Näytetään tekstit, joissa on tunniste Norja. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Norja. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Kesällä luettuja

Blogissa on pitkään ollut hiljaista, mutta lukenut olen jatkuvasti. Innostus ja voimat eivät ole riittäneet kirjoittamaan pitkiä arviointeja. Tässä kuitenkin lyhyt yhteenveto osasta kirjoja joita olen viime kuukausina lukenut.

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki (Teos)

Itärannan esikoisteos Teemestarin kirja oli minulle todella vaikuttava lukuelämys ja pidän sitä yhtenä parhaista koskaan lukemistani kirjoista. Ostin Kudottujen kujien kaupungin heti kun se ilmestyi, mutta panttasin sen lukemisen aloittamista monta kuukautta. En vain raaskinut alkaa sitä lukemaan kiireessä tai huonossa paikassa. Halusin säästää lukunautinnon sopivaan hetkeen.

Kirjan alussa päähenkilö kutoja Eliana löytää Seittien talon pihalta nuoren naisen, joka ei pysty puhumaan. Tästä alkaa tapahtumaketju jossa Eliana saa selville salaperäisen kaupungin salaisuuksia. Paljon enempää kirjasta ei kannata paljastaa - ja toisaalta tarkempi juonen avaus vaatisi myös kaupungin salaisuuksien avaamista.

Kudottujen kujien kaupunki oli hyvä kirja, mutta pieni pettymys suurten odotusteni jälkeen. Tämä Itärannan toinen teos on hieman vaikeammin lähestyttävä ja vaatii lukijalta kärsivällisyyttä jotta tarinaan pääsee sisälle. Mukana on tällä kertaa selvästi enemmän fantaisiaelementtejä. Itäranta ei aliarvioi lukijaansa vaan unenomaisen kaupungin salat paljastuvat vähitellen, ikäänkuin lukemisen palkintona.

* * * * 



Seppo Jokinen: Koskinen ja siimamies, Koskinen ja raadonsyöjä, Koskinen ja pudotuspeli (Karisto)

Uskokaa tai älkää, mutta vaikka olen suuri dekkarien ystävä niin luin ensimmäisen Seppo Jokisen kirjan vasta nyt. Olen jotenkin sijoittanut komisario Koskisesta kertovan kirjasarjan samaan kastiin vareksien ja harjunpäiden kanssa, joista en ole koskaan  innostunut.

Nyt kuitenkin poimin pitkän kirjasarjan ensimmäisen osan kirjastosta mukaani ajatuksella, että annetaanpa Jokiselle mahdollisuus. Ja sitten luinkin sarjan kolme ensimmäistä osaa yhteen putkeen läpi.

Jokisen kirjat ovat jotenkin ihanan arkisia, ilman turhia kikkailuja. Tarinat eivät ole Tamperetta isompia, rikokset eivät liian mielikuvituksellisia ja henkilöt eivät liian supersankareita. Koskisen parissa aika kuluu vaivattomasti ja mukavasti. Lisäpisteitä tuli vielä mukavasta ajankuvasta nyt kun kirjoja luki parikymmentä vuotta niiden ilmestymisen jälkeen. Etenkin Raadonsyöjässä 1990-luvun ATK -maailma oli mukavan nostalgista.

* * *


Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa (Tammi)

Maailmanloppu ja ihmemaa on Murakamin vanhempaa tuotantoa, mutta suomennettu vasta nyt. Olen suuri Murakami-fani ja tämä kirja pönkitti entisestään mielipidettäni, että hänelle kuuluisi kirjallisuuden Nobel-palkinto.

Tykkäsin kovasti Murakamin 1Q84 trilogiasta ja Maailmanloppu ja ihmemaa on mielestäni ikäänkuin esiosa 1Q84:lle. Kerronnassa ja teemoissa on paljon samaa. On rinnakkaisia maailmoja ja  kiehtovia fantasiaelementtejä uitettuna realistisen maailman nurkkiin. Päähenkilöt Murakamin kaikissa kirjoissa ovat jotenkin samanoloisia, yksinäisyyteen taipuvia, rakkautta ikuisesti etsiviä. Tällä kertaa tarinaa kerrotaan kahdessa paikassa jotka ovat - yllätys, yllätys - Maailmanloppu ja Ihmemaa.

Maailmanlopussa päähenkilö salaa ammatikseen tietoa kryptaamalla sitä päässään laskemalla. Ihmemaassa päähenkilön tehtävänä on lukea kirjastossa yksisarvisen kalloja.

Kuulostaako oudolta? Sitä kirja todellakin on, mutta positiivisessa mielessä. Murakami ei päästä lukijaansa helpolla, vaan "mitä se nyt tuolla tarkoittaa, onko tässä joku metataso mitä en ymmärrä" tyyppiset ajatukset tulivat lukiessa usein mieleen. Viime kädessä kirjassa taitaa olla kyse ihmisen identiteetistä, siitä keitä me lopulta olemme tai emme ole.

* * * *

Arnaldur Indridason: Menneet ja kadonneet (Blue Moon)

Olen lukenut Arnalduria läpi sarjan alusta asti ja Menneet ja kadonneet taisi olla sarjan seitsemäs osa.

Tässä kirjassa rikospoliisi Erlendur palaa tarinan keskiöön ja Menneet ja kadonneet on puhtaasti Erlendurin ympärille rakennnettu tarina. Hän yrittää pakkomielteisesti selvittää mitä hänen aikanaan Islannin nummille kadonneelle veljelleen on tapahtunut. Samalla kuin vahingossa hän tutkii samoilla nummille kadonneen naisen tapausta vuosikymmenien takaa.

Kerronta on viipyilevää, verkkaista. Asiat tapahtuvat paljon Erlendurin pään sisällä ja jännitystä on vain hippunen. Toimintajännäriä odottavan kannattaa kiertää tämä kirja kaukaa.

Arnaldurin kirjoitustyyli pitää kuitenkin otteessaan. Tarina on karun viileä, mutta roudan alla on myös jotain lämmintä. Ränsistyneen talon lattialla on kylmä nukkua, mutta paleleminen on tuttua ja turvallista.

* * *


Jo Nesbö: Verta lumella II: Lisää verta (Johnny Kniga)

Nesbön Verta lumella sarjan ensimmäisessä osassa oli välipalakirjan makua. Olinkin sitten positiivisesti yllättynyt miten koukuttavan - vaikkakin hieman naivin - tarinan kakkososa piti sisällään.

Eletään 1970-lukua, oslolaisen huumeparonin asianhoitaja on karkumatkalla ja saapuu pieneen norjalaiseen kylään, jonka asukkaista lähes kaikki ovat lestadiolaisia. Kova huumemaailma törmää ahdasmieliseen uskonnollisuuteen.

Kuten jo kirjoitinkin tarina oli hyvin koukuttava. Huumoria oli mukana mukavasti ja kerronnassa oli samanlainen veijarimainen ote kuin Kukkulan kuninkaassa. Toisaalta samalla harryholemainen särmä loisti poissaolollaan ja välillä tarinankäänteet olivat lähes harlekiinitasoa.

Kirjasta jäi kuitenkin hyvä maku ja ahmin sen lähes yhdeltä istumalta. Suositeltavaa välipalalukemista!

* * *






sunnuntai 23. elokuuta 2015

Jo Nesbö: Verta lumella, osa I (Johnny Kniga)

Lyhyt kirja, lyhyt arvostelu.

Pääosassa herkkä ammattitappaja, joka haluaa pelkkää hyvää.

Tyyli tuttua Nesböa, tarina kulkee sujuvasti ja kaiken väkivallan ja ankeuden alta pilkistää usko ihmisen hyvään puoleen. Kuivaa huumoria on hieman harryholeja enemmän. Vain Nesbö kirjoittaa pään irti nirhaamisesta näin neutraaliin sävyyn.

Välipalakirjan makua, kuin jatkonovelli joulukuun Verdens Gangista.

Kuitenkin viihdyttävä ja nopealukuinen. Unisesta lopusta lisäpisteitä.

Seuraavaa harryholea odotellessa.

* * *



tiistai 29. huhtikuuta 2014

Jo Nesbö: Poliisi (Johnny Kniga)

Kerrotaan nyt heti alkuun, että Poliisi on erinomainen dekkari ja hienon Harry Hole sarjan ehdotonta parhaimmistoa. Olen aikaisemmissa Jo Nesbön kirjojen arvioinneissani kertonut jo paljon siitä, mikä näistä kirjoista tekee niin hyviä.

Poliisin juoni ei yllätä - kirjassa jahdataan Norjassa toimivaa sarjamurhaajaa, jonka tekemissä murhissa on sadistisen sairaita piirteitä. Tällä kertaa uhreiksi valikoituu poliiseja. Kirja on suora jatko-osa Aaveelle ja Nesbö olettaa kerronnassaan, että lukija on lukenut Aaveen ennen Poliisia. En missään tapauksessa suosittele lukemaan Poliisia itsenäisenä kirjana, vaan ehdottomasti vasta Aaveen lukemisen jälkeen.

Nesbö on aina rakentanut kirjoihinsa juonenkäänteitä jotka saavat lukijan yllättymään. Tällä kertaa tässä mennään muutamaan otteeseen jo sellaisiin mittoihin, että lukijan vedättäminen tuntuu itsetarkoitukselliselta, mutta silti ihanan kutkuttavalta. Nesbö myös jättää paljon langanpätkiä ilmaan ja juonenkäänteitä selittämättä, mikä itseäni jossain määrin ärsytti. Tuli fiilis, että en ole ihan varma enkö vain ymmärtänyt jotain vai jäikö asia todellakin mysteeriksi.

Poliisissa on paljon henkilöitä - uhreja, rikoksia tutkivia poliiseja, rikollisia ja poliitikkoja. Muutamaan otteeseen jouduin selaamaan kirjaa taaksepäin kun en muistanut, että kuka se tämä henkilö nyt olikaan. Osittain nimetkin olivat sellaisia, etteivät jääneet helposti mieleen, ainakaan ei-norjalaiselle. Tällä kertaa olisi jonkinlainen henkilöluettelo kirjan alussa voinut olla hyvä idea.

Poliisi on selkeästi valoisampi kirja kuin edeltäjänsä. Nyt ei koko ajan ole sateisen ankeaa, vaan tarinaan mahtuu myös aurinkoisia hetkiä. Mutta koko ajan yllä leijuu pahan varjo, tuntu siitä, että hyvät hetket ovat katoavaisia. Nesbö rakentaa Harry Holen hahmoa hienosti ja onnistuu saamaan vanhaan sankariinsa enemmän syvyyttä. Aaveen arvioinnissa kritisoin Harryn toimintasankarimaista olemusta. Nyt tähän suuntaan ei onneksi mennä, ellei sellaiseksi lasketa kirjan loppupuolen indianajonesmaista pelastautumista, joka kaikessa karmeudessaan meinasi mennä jo (tahattoman) huumorin puolelle.

Poliisi piti tiukasti otteessaan alusta loppuun. Juoni on yllätyksellinen ja henkilöhahmot mainiosti rakennettuja. Taattua Jo Nesbö laatua!

* * * *

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Jo Nesbö: Aave (Johnny Kniga)

Jo Nesbö on mielestäni yksi tämän hetken ehdottomasti parhaista rikoskirjailijoista maailmassa. Samassa sarjassa painivista esimerkiksi Michael Connellyn kirjojen laatu on selkeästi heikkenemässä, mutta Nesbö pystyy kirjoittamaan erinomaisen kirjan toisensa jälkeen.

Aave jatkaa Nesbön Harry Hole sarjaa. Kirjassa liikutaan Oslon huumemaailmassa, missä poliisin hommat jo jättänyt Harry tutkii omaan laskuunsa ja kontaktejaan hyväksikäyttäen nuoren pojan murhaa. Harryn henkilökohtainen elämä, huumeliigat, katunarkkareiden arki ja poliittinen valtapeli kietoutuvat yhteen vyyhdiksi, josta paljastuu uusia yllätyksiä läpi koko kirjan.

Aikaisemmatkaan Harry Hole kirjat eivät ole olleet mitään positiivisuuden perikuvia, mutta Aave lyö kyllä pohjat toivottomuudessaan. Oslossa sataa ja on pimeää, ihmisiä ohjaavat ensisijaisesti piikin tarve ja rahanhimo. Väkivaltaa pulppuaa esiin ahdistavan realistisena. Ja kaikki tämä tuntuu kirjaan juuri oikealta, tunnelma rakentuu hienosti.

Nesbö kertoo tarinaa kahdessa tasossa. Kursiivilla painetuissa osissa murhattu poika, Gusto, kertoo tarinaansa. Toisessa tasossa Harry tutkii Guston murhaa. Nesbö saa tämän toimimaan todella hyvin, kaksi tarinaa avaavat juonen kiemuroita sopivasti toisiaan tönien ja ohitellen, mutta kuitenkin niin, että jännitys säilyy koko ajan. Nesbön kirjoittaa - kuten aina - mukaansatempaavasti ja sujuvasti, mutta liian helppoja ratkaisuja vältellen.

Oikeastaan ainoa asia mikä kirjassa ärsytti olivat tarinaan upotetut toimintakohtaukset. Harry Hole brucewillismäisenä asesankarina ei oikein tuntunut oikealta. Muuten kirja on kaikessa synkkyydessäänkin ihanaa luettavaa. Holen maailma tempaisee taas mukaansa ja lopussa on ontto olo, kun kirja päättyy.

* * * * 

maanantai 28. toukokuuta 2012

Thomas Enger: Aavekipu (Otava)

Mistä näitä hyviä skandinaavisia dekkaristeja oikein tulee? Thomas Enger on norjalainen dekkaristi jota on joissain arvioissa nostettu jopa Jo Nesbön kanssa samalle viivalle. Ihan niin korkealle en Engeriä tämän kirjan perusteella nosta, vaikka Aavekipu onkin hyvä kirja.

Aavekipu on itse asiassa sarjan toinen osa, ensimmäinen (Valekuollut) on minulla vielä lukematta. Aavekipu toimi kuitenkin hyvin myös itsenäisenä kirjana. Engerin dekkareissa pääosassa on toimittaja Henning Juul. Tällä kertaa - huoh - päähenkilöllä ei ole alkoholiongelmaa eikä hän ole eläköitymässä oleva yksinäinen poliisi. Juulilla on kuitenkin omat traumansa, hän käy jatkuvasti läpi kaksi vuotta aiemmin kuolleen poikansa kuolemaan johtaneita tapahtumia ja etenkin niiden syitä.

Kirjan juonesta paljastan sen verran että siinä Juul lupautuu auttamaan ruotsalaista kovanaamaa Tore Pullia, jota kärsii vankilatuomiota murhasta jota ei ole tehnyt. Juonesta purkautuu uusia kerroksia kun Henning kiertää kovanaamojen punttisaleja ja yökerhoja. Ja lopuksi - paljastetaan vielä nyt tämäkin - myös Henning itse joutuu vaaraan.

Juoni siis on melkoisen perusaineksista koottu, mutta pitää sisällään muutaman omaperäisen käänteen. Etenkin kuvaaja Thorleif Brendeniin liittyvät tapahtumat toivat vauhtia tarinaan. Enger kirjoittaa sujuvasti ja ilman turhia kikkailuja. Muutama kielikuva pisti silmään vähän kömpelönä ja tietty varman päälle pelaaminen näkyi tekstin jonkinasteisena "virkamiesmäisyytenä".

Odotan kiinnostuksella sarjan seuraavia osia ja toivon, että Engerin kirjoittamiseen tulee vähän rohkeutta lisää.

* * *

lauantai 5. toukokuuta 2012

Jo Nesbö: Lumiukko (Johnny Kniga / WSOY)

Lumiukko on yksi osa Jo Nesbön mainiota Harry Hole sarjaa. Olen kirjoittanut tähän blogiin jo niin monta Harry Hole arvostelua, että tuntuu hankalalta keksiä mitään uutta sanottavaa - sen verran tasalaatuisia jännäreitä kaikki nämä kirjat ovat olleet. Lyhyesti tässä kuitenkin joitain mietteitä.

Lumiukko on periaattessa normaalin kaavan mukainen sarjamurhaajadekkari. Joku katoaa, sitten toinen, tapauksilla tuntuu olevan jotain yhteistä, juonen käänteet yllättävät ja lopulta tapausta tutkivat joutuvat itse vaaraan.

Nesbö onnistuu kuitenkin jälleen kerran kertomaan tarinan niin, että se nousee selkeästi keskivertodekkaria paremmaksi. Harry Hole on edelleen sopivan särmikäs hahmo. Muut henkilöt on kirjoitettu kiinnostavasti ja dekkarin kyseessä ollen riittävän syvällisesti sortumatta kuitenkaan turhaan maalailuun. Etenkin alussa tarinassa on myös lieviä kauhukirjallisuuden piirteitä, mutta loppua kohti kirja muuttuu perinteisen dekkarin suuntaan.

Eipä tästä oikein muuta osaa sanoa. Takuuvarmaa viihdettä ja lukemieni Harry Hole kirjojen joukossa ihan sieltä kärkipäästä.

* * *

sunnuntai 1. tammikuuta 2012

Jo Nesbö: Punarinta (Johnny Kniga/WSOY)

Viimeksi lukemieni kirjojen joukossa on ollut pari lukijalle hyvinkin haastavaa kirjaa (Kvanttivaras, Super-Cannes). Joulunpyhiksi valitsinkin ajanvietteeksi kirjan, jonka tiesin sisältävän takuuvarmaa jännitystä kohtuu helposti luettavassa muodossa.

Punarinta alkaa Bill Clintonin Oslon vierailusta. Harry Hole on mukana vastaamassa presidentin turvallisuudesta ja joutuu puuttumaan uhkaavaan tilanteeseen aseellisesti. Tämän välikohtauksen seurauksena Hole siirretään valvontaosastolle, jossa hän tulee tempaistuksi mukaan salakuljetettujen aseiden ja toisen maailmansodan takaisten tapahtumien mysteeriin. 

Jo Nesbö on ottanut Michael Connellyn paikan omana "luottokirjailijanani". Tiedän, että minkä tahansa kirjan Nesböltä valitsenkin, niin tulen siitä pitämään. Nesbön kirjoissa viehättää etenkin päähenkilön karismaattisuus ja särmäisyys. Kun tämä yhdistetään yllättävään juonenkulkuun on tuloksena mainiota ajanvietettä.

Punarinta täyttää hyvin edellä kerrotut ominaisuudet. Harry Hole on taas kerran kuvattu mielenkiintoisesti ja dekkariin sopivan syvällisesti. Juoni on mielenkiintoinen ja takaumat toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin tuovat tarinaa moniulotteisuutta. Useisssa kohdissa kirja tempaisi todella vahvasti mukaansa, etenkin kirjan puolen välin tienoilla Harryn kollegaan Elleniin liittyvissä tapahtumissa (en paljasta tässä niistä sen enempää).

Ihan napakymppi Punarinta ei kuitenkaan ole. En tiedä oliko kyseessä joulun ajan henkinen laiskuuteni, mutta välillä meinasin pudota kärryiltä henkilöiden suhteen ja jouduin selaamaan kirjaa taaksepäin selvittääkseni että kenestä henkilöstä nyt oikein puhutaan. Myös se jokin viimeinen silaus kirjasta jäi puuttumaan joka nostaisi sen ihan huippudekkareiden joukkoon. Loppu myös jätti omaan makuuni liikaa asioita auki. Tästä huolimatta Punarinta on erittäin viihdyttävää lukemista, takuuvarmaa Nesbötä!

* * * *

tiistai 6. syyskuuta 2011

Jo Nesbö: Pelastaja (Johnny Kniga/WSOY)

Pelastaja on jo neljäs vuoden aikana lukemani Jo Nesbön dekkari. Aloin Nesbötä tosiaan lukemaan vasta viime syksynä ja nyt tästä norjalaiskirjailijasta on tullut varma valinta yöpöydälleni - lukemattomia nesböitä löytyy kirjaston hyllystä helposti. Olen lukenut kirjoja vähän sikin-sokin enkä ilmestymisjärjestyksessä. Tämä on toiminut ihan hyvin, vaikka viittaukset edellisiin kirjoihin välillä näin lukien menettävätkin merkitystään.

Pelastaja on takuuvarmaa Nesbö laatua. Tälläkin kertaa pääosassa on karheankarismaattinen rikostutkija Harry Hole. Holen hahmo ei tällä kertaa saa ihan yhtä hallitsevaa roolia kuin esimerkiksi kirjassa Torakat. Hole on Pelastajassa välillä lähes normaali poliisi eikä hänen päihde- ja ihmissuhdeongelmansa saa niin suurta roolia kuin aikaisemmin lukemissani Hole romaaneissa.

Pelastajassa jahdataan salaperäistä, kasvotonta ja häikäilemätöntä salamurhaajaa. Tapahtumat pyörivät pelastusarmeijan ja vuosien takaisten tapahtumien ympärillä. Kuten tavallista Nesbö heittelee juonen sekaan yllättäviä juonenkäänteitä sopivaan tahtiin ja onnistuu hyvin ihmiskuvauksissaan. Välillä juoni lipsahtaa hieman epäuskottavan puolelle, mutta ei pahasti. Pelastusarmeija järjestönä tuo kiinnostavan sivumaun jota olisi voinut hyödyntää romaanissa enemmänkin.

Aikaisemmin lukemissani Harry Hole kirjoissa mieleen on jäänyt pikkutarkka sadistisen väkivallan kuvaaminen  joka on ainakin omasta mielestäni keikkunut siinä ihan hyvän maun rajoilla. Pelastaja on tässäkin suhteessa konservatiivisempi ja yhtä silmä-irti kohtausta lukuunottamatta väkivalta ei mene yökytyksen puolelle. Pelastaja onkin kokonaisuutena "helpompi" Harry Hole kirja kuin esimerkiksi Panssarisydän. Vähäisempi väkivalta ja paremmassa kunnossa oleva päähenkilö tekevät tästä perinteisemmän pohjoismaisen dekkarin. Makuasia sitten kummasta tykkää enemmän, Pelastaja on joka tapauksessa laadukasta ja koukuttavaa luettavaa tuttuun Jo Nesbö tyyliin.

* * *

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Jo Nesbö: Panssarisydän (Johnny Kniga/WSOY)

Panssarisydän on ollut sekä arvostelu- että etenkin myyntimenestys. Kirjan luettuani en yhtään ihmettele menestystä, sen verran kiinnostavan ja laadukkaan dekkarin Nesbö on kirjoittanut.

Panssarisydän tasapainoilee monella alueella aivan riskirajoilla, ja siinä varmaan on yksi kirjan suosion syistä.
- Kirja on melkein - mutta ei ihan - liian pitkä
- Harry Holesta on tehty melkein - mutta ei ihan - liian pohjalle vajonnut poliisi
- Sadistiset kidutuskuvaukset ovat melkein - mutta eivät ihan - liian ahdistavia
- Kirjan pahikset ovat melkein - mutta eivät ihan - klisheisen pahoja

Ensin kirjan pituudesta. Lähes 700 sivuisena se on todella pitkä tarina ottaen huomioon että kyse on kuitenkin loppujen lopuksi perusdekkarista missä jahdataan sarjamurhaajaa. Tapahtumat pyörivät koko ajan samojen paikkojen ja henkilöiden ympärillä. Kiinnostavuutta riittää kuitenkin viimeiselle sivulle asti. Syynä tähän ovat oikeasti yllätykselliset tarinankäänteet sekä se, että päähenkilö ei vain ratkaise rikosta vaan kamppailee samalla oman elämänsä demoneja vastaan.

Harry Hole on tässä kirjassa todennäköisesti vajonnut syvemmälle kuin koskaan aiemmin. Kirjan alussa hänet kaivetaan esiin Hong Kongin slummien oopiumluolista eikä Harry saa ihmissuhteitaan ja päihteiden käyttöään kuosiin oikein millään. Holessa on nyt paljon enemmän särmää kuin ainoassa aikaisemmin lukemassani Hole-dekkarissa (Torakat) ja hänen rinnallaan vanveeterenit ja kurtwallanderit - anttikorvista puhumattakaan - tuntuvat joka äidin unelmävävyiltä.

Itse tarinassa selvitetään Oslossa tapahtuneita outoja murhia joille ei tunnu löytyvän yhteistä nimittäjää. Murhat on tehty harvinaisen raaoilla tavoilla jotka varmasti jäävät ainakin herkimpien lukijoiden mieliin kummittelemaan pitemmäksikin aikaa. Murhaselvitysten rinnalla käydään eri poliisiosastojen välistä valtakamppailua. Tämä kova poliittinen peli tuo oman hyvän lisänsä kirjaan. Harryn päävastustaja tässä pelissä on rikospoliisin päällikkö Mikael Bellman. Bellman on mielestäni yksi kirjan parhaimmin kirjoitetuista sivuhenkilöistä. Vaikka Bellmanin käytöksen kuvaaminen menee välillä todella lähelle klisheisen pahan poliisin rajaa, ei se kuitenkaan sitä ylitä.

Kirjan loppupuolella paljastetaan aika paljon edellisestä Harry Hole kirjasta (Lumiukko) ja kannattaakin varmasti lukea kirjat oikeassa järjetyksessä jos haluaa myös Lumiukon lukea.

Panssarisydän on erittäin hyvin kirjoitettu dekkari joka kertoo tutunoloisen perustarinan yllättävillä käänteillä, ja yhdistäen siihen vahvaa ihmiskuvausta ja ennenkaikkea karheankarismaattisen narkkarin, joka päättää yrittää olla poliisina taas hetken aikaa. Harry Hole rules!

* * * * *

tiistai 4. tammikuuta 2011

Jo Nesbö: Torakat (Johnny Kniga/WSOY)

Torakat on Nesbön toinen Harry Hole romaani, mutta jostain syystä suomennettu vasta äskettäin (2009). Se on myös ensimmäinen Harry Hole kirja jonka itse olen lukenut.

Harry Hole on kovanonnen Oslolainen poliisi, joka yrittää hukuttaa onnettoman menneisyytensä oluttuoppiin ja piilottaa yksinäisen nykyisyytensä vodkapullon pohjalle. Siinä sivussa hän on, tarpeen niin vaatiessa, terävä dekkari joka huomaa sen mitä muut eivät huomaa ja käyttää keinoja joita muut eivät käytä.

Torakoissa Hole hälytetään suoraan baarin tiskiltä Bangkokiin selvittämään paikallisen poliisin kanssa yhteistyössä Norjan suurlähettilään epämääräisissä oloissa tapahtunutta kuolemaa. Mikään ei ole sitä miltä aluksi näyttää ja pian Hole löytääkin itsensä paikallisen seksibisneksen, valuuttakeinottelun ja korruption myrskynsilmästä.

Tarina koukuttaa hyvin, yllättäviä käänteitä tapahtuu jatkuvasti ja kerronta on sujuvaa ja nopeasti eteenpäin menevää. Thaimaalaisen kulttuurin kuvausta on ihan sopivasti tällaiseen kirjaan ja henkilöhahmotkaan eivät jää liian pinnallisiksi. Myös Holen taistelu viinanhimoa vastaan on kuvattu aidontuntoisesti. Juoni sinällään on joiltain osin aika epäuskottava, mutta eipä kirja mitään faktaa yritä ollakaan. Ja hyvä niin.

Kokonaisuudessaan Torakat on helposti luettava laatujännäri, joka tuli ahmittua läpi nopealla tahdilla. Kirja jää kuitenkin hyväksi perusdekkariksi, "se jokin" mikä erottaa huipputeokset massasta jää puuttumaan. Lisäksi
pääpahikset olivat mielestäni liian mustavalkoisen pahoja ja loppukohtausten väkivalta oli jotenkin itsetarkoituksellista ja sinällään vastenmielistä.

* * *

torstai 4. marraskuuta 2010

Jo Nesbö: Kukkulan Kuningas (Johnny Kniga / WSOY)

Kukkulan Kuningas on ensimmäinen Nesbön kirja jonka olen lukenut. Eikä varmasti jää viimeiseksi, sen verran mieleenpainuva lukuelämys se oli.

Kirjan päähenkilö Roger Brown on itsevarma ja itsekäs kykyjenmetsästäjä, "head hunter". Hän etsii toimistusjohtajaa norjalaiselle teknologiayritykselle ja siinä sivussa ylläpitää mutkikasta suhdetta vaimoonsa, harrastaa hämäräbisneksiä taideteosten parissa, yrittää unohtaa syrjähyppynsä ja ennenkaikkea taistelee sen edestä että vaivalla rakennettu menestyjän maine ei tahriudu.

Kirja etenee aluksi kuvaten rekrytointiprosessia ja ihmissuhteita eikä tässä vaiheessa ole varsinainen jännityskertomus. Sitten reilun sadan sivun jälkeen Nesbö iskee suuren vaihteen silmään ja alkaa hengästyttävä takaa-ajomainen tykitys jossa yllätykset seuraavat toisiaan. Kerronta on jo kirjan alussa jännän veijarimaista ja mustaa huumoria viljelevää mutta lopussa tunne on kuin Coenin veljesten elokuvaa katselisi - tapahtumat vyöryvät päälle lähes absurdein - ja välillä makaaberein - juonenkääntein ja ihmiset ovat ihanan stereotyyppisiä. Juoni on niin täynnä käänteitä ja silmänkääntötemppuja että Nesbö on katsonut parhaaksi varata lopusta useamman sivun sille että "mitä oikeasti tapahtui" käydään läpi lähes rautalangasta vääntäen.

Kukkulan Kuningas on erittäin hyvin kirjoitettu omaperäinen jännitystarina. Epäilisin että kirja on vähän kuin Aura-juusto - jotkut ei voi sietää ja loput rakastaa. Itse kuulun jälkimmäisiin.

Kirjan lukemisen jälkeen oli ihan pakko googlettaa tietoa kirjan päähenkilön palvomasta Inbaud-Reid-Buckley haastattelumetodista. Hyvä yhteenveto löytyy wikipediasta http://en.wikipedia.org/wiki/Reid_technique

* * * *