Lähes jokapäiväinen iltarutiinini on mennä sänkyyn sen verran ajoissa että ehdin lukea kesken olevaa kirjaa vielä muutaman luvun ennen nukahtamista. Tästä blogin nimi.
Blogissa siis tarjolla kirja-arvosteluja, enimmäkseen dekkareista mutta myös muista genreistä. Pidätän oikeuden arvioida blogissa myös muuta kuin kirjoja jos arviointi-innostus iskee.

Kirjat on arvioitu myös tähdillä.
***** = "mahtava, muistan tämän pitkään, elämys"
**** = "todella hyvä kirja, erottuu joukosta"
*** = "hyvä kirja, kannatti ilman muuta lukea"
** = "kohtalainen, mutta voisi sitä aikansa huonomminkin käyttää"
* = "heikko, ei olisi kannattanut lukea"

Olen myös listannut kymmenen parasta lukemaani kirjaa.

torstai 1. helmikuuta 2024

Kirjatilasto: suosituimmat kotimaiset kaunot 2020-2023

Olen suuri kirjojen ystävä. Olen myös suuri tilastojen ystävä. Olen harmitellut sitä, että suosituimmista kirjoista on saatavilla vain pistemäisiä tilastoja. Niinpä päätin kääriä hihat ja katsoa, saanko itse tehtyä pidemmän ajan tilastoja saatavilla olevasta datasta.

Lähteenä käytin Mitä Suomi lukee -tilastoja vuosilta 2020-2023. Kategoriaksi valitsin kotimaisen kaunokirjallisuuden painetut kirjat. Kävin tilastot läpi kuukausi kuukaudelta ja siirsin tiedot taulukkolaskentaohjelmaan niin, että jokaisen kuukauden myydyin kirja sai 20 pistettä, toiseksi myydyin 19 pistettä jne. Tässä tilastointitavassa on joitain puutteita, olen listannut niitä tämän postauksen loppuun.

Tällä pistelaskumenetelmällä vuosien 2020-2023 suosituimmat kirjat ovat olleet:

SijaKirjailijaKirjan nimiKustantajaPisteet
1Rämö SatuHildurWSOY225
2Rämö SatuRósa & BjörkWSOY150
3Kinnunen TommiEi kertonut katuvansaWSOY127
4Valkama MeriSinun, MargotWSOY113
5Liksom RosaVäyläLike109
6Laaksonen HeliLuonnos. - Eräänlaisia esitelmiäOtava106
7Remes IlkkaLohikäärmeen iskuWSOY102
8Saisio PirkkoPassioSiltala100
9Kytömäki AnniMargaritaGummerus99
10Remes IlkkaTornadoWSOY98
11Remes IlkkaKotkanpesäWSOY98
12Rauma IidaHävitys - TapauskertomusSiltala97
13Kanto AnneliRottien pyhimysGummerus96
14Kinnunen TommiPimeät kuut - TalvikirjatWSOY93
15Mustonen EnniKasvattitytärOtava90
16Seeck MaxKaunaTammi90
17Westö KjellMolly & Henry - Romaani sotavuosiltaOtava88
18Hotakainen KariTarinaSiltala88
19Brotherus HannaAinoa kotiniWSOY87
20Tervo Jari, Tervo KatiUkkoOtava85

Kolmekymmentäseitsemän kirjaa on päässyt listalla vähintään viisi kertaa. Eniten listakertoja on Hildurilla (15), Rottien pyhimyksellä (10), Rósa & Björk:llä (9) ja Luonnos. Erilaisia esitelmiä -kirjalla (9).

Kustantamoista Otava on saanut näiden neljän vuoden aikana yhteensä peräti 89 kirjaa listoille. Muut kustantamot tulevat kaukana takana.Toisaalta, jos tarkastellaan vain kärkipään kirjoja, niin WSOY on selkeä ykkönen.

KustantajaKirjoja listoilla kpl
Otava89
WSOY36
Tammi22
Gummerus18
Like15
Crime Time14
Karisto11
Bazar10
Siltala8
Atena5
Teos5
Förlaget M4
Kustantamo S&S3
Docendo2
Into Kustannus2
Kirjapaja1
Kosmos1
Minerva1
Tuuma1


Eniten eri kirjoja listoille on saanut sarjakuvataiteilija Pertti Jarla: 10 kappaletta. Enni Mustosella on 7 kirjaa listoilla ja Christian Rönnbackalla 6. Viiteen kirjaa pääsevät: Virpi Hämeen-Anttila, Leena Lehtolainen, Kirsi Pehkonen, Ilkka Remes ja Taavi Soininvaara.

Tässä sokerina pohjalla vielä bar chart race -animaatio siitä, mitkä kirjat ovat olleet suosituimpia mihinkin aikaan. Kirjojen kannet jaksoin väsätä mukaan koko ajan kymmennelle suosituimmalle kirjalle. Lisäksi Finlandia-voittajat on merkattu.


Animaatio löytyy täältä (turvallinen linkki): https://public.flourish.studio/visualisation/16597637/

Kuvakaappaus animaatiosta


Huomioita:

  • Tämä ei ole täysin sama kuin myyntimäärätilasto. Tässä joulukuun myydyin kirja saa yhtä paljon pisteitä kuin elokuun myydyin, vaikka joulukuussa myyntimäärät ovat varmasti suurempia.
  • Ennen vuotta 2022 Mitä Suomi lukee on listannut vain 10 myydyintä kirjaa, sen jälkeen 20 myydyintä. Joka kerta voitosta on kuitenkin saanut 20 pistettä.
  • Ennen vuotta 2022 listoja ilmestyi 10 kertaa vuodessa, sen jälkeen 11 kertaa. Ihan joka kuukaudelle ei siis löydy omaa listaa.
  • Täysin virhettömiä eivät Mitä Suomi lukee listatkaan taida olla. Marraskuussa 2023 kotimaisen kaunon sijalla 9 on Lee Childin kirja Totuuden jäljillä. Ainakaan oman muistini mukaan Child ei kovin suomalainen ole.
  • Päivitän tätä jatkossa, jos jaksan ja jos kiinnostusta tähän on. Palaute erittäin tervetullutta!
  • Miksi tässä ei ole vanhempia tietoja kuin 2020? Koska näiden poimiminen on kauhea manuaalinen urakka, enkä jaksanut enempää. Ehkä joskus...
  • ...ja olisihan se hienoa joskus yhdistää tähän samaan äänikirjat ja lainaustilastot. 





keskiviikko 11. lokakuuta 2023

Jose Riikonen: Sir Elwoodin hiljaiset värit - backstage passi (Like)



Viimeinen bussi on mennyt jo,
ja mä seison sun pihalla.
Sun yksiös pienestä ikkunasta,
loistaa yksinäistä valoa.
Mä huudan sun nimeäs yöhön,
naapurissa valot syttyy palamaan.
Alakerran, vanhan herran
verhot vihaisesti heilahtaa.


Oulu, ylioppilastalo Rauhala, marraskuun kuudestoista päivä vuonna 1991. Bändi aloitti vartin yli kymmenen ja lopetti viiden encoren jälkeen puolen yön aikaan. Enempään ei olisi enää tainnut riittää biisejäkään, olihan yhtyeen esikoislevy julkaistu vain joitain kuukausia aikaisemmin. Viimeiseen  encoreen paikalle saapui vain solisti Juha Lehti. "Pojat ei enää jaksaneet, mutta mä vedän vielä yhden teille yksin kitaran kanssa", hän alusti ennen kuin soitti illan viimeisen biisin. Seuraavana päivänä kirjoitin yksiössäni päiväkirjaani keikan olleen "tosi hyvä" ja lipun maksaneen kaksikymmentäviisi markkaa.

Bändi oli Sir Elwoodin hiljaiset värit. Olin ostanut heidän esikoislevynsä kesällä ja sen jälkeen en ollut kotistereoistani juuri muuta kuunnellutkaan. Jokin tässä keskiolutjatsissa teki juuri kotoaan pois muuttaneeseen kaksikymppiseen mieheen lähtemättömän vaikutuksen. Seuraavien vuosien aikana ostin Elwoodien uuden levyn aina sen ilmestymispäivänä, ja kävin katsomassa bändiä useaan otteeseen sen vieraillessa Oulun seudulla. Soitto kuulosti hyvältä myös isommalla lavalla, mutta Rauhalan keikan hämyinen tunnelma on se, joka edelleen aiheuttaa omissa muistoissani kylmiä väreitä.

Vaikka olen Elwoodeja kuunnellut jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan, on bändi biisien takana jäänyt minulle yllättävänkin tuntemattomaksi. Tiesin tietenkin soittajien roolit bändissä ja uskalsin joskus baaritiskillä bändin jäsenen kohdatessani muutaman sanankin vaihtaa. Muuten olen ollut levyjen lehtisten, nuottikirjan tekstien ja muutaman tv-haastattelun tietojen varassa.

Senna kattaa kahdelle,
kysyy, onks mun nälkä.
Tästä riittäis sullekin.

Kun kirja, joka kertoo yhtyeen tarinan, ilmestyi, mietin pitkään haluanko lukea sitä. Elwoodien (etenkin ensimmäisten levyjen) musiikki on itselleni kuin aivojen perukoille haudattu aikakapseli, jonka rauhaa en halunnut järkyttää. Lopulta kirjan ostopäätös oli kuitenkin helppo, teosta kirjakaupassa selatessani se tempaisi heti mukaansa ja oli kiire päästä lukemaan enemmän. 

Luen hyvin vähän elämäkertoja. En osaa siis arvioida, miten Riikosen kirja suhtautuu muiden bändien, urheilijoiden tai poliitikkojen tarinoihin. Kirjan viimeisen sivun luettuani ensimmäisiä mieleeni tulevia adjektiiveja kirjasta olivat: kattava, rohkea, mielenkiintoinen, vaivaannuttava ja tuottamaton. Avaan näitä kaikkia alla.

Kirja on paksu (yli 500 sivua) ja kattaa bändin koko pitkän uran. Tykkäsin jaottelusta, missä kukin levy aina katkaisee tarinan. En oikeastaan jäänyt kaipaamaan sisällön osalta mitään. Itse löysin kattavuuden ansiosta esimerkiksi Vieraskirja-levyt, jotka olivat menneet minulta ohi.

Bändin matkan varrella on ollut useita raskaita vaiheita. Yhtyeen ja Hansun ero, Rikun tapaturmainen kuolema, Juhan alkoholismi - rankkoja aiheita kaikki. Lukijana jäi sellainen fiilis, että näitä aiheita käsiteltiin pääsääntöisesti yhtäaikaa rohkean avoimesti ja hienotunteisesti. 

Kirja piti hyvin otteessaan. Riikonen dramatisoi tapahtumia sopivasti, vaihtelee kerrontatapaa lukujen välillä, eikä sorru "sitten tapahtui sitä ja sen jälkeen tätä" -kerrontaan. Luvun loppuessa oli aina "luenpa sittenkin vielä yhden luvun" -fiilis.

Ja mä kuolen,
kun mun rakkauttani
takin alle piilotan,
kun pelko laittaa kuiskaamaan;
mä vaikka huutaa haluan.

Juhan alkoholin käytöstä kerrotaan kirjassa paljon, ja välillä sen suhteen tuli yliannostuksen maku. Tämä voi toki johtua myös siitä, että omalta osaltani tämä osa tarinaa teki pienen särön pitkään fanittamani bändin kuoreen ja lukemiseen tuli paikoin vaivaannuttava "en olisi tuota halunnut tietää" -vivahde. Kirjan viimeiset luvut tosin kovasti paikkaavat tätä vaivaantunutta oloa.

Toinen lievästi vaivaannuttava asia oli kirjailija Jose Riikosen tuominen paikoitellen kirjan hahmoksi bändin jäsenten ja lähipiirin joukkoon. Riikosen omat (vahvat) mielipiteet biiseistä toimivat vielä ihan hyvin, mutta muutamaan otteeseen tuli olo, että hänellä on kova halu tuoda omat ajatuksensa ja muistonsa osaksi tarinaa. Tämä on varmasti täysin valittu lähestymistapa, toimi välillä ihan kivasti, mutta muutamassa paikassa setä-selittää-miten-asia-on tyyli myös ärsytti.  

Sir Elwoodin hiljaiset värit ei ole koskaan ollut isosti tuotettua musiikkia (vaikka levy-yhtiö varmasti olisi sitä kaupallisessa mielessä halunnut). Sinkuiksi on nostettu ei-kaupallisia biisejä, kappaleiden äänimaailmaa ei ole hiottu loppuun asti ja vähemmän on usein ollut enemmän. Riikonen on onnistunut tuomaan tähän kirjaan samanlaista rouheaa särmää. Tarinaa on miellyttävä lukea, mutta kirja ei tunnu liian tuotetulta. Se on kotikutoinen sanan positiivisessa merkityksessä. (ja selkeydeksi: teknisesti kirja on moitteeton, en tainnut edes yhtään kirjoitusvirhettä bongata)

Sinä kesäiltana kun istuttiin ja katseltiin
kun taivaanrannanmaalari viime vedoillaan
sai auringon sammumaan, sinä sytytit kynttilän,
hän tähdet, ja mä muistan miten tuulen tuoksussa
syys teki tuloaan.

Kiitos bändille musiikista, kiitos kirjailijalle kirjasta. Molempien parissa on nostalginen, hieman melankolinen ja turvallisen hämyinen olo. Laitan levyn soimaan, ja sama vanha tarina kuin alkais alusta taas. Rauhalan pieni, mutta innostunut yleisö taputtaa bändin uudestaan lavalle. Arttu huutaa yy-kaa-koo-nee ja lyö alkutahdit.

(välissä olevat sanoitukset ovat muutamista lempikappaleistani, sanojen copyright kuuluu Sir Elwoodin hiljaisille väreille)

* * * *



keskiviikko 12. huhtikuuta 2023

Veera Sylvius: On todellakin kuljettava kuusikon läpi (Enostone)

En muista, milloin olisin viimeksi lukenut runokirjaa. Suurin syy, miksi sellaiseen nyt tartuin, on se, että Veera Sylvius on entinen työkaverini. Lukuhalua voimisti myös se, että kirjan jo odottaessa lukupinossani, Hesari julkaisi siitä sangen positiivisen arvion.

Kirjan avatessani ensimmäinen ajatus oli: miten luen runokirjaa oikein? Kirjan ahmiminen normaalilla lukunopeudella ei tuntunut oikealta. Toisaalta en osannut jäädä kovin pitkäksi aikaa yhden runon äärelle. Itselleni luontevin lukutapa löytyi niin, että luin runot ensin kohtuullisen ripeästi läpi, ja palasin sitten niiden äärelle osin satunnaisessa järjestyksessä.

Luonto on vahvasti läsnä Sylviuksen runoissa. Minulle se näyttäytyi ensisijaisesti unenomaisena ja lempeänä, mutta välillä myös lohduttoman etäisenä. Tähtitieteestä viime aikoina innostuneena mieltäni kutkutti kovasti osaan runoista uitetut tieteelliset ja matemaattiset termit.

Efemeridit pätevät vain ilmoitetussa epookissa.

Sylviuksen teoreettisen fysiikan koulutustausta siis näkyy, mutta mielestäni silleen juuri sopivasti. 

Päällimmäisenä fiiliksenä kirjasta puskee esille haikeus ja tietoisuus siitä, kuinka yksittäinen ihminen on vain häviävän pieni osa suurta kokonaisuutta. 

Runokirjan arviointi tuntuu astetta vaativammalta romaanin arviointiin verrattuna. En siis jaa teokselle tähtiä, enkä yritä analysoida tekstin "hyvyyttä". Toteanpa vaan, että kirja sai aikaan tunteita ja ajatustoimintaa. Huomaan ohikulkiessani nappaavani sen lipaston päältä käteeni ja lukevani taas kerran yhden runon. Joku tässä houkuttelee.

On todellakin kuljettava kuusikon läpi tuntui minusta samalta kuin minulle tuntemattoman bändin uusi levy. Ensi kuuntelu (tai siis lukeminen) ei välttämättä vielä säväytä. Toisella kuuntelulla joukosta alkaa erottua niitä biisejä, joihin tiedän vielä palaavani. Joku biisi tuntuu täytekappaleelta, enkä kuuntele siihen enää. Jossain vaiheessa mietin, muodostavatko peräkkäin olevat biisit yhtenäisen tarinan, vaikken sitä heti hoksannutkaan. Muutaman päivän päästä huomaan, että yksi kappale soi päässäni koko ajan, ja olen jo oppinut sen sanat ulkoa. Tässä runokirjassa oma hittibiisini on:

metsästä löytyy hirven uni
asetun sen syliin lepäämään 
 
pieni hauki ui viereen ja sanoo
kaikki järjestyy,
kaikki järjestyy



perjantai 31. maaliskuuta 2023

Mirjami Sirén: Kaupunki ilman koteja (Myllylahti)

Nuortenkirja Kaupunki ilman koteja on Sirénin esikoisromaani. Tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Airepoliksen kaupunkivaltioon. Airepolis on suljettu valtio, jossa innovointi on nostettu kaiken keskiöön. Innovaatioita pyritään houkuttelemaan esiin pakottamalla kansalaisia viettämään aikaa Luovuuskuutioissa. Kirjan nimi tulee siitä, että myös asuinpaikan vaihtaminen joka päivä katsotaan asiaksi, joka saa luovuuden kukkimaan.

Pääosassa on neljätoistavuotias Kipinä, joka heti kirjan ensimmäisessä luvussa aloittaa pakomatkan Airepoliksesta yhdessä yksinhuoltajaisänsä ja pikkusiskonsa kanssa. Ei liene suuri juonenpaljastus, jos kerron, että pakomatka ei mene suunnitelmien mukaan ja saa aikaan perheen elämän muutoksen, joka sysää kirjan tapahtumat liikkeelle.

Kirjan tapahtumien ajankohtaa ei kerrota, mutta omassa mielessäni sijoitin tarinan jonnekin lähitulevaisuuteen. Kirjassa esitelty teknologia ei sinällään ole mitään sci-fiä, ja valtiomuotona kuvatun kaltainen kansalaisten kontrollointiin perustuva oligarkia lienee valitettavan lähellä todellisuutta useassakin eri maassa (esimerkiksi Kiinan uiguurialueet).

Sirén on hyvin saanut aikaiseksi samaistuttavan ja vähän ahdistavankin täältä täytyy päästä pois -fiiliksen. Kipinä tuntee tukahtuvansa niin Airepolikseen, Luovuuskuutioon kuin pakoauton piilopaikkaankin. Romaanin pohjavire onkin kohtuullisen vakava, vaikka lasten välisissä dialogeissa tunnelmaa kevennetäänkin.

Aikuislukijana pakko tehdä innovaatioita -selitys monelle kirjan ympäristön kannalta olennaiselle asialle hieman häiritsi ja vei uskottavuutta, kun sitä ei juurikaan avattu. Lisäksi Kipinä tuntui välillä uskomattoman kiltiltä ja urhealta tapahtumat huomioon ottaen. Olisin kaivannut päähenkilöön särmää napsun lisää.

Kirja muistutti monelta osin Ulpu-Maria Lehtisen Kalmanperhon kutsua (jonka olen arvioinut aiemmin Instagramissa). Kummassakin kirjassa päähenkilö on 14-vuotias, joka kantaa huolta sisaruksestaan. Kummassakin liikutaan hienosti luodussa fiktiivisessä ympäristössä, ja kirjoitustyylissäkin oli mielestäni paljon samaa. Voisin kuvitella, että jos tykkäsit Kalmanperhosta, myös Sirénin kirja iskee - ja toisinpäin.

Kaupunki ilman koteja on sujuvasti etenevä, jännittävä ja mielikuvitusta kutkuttava kirja. Vahva suositus tälle etenkin yläasteikäisille! 

* * *




 



sunnuntai 13. marraskuuta 2022

Satu Rämö: Hildur (WSOY)

Hildur on keikkunut jo hyvän aikaa erilaisten kirjalistojen kärkipaikoilla. Some-termein voisi sanoa sen suosion menneen viraaliksi. Tämä suosio yhtä aikaa sekä houkutti tarttumaan kirjaan, että loi paljon ennakko-odotuksia.

Ennakko-odotusteni mukaan epäilin kovasti, olisiko kirja sellainen, joka itseäni kiinnostaisi. Muutaman lukemani arvion ja esittelyn perusteella kuvittelin kirjan seuraavanlaiseksi: sekoitus Islannin matkaopasta, murhamysteeriä, feel-good tunnelmaa ja muinaisen Islannin mystiikkaa. Seuraavassa tarkastelu siitä, miten ennakko-odotukseni täyttyivät.

Islannin matkaopas. Kyllä! Rämö tuntee asuinmaansa ja on selvästi tehnyt paljon faktan tarkistusta, kirja on täynnä islantitietoutta. Tämä on myös se juttu, joka eniten erottaa kirjan lukuisista muista suomalaisista vastaavista dekkareista.  Enimmäkseen tykkäsin tästä kovasti, Islanti maana ja etenkin kaukana pääkaupungista olevat Länsivuonot, on selkeästi yksi kirjan päähenkilö. Muutamaan otteeseen tuli kuitenkin matkaopas-fiilis, kun knoppitietoa oli liimattu tapahtumien päälle omaan makuuni turhan keinotekoisesti. Karrikoiden vähän samaan tyyliin kuin jos Suomeen sijoittuvassa jännärissä lukisi "Murhaaja lähestyi minua uhkaavasti. Huomioni kiinnitti hänen päällään oleva vihreä anorakki. Nämä takit olivat Suomessa hyvin suosittuja ja kajaanilainen firma oli valmistanut niitä jo 80-luvun alusta asti."

Murhamysteeri. Hildur on vanhan ajan dekkari hyvässä ja pahassa. Mukana ei ole sadistista väkivaltaa eikä tikittävää jännitystä. Sen sijaa Rämö punoo murhista villapaidan pehmoisen vyyhden ja purkaa sen tyylikkäästi viimeisissä luvuissa. Juoni on taitavasti rakennettu, tarpeeksi uskottava ja yllättävä. Juonen puolesta kirjan halusi ilman muuta lukea loppuun, mutta en nyt ihan täysillä siihen koukuttunut - välillä tarina eteni mielestäni liiankin leppoisasti.

Feel-good tunnelma. No tätä riitti! Vaikka osa tapahtumista oli päähenkilölle kovin traumaattisia, oli päällimmäisenä lukufiiliksenä kuitenkin koko ajan turvallinen ja miellyttävä olo. Ei ahdistanut, pelottanut eikä ärsyttänyt. Hildurissa hahmona oli sopivasti särmää (talvisessa meressä surffaus rocks!), samoin kuin Suomesta työvaihtoon saapuvassa Jakobissa. Muut henkilöt jäivät ohuemmiksi.

Islannin mystiikka. Jostain syystä luulin, että (iso) osa kirjan tapahtumista sijoittuu jonnekin keskiajalle. Tätä luuloa vahvisti vuoteen 1550 sijoittuva ensimmäinen luku. Odotin (lue: pelkäsin), että tarinaan sekoittuu fantasiaelementtejä, jossa vuosisatojen välille löytyy yhteyksiä ja pahimmillaan muinaiset islantilaiset jumalat melskaavat murhatutkinnan keskellä. Mikään edellä mainituista ei toteutunut, vaan tarina oli vahvasti reaalimaailmassa kiinni. Ensimmäinen luku jäi minulle vähän mysteeriksi, oliko se vain tervetulotoivotus Islantiin?

Kirjan juonesta en tähän nyt kerro sen enempää, mitä takakannessa lukee. Lyhyesti: Rikosetsivä Hildur (en kirjoita sukunimeä, kun siinä on hankalia islantilaisia kirjaimia ja muutenkaan Islannissa ei sukunimiä juuri käytetä) saa työparikseen suomalaisen poliisiharjoittelija Jakobin. Murhatutkimus tuo esiin vuosikymmeniä vanhoja salaisuuksia.

Rämö kirjoittaa sujuvasti ja kirjaa on helppo lukea. Ekstrapisteet ja papukaijamerkki tulevat ruokien ja juomien kuvailusta - lukiessa tuli usein nälkä tai jano.

Rakenteellisesti kirja on myös helposti omaksuttava. Tapahtumia kerrotaan lähes koko ajan Hildurin näkökulmasta, takaumia tai vastaavia ei juurikaan käytetä ja nykyajan tapahtumien kokonaiskesto on vain kuukauden verran. Kronologisesti etenevää kerrontaa katkaisevat tuntemattoman henkilön lyhyet ajatukset. Tätä "pahis kertoo sekavia ajatuksiaan lyhyissä kursiivilla painetuissa luvuissa" -ratkaisua näkee nykyään joka toisessa dekkarissa, enkä itse siihen (enää) oikein jaksa syttyä.

Juttelin kirjasta tyttäreni kanssa. Hän on äänikirjojen suurkuluttaja ja oli juuri kuunnellut Hildurin. Hän oli kirjasta kovasti tykännyt ja kehui etenkin sen cozy-crime fiilistä ja sitä, että tarina eteni koko ajan mielenkiintoisesti eteenpäin. Ainoa asia, mitä hän vähän kritisoi, oli Jakobin neulontaharrastuksen liiallinen ihmettely kirjassa tyyliin "ohoh, mies neuloo, uskomatonta" (no, tässä vahvaa kärjistystä minun toimestani 😁).

Omasta mielestäni Hildur on hyvä dekkari. Valtavirrasta sen erottaa etenkin taitavasti kuvattu Islanti tapahtumapaikkana. Viimeisen sivun tapahtumat saivat aikaan tunteen, että kyllä minä varmaan sen jatko-osankin luen.

* * *


torstai 3. marraskuuta 2022

Marisha Rasi-Koskinen: Pudonneet (WSOY)

M

Pudonneet on Rasi-Koskisen toinen nuortenromaani. Luin ensimmäisen - Finlandia-voittajan - noin puoli vuotta sitten ja tykkäsin siitä pienin varauksin.

Tälläkin kertaa kirjailija leikittelee sillä, mitä todellisuus oikeasti on. Tämä aihepiiri on aina kiehtonut minua - niin fiktiivisessä kirjallisuudessa kuin tieteellisenä tekstinä (esimerkiksi Kari Enqvistin Kangastuksia varjojen talossa).

Kirjan päähenkilö on Ian. Hän on pyörätuolissa istuva nuori mies, joka tekee konemusiikkia tallentamistaan äänistä. Ian asuu Englannissa pienellä kadulla nimeltä Turnaround.

En paljasta juonesta yhtään enempää. Selvitä mitä on tapahtunut.

Luin kirjan illalla sängyssäni parin illan aikana. Parasta siinä oli mukaansa tempaava sujuvasti kerrottu tarina.


Mikko

Pudonneet on Rasi-Koskisen toinen nuortenromaani. Luin ensimmäisen - Finlandia-voittajan - noin puoli vuotta sitten ja tykkäsin siitä pienin varauksin.

Tälläkin kertaa kirjailija leikittelee sillä, mitä todellisuus oikeasti on. Aihepiirinä tämä on haastava ja aiheuttaa "kaikki on mahdollista, mikään ei siis ole uskottavaa" -riskin.

Kirjan päähenkilö on Suomeen adoptoitu Elias. Hän perii talon Turnaround nimiseltä kadulta Englannista ja matkustaa sinne koiransa kanssa. Elias haluaa kehittää maailman parhaan roolipelin.

En paljasta juonesta yhtään enempää. Keksi mitä tapahtuu seuraavaksi.

Luin kirjan parvekkeen riipputuolissa parin iltapäivän aikana. Parasta siinä oli ilmava ja vaivattoman tuntuinen kerronta yhdistettynä ihanan mystiseen tunnelmaan.


Äm

Pudonneet on Rasi-Koskisen toinen nuortenromaani. Luin ensimmäisen - Finlandia-voittajan - noin puoli vuotta sitten ja tykkäsin siitä pienin varauksin.

Tälläkin kertaa kirjailija leikittelee sillä, mitä todellisuus oikeasti on. Kirja on yhtä aikaa sekä samanlainen että täysin erilainen kuin edeltäjänsä.

Kirjan päähenkilö on nimeltään K. Hän etsii töitä ja päätyy ulkoiluttamaan koiria Turnaround nimiselle  pienelle kadulle Englantiin. Töiden etsimisen lisäksi K etsii jotain muutakin, paljon tärkeämpää.

En paljasta juonesta yhtään enempää. Maailma on nyt sinun.

Luin kirjan sohvalla löhöten parin päivän aikana. Parasta siinä oli mielenkiintoiset henkilöt, jotka oli kuvattu uskottavasti.


* * * *




maanantai 24. lokakuuta 2022

Reetta Vuokko-Syrjänen: Syntykeho (Osuuskumma)

Arvostelun osa 1, jossa kerron, miksi Syntykeho ei ole hyvä kirja

Hyvä kirja on sellainen, jota ei malta päästää käsistään, vaan se on pakko lukea loppuun mahdollisimman nopeasti. Erinomainen kirja on sellainen, jonka viimeisiä lukuja ei raaski lukea nopeasti, koska ei halua kirjan koskaan loppuvan. 

Syntykeho on erinomainen kirja.

Arvostelun osa 2, jossa esittelen Kipin ja Artistin

Syntykeho (eli miten juosta pakoon ilman jalkoja) sijoittuu 2400-luvulle. Väestönkasvu on ylittänyt maapallon sietokyvyn rajat. Tiede on onneksi keksinyt ratkaisu: mieli on onnistuttu erottamaan kehosta.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ihmisen määrittelee hänen mielensä, ja keho on vain mielen jatke. Normikansalaisille annettaan käyttöön yksi keho kolmea henkilöä kohti. Köyhälistö viettää aikaansa kehottomana sosiaaliservereillä unelmoiden edes lyhyestä kehoajasta. Eliitti vaihtaa kehoa kuin vaatteita aina tilanteeseen sopivaksi; "minkä lihan tänään valitsisi?" -tyyliin.

Päähenkilö Kip Markham on elänyt kehottomana serverillä tomaatin mausta haaveillen useita vuosia. Sattumien kautta hän pääsee kehoon, pakenee ja tapaa lain harmaalla alueella operoivan (pun intended) eliitin kehonmuokkaajan Artistin.

Tästä eteen päin en halua paljastaa liikaa. Luvassa on muun muassa syntykehon metsästystä, virkavallan pakoilua, räjäyttelyä, kodin etsintää ja kiiturilla lentämistä.

Arvostelun osa 3, jossa kehun kirjaa

"Haluaisitko todella elää ikuisesti, jos et enää koskaan voisi koskettaa toista ihmistä?"

Ylläoleva on lainaus Tulevaisuuden kasvot -keskusteluohjelmasta 18.4.2463. Vuokko-Syrjänen aloittaa jokaisen luvun dokumentaarisella artifaktilla. Tykkäsin tästä rakenteellisesta ratkaisusta, samoin kuin hänen tavastaan nimetä luvut tyyliin "31. luku, jossa hengitän".

Kirjan juoni on mukavan vaihteleva ja yllättävä. Tarina soljuu eteenpäin helposti luettavana, sitä kerrotaan koko ajan Kipin näkökulmasta minä-muodossa. Mukana on  sopiva määrä huumoria, mistä tykkäsin kovasti. Liian synkät dystopiat eivät koskaan ole olleet itselleni se rakkain tyylilaji.

Rakenne ja juoni ovat siis kunnossa. Erinomaisen kirjasta tekee kuitenkin sen esittelemä vaihtoehtomaailma. Artistin työpaja, kiiturin ominaisuudet, pop-tähden mielikuvitukselliset kehot, rekonstruktioiden ongelmallisuus, serverin zenimäinen rauhallisuus: kaikki yksityiskohdat rakentavat taidokkaasti maailmaa, johon uppoutuu, ja jonka näkee lukiessa silmissään.

Mielen lataus kehosta serverille ja takaisin niskassa olevan portin kautta on kieltämättä rankkaa tieteisfantasiaa. Syntykeho kuitenkaan ole mikään hard-core sci-fi kirja, vaan uskon, että siitä tykkäävät myös normaalisti tieteiskirjallisuutta välttävät lukijat. Vaikka teknistieteellistä kuvausta on kohtuullisen paljon, on tarinan keskiössä kuitenkin koko ajan ihminen.

Arvostelun osa 4, jossa yritän löytää edes jotain kritisoitavaa

Luin kirjan loppuun muutama tunti siiten ja olen siitä yhä niin täpinöissäni, että on hankala löytää mitään, mikä olisi minua häirinnyt tai ärsyttänyt. Yritetään kuitenkin löytää jotain.

Loppuratkaisu oli omaan makuuni hieman liian ennalta arvattava ja särmätön.

Loppujen lopuksi tarina pyörii koko ajan vain muutaman henkilön ympärillä (tähän vaikuttaa paljon myös minä-muotoinen kerronta). Tämä kestää kyllä hyvin kirjan maltillisen (478 sivua) pituuden, mutta kieltämättä piirit tuntui välillä hieman pieniltä.

Arvostelun osa 5, jossa paljastan kuka kuvassa on

Syntykeho kestää mielestäni vertailun mihin tahansa lukemaani vastaavan genren kansainväliseen menestysteokseen. Se muistutti muun muassa Marc-Uwe Klingin mainiota Qualityland-teosta. Lukiessa tuli myös useaan kertaan mieleen, kuinka mainion kehikon kirja antaisi vaikkapa Netflix-sarjalle. 

Kirjan on kustantanut Osuuskumma, joka on  vuonna 2012 perustettu osuuskuntamuotoinen kustantamo, joka ansiokkaasti julkaisee suomalaista spekulatiivista fiktiota. Toivottavasti lukijat löytävät kirjan, vaikkei se suurten kustantamoiden ulkopuolelta tulevana näytäkään saavan paljon hyllytilaa kirjakaupoissa. 

Vielä kerran tähän loppuun: Syntykeho on erinomainen kirja! Esikoisromaaniksi se on suorastaan hämmentävän lumoava.

Arvion yhteydessä olevassa kuvassa on DALL-E tekoälyn tulkinta siitä, miltä Artistin keho näyttää. Tekoäly piirsi kuvan perustuen minun oman mieleni tulkintaan siitä, miltä Artisti näyttää kirjan perusteella silloin, kun on höyhenkehossaan. 


* * * * *