Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet (Teos)

Viimeiset kolme lukemaani kirjaa ovat pohjautuneet skenaarioon, missä ihminen on tuhonnut maapallon. Hilpeää. Ennen Itärannan uutta teosta luin Liu Cixinin kirjan Kolmen kappaleen probleema ja Risto Isomäen uusimman opuksen Vedenpaisumuksen lapset. Tykkäsin näistä kahdesta kummastakin, Cixiniltä lukulistalle meni heti myös Muistoja maasta -trilogian kaksi muuta osaa.

Sokerina pohjalla on kuitenkin Kuunpäivän kirjeet. Tämä oli se kirja, jota tänä vuonna eniten odotin. Enkä odottanut turhaan.

Kirjassa maapallo on mennyt sellaiseen kuntoon, että sieltä jonotetaan poispääsyä. Ihmiskunta on siirtynyt asumaan muun muassa Kuuhun, Marsiin ja planeettoja kiertäville jättimäisille kaupunkimaisille avaruusasemille. Päähenkilö Lumi Salo on henkimaailmasta voimia ammentava parantaja. Kirjassa hän etsii puolisoaan Solia, joka ei saavu sovittuun tapaamiseen.

Itäranta on rakentanut kirjansa Lumin Solille kirjoittamien kirjeiden varaan. Niitä täydentävät sähköpostit, tietosanakirjojen lainaukset ja uutisartikkelit. Aluksi vierastin tätä rakennetta, mutta mitä pidemmälle kirja eteni sitä toimivammalta ja tuoreemmalta tämä dokumentaarinen lähestymistapa tuntui. Tosin ihan kaikista kikkailuista en tykännyt, kuten siitä miten joku pienenee pienenee pienenee.

Juoni ei kuitenkaan ole se, mikä tekee tästä kirjasta elämyksen. Parasta on Itärannan ihanan viipyilevä (onkohan tämä nyt oikea adjektiivi tähän...) kirjoitustyyli, mitä leimaa unenomaisuus ja vahva siellä olemisen tunne. Kirjailija yhdistää upeasti samaan kirjaan sekä pimeää ainetta käyttävät DMD-rakettimoottorit että mystisen henkimaailman ja sielueläimet.

Kirjailija rakentaa tulevaisuuden (vuosi 2168) maailmasta uskottavan oloisen. Gramofoni ei toimi Kuun painovoimassa ilman erikoisjärjestelyjä ja liikkuminen Marsissa tuntuu mietityltä. Muutama kohta särähti, esimerkiksi salasanan muistaminen salattua tiedostoa avatessa on toivottavasti sellaista, mitä ei enää reilun sadan vuoden päästä tarvita.

Itärannalta on ilmestynyt nyt kolme kirjaa. Teemestarin kirja on yksi parhaista lukemistani kirjoista. Kudottujen kujien kaupunki ei tehnyt ihan yhtä suurta vaikutusta, mutta oli silti erittäin mieluisaa luettavaa. Tykkään siitä, miten Itärannan kirjoissa tyyli säilyy samana mutta juoni ja ympäristö muuttuu. Seittien talo on kaukana Marsissa kiitävästä junanvaunusta. Ja silti niissä on paljon samaa. 

Kuunpäivän kirjeet oli ihana lukuelämys, joka täytyi nauttia pienissä palasissa. Kirjan henkilöt ja tapahtumapaikat pyörivät varmasti mielessä vielä pitkään.

Maa herää ja kivet puhuvat, ja pimeä väistyy vetten päältä.

*****

Kesällä luettuja

Blogissa on pitkään ollut hiljaista, mutta lukenut olen jatkuvasti. Innostus ja voimat eivät ole riittäneet kirjoittamaan pitkiä arviointeja. Tässä kuitenkin lyhyt yhteenveto osasta kirjoja joita olen viime kuukausina lukenut.

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki (Teos)

Itärannan esikoisteos Teemestarin kirja oli minulle todella vaikuttava lukuelämys ja pidän sitä yhtenä parhaista koskaan lukemistani kirjoista. Ostin Kudottujen kujien kaupungin heti kun se ilmestyi, mutta panttasin sen lukemisen aloittamista monta kuukautta. En vain raaskinut alkaa sitä lukemaan kiireessä tai huonossa paikassa. Halusin säästää lukunautinnon sopivaan hetkeen.

Kirjan alussa päähenkilö kutoja Eliana löytää Seittien talon pihalta nuoren naisen, joka ei pysty puhumaan. Tästä alkaa tapahtumaketju jossa Eliana saa selville salaperäisen kaupungin salaisuuksia. Paljon enempää kirjasta ei kannata paljastaa - ja toisaalta tarkempi juonen avaus vaatisi myös kaupungin salaisuuksien avaamista.

Kudottujen kujien kaupunki oli hyvä kirja, mutta pieni pettymys suurten odotusteni jälkeen. Tämä Itärannan toinen teos on hieman vaikeammin lähestyttävä ja vaatii lukijalta kärsivällisyyttä jotta tarinaan pääsee sisälle. Mukana on tällä kertaa selvästi enemmän fantaisiaelementtejä. Itäranta ei aliarvioi lukijaansa vaan unenomaisen kaupungin salat paljastuvat vähitellen, ikäänkuin lukemisen palkintona.

* * * * 



Seppo Jokinen: Koskinen ja siimamies, Koskinen ja raadonsyöjä, Koskinen ja pudotuspeli (Karisto)

Uskokaa tai älkää, mutta vaikka olen suuri dekkarien ystävä niin luin ensimmäisen Seppo Jokisen kirjan vasta nyt. Olen jotenkin sijoittanut komisario Koskisesta kertovan kirjasarjan samaan kastiin vareksien ja harjunpäiden kanssa, joista en ole koskaan  innostunut.

Nyt kuitenkin poimin pitkän kirjasarjan ensimmäisen osan kirjastosta mukaani ajatuksella, että annetaanpa Jokiselle mahdollisuus. Ja sitten luinkin sarjan kolme ensimmäistä osaa yhteen putkeen läpi.

Jokisen kirjat ovat jotenkin ihanan arkisia, ilman turhia kikkailuja. Tarinat eivät ole Tamperetta isompia, rikokset eivät liian mielikuvituksellisia ja henkilöt eivät liian supersankareita. Koskisen parissa aika kuluu vaivattomasti ja mukavasti. Lisäpisteitä tuli vielä mukavasta ajankuvasta nyt kun kirjoja luki parikymmentä vuotta niiden ilmestymisen jälkeen. Etenkin Raadonsyöjässä 1990-luvun ATK -maailma oli mukavan nostalgista.

* * *


Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa (Tammi)

Maailmanloppu ja ihmemaa on Murakamin vanhempaa tuotantoa, mutta suomennettu vasta nyt. Olen suuri Murakami-fani ja tämä kirja pönkitti entisestään mielipidettäni, että hänelle kuuluisi kirjallisuuden Nobel-palkinto.

Tykkäsin kovasti Murakamin 1Q84 trilogiasta ja Maailmanloppu ja ihmemaa on mielestäni ikäänkuin esiosa 1Q84:lle. Kerronnassa ja teemoissa on paljon samaa. On rinnakkaisia maailmoja ja  kiehtovia fantasiaelementtejä uitettuna realistisen maailman nurkkiin. Päähenkilöt Murakamin kaikissa kirjoissa ovat jotenkin samanoloisia, yksinäisyyteen taipuvia, rakkautta ikuisesti etsiviä. Tällä kertaa tarinaa kerrotaan kahdessa paikassa jotka ovat - yllätys, yllätys - Maailmanloppu ja Ihmemaa.

Maailmanlopussa päähenkilö salaa ammatikseen tietoa kryptaamalla sitä päässään laskemalla. Ihmemaassa päähenkilön tehtävänä on lukea kirjastossa yksisarvisen kalloja.

Kuulostaako oudolta? Sitä kirja todellakin on, mutta positiivisessa mielessä. Murakami ei päästä lukijaansa helpolla, vaan "mitä se nyt tuolla tarkoittaa, onko tässä joku metataso mitä en ymmärrä" tyyppiset ajatukset tulivat lukiessa usein mieleen. Viime kädessä kirjassa taitaa olla kyse ihmisen identiteetistä, siitä keitä me lopulta olemme tai emme ole.

* * * *

Arnaldur Indridason: Menneet ja kadonneet (Blue Moon)

Olen lukenut Arnalduria läpi sarjan alusta asti ja Menneet ja kadonneet taisi olla sarjan seitsemäs osa.

Tässä kirjassa rikospoliisi Erlendur palaa tarinan keskiöön ja Menneet ja kadonneet on puhtaasti Erlendurin ympärille rakennnettu tarina. Hän yrittää pakkomielteisesti selvittää mitä hänen aikanaan Islannin nummille kadonneelle veljelleen on tapahtunut. Samalla kuin vahingossa hän tutkii samoilla nummille kadonneen naisen tapausta vuosikymmenien takaa.

Kerronta on viipyilevää, verkkaista. Asiat tapahtuvat paljon Erlendurin pään sisällä ja jännitystä on vain hippunen. Toimintajännäriä odottavan kannattaa kiertää tämä kirja kaukaa.

Arnaldurin kirjoitustyyli pitää kuitenkin otteessaan. Tarina on karun viileä, mutta roudan alla on myös jotain lämmintä. Ränsistyneen talon lattialla on kylmä nukkua, mutta paleleminen on tuttua ja turvallista.

* * *


Jo Nesbö: Verta lumella II: Lisää verta (Johnny Kniga)

Nesbön Verta lumella sarjan ensimmäisessä osassa oli välipalakirjan makua. Olinkin sitten positiivisesti yllättynyt miten koukuttavan - vaikkakin hieman naivin - tarinan kakkososa piti sisällään.

Eletään 1970-lukua, oslolaisen huumeparonin asianhoitaja on karkumatkalla ja saapuu pieneen norjalaiseen kylään, jonka asukkaista lähes kaikki ovat lestadiolaisia. Kova huumemaailma törmää ahdasmieliseen uskonnollisuuteen.

Kuten jo kirjoitinkin tarina oli hyvin koukuttava. Huumoria oli mukana mukavasti ja kerronnassa oli samanlainen veijarimainen ote kuin Kukkulan kuninkaassa. Toisaalta samalla harryholemainen särmä loisti poissaolollaan ja välillä tarinankäänteet olivat lähes harlekiinitasoa.

Kirjasta jäi kuitenkin hyvä maku ja ahmin sen lähes yhdeltä istumalta. Suositeltavaa välipalalukemista!

* * *

Dare Talvitie: Epäsoinnun periaatteet (Myllylahti)

Epäsoinnun periaatteet on monen adjektiivin kirja. Se oli minulle hämmentävä, outo, kiehtova, koukuttava, älykäs, turhauttava,  jännittävä, nostalginen ja hauska lukuelämys.

Hämmentävä koska meni pitkään ennen kuin uskoin että kirja todellakin on sellainen kuin on. Kaksi opiskelijaa. Yliopiston kellari. Akateeminen ahdistus.

Outo koska mitään ihan tällaista en muista ennen lukeneeni. Lähimmäksi menee ehkä Steven Hallin Haiteksti. Joku jättänee kirjan kesken ensimmäisen luvun jälkeen. Toinen lukee heti uudelleen.

Kiehtova koska maailma imaisi sisäänsä kuin hissi.

Koukuttava koska kirjaa oli ikävä kun olin poissa sen ääreltä.

Älykäs koska Talvite ei aliarvioi lukijaansa vaan ujuttaa syvälliset ajatukset lukijan mieleen salakavalasti, välillä lähes viihteellisen nuorisokirjallisuuden muodossa.

Turhauttava koska koko kirjan ajan oli mielessä "mikä tässä nyt oikein on selityksenä, ärsyttää kun en ole varma" - ja kirjan loppu ei kauheasti asiaa ainakaan helpottanut. Metatasoja löytyy vaikka muille jakaa.

Jännittävä koska HS oli oikeasti pelottava.

Nostalginen koska tuli omat opiskeluajat mieleen. En tiedä onko kirjan maakuntayliopistolle esikuvaa, mutta ainakin omasta näkökulmastani se on aivan selvästi minulle kovinkin tuttu Oulun yliopisto. Katsokaa nyt vaikka tätä karttaa niin jo alkaa korvissa kuulua kirskuva ääni, silmissä kihelmöimään ja nivelet sekoamaan. Lisäksi keskellä karttaa kulkeva Väylä on pahaenteisen kuuloinen.

Hauska koska Eikan kuiva huumori ja epäuskottavan byrokratian surkuhupaisan läheinen suhde todellisuuteen.

Kävin tänään viimeksi Oulun yliopiston käytäviä kävelemässä. Kyltti kellarissa sijaitsevaan kiltahuoneeseen näytti nyt erilaiselta kuin ennen. Tiesin, että aikanaan pääsin yliopistolta pois. Nyt olin siellä takaisin. Miksi? Ja millä avaimilla?

* * * *

Sain kirjan Myllylahdelta. Kiitos.