tämä tuntuu olevan se dekkarityyppi joka minulle parhaiten uppoaa.

Yhteistä näille kaikille kirjailijoille on ainakin se, että tunnelma dekkareissa on mukavan seesteinen ja kovaa toimintaa on ripoteltu mukaan vain tehokeinoksi. Kaikki myös osaavat rakentaa juonta niin, että lukijalle paljastetaan kerralla vain juuri sopiva määrä ja näin jännite pysyy hyvin yllä. Päähenkilöt - Wallander, van Veeteren, Barbarotti, Mörck, Hole - ovat kaikki yksinäisiä, keski-ikäisiä ja kärttyisiä miehiä, joiden rikoksen selvittämistaidot ovat selkeästi sosiaalisia taitoja paremmat. Yhteistä näille kirjoille on myös se, että näitä lukiessa tulee yleensä aina mukavan kotoinen ja turvallinen olo.

Räme esittelee päähenkilöksi Erlendurin, kokeneen (ja keski-ikäisen, kärttyisän, yksinäisen ja sosiaalisilta taidoiltaan töksähtelevän)  poliisin. Erlendur työskentelee tiiviisti yhteistyössä nuoremman parinsa Sigurour Olin kanssa ja selvittää samalla aikuisen tyttärensä huumeiden sotkemaa elämää.

Kirjan alussa Reykjavikin Pohjoisrämeen kaupunginosasta löytyy tapettuna vanha mies. Tapahtuman tekee oudoksi ruumiin päälle jätetty viestilappu. Poliisit alkavat tutkia tapausta tarkemmin ja jäljet johtavat lopulta sekä kauas menneisyyteen että nykyaikaiseen geenitutkimukseen.

Islanti ympäristönä erottaa tarinan hyvin muista vastaavista. Reykjavikin tunnelma välittyi hyvin kirjan sivuilta ja islantilaista mielenmaisemaa kuvattiin hyvin. Hyvä idea kustantamolta on ollut lisätä kirjan alkuun lyhyt johdanto, jossa selitetään islantilaisia kirjaimia (kirjailijan nimi kirjoitetaan oikeaoppisesti indriðason) ja sukunimikäytäntöä.

Indridason sekoittaa kirjassaan mukavasti vanhaa ja uutta - internet on sulassa sovussa perinteisemmän rikostutkinnan kanssa. Tarina etenee hyvin ja koukuttavasti ja kirjailija onnistuu luomaan syvyyttä etenkin Erlendurin ja hänen tyttärensä hahmoihin. Mitään ennennäkemätöntä tarinassa ei ole, mutta Indridason kertoo sen kiinnostavasti ja ah, niin pohjoismaisen kotoisasti. Räme oli kuin lämmin viltti johon on mukava illalla ennen nukkumaanmenoa kääriytyä.

Erlendur sarjaa on suomennettu kymmenen osaa. Räme oli niistä ensimmäinen eli minulla on vielä yhdeksän hyvää kirjaa odottamassa!

* * * *

Hugh Howey: Siilo (Like)

Siilo on yksi eniten esillä olleista sci-fi kirjoista viime aikoina. Jo sen punaisena hohtava kansi hyppäsi silmille kirjakaupan uutuuspöydästä ja viimeistään takakannen ensimmäinen lause "Ihmiskunnan rippeet elävät valtavassa maanalaisessa siilossa" sai kiinnostukseni heräämään ja kirjaa piti päästä pian lukemaan.

Siilo on dystopiakuvaus lähitulevaisuuden maailmasta, missä ulkoilma on saastunut ja hengissä säilyneet ihmiset elävät maan alle upotetussa toistasataakerroksisessa siilossa. Lukijaa pidetään koukussa ensisijaisesti kahdella peruskysymyksellä; miksi siiloon on päädytty ja mitä siilon ulkopuolella on.

Howey on Orwellinsa lukenut, niin tutun ahdistavalta siilon sisäinen järjestyksenpito ja mielipidekontrolli tuntui. Edellä kertomani peruskysymysten esittäminen on nimittäin Siilossa kiellettyä ja näennäisen vapaan elämän yllä on koko ajan isoveljen varjo. Ja kenellekään tuskin on suuri yllätys, että kirjan pääosassa on henkilö, joka haastaa vallitsevan tilanteen ja joutuu sitä kautta ongelmiin valtakoneiston kanssa.

Odotin Siilolta todella paljon, sain vähän vähemmän. Jotenkin tarina ja tunnelma väsähti loppua kohti mennessä ja kaipaamani yllätykselliset - lukijan tiputtavat - juonenkäänteet loistivat poissaolollaan. Henkilöt on kuvattu ihan mukavasti, mutta kovin huolestuneeksi en kenenkään kohtalosta tullut, tunnesidettä henkilöihin ei päässyt syntymään. Jotenkin kirjaa leimasi kliinisyys, niin kuin se olisi puhki kustannustoimitettu niin ettei siihen jää yhtään säröä eikä kohtaa joka voisi jotain ärsyttää. Ja sitten kuitenkin kirja on käsittääkseni julkaistu alunperin omakustanteena useampana novellina, joista tämä kirja on kasattu.

Parasta kirjassa oli itse siilon kuvaus. Eri kerrokset ja niiden tehtävät olivat kiehtovaa luettavaa, samoin kuin luokkayhteiskunnnan kirjaimellinen muodostuminen siilon sisälle. Keskiluokka on tässä tapauksessa ihan oikeasti valtaapitävien alla, mutta alkutuotannosta vastaavan tyäväen päällä. "Koko maailma siilossa" oli todella hyvin ja realistisesti kuvattu ja etsinkin josko joku olisi piirtänyt kirjan pohjalta siilon pohjapiirustuksen, mutta en sellaista löytänyt.

Siiloon on tulossa jatko-osa ja myös elokuvaoikeudet on myyty. Toivottavasti kliininen fiilis ei näiden myötä lisäänny, vaan alkuperäinen kiehtova idea saa enemmän tulta alleen. Tulen kyllä mahdollisen jatko-osan lukemaan ilman muuta.  

* * * 

Jussi Adler-Olsen: Metsästäjät (Gummerus)

Metsästäjät on toinen osa Adler-Olsenin Osasto Q-sarjaa. Ensimmäinen osa Vanki oli koukuttavaa ja jännittävää lukemista eikä tämä toinen osa petä ennakko-odotuksiin nähden.

Tällä kertaa Osasto-Q saa tutkittavakseen vanhoja väkivaltarikoksia joiden välille alkaa löytyä yhteyksiä. Tarina kulkee välillä Kööpenhaminan kodittomien keskuudessa, välillä taas valtaeliitin yläluokkaisessa ympäristössä.

Pääosassa jatkaa - totta kai - ihanan konservatiivinen ja elämäänsä tyytymätön etsivä Carl Mörck. Mutta tällä kertaa shown varastaa useassa kohdassa Mörckin innokas ja suoraviivainen apuri, Hafed el-Assad, josta Adler-Olsen on onnistunut tekemään yhtä aikaa karikatyyrimäisen ja uskottavan hahmon. Mukavan lisän personnallisuuksien joukkoon tuo uutena henkilönä Mörckin sihteeriksi pakotettu Rose, joka ei suostu ottamaan Mörckin hänelle tarjoilemaa passiivisen palvelijan roolia.

Myös muut henkilöt on rakennettu hyvin, esimerkiksi Kimmien äitipuoli. Tarinan rikolliset eivät sen sijaan mielestäni erottuneet toisistaan tarpeeksi hyvin, vaikka omine sairaine taipumuksineen muusta kansasta kyllä erottuvat.

Metsästäjissä on paljon samaa kuin Vangissa. Kummassakin pahikset ovat vastenmielisen sadistisia, melkein liian pahoja ollakseen realistisia. Adler-Olsen ei onneksi sorru väkivallan liialliseen kuvaukseen eikä yritä liikaa shokeerata lukijaa. Kummassakin kirjassa on myös yhdessä pääosassa henkilö joka on vangittu näiden pahisten armoille. Vangissa vangitseminen oli erittäin konkreettista. Metsästäjissä taas uhrin elämä on otettu haltuun ajamalla hänet menneisyytensä vangiksi.

Jännite pysyy koko kirjan ajan hyvin kasassa ja tarina kulkee eteenpäin kuin Köpiksen paikallisjuna. Lisäpisteitä tulee vielä siitä, että kaupunki oli kivasti kuvattu ja kymmeniä kertoja siellä vierailleena pystyin hyvin näkemään osan tapahtumapaikoista silmieni edessä-

Metsästäjät jatkaa Osasto-Q:n laadukasta sarjaa ja on erittäin viihdyttävää luettavaa.

* * * *

.

10-kysymystä haaste

Sain haasteen vastata näihin 10 kysymykseen Kaikkea kirjasta blogista. En ole vastaavanlaisiin haasteisiin kertaakaan ennen ole innostunut vastaamaan, mutta kerta se on ensimmäinenkin :) Lopussa on vielä jatkohaaste.

1. Minkä ikäisenä kävit ensimmäisen kerran kirjakaupassa?
Ei mitään tietoa. Villi veikkaus olisi että alle 1-vuotiaana vanhempien mukana.

2. Mieleenpainuvin kirjan kansi?
Kiinnitän yleensä aika vähän huomiota kirjan kansiin ja usein luen takakannen tekstit ensimmäisenä. Minulla ei esimerkiksi ole ollenkaan kirjankansien kuvia blogissa (no, tämä asia on kyllä tarkoitus muuttaa jatkossa ja muutenkin uudistaa blogin ulkonäköä). Jos nyt kuitenkin yritän kansia miettiä, niin viime aikoina luetuista kirjoista tulee ensimmäisenä mieleen Aki Ollikaisen Nälkävuosi, jonka kansi mielestäni hyvin kuvasi kirjan karun kaunista tarinaa. Sitten ihan toisenlainen kansi oli Ready Player One:ssa, jonka kohokirjaimia oli kiva hiplata lukemisen aikana :)

3. Käytätkö  "oikeita" kirjanmerkkejä? Jos et, niin minkälaisia "korvikkeita" käytät?
Minulla on monta "oikeaa" kirjanmerkkiä ja ne on aina hukassa. Yleensä käytän kauppakuitteja tms huonoja ja helposti hukkuvia paperinpaloja. Vanhat lentokoneiden boarding passit on myös hyviä ja niitä on monta käytössä kun aikanaan (silloin kun vielä oli puolipahviset kunnon boarding passit) tosi paljon tuli lentokoneissa luettua.

4. Paras lukupaikka eri vuodenaikoina - talvella, keväällä, kesällä, syksyllä?
Talvi ja syksy: oma sänky, saunamökkimme sohva, lentokone ja muut kuluvälineet
Kevät: oma terassi silloin kun aurinko paistaa ja lumet sulaa
Kesä: aurinkotuoli, kaupungissa puistonpenkki tai vaikkapa kirkon portaat

5. Löytyykö kodistasi kirjoihin liittyviä tavaroita (oheistuotteita)?
Hmm...pitää oikein miettiä mikä on kirjoihin liittyvä oheistuote. e-kirjojen lukulaite löytyy ja iso kirjahylly, muuta ei tule mieleen.

6. Onko sinulla kirjastokassi? Jos on, minkälainen?
Samoja kestokasseja tulee käytettyä niin kirjastossa kuin kaupassakin käydessä.

7. Oletko käynyt kirjastoautossa?
Olen, monta kertaa, viimeksi pari vuotta sitten.

8. Matkustat johonkin kaupunkiin, kummassa ensin käyt, kirjastossa vai kirjakaupassa?
Kirjakaupassa.

9. Oletko lukenut kirjaa ääneen (romaani, tietokirja, runokirja. lastenkirja...) jossakin tilaisuudessa?
En ole missään julkisessa tilaisuudessa.

10.  Löytyykö kirjahyllystäsi keittokirja?  Jos löytyy, niin millainen?
Aika monta noita löytyy meidän taloudesta, perinteisestä suomalaisesta keittokirjasta sushi-oppaaseen ja Jamie Oliverin keittokirjaan (jonka reseptien aineksia saa todennäköisesti vain Lontoolaiselta torilta keskiviikkoaamuisin kello 7 ja 8 välillä).

Tähän haasteeseen kuuluu uusien kysymysten tekeminen viidelle muulle bloggaajalle. Rikon nyt heti sääntöjä ja jätän nuo viisi bloggaajaa valitsematta. Tässä kuitenkin kysymykset - kuka vaan saa vastata, jeee! (jos vastaat niin linkkaatko blogisi vaikka tämän postauksen kommentteihin niin voin käydä lukemassa vastauksia).

1. Mikä on paras dekkari minkä olet lukenut parin viimeisen vuoden aikana?
2. Suosikkipoliisisi/etsiväsi/sankarisi jännäreissä? (Hole, Reacher, Wallander, Barbarotti, Mörck, Bosch, Tanner, Kara...)
3. Kuinka usein luet kirjojen käsikirjoituksia joista ei ole vielä tehty kustantamispäätöstä?
4. Luetko sci-fiä?
5. Kuunteletko äänikirjoja?
6. Paras lukemasi kirjan pohjalta tehty elokuva jonka olet nähnyt?
7. Mistä kirjasta haluaisit että tehtäisiin elokuva?
8. Millä perusteella olet järjestänyt kirjahyllysi?
9. Tyhmin/oudoin/hulluin paikka tai tilanne missä olet lukenut kirjaa?
10. Minkä kirjan viimeksi jätit kesken? Miksi?

Antti Eronen: Operaatio: Harmageddon (Myllylahti)

Operaatio: Harmageddon on Antti Erosen kolmas kirja. Hänen esikoisteoksensa Dreamland - aavekomppania oli pelimäinen, teknologiapainoitteinen sci-fi-jännäri. Yllätyin kuitenkin itsekin kuinka paljon tuosta kirjasta tykkäsin, vaikka se tuntui jotenkin kotikutoiselta ja osittain kömpelöltä kielenkäyttönsä suhteen. Erosen toinen kirja Talvi oli kirjoittamisensa osalta jo kypsemmän oloinen ja oli - minua häirinnyttä yliluonnollista Mustamaata lukuunottamatta - ihan mukavaa dystopia-lukemista.

Tämä uusin Erosen kirja sijoittuu vuoteen 2204. Osa ihmisistä on muuttanut ulkoavaruuteen ja maailma elää suuren Romahduksen jälkeistä tiukan kontrollin ja Puolueen ylivallan alaista aikaa. Kirja kertoo Marsin siirtokunnan tapahtumista yhden päivän aikana. Marsin separatistijoukot aktivoituvat ja aloittavat itsenäisyyteen tähtäävät toimenpiteet planeettaa hallitsevia YK:n ja Puolueen joukkoja vastaan. Lyhyesti sanottuna kirja on dystooppinen sisällissotakuvaus.

Tarinaa kerrotaan kuuden eri henkilön näkökulmasta. Tämä ratkaisu on mielestäni onnistunut, joskin olisin ihan mielelläni nähnyt kirjan ensimmäisessä luvussa esiteltävän komisario Tyra Williamsin enemmän pääroolissa. Tässä hahmossa oli eniten inhimillisyyttä ja syvyyttä ja olin hiemen pettynyt että Tyra oli kuitenkin vain yksi päähenkilö viiden muun seassa. Huolimatta useista päähenkilöistä Eronen onnistuu kuljettamaan tarinaa niin, että lukeminen on helppoa eikä minulla missään vaiheessa ollut vaikeuksia pysyä juonessa mukana. Juonenkäänteet on myös rytmitetty hyvin.

Kirja alkaa kiinnostavasti ilman turhia pohjustuksia ja tempaisee suoraan mukaan toimintaan. Mutta mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän Eronen sortuu puuduttavaan selittelyyn. Kaikki varmaan tietävät työpaikalta sen henkilön, jolla on aikaa 10 minuuttia esittää asiansa, mutta hän on niin tykästynyt omaan ääneensä että puhuu tunnin olettaen että kaikki haluavat kuunnella. Erosen kirjoitustyylistä tuli välillä liian paljon mieleen tämä työpaikkojen aikavaras.

Kerronta on myös - etenkin tällaiseksi 24 tunnin tiiviiksi jännäriksi - liian tasapaksua eikä tyyli vaihdu kun näkökulmaa vaihdetaan päähenkilöstä toiseen. Vaikka kuusi päähenkilöä ovat kiitettävän erilaisia persoonallisuuksia, ei tätä hyvää lähtökohtaa hyödynnettä kerronnassa.

Parasta kirjassa on sen maalaama tulevaisuudenkuva, joka on tuoreen omaperäinen ja samalla kuitenkin pelottavan uskottava. Eronen on parhaimmillaan vihjaillessaan suuresta Romahduksesta, kuvaillessaan avaruusaluksia ja rynnäkköpukuja sekä pohtiessaan kyborgien ihmisoikeuksia. Mielikuvitukseni toi kirjailijan maalaaman maiseman usein "silmien eteen" ja tämä on aina hyvä piirre kirjassa.

Antti Eronen on nuori kirjailija (s 1989). Mahtava mielikuvitus, taitava juonen rakentaminen ja mielenkiintoinen tapa kuvata ympäristöjä ja laitteita ovat hyvä pohja mille rakentaa tulevia kirjoja. Mitä kaipaisin on enemmän persoonallisuutta kirjoittamiseen ja rohkeutta tiivistää sanomaa ja luottaa siihen, että lukijoille ei tarvitse kaikkea vääntää rautalangasta.

Ja jos yhden vinkin saa vielä antaa, niin kirjojen nimeämistä miettisin kahteen kertaan. Ensin oli Dreamland - aavekomppania ja nyt Operaatio: Harmageddon. Nämä nimet ei ainakaan minulle toimi ja ne antavat jotenkin halvan "kioskikirjallisuuden" vaikutelman kirjasta.

Sain kirjan arvostelukappaleeksi Myllylahdelta, kiitos siitä.

* *

The Last of Us (PS3 peli)

Lisätäänpä tänne kirja-arvostelujen sekaan yksi peliarviointikin. Viimeiset vuodet olen pelannut lähinnä Angry Birdsiä, mobiili Backgammonia ja Facebookin Tetristä. Aika ei ole riittänyt välipalapelejä syvempään pelailuun, eikä innostuskaan. Kun luin ensimmäiset arviot Last of Us:sta tuli kuitenkin sellainen olo, että tuota peliä haluan kokeilla ja samalla päivittää tietoni seikkailupeleistä Monkey Islandin jälkeiselle ajalle.

Alla oleva arvostelu sisältää pieniä juonipaljastuksia, ei kuitenkaan mitään isompaa.

Last of Us on toiminnallinen seikkailupeli. Perustarina, dystooppinen kuvaus pandemian vallassa olevasta maapallosta, on moneen kertaan kaluttu ja kerrottu niin kirjoissa, elokuvissa kuin peleissäkin. Vaarallinen tauti alkaa leviämään maapallolla, sieni-itiöt muuttavat ihmiset sienen ja ihmisen sekopäiseksi mutaatioksi, jotka sitten puremalla levittävät tautia eteenpäin. Tarinan pääosassa on Joel, joka menettää tyttärensä epidemian leviämisen alkupäivinä. Varsinainen seikkailu tapahtuu 15 vuotta myöhemmin. Joel yrittää selviytyä romahtaneen sivilisaation keskellä asekaupalla ja muulla rikollisella toiminnalla. Hän ottaa vastaan tehtävän salakuljettaa 14-vuotias Ellie paikasta A paikkaan B. Ja tuosta road tripistä peli ensisijaisesti kertoo.

Pelaamisen peruselementit ovat paikkojen tutkiminen, taistelut, pulmatehtävien selvittäminen ja aseiden ja ominaisuuksien parantaminen. Pelillinen pääpaino on taisteluissa ja esimerkiksi pulmatehtävät ovat helppoja tyyliin "siirrä tikkaat toiseen paikkaan että pääset kiipeämään bussin päälle". Taistelut ovat ilahduttavan monipuolisia siinä mielessä, että selviytymistaktiikoita on useita. Joskus riittää kun jaksaa hiljaa hiipiä vihulaisten ohi. Välillä taas avoin tulitaistelu on välttämätön.

Pelimaailma tuo fiiliksen avarasta isosta maailmasta, mutta seinät tulevat vastaan aika äkkiä ja oikeasti peli on hyvinkin tarkkaa käsikirjoitettu "putki", jonka läpi pelaajaa luotsitaan. Visuaalinen ilme on todella hieno, ei kuitenkaan mikään leuat auki loksauttava. Se tuo kuitenkin hyvin esille maailman joka on elänyt pitkään ilman sähköä ja jossa luonto valtaa takaisin omaansa. Paikkoja on paljon mutta ne ovat tarpeeksi erilaisia. Ainoastaan omakotitalot tuntuivat välillä liikaa toistensa kopioilta. Ja missään pelissä en ole käynyt niin monessa vessassa.

Edellä olevan perusteella peli kuulostaa perushyvältä toiminnalta joka on jo nähty moneen kertaan. Mutta näin ei ole, vaan Last of Us oli minulle yksi vaikuttavimmista pelielämyksistä ikinä.

Pelin suurimmat vahvuudet ovat tunnelma, tunnelma ja tunnelma. Päähenkilöt Joel ja Ellie tulevat tutuiksi ja heihin saadaan enemmän syvyyttä kuin monen kirjan hahmoihin. Myös sivuosissa olevista ystävistä ja vihollista löytyy monta aidontuntuista ihmistä. Juoni luo tunnelmaa hyvin, käänteet ovat tarpeeksi yllätyksellisiä mutta kuitenkin uskottavia. Kaiken kruunaa mahtava äänimaailma, jonka pohjana on Oscar voittaja Gustavo Santaolallan akustinen musiikki, joka vie oikeaan tunnelmaan alkulatauksesta lähtien. Myös se, että pelin aikana ei ole lataustaukoja, edesauttaa tunnelman luomisessa.

Vahvan siellä olemisen tunteen tuntee hyvin taisteluissa. Kun pitkän hiiviskelyn jälkeen naksuttelija yllättää nurkan takaa ja puree kaulaan niin käsi nousee vaistomaisesti omalle kaulalle. Väkivalta on esitetty realistisena ja pelin K18 leima on täysin aiheellinen. Etenkin lähitaisteluiden kuvaukset olivat sellaisia että oli pakko pistää silmiä välillä kiinni. Väkivallan vastenmielisyys korostuu Talvi-jaksossa, mutta ei kuitenkaan tunnu itsetarkoitukselliselta.

Pelimaailman kiinnostavin huomio on se, että sienipäiset tartunnan saaneet puoli-ihmiset eivät itse asiassa ole tarinan suurimpia pahiksia missään muodossa vaan enemmänkin säälittäviä uhreja. Sen sijaan anarkian vallassa olevan maailman ihmiset ovat usein säälimättömiä oman edun tavoittelijoita, oli kyse sitten sotilaspoliiseista tai ruokaa perheilleen etsivistä metsästysjoukoista. Myös taisteluissa ihmisvastustajat ovat selvästi pahempia kuin sienipäät.

Pelasin peliä lähes 30 tuntia. Osa peliajasta menee pitkä pelitaukoni piikkiin, moni varmaan pelaa tämä selvästi nopeammin läpi. Loppuratkaisu on pelaamisen arvoinen, vaikka aiheuttaakin lievää moraalista pahoinvointia.

Michael Connelly: Luottamuksen hinta (Gummerus)

Olen jo aikaisemmissa Connelly arvioissani todennut, että aikaisemman suosikkidekkaristini kirjojen laatu on mennyt valitettavan huonoon suuntaan. Joskus aikaisemmin odotin Connellyn uuden kirjan julkaisua ensimmäisenä kirjaston varausjonossa, nyt poimin uusimman Connellyn mukaan vasta pienen harkinnan jälkeen, sen verran laimean maun edellinen kirja jätti.

Yksi syy siihen, että päätin uuden Connellyn lukea, oli Harry Boschin palaminen päärooliin. Bosch on eläkkeelle pääsyä odottava ja pelkäävä kokenut poliisi. Hän on eronnut ja asuu kahdestaan teini-ikäisen tyttärensä kanssa. Olen aina tykännyt Boschin karheasta luonteesta, vaikkei hän mikään harryholemainen anti-poliisi olekaan.

Tällä kertaa seurataan kahden eri rikoksen selvittelyä. Toisessa tapauksessa Harry saa parinsa David Chun kanssa tutkittavakseen kauan sitten tapahtuneen seksuaalimurhan, johon on nyt DNA tekniikan kehittyessä saatu uusia todisteita. Tuoreempana tapauksena Bosch ja Chu selvittävät kaupunginvaltuutetun pojan äkilliseen kuolemaan liittyviä tapahtumia.

Mukana on aikaisemmista kirjoista tuttuja aineksia - poliittista peliä, todisteiden keräämistä, poliisin oikeuksien ylittämistä ja Harryn uusi naisystävä. Uutta kulmaa kerrontaan tuo työpari Chun kanssa kohdattavat erimielisyydet.

Luottamuksen hinnan ongelma on sama kuin muutamassa aikaisemmassa Connellyn kirjassa. Kirja on yksinkertaisesti tylsä ja tapahtumaköyhä eikä jännitys pääse rakentumaan. Lisäksi ihmissuhdekiemurat ja poliittinen valtapeli jäävät myös pinnallisen oloisiksi eivätkä henkilöt tule kovinkaan tutuiksi.

Connelly kirjoittaa pääosin sujuvasti ja hyvin, mutta jännite todellakin puuttuu lähes täysin. Lisäksi etenkin kirjan loppupuolella kerronta on jotenkin luettelomaista, vähän kuin ala-asteen aineet tyyliin "sitten mentiin syömään ja sen jälkeen pidätettiin murhaaja ja sitten menin nukkumaan".

Connellyn kirjoja on myyty jo yli 50 miljoonaa kappaletta. Olisiko kirjoittamisesta tullut Connellylle liukuhihnatyötä vai olenko minä vain kyllästynyt tähän kirjailijaan. Kirjan etuliepeeseen valitut ammattikriitikoiden kommentit ovat nimittäin taas ylistäviä - "...Connellyn viimeinen teos on yhä ällistyttävä kuin edellisetkin" ja "...ei malta laske käsistään". Oma mielipiteeni on että ällistys on tästä kirjasta kaukana ja turhan monta kertaa sen maltoin laskea käsistäni, pitkäksikin aikaa. Jos tämä olisi uuden kirjailijan esikoisteos niin kehuisin varmaan kovasti ja pitäisin tätä lupaavana alkuna. Connellyn suhteen nyt vaan rima on korkealla ja tällainen tasapaksu perusdekkari on selkeä pettymys.

* *