Sain Johanna Tuomolan uusimman dekkarin luettavakseni jo sen käsikirjoitusvaiheessa kustantamolta, jonka pääomistajat ovat minulle tuttuja. Olen siis jossain määrin jäävi arvioimaan tätä kirjaa, mutta lupaan olla mahdollisimman objektiivinen. Lisäksi on hyvä mainita että arvostelu on tehty käsikirjoituksen pohjalta. Lopullisessa kirjassa on todennäköisesti pieniä muutoksia käsikirjoitukseen verrattuna.
Minkä taakseen jättää on Tuomolan neljäs Noora Nurkka sarjan kirja. Samalla se on mielestäni myös sarjan paras kirja, edellisten kirjojen ongelmia on hyvin tähän korjattu. Kritision kirjasarjan edellisen osan Petoksen anatomian arvostelussani välillä liian imelää ja särmätöntä ihmissuhdekuvausta ja pitkitettyä loppuratkaisua. Nyt romaanin henkilöihin on tullut särmää selvästi lisää ja Noorastakin paljastuu uusia puolia kun hän käy edellisen kirjan traumaattisia tapahtumia läpi terapeuttinsa kanssa. Vaihtelua toi myös Nooran työkavereiden vaihtuminen. Etenkin Nooran uusi työpari, somalialaistaustainen Abdi Kahir, tuo oman lisävivahteensa tarinaan.
Tarina alkaa vuosi aikaisemmin tapahtuneella nuorten tyttöjen humalahakuisella illanvietolla. Jo tämä avausluku koukuttaa hyvin mukaan tarinaan ja tekee mieli lukea lisää. Nykyaikaan siirryttäessä Noora palaa tuoreen aviomiehensä ja entisen työparinsa Marion kanssa häämatkalta. Noora tempaistaan pian mukaan raiskaustutkintaan. Rikokset seuraavat toisiaan ja poliisi tuntuu koko ajan olevan syyllistä askeleen tai kaksi jäljessä.
Tähän väliin nyt kritiikkiä että tulee se luvattu objektiivisuus mukaan. Nooran tyttärestä ja Nooran isästä sekä hänen elämänkumppanistaan kerrottavat asiat ovat pyörineet paikallaan parin viimeisen kirjan ajan. Tulee olo että tämän saman olen lukenut aikaisemminkin vain vähän eri lailla muotoiltuna. Jotain uutta peräänkuuluttaisin sille rintamalle. Onneksi tässä uudessa dekkarissa kovin suurta sivumäärää ei kotijoukkojen asioilla ole käytetty. Toisaalta Nooran uudesta työparista Abdi Kahirista olisi voinut ottaa vähän enemmän irti, nyt hän jäi hieman ohueksi hahmoksi mielenkiintoisesta lähtöasetelmasta huolimatta.
Minkä taakseen jättää kuljettaa rinnakkain kolmea eri kerrontakulmaa. Tapahtumia kerrotaan Nooran, Tiihosen perheen ja salaperäisen minä-muodossa kirjoitetun henkilön näkövinkkeleistä. Tämä toimii hyvin ja pitää jännitettä yllä etenkin tarinat ovat tarpeeksi erilaisia eikä niiden väliset yhteydet paljastu liian aikaisin. Edellisiä Tuomolan kirjoja on leimannut väkivallan vähäisyys. Nyt väkivaltaa on jonkin verran enemmän, mutta sitä on kuitenkin edelleen selvästi vähemmän kuin keskivertodekkarissa. Tätä kirjaa on helppo suositella kaikille perinteisen dekkarin ystäville, mutta etenkin Leena Lehtolaisen Maria Kallio sarjasta tykänneet ovat varmasti Noora Nurkan kanssa kuin kotonaan. Mukavaa, koukuttavaa ja sopivasti erilaista luettavaa!
* * *
tiistai 27. maaliskuuta 2012
tiistai 20. maaliskuuta 2012
Iron Sky (elokuva)
Kävin katsomassa Iron Skyn sen ennakkoensi-illassa Oulussa. Itselleni tämä ensi-ilta oli pitkän odotuksen päätös, olen seurannut elokuvan etenemistä (sosiaalisen) median kautta jo usean vuoden ajan. Täpötäydessä salissa oli hieno tunnelma ja elokuvan päätyttyä ohjaaja Timo Vuorensola ja tuottaja Tero Kaukomaa kertoivat elokuvan tekemisestä ja vastailivat katsojien kysymyksiin.
Iron Skyn juonesta en tässä paljasta kuin sen minkä kaikki jo tietää. Natsit pakenivat toisen maailmansodan lopussa kuuhun. Siellä he ovat asustaneet 70 vuotta ja valmistelleet maahan palaamista. Elokuva sijoittuu vuoteen 2018 jolloin maapallon asukkaiden ja kuunatsien tiet ensimmäisen kerran kohtaavat.
Iron Sky elokuvaa on hankala arvioida puhtaasti 93 minuuttia kestävänä elokuvana kun sen tekemisprosessia on niin kauan seurannut. Oli hienoa nähdä "se sivuvaunullinen moottoripyörä joka oli niissä ensimmäisissä julkaistuissa making-of-pätkissä sinitaustan edessä" tai kuulla "ne radiokeskustelut joita ihmisiltä pyydettiin ihan jälkituotannon viime hetkillä". Iron Skyta on tehty ihan uudella tavalla niin että tavalliset ihmiset ovat päässet mukaan piirtämään avaruusaluksia, tekemään ääninäyttelemistä ja niin edelleen (crowd sourcing). Jotenkin myös tämä uudenlainen tekotapa kiehtoi minua ja antoi oman ekstrasäväyksensä elokuvalle.
Iron Sky on Suomen kaikkien aikojen kallein elokuva 7.5 miljoonan euron budjetillaan. Lajityyppinsä edustajaksi tuo budjetti on kuitenkin erittäin pieni jos vertaa vastaaviin Hollywood tuotantoihin. Elokuvan erikoistehosteet kestävät vertailun kyllä minkä tahansa sci-fi leffan kanssa, mutta tietty kotikutoisuus tuli esille muutamassa kohtauksessa ja ehkä myös siinä, että jossain määrin tuli fiilis, että kohtauksista toisiin "oiottiin" ilman (kalliita) siirtymäkohtauksia.
Sitten itse asiaan - eli oliko elokuva hyvä vai ei.
Lyhyesti: hyvä oli - ei mikään elämää suurempi elokuva mutta erinomaista viihdettä alusta loppuun.
Iron Skyn lajityyppi on sekoitus sci-fiä, komediaa, parodiaa, toimintaa ja polittiista satiiria. Kun vielä lisäksi pääosassa ovat natsit on kyseessä yhdistelmä jossa on monta mahdollisuutta mennä pieleen. Todella hienosti tekijät ovat mielestäni kuitenkin balanssin eri alueiden välillä onnistuneet säilyttämään. Sci-fi elementit ovat hyvin paikallaan ja niin kuutukikohta kuin avaruusaluksetkin ovat yksityiskohtia myöten innovatiivisesti rakennettu. Huumori ei ole liian alleviivaavaa. Itse asiassa suuri osa parodioista voi mennä helposti ohi jos ei ole seurannut vaikkapa maailmanpolitiikkaa, sci-fi leffoja tai you tube ilmiöitä viime aikoina. Elokuvalla on myös vakavampi puolensa poliittisen satiirin muodossa. Onneksi ei ihan mennä saarnaamisen puolelle vaan tässäkin viesti tulee ilman liikaa alleviivaamista. Missään vaiheessa ei tullut minkäänlaista vaivaantunutta tunnetta ja tämä on iso plussa - ihan liian usein näissä leffoissa missä parodioidaan vakavia asioita joutuu häpeämään tekijöiden puolesta.
Tekijätiimin edellinen elokuva, harrastuspohjalta lähes nollabudjetilla tehty Star Wreck, oli visuaalisesti hieno, mutta ei juuri vakuuttanut näyttelijäsuorituksillaan. Nyt on mukana ammattinäyttelijät mutta silti olin aika skeptinen tämän puolen suhteen ennen esitystä. Yllätyin kuitenkin positiivisesti - näyttelijät täyttivät paikkansa hyvin ja esimerkiksi Yhdysvaltain sarahpalin-presidenttiä esittänyt Stephanie Paul onnistui tekemään järkyttävän stereotyyppisestä hahmostaan niin uskottavan kuin siitä nyt pystyy tekemään.
Iron Sky on kohtuullisen lyhyt, noin puolitoista tuntia. Tämän ajan perusidea jaksaa kannatella elokuvaa hyvin ja juoni rullaa vauhdikkaasti ilman suvantokohtia eteenpäin. Olisin pikemminkin kaivannut hieman enemmän sisältöä joihinkin kohtiin, nyt tuntui että ehkä jopa hieman liikaa tapahtumia oli ahdettu lyhyeen aikaan.
Iron Sky on hieno esimerkki suomalaisesta talkoohengestä ja uskomisesta omaan asiaan. Se on myös elokuvana erittäin viihdyttävää katsottavaa ja voin sitä ainakin sci-fin ystäville varauksetta suositella. Elokuvassa on paljon samaa kuin mainiossa Rare Exportissa - hullu idea yhdistettynä hienoon toteutukseen niin että tietynlainen talkootyön henki paistaa oikealla lailla läpi. Käykää hyvät ihmiset ennemmin katsomassa tämä kuin joku Transformers osa 7.
Iron Skyn juonesta en tässä paljasta kuin sen minkä kaikki jo tietää. Natsit pakenivat toisen maailmansodan lopussa kuuhun. Siellä he ovat asustaneet 70 vuotta ja valmistelleet maahan palaamista. Elokuva sijoittuu vuoteen 2018 jolloin maapallon asukkaiden ja kuunatsien tiet ensimmäisen kerran kohtaavat.
Iron Sky elokuvaa on hankala arvioida puhtaasti 93 minuuttia kestävänä elokuvana kun sen tekemisprosessia on niin kauan seurannut. Oli hienoa nähdä "se sivuvaunullinen moottoripyörä joka oli niissä ensimmäisissä julkaistuissa making-of-pätkissä sinitaustan edessä" tai kuulla "ne radiokeskustelut joita ihmisiltä pyydettiin ihan jälkituotannon viime hetkillä". Iron Skyta on tehty ihan uudella tavalla niin että tavalliset ihmiset ovat päässet mukaan piirtämään avaruusaluksia, tekemään ääninäyttelemistä ja niin edelleen (crowd sourcing). Jotenkin myös tämä uudenlainen tekotapa kiehtoi minua ja antoi oman ekstrasäväyksensä elokuvalle.
Iron Sky on Suomen kaikkien aikojen kallein elokuva 7.5 miljoonan euron budjetillaan. Lajityyppinsä edustajaksi tuo budjetti on kuitenkin erittäin pieni jos vertaa vastaaviin Hollywood tuotantoihin. Elokuvan erikoistehosteet kestävät vertailun kyllä minkä tahansa sci-fi leffan kanssa, mutta tietty kotikutoisuus tuli esille muutamassa kohtauksessa ja ehkä myös siinä, että jossain määrin tuli fiilis, että kohtauksista toisiin "oiottiin" ilman (kalliita) siirtymäkohtauksia.
Sitten itse asiaan - eli oliko elokuva hyvä vai ei.
Lyhyesti: hyvä oli - ei mikään elämää suurempi elokuva mutta erinomaista viihdettä alusta loppuun.
Iron Skyn lajityyppi on sekoitus sci-fiä, komediaa, parodiaa, toimintaa ja polittiista satiiria. Kun vielä lisäksi pääosassa ovat natsit on kyseessä yhdistelmä jossa on monta mahdollisuutta mennä pieleen. Todella hienosti tekijät ovat mielestäni kuitenkin balanssin eri alueiden välillä onnistuneet säilyttämään. Sci-fi elementit ovat hyvin paikallaan ja niin kuutukikohta kuin avaruusaluksetkin ovat yksityiskohtia myöten innovatiivisesti rakennettu. Huumori ei ole liian alleviivaavaa. Itse asiassa suuri osa parodioista voi mennä helposti ohi jos ei ole seurannut vaikkapa maailmanpolitiikkaa, sci-fi leffoja tai you tube ilmiöitä viime aikoina. Elokuvalla on myös vakavampi puolensa poliittisen satiirin muodossa. Onneksi ei ihan mennä saarnaamisen puolelle vaan tässäkin viesti tulee ilman liikaa alleviivaamista. Missään vaiheessa ei tullut minkäänlaista vaivaantunutta tunnetta ja tämä on iso plussa - ihan liian usein näissä leffoissa missä parodioidaan vakavia asioita joutuu häpeämään tekijöiden puolesta.
Tekijätiimin edellinen elokuva, harrastuspohjalta lähes nollabudjetilla tehty Star Wreck, oli visuaalisesti hieno, mutta ei juuri vakuuttanut näyttelijäsuorituksillaan. Nyt on mukana ammattinäyttelijät mutta silti olin aika skeptinen tämän puolen suhteen ennen esitystä. Yllätyin kuitenkin positiivisesti - näyttelijät täyttivät paikkansa hyvin ja esimerkiksi Yhdysvaltain sarahpalin-presidenttiä esittänyt Stephanie Paul onnistui tekemään järkyttävän stereotyyppisestä hahmostaan niin uskottavan kuin siitä nyt pystyy tekemään.
Iron Sky on kohtuullisen lyhyt, noin puolitoista tuntia. Tämän ajan perusidea jaksaa kannatella elokuvaa hyvin ja juoni rullaa vauhdikkaasti ilman suvantokohtia eteenpäin. Olisin pikemminkin kaivannut hieman enemmän sisältöä joihinkin kohtiin, nyt tuntui että ehkä jopa hieman liikaa tapahtumia oli ahdettu lyhyeen aikaan.
Iron Sky on hieno esimerkki suomalaisesta talkoohengestä ja uskomisesta omaan asiaan. Se on myös elokuvana erittäin viihdyttävää katsottavaa ja voin sitä ainakin sci-fin ystäville varauksetta suositella. Elokuvassa on paljon samaa kuin mainiossa Rare Exportissa - hullu idea yhdistettynä hienoon toteutukseen niin että tietynlainen talkootyön henki paistaa oikealla lailla läpi. Käykää hyvät ihmiset ennemmin katsomassa tämä kuin joku Transformers osa 7.
maanantai 19. maaliskuuta 2012
Håkan Nesser: Sukujuhlat (Tammi)
Håkan Nesser kirjoitti entisen päähenkilönsä Van Veeterenin eläkkeelle aikaisemmissa kirjoissaan. Niinpä hän on nyt aloittanut uuden kirjasarjan jossa päähenkilönä on rikoskonstaapeli Gunnar Barbarotti. Tuo "on nyt aloittanut" viittaa tosin aika paljon jo menneeseen, tämä nyt arvioimani sarjan avausteos on kirjoitettu jo 2006, mutta suomennettu vasta 2011. Muutenkin Nesserin kirjat on kaikki suomennettu vasta 5-7 vuotta niiden kirjoittamisen jälkeen. Tämä tuntuu oudolta kun kyseessä on erittäin suosittu kirjailija. Liekö sitten Tammen rahastustaktiikkaa viivyttää suomennoksia että saadaan aikaisemmat kirjat ensin myytyä alta pois?
Tykkäsin kovasti Nesserin Van Veetereen sarjasta ja pidin sitä parempana kuin Mankellin Wallandereita. Hyvin samankaltaisiahan nämä länsinaapurimme rikosetsivät ovat, mutta jotenkin Van Veetereenin karisma puri minuun paremmin. Lisäksi sarja mielestäni vain parani vanhetessaan (toisin kuin Wallanderit) ja sarjan päättänyt Tapaus G - murha menneisyydestä oli mielestäni Van Veeteren-sarjan parhaita kirjoja.
Sukujuhlat esittelee siis uuden päähenkilön, Gunnar Barbarottin. Väkisinkin vertailin uutta päähenkilöä Van Veetereniin. Yhtäläisyyksiä on paljon - kumpikin on jossain määrin yksinäinen, usein omia teitään kulkeva ja jo uransa loppuvaiheilla oleva rikoskonstaapeli. Suurin ero mielestäni löytyy siitä, että siinä missä Van Veetereen tutki rikoksiaan kuvitteellisiessa hollantilaistyyppisessä kaupungissa, niin Barbarotti asuu pienehköllä supiruotsalaisella paikkakunnalla. Itseäni hämäsi se, että hahmot ovat niin lähellä toisiaan. Kun Nesser kerran uuden päähenkilön päätti esitellä niin olisi nyt vähän radikaalimmin uusinut henkilökuvaa. Oikeastaan Barbarottin kompleksinen ja hirtehishuumorinen jumalsuhde oli ainoa todellinen mieleenjäävä uusi asia.
Sukujuhlissa Hermanssonin perhe kokoontuu viettämään eläkkeelle jääneen isän ja hänen tyttärensä yhteisiä syntymäpäiväjuhlia. Juhlat saavat ikävän käänteen kun vieraita häviää mystisesti. Gunnar Barbarotti ottaa tapauksen selvittääkseen ja joutuu samalla penkomaan perheen vaiettuja salaisuuksia.
Kirja ei ole kovin vahvasti dekkari vaan enemmänkin ihmisten ja heidän suhteidensa kuvausta niin, että mukana on myös dekkarin aineksia. Kirjan alku oli sen parasta antia - Nesser kuvaa Hermanssoniin perhettä hyvin ja etenkin äiti Rosemarien tunnetilojen kuvaus on erinomaista.. Jotenkin tarina lässähti sillä hetkellä kun Gunnar Barbarotti esiteltiin. Oman osuuden jännityksestä vie sekin, että lukijalle paljastetaan suurin osa salaisuuksista jo aikaisessa vaiheessa ja lukiessa siis tietää enemmän kuin Barbarotti siitä mitä on tapahtunut ja kuka on syyllinen. Joskus tälläinen ratkaisu toimii, mutta nyt se vei kiinnostavuutta pois. Kun samalla Barbarottissa itsessään ei ollut kaipaamaani särmää jäi tarina välillä junnaamaan puuduttavasti paikallaan. Kirjan lopussa tuli kuitenkin lisää jännitettä ja kyllä tämän ihan mielellään loppuun asti luki - etenkin kun Nesser kyllä kirjoittaa elävästi ja sujuvasti.
Sukujuhlien ruorsinkielinen nimi Människa utan hund on muuten mielestäni huomattavasti parempi. Mikä into näille kirjoille on aina keksiä uusia suomalaisia nimiä, miksi ei voi vain suoraan kääntää? Ihminen ilman koiraa olisi ollut ihan hyvä nimi ja ainakin jäänyt paremmin mieleen.
* * *
Tykkäsin kovasti Nesserin Van Veetereen sarjasta ja pidin sitä parempana kuin Mankellin Wallandereita. Hyvin samankaltaisiahan nämä länsinaapurimme rikosetsivät ovat, mutta jotenkin Van Veetereenin karisma puri minuun paremmin. Lisäksi sarja mielestäni vain parani vanhetessaan (toisin kuin Wallanderit) ja sarjan päättänyt Tapaus G - murha menneisyydestä oli mielestäni Van Veeteren-sarjan parhaita kirjoja.
Sukujuhlat esittelee siis uuden päähenkilön, Gunnar Barbarottin. Väkisinkin vertailin uutta päähenkilöä Van Veetereniin. Yhtäläisyyksiä on paljon - kumpikin on jossain määrin yksinäinen, usein omia teitään kulkeva ja jo uransa loppuvaiheilla oleva rikoskonstaapeli. Suurin ero mielestäni löytyy siitä, että siinä missä Van Veetereen tutki rikoksiaan kuvitteellisiessa hollantilaistyyppisessä kaupungissa, niin Barbarotti asuu pienehköllä supiruotsalaisella paikkakunnalla. Itseäni hämäsi se, että hahmot ovat niin lähellä toisiaan. Kun Nesser kerran uuden päähenkilön päätti esitellä niin olisi nyt vähän radikaalimmin uusinut henkilökuvaa. Oikeastaan Barbarottin kompleksinen ja hirtehishuumorinen jumalsuhde oli ainoa todellinen mieleenjäävä uusi asia.
Sukujuhlissa Hermanssonin perhe kokoontuu viettämään eläkkeelle jääneen isän ja hänen tyttärensä yhteisiä syntymäpäiväjuhlia. Juhlat saavat ikävän käänteen kun vieraita häviää mystisesti. Gunnar Barbarotti ottaa tapauksen selvittääkseen ja joutuu samalla penkomaan perheen vaiettuja salaisuuksia.
Kirja ei ole kovin vahvasti dekkari vaan enemmänkin ihmisten ja heidän suhteidensa kuvausta niin, että mukana on myös dekkarin aineksia. Kirjan alku oli sen parasta antia - Nesser kuvaa Hermanssoniin perhettä hyvin ja etenkin äiti Rosemarien tunnetilojen kuvaus on erinomaista.. Jotenkin tarina lässähti sillä hetkellä kun Gunnar Barbarotti esiteltiin. Oman osuuden jännityksestä vie sekin, että lukijalle paljastetaan suurin osa salaisuuksista jo aikaisessa vaiheessa ja lukiessa siis tietää enemmän kuin Barbarotti siitä mitä on tapahtunut ja kuka on syyllinen. Joskus tälläinen ratkaisu toimii, mutta nyt se vei kiinnostavuutta pois. Kun samalla Barbarottissa itsessään ei ollut kaipaamaani särmää jäi tarina välillä junnaamaan puuduttavasti paikallaan. Kirjan lopussa tuli kuitenkin lisää jännitettä ja kyllä tämän ihan mielellään loppuun asti luki - etenkin kun Nesser kyllä kirjoittaa elävästi ja sujuvasti.
Sukujuhlien ruorsinkielinen nimi Människa utan hund on muuten mielestäni huomattavasti parempi. Mikä into näille kirjoille on aina keksiä uusia suomalaisia nimiä, miksi ei voi vain suoraan kääntää? Ihminen ilman koiraa olisi ollut ihan hyvä nimi ja ainakin jäänyt paremmin mieleen.
* * *
torstai 1. maaliskuuta 2012
Leonie Swann: Murha laitumella (WSOY)
Kerrotaan nyt heti tähän alkuun, että luin tätä kirjaa vain noin neljäkymmentä sivua ennenkuin jätin sen kesken. Tämä ei siis nyt ole varsinainen arviointi vaan enemmänkin kommentit noiden muutaman kymmenen sivun perusteella.
Murha laitumella kertoo lampaista jotka yrittävät selvittää kuka tappoi heidän paimenensa. Kun luin tämän kirjan takakannesta kirjastossa en voinut olla istahtamatta alas ja lukematta paria ensimmäistä sivua. Niiden perusteella kirja tuntui yllättävän hyvältä yhdistelmältä mustaa huumoria, dekkaria ja jonkinlaista aikuisten satua. Kyseessä siis nimenomaan on aikuisten kirja, ei lasten satu.
Mutta silti.
Kirjan päähenkilöinä on siis hupsuja puhuvia lampaita. Ne puhuvat keskenään ja tuntuvat myös ymmärtävän ihmisten kieltä. Osa lampaista on fiksumpia kuin toiset, yleisvaikutelmaksi jäi että keskimäärin ne ovat semmoisen hassusti dementoituneen mutta välillä skarpisti ajattelevan mummon tasolla. Luen mielellään sci-fiä ja fantasiaakin ja niinpä ajattelin että tämmöinen outo lähtökohta ei minua häiritsisi. Mutta siis hei! Puhuvia hupsuja lampaita! Dekkarissa! Jotenkin tuo vain tökki niin pahasti että kirja jäi heti alussa kesken.
Sinällään kirja on - ainakin alun perusteella - ihan hyvin kirjoitettu, se on voittanut palkintoja ja käännetty ainakin kahdellekymmenelle eri kielelle. Eli erittäin todennäköisesti joku tästä tykkää eikä tämä mikään B-luokan teos missään tapauksessa ole.
En jaa tähtiä tälle kirjalle kun en tuon pidemmälle jaksanut lukea.
Murha laitumella kertoo lampaista jotka yrittävät selvittää kuka tappoi heidän paimenensa. Kun luin tämän kirjan takakannesta kirjastossa en voinut olla istahtamatta alas ja lukematta paria ensimmäistä sivua. Niiden perusteella kirja tuntui yllättävän hyvältä yhdistelmältä mustaa huumoria, dekkaria ja jonkinlaista aikuisten satua. Kyseessä siis nimenomaan on aikuisten kirja, ei lasten satu.
Mutta silti.
Kirjan päähenkilöinä on siis hupsuja puhuvia lampaita. Ne puhuvat keskenään ja tuntuvat myös ymmärtävän ihmisten kieltä. Osa lampaista on fiksumpia kuin toiset, yleisvaikutelmaksi jäi että keskimäärin ne ovat semmoisen hassusti dementoituneen mutta välillä skarpisti ajattelevan mummon tasolla. Luen mielellään sci-fiä ja fantasiaakin ja niinpä ajattelin että tämmöinen outo lähtökohta ei minua häiritsisi. Mutta siis hei! Puhuvia hupsuja lampaita! Dekkarissa! Jotenkin tuo vain tökki niin pahasti että kirja jäi heti alussa kesken.
Sinällään kirja on - ainakin alun perusteella - ihan hyvin kirjoitettu, se on voittanut palkintoja ja käännetty ainakin kahdellekymmenelle eri kielelle. Eli erittäin todennäköisesti joku tästä tykkää eikä tämä mikään B-luokan teos missään tapauksessa ole.
En jaa tähtiä tälle kirjalle kun en tuon pidemmälle jaksanut lukea.
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)