Talvella luettuja

Blogia en ole viime kuukausina jaksanut kirjoittaa, mutta jonkin verran kirjoja olen kyllä lukenut. Aikanaan lupasin itselleni etten aloita uutta kirjaa ennenkuin olen blogannut edellisestä. Nyt olen omista säännöistäni lipsunut, mutta aina on vähän mieltä kaihertanut kun on arvio jäänyt kirjoittamatta.

Päätinkin nyt kasata rästissä olevat arviot tähän yhteen postaukseen. Jokaisesta kirjasta on viiden pointin pika-arvio ja juonen avaamiset jätin kokonaan pois.

Kun arviointeja tähän kasasin niin huomasin yhden tylsän seikan. Kaikki lukemani kirjat olivat kirjailijoilta, joilta olen laskujeni mukaan lukenut paria poikkeusta lukuun ottamatta kaikki heiltä ilmestyneet (ja suomennetut) kirjat. Lisäksi kaikki kirjat ovat joko suomalaisen tai ruotsalaisen kirjailijan kirjoittamia. Pientä kaavoihin kangistumista on siis havaittavissa, täytynee ottaa asiaksi lukea välillä jotain ihan uutta.

Mikko-Pekka Heikkinen: Poromafia (Johnny Kniga)

• Kummisetä kohtaa poronhoidon paikoitellen herkullisella tavalla.
• Moottorikelkkajengi Ahma SC:n presidentin salaisen aseen arvuuttelu toi hyvää jännitettä.  
• Huumori ei ollut niin vaivatonta ja iskevää kuin Jääräpäässä vaikka mainio avausluku muuta lupasi.
• Vähän meinasi loppupuolella lukuväsymys iskeä kun tarina junnasi välillä omaan makuuni liikaa paikallaan.
• Heikkisen kirjoitustyyli on ihanan tunnistettava ja valtavirrasta erottuva.

Risto Isomäki: Haudattu uhka (Tammi)

• Tämä on Isomäen selvästi toimintapainoitteisin kirja tähän mennessä, välillä jopa luonnonsuojeluviesti tallataan rymistelyn jalkoihin.
• Merelle sijoittuvat kohtaukset olivat taas kerran intensiivisiä.
• Lopun teurastus - jota kovasti yritetään oikeuttaa - oli tympeä ja Lauri Nurmi Jack Bauerina korni.
• Alku tempaisi mukaansa ja vakavan terrori-iskun kohteeksi joutunut Suomi oli pelottavan realistisen oloinen.
• Pidän aikaisemmista Isomäen kirjoista selvästi enemmän.

Lars Kepler: Vainooja (Tammi)

• Vainooja on liukuhihnalta tuotetun oloinen, mutta tiukasti otteessaan pitävä jännäri.
• Jotenkin nämä "sarjamurhaaja murhaa tosi - siis tosi tosi - raa'asti ja jättää jostain ihmeen syystä tahallaan arvoituksellisia vinkkejä poliisille" on niin nähty.
• Joona Linna oli heikkouksineen kirjan parasta antia.
• Loppuratkaisu oli tarpeeksi yllätyksellinen jotta kirja kannattaa lukea oppuun asti.
• YouTube kikkailu oli loppujen lopuksi aika päälleliimatun oloinen eikä tuonut mitään uutta genreen. 

Henning Mankell: Ruotsalaiset saappaat (Otava)

• Vaikka tämä on jatkoa Italialaisille kengille, väitän, että Mankellin kirja Syvyys on lähimpänä tätä tunnelmaltaan.
• Mankell on mestari kirjoittamaan koukuttavasti vähistä aineksista, pieni on suurta.
• Maailma saaressa asuvan ja vanhuutta elävän ja pelkäävän miehen näkövinkkelistä oli yhtäaikaa kaunis, kiinnostava ja surullinen.
• Tyttären huumeongelmat ja saaren tulipalot toivat juuri sopivasti särmää tarinaan.
• Jälkimaku tarinasta on viipyilevä, hymyilevän surumielinen.

Håkan Nesser: Carmine Streetin sokeat (Tammi)

• Vaikka kirjan punaisena lankana on lapsen katoaminen, luin sitä kuitenkin parisuhteen kasvutarinana´.
• Samoin kuin Mankellin kirjassa - pieni on kaunista. Tapahtumista ei tehdä liian isoja, toimintaa on vain juuri sen verran kuin tarvitaan.
• Lukemisen aikana teki mieli muuttaa New Yorkiin.
• Takaumien käyttäminen toimi hyvin.
• Mukava kirja, vähän enemmän särmää olisi nostanut tämän Nesserin parhaiden joukkoon.

Tero Somppi: Raivo (Myllylahti)

• Hyvä omaperäinen aihe, kumma ettei liikenneraivosta ole tehty enempää kirjoja.
• Somppi kirjoittaa taas sujuvasti etenevää tekstiä, jota on kiva lukea.
• Juoni oli loppujen lopuksi jotenkin pliisu ja yllätyksetön, varmaan senkin takia että syyllinen ei oikein herättänyt tunteita.
• Päähenkilö rikospoliisi Ari Mannerin yksityiselämä oli hyvin kuvattua ja kiinnosti paikoin itse rikostarinaa enemmän.
• Särkyvää pysyy edelleen mielestäni Sompin parhaana kirjana, mutta kyllä Raivokin piti otteessaan mukavasti loppuun asti.

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli (Like)

• Odotukset olivat pilvissä tämän kirjan suhteen - sekä lukemani arviointien että Tuomaisen edellisten kirjojen pohjalta.
• Kuivaa, mustaa ja myrkyllistä huumoria on ripoteltu tarinaan mausteeksi juuri sopivasti.
• Tuomainen kirjoittaa taas todella sujuvaa, lyhytlauseista ja kaunista tekstiä.
• Kuviot oli pikkuisen pienet ja ehkä sen takia välillä tuntui, että pyöritään saman asian ympärillä pitkään. Siitä huolimatta Mies joka kuoli tarjosi erinomaisen lukuelämyksen ja kirjaa pysyi käsissä tiukasti viimeiseen lauseeseen asti.
• Purppuranpunaiset sivujen reunat tekivät säväyksen samoin kuin talven aikan luetuista kirjoista selvästi tyylikkäin kansi.

Lukemani kirjat TOP-10 (sijat 8.-10.)

Olen usein miettinyt - joko kysyttäessä tai kysymättä - mikä on paras lukemani kirja koskaan. Parhaiden lukemieni kirjojen listan tekeminen on tuntunut yhtäaikaa kiinnostavalta ja kornilta. Miten jännittävää dekkaria voi verrata mielenkiintoiseen tietokirjaan? Mikä minä olen laittamaan kirjoja järjestykseen? Miksi yrittää tehdä listaa kun mieli muuttuu koko ajan? Mitä tarkoittaa "paras"?

Päätin kuitenkin yrittää ja esittelen nyt blogissani TOP-10 parasta lukemaani kirjaa niin, että tässä ensimmäisessä postauksessa esittelen kirjat (tai kirjasarjat) jotka päätyivät sijoille 8-10, toisessa postauksessa kerron kirjoista sijoilla 4-7 ja kolmannessa osassa esittelen kärkikolmikon.

En yrittänytkään laittaa kirjoja järjestykseen minkään objektiivisen arvion mukaan. Kirjan kaunokirjalliset ansiot tai yhteiskunnallinen merkitys eivät ole siis paljoa vaakakupissa painaneet. Sen sijaan yritin muistella sitä, kuinka suuren vaikutuksen kirjat ovat minuun tehneet. Vaikutus on voinut ilmaantua tunnereaktiona, kirjan palaamisena mieleen pitkänkin ajan jälkeen tai vaikkapa sillä, että kirjalla on ollut vaikutusta omaan ajatteluun ja siihen, kuinka tätä maailmaa katselee. Näitä tuntoja myös yritän kuvailla tässä listassani, kirjojen juonet löytää googlettamalla.

Listaa tehdessäni listasin ensin muutaman päivän aikana mieleeni tulleet "todella hyvät" kirjat. Niitä kertyi noin kolmekymmentä kappaletta. Sitten pelautin kirjoilla yksinkertaisen runkosarjan, jossa vertasin kutakin kirjaa toisiin kirjoihin (sattumanvaraisessa järjestyksessä) ja päätin aina kumpi kirjoista oli tehnyt minuun suuremman vaikutuksen. Kun kaikki vertailut (yhteensä lähes 300 kpl...) oli tehty, muodostui TOP-10 lista vertailun aikana kerätyistä pistemääristä. Aika nörttimäiseltä kuuloinen tapa laittaa kirjoja järjestykseen, mutta toimi ainakin minulla hyvin kun kerralla tarvitsi keskittyä vain kahteen kirjaan. Toki näinkin tehtynä lista peilailee paljon myös arviointipäivän fiiliksiä ja järjestys varmasti vähän muuttuisi jos saman arvioinnin tekisi kohta uudestaan mutta eri tunnelmissa.

Runkosarja menossa, vastakkain Long ja Mankell

Tulospalvelu.

Taisto oli tiukka ja monta hyvää kirjaa jäi juuri ja juuri TOP-10 listan ulkopuolella. Näiden kirjojen joukossa oli muun muassa unenomaisen kiehtova Jumalat juhlivat öisin (Donna Tartt), eeppinen fantasia 1Q84 (Haruki Murakami), pelottavan koukuttava Helvetin piirit ja sen jatko-osa Helvetin sydän (Jeff Long), paras lukemani agenttijännäri Neulansilmä (Ken Follett) ja lapsena luettu ja silloin unettomia öitä aiheuttanut Baskervillen koira (Arthur Conan Doyle).

Jokaisesta kirjasta on mukana myös valokuva jolla yritän hahmottaa kirjan fiilistä. Itse kirja on kuvissa mukana vain jos se hyllystäni löytyi. Kuvat on kaikki itse ottamiani, osaa on lievästi photoshopattu (tai itseasiassa gimpattu), mutta vain värejä korjaillen tai vastaavia pieniä parannuksia tehden.

Ja sitten itse listaan, sijat 8-10 alla.

10. Jo Nesbö: Harry Hole sarja (Johnny Kniga)

Olen arvioinut useita Nesbön kirjoja blogissani. Hänen Harry Hole sarjansa on mielestäni selkeästi laadukkain kaikista lukemistani dekkarisarjoista. Juuri kokonaisuus ja sen tasaisuus nostaa  Nesbön tälle listalle, ei niinkään mikään yksittäinen kirja. Harry Hole nousee dekkareiden päähenkilöiden joukossa ohi Wallanderin, van Veetereenin, Barbarottin, Mörckin, Boschin ja lukuisten muiden. Nesbön kirjoja leimaa jännityksen lisäksi se, että Harry Holesta tulee oltua ihan oikeasti huolissaan. Nämä kirjat myös toteuttavat erittäin hyvin yhden dekkareiden tärkeimmistä tehtävistä - koukuttamisen. Holen maailmaan uppoutuu - ja sieltä pois lähteminen tuntuu yhtä aikaa helpottavalta ja kaihoisalta. Fiilis kirjoissa on usein musta, lohduton ja sateinen, mutta mukana on aina myös pieni valonpilkahdus. Tästä dekkarisarjasta on hankala kenenkään pistää paremmaksi.

9. Henning Mankell: Syvyys (Otava)

Luin tämän kirjan noin kuusi vuotta sitten, pian sen suomennoksen ilmestymisen jälkeen. Muistan Syvyyden yhtäaikaa surullisen kauniina ja julman mustana tarinana. Kirja ei ole dekkari vaikka siinä on myös rikosromaanin piirteitä. Ennemminkin kyseessä on matka pääosassa olevan merikapteenin mielenmaisemaan. Maisema ei ole kaunis eikä valoisa. Kapteeni kuvataan narsistisena psykopaattina, jonka elämän sisältö on painunut kasaan. Kirjasta jäi outo, surullinen ja unenomainen fiilis. Kaikessa vastenmielisyydessäänkin kapteenissa oli jotain, jonka takia hänen kohtalonsa kiinnosti ja hänestä välitti. Kirja on Mankellin kirjoista sieltä vähiten viihteellisestä päästä, mutta silti erittäin luettava. Syvyys oli minulle hypnoottinen, sumea lukukokemus. Muistan näin jälkikäteeen kirjan juonesta aika vähän, mutta tunnelmasta sitäkin enemmän.



8. Esko Valtaoja: Kotona maailmankaikkeudessa -trilogia (Ursa)

Valtaojan trilogiaan (jolla ei ilmeisesti ole mitään virallista nimeä?) kuuluu kolme kirja; Tieto-Finlandian voittanut Kotona maailmankaikkeudessa, Avoin tie - kurkistuksia tulevaisuuteen ja Ihmeitä - kävelyretkiä kaikkeuteen. Kaikkia kirjoja leimaa valtaojamainen kirjoitustyyli - teksti on yhtäaikaa asiapitoista, asiantuntevaa, helposti luettavaa, viihdyttävää, ajatuksia herättävää ja kutkuttavaa huumoria sisältävää. Luin kirjoja luku kerrallaan, ajatuksia makustellen, sivuja säästellen. Päällimmäisenä kirjasarjasta jäi mieleen Valtaojan positiivinen asenne. Kaikki ei ole maailmassa menossa huonoon suuntaan (vaikka uutisia seuraamalla ja keskustelupalstoja lukemalla siltä tuntuu), vaan itse asiassa elämme ihmiskunnan parasta aikaa ja tulevaisuus voi olla hyvinkin valoisa. Tulevaisuutta käsitteli eniten trilogia toinen osa, joka onkin mielestäni kirjoista paras. Muuten käsittelyn alla on esimerkiksi sellaisia pieniä asioita kuin elämän syntyminen, pimeä aine ja todellisuus. Näihin kirjoihin tulee usein palattua ja uudelleen luettua. Väitän että näiden lukeminen vähentää kyynisyyttä ja lisää optimistisuutta ja maailman ymmärtämistä. Ja kaikkea tätä nykymaailmassa todella kaivataan. Tämä on ainoa kirja/kirjasarja jota voin varauksetta suositella ihan kaikille.

Edit 6.11.2014:  Sijat 4-7 löytyy täältä ja sijat 1-3 täältä

Henning Mankell: Likainen enkeli (Otava)

Likainen enkeli on Mankellin uudempaa tuotantoa. Se on kirjoitettu ja käännetty suomeksi 2011. Uskomattomalla tahdilla tämä ruotsalainen suosikkikirjailija kirjojaan kirjoittaa. Käsittääkseni Likainen enkeli on jo hänen 33. romaaninsa ja lisäksi hän on kirjoittanut kymmenkunta nuortenromaania. Laskeskelin myös että itse olen Mankellilta lukenut jo yli kaksikymmentä teosta eli kirjailijan tyyli on tullut hyvinkin tutuksi. Huomionarvoista on, että noiden parinkymmenen lukemani kirjan joukossa on vain yksi tai kaksi kirjaa jotka olisivat olleet lukukokemuksena pettymys.

Likainen enkeli kertoo Hanna Renströmin tarinan 1900-luvun alun Ruotsissa ja Mosambikissa. Hanna varttuu ankarissa oloissa Ruotsin maaseudulla ja muutaman sattuman kautta päätyy Mosambikin pääkaupunkiin. Ja sitten tule vielä lisää juonenkäänteitä ja Hanna huomaa olevansa kaupungin arvostetuimman bordellin omistajana.

Likainen enkeli on ajan- ja  paikankuvaus ruotsalaisen nuoren naisen silmien takaa nähtynä. Siirtomaavallan alla oleva Afrikka elää vielä valkoisen miehen rasistista valtakautta, mutta pienet muutoksen tuulet ovat jo puhaltamassa. Mankell kuvaa vallitsevaa kulttuuria kiinnostavasti ja aidontuntuisesti - tähän lienee suurena syynä se, että hän itse on asunut Ruotsin lisäksi Mosambikissa jo pitkän aikaa. Mankell käyttää tarinassa jonkin verran takaumia, mutta muuten kerronta on hyvin suoraviivaista eikä sivujuonia tai muita päähenkilöitä juuri ole. Kirja perustuu löyhästi tositapahtumiin. Mosambikissa on tuohon aikaan ollut bordellinpitäjänä ruotsalainen nainen, josta ei juuri muita tietoja ole saatavilla.

Mankell on jälleen kerran onnistunut luomaan mukaansatempaavan tarinan. Hän kirjoittaa - kuten aina - sujuvasti ja saa pienetkin asiat mielenkiintoisiksi. Siirtomaavallan lähes absurdeja mittoja saava rasismi tihkuu tarinasta vahvasti esille, kuitenkin niin että sitä ei liikaa alleviivata. Jo lähtökohtana valkoinen "tyhjästä ilmestynyt" nainen 1900-luvun alun mustassa kaupungissa bordellin omistajana on asetelma, josta kohoaa kuin itsestään kulttuurikonflikteja.

Likainen enkeli on hyvä ja lukemisen arvoinen kirja. Ihan Mankellin parhaimpien kirjojen joukkoon se ei kuitenkaan omasta mielestäni yllä. Jotenkin siitä jäi novellimainen fiilis, tarina ei missään vaiheessa nouse lentoon Mankellin parhaimpien kirjojen tyyliin. Vaikka kirja sisältää kiinnostavia ja yllättäviä juonenkäänteitä, ei sen kädestä laskeminen tuottanut ongelmia. Ajankuvauksena todella mainio teos, mutta suuret tunteet jäivät ainakin itseltäni puuttumaan kun tätä luin.

Semmoinen kuriositeetti vielä että kirjan takakannessa kerrotaan (kolmeen kertaan) kirjan päähenkilön etunimeksi Anna. Todellisuudessa päähenkilön etunimi on aluksi Hanna kunnes hän myöhemmin vaihtaa sen Anaksi. Missään vaiheessa hänen nimensä ei ole Anna. Pikku juttu, mutta jotenkin häritsi minua. Onko kirja käännetty niin kiireellä (samana vuonna kuin kirjoitettu) että takakantta ei ole kukaan ehtinyt kunnolla tarkistamaan? Päähenkilön nimen väärin kirjoittaminen tuntuu jotenkin huolimattomuusvirheeltä jollaista ei saisi tulla.

* * *

Henning Mankell: Savuna Ilmaan (Otava)

Uusia Henning Mankellin kirjoja tunnutaan nyt julkaistavan suomennettuna todella tiheään tahtiin. Tällä kertaa poimin kirjaston hyllystä mukaani vuonna 2010 suomeksi julkaistun - ja vuonna 2000 kirjoitetun - trillerin Savuna Ilmaan.

Savuna Ilmaan on kirjoitettu alunperin televisiosarjan ("Labyrinten") käsikirjoitukseksi. Myöhemmin Mankell on halunnut muokata tuosta käsikirjoituksesta erillisen romaanin ja tuloksena on siis tämä kirja. En tiedä kuinka paljon käsikirjoitusta on muokattu mutta lopputulos muistuttaa yhä selvästi enemmän televisiosarjan kohtauskokoelmaa kuin perinteistä kirjaa. Vai mitä sanotte siitä että "lukuja" on yhteensä 243, luvun keskimääräinen pituus on siis selvästi alle kaksi sivua ja lyhimmät luvut ovat lauseen tai kahden mittaisin. Otetaan alle esimerkiksi luku 153.

153

Louise tulee kaupasta muovikassi kädessään ja ajaa pois.

Se oli siis siinä se luku. Tämmöinen kohtauksen kuvaukseen perustuva lukujako on kyllä ihan mielenkiintoinen lukijankin kannalta, ainakin itsellä tarina visualisoitua pään sisälle aika tehokkaasti lukemisen aikana. Mutta toisaalta se vie syvällisyyttä pois ja tuntuu kyllä osittain kirjassa turhalta kikkailulta.

Kirjaa mainostetaan takakannessa "polttavan ajankohtaiseksi trilleriksi ruotsalaista kansankotia koettelevasta talousrikollisuudesta". En ihan tuohon hehkutukseen menisi mukaan. Pikemminkin kyseessä on perinteisen hyvä mutta yllätyksetön skandinaavisen tv-sarjan käsikirjoitus. Talousrikollisuudesta raapaistaan vain pintaa ja tarina keskittyy lähinnä päähenkilöidensä ja heidän ihmissuhteidensa kautta kuvaamaan tapahtumaketjua joka alkaa kun meren rannalta löytyy ihmisen pääkallo. Kirja jää kaikinpuolin hieman pinnalliseksi ja kliiniseksi. Tarina kyllä kulkee eteenpäin sujuvasti. Helppoa luettavaa siis, mutta jää Mankellin loistavien kirjojen joukossa sinne välitöiden joukkoon.

Mankellin nimellä on nyt selvästi päätetty tehdä kirjamyyntiä niin paljon kuin mahdollista niin kauan kuin nimi on varma tae suurista myyntimääristä. Ja kun uusia kirjoja ei Mankellilta tule kuin korkeintaan yksi vuodessa niin strategia tuntuu olevan suomentaa kaikki vanhat tekstit mitä löytyy ja tehdä niistä täytettä uusien kirjojen myynnin väliin. Osa noista vanhoista kirjoista on kyllä ilman muuta olleet erinomaisia teoksia mutta Savuna Ilmaan jättää valitettavasti vahvan "täytekirjan" maun suuhun.

* *

Henning Mankell: Rauhaton Mies (Otava)

Olen lukenut lähes kaikki Mankellin suomennetut teokset. Mielestäni Mankellin käyttämät aihepiirit voi karkeasti jakaa neljään teemaan. Yksi kirja sitten ammentaa sisältönsä yhdestä tai useammasta näistä aiheista:

1) Rikostarinat (tyypillisenä esimerkkinä koko Wallander sarja)

2) Vahvat henkilökuvaukset (esimerkkinä mielestäni Mankellin paras kirja; Syvyys)

3) Ruotsin kansankodin historian (kipupisteiden) kuvaukset (esimerkiksi Mankellin esikoisteos Panokset ja eeppinen Daisy Sisters)

4) Afrikasta ja pakolaisuudesta kertovat teokset (esimerkiksi Nimeltään Tea Bag)

Rauhaton Mies sisältää vahvan latauksen ylläolevista kolmesta ensimmäisestä teemasta. Kirja on rikostarina - eläkkeellä oleva merivoimien upseeri katoaa ja poliisi ryhtyy selvittämään tätä tapausta. Kirja käy myös läpi yhtä Ruotsin lähihistorian traumaattista vaihetta - 80-luvun sukellusvene- ja vakoojaskandaalia. Ennenkaikkea Rauhaton Mies on kuitenkin vahva henkilökuvaus komisario Kurt Wallanderista. Kirjaa voi pitää Mankellin kunnianosoituksena yhdelle pohjoismaisen rikoskirjallisuuden tunnetuimmista hahmoista. Wallander saa kirjassa vieläkin keskeisemmän roolin kuin aikaisemmissa romaaneissa.

Rauhattomassa Miehessä Wallander on jo vanha ja väsynyt mies, joka jatkaa poliisinuraansa lähinnä välttääkseen uhkaavan yksinäisyyden. Hän tasapainoilee työnsä, terveytensä, uuden kotinsa, tyttärensä perheen, alkoholisoituneen ex-vaimonsa ja omien ahdistustensa ristiaallokossa. Kirja on päähenkilönsä näköinen. Kiire on poissa ja tarina kulkee rauhallisesti - uskaltaisin sanoa että välillä jopa väsyneesti - kohti loppuaan. Kuvaus on käytännössä koko ajan Wallanderin näkökulmasta ja esimerkiksi Ruotsin sukellusvenejupakan selvitykset jäävät Wallanderin henkilökuvauksen varjoon.

Mankell kirjoittaa kuten aina, erittäin tarkkanäköisesti ja sujuvasti. Tapahtumapaikat ja ihmiset piirtyvät mieleen elävästi kun tarina etenee. Ihan Mankellin parhaiden teosten listalle tämä ei omalta osaltani yllä, mutta jos on lukenut muita Wallander sarjan kirjoja on tämä kirja pakollista lukemista. Kirjan loppua kannattaa jaksaa odottaa, sen verran pysäyttävä se on.

* * *