Talvella luettuja

Blogia en ole viime kuukausina jaksanut kirjoittaa, mutta jonkin verran kirjoja olen kyllä lukenut. Aikanaan lupasin itselleni etten aloita uutta kirjaa ennenkuin olen blogannut edellisestä. Nyt olen omista säännöistäni lipsunut, mutta aina on vähän mieltä kaihertanut kun on arvio jäänyt kirjoittamatta.

Päätinkin nyt kasata rästissä olevat arviot tähän yhteen postaukseen. Jokaisesta kirjasta on viiden pointin pika-arvio ja juonen avaamiset jätin kokonaan pois.

Kun arviointeja tähän kasasin niin huomasin yhden tylsän seikan. Kaikki lukemani kirjat olivat kirjailijoilta, joilta olen laskujeni mukaan lukenut paria poikkeusta lukuun ottamatta kaikki heiltä ilmestyneet (ja suomennetut) kirjat. Lisäksi kaikki kirjat ovat joko suomalaisen tai ruotsalaisen kirjailijan kirjoittamia. Pientä kaavoihin kangistumista on siis havaittavissa, täytynee ottaa asiaksi lukea välillä jotain ihan uutta.

Mikko-Pekka Heikkinen: Poromafia (Johnny Kniga)

• Kummisetä kohtaa poronhoidon paikoitellen herkullisella tavalla.
• Moottorikelkkajengi Ahma SC:n presidentin salaisen aseen arvuuttelu toi hyvää jännitettä.  
• Huumori ei ollut niin vaivatonta ja iskevää kuin Jääräpäässä vaikka mainio avausluku muuta lupasi.
• Vähän meinasi loppupuolella lukuväsymys iskeä kun tarina junnasi välillä omaan makuuni liikaa paikallaan.
• Heikkisen kirjoitustyyli on ihanan tunnistettava ja valtavirrasta erottuva.

Risto Isomäki: Haudattu uhka (Tammi)

• Tämä on Isomäen selvästi toimintapainoitteisin kirja tähän mennessä, välillä jopa luonnonsuojeluviesti tallataan rymistelyn jalkoihin.
• Merelle sijoittuvat kohtaukset olivat taas kerran intensiivisiä.
• Lopun teurastus - jota kovasti yritetään oikeuttaa - oli tympeä ja Lauri Nurmi Jack Bauerina korni.
• Alku tempaisi mukaansa ja vakavan terrori-iskun kohteeksi joutunut Suomi oli pelottavan realistisen oloinen.
• Pidän aikaisemmista Isomäen kirjoista selvästi enemmän.

Lars Kepler: Vainooja (Tammi)

• Vainooja on liukuhihnalta tuotetun oloinen, mutta tiukasti otteessaan pitävä jännäri.
• Jotenkin nämä "sarjamurhaaja murhaa tosi - siis tosi tosi - raa'asti ja jättää jostain ihmeen syystä tahallaan arvoituksellisia vinkkejä poliisille" on niin nähty.
• Joona Linna oli heikkouksineen kirjan parasta antia.
• Loppuratkaisu oli tarpeeksi yllätyksellinen jotta kirja kannattaa lukea oppuun asti.
• YouTube kikkailu oli loppujen lopuksi aika päälleliimatun oloinen eikä tuonut mitään uutta genreen. 

Henning Mankell: Ruotsalaiset saappaat (Otava)

• Vaikka tämä on jatkoa Italialaisille kengille, väitän, että Mankellin kirja Syvyys on lähimpänä tätä tunnelmaltaan.
• Mankell on mestari kirjoittamaan koukuttavasti vähistä aineksista, pieni on suurta.
• Maailma saaressa asuvan ja vanhuutta elävän ja pelkäävän miehen näkövinkkelistä oli yhtäaikaa kaunis, kiinnostava ja surullinen.
• Tyttären huumeongelmat ja saaren tulipalot toivat juuri sopivasti särmää tarinaan.
• Jälkimaku tarinasta on viipyilevä, hymyilevän surumielinen.

Håkan Nesser: Carmine Streetin sokeat (Tammi)

• Vaikka kirjan punaisena lankana on lapsen katoaminen, luin sitä kuitenkin parisuhteen kasvutarinana´.
• Samoin kuin Mankellin kirjassa - pieni on kaunista. Tapahtumista ei tehdä liian isoja, toimintaa on vain juuri sen verran kuin tarvitaan.
• Lukemisen aikana teki mieli muuttaa New Yorkiin.
• Takaumien käyttäminen toimi hyvin.
• Mukava kirja, vähän enemmän särmää olisi nostanut tämän Nesserin parhaiden joukkoon.

Tero Somppi: Raivo (Myllylahti)

• Hyvä omaperäinen aihe, kumma ettei liikenneraivosta ole tehty enempää kirjoja.
• Somppi kirjoittaa taas sujuvasti etenevää tekstiä, jota on kiva lukea.
• Juoni oli loppujen lopuksi jotenkin pliisu ja yllätyksetön, varmaan senkin takia että syyllinen ei oikein herättänyt tunteita.
• Päähenkilö rikospoliisi Ari Mannerin yksityiselämä oli hyvin kuvattua ja kiinnosti paikoin itse rikostarinaa enemmän.
• Särkyvää pysyy edelleen mielestäni Sompin parhaana kirjana, mutta kyllä Raivokin piti otteessaan mukavasti loppuun asti.

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli (Like)

• Odotukset olivat pilvissä tämän kirjan suhteen - sekä lukemani arviointien että Tuomaisen edellisten kirjojen pohjalta.
• Kuivaa, mustaa ja myrkyllistä huumoria on ripoteltu tarinaan mausteeksi juuri sopivasti.
• Tuomainen kirjoittaa taas todella sujuvaa, lyhytlauseista ja kaunista tekstiä.
• Kuviot oli pikkuisen pienet ja ehkä sen takia välillä tuntui, että pyöritään saman asian ympärillä pitkään. Siitä huolimatta Mies joka kuoli tarjosi erinomaisen lukuelämyksen ja kirjaa pysyi käsissä tiukasti viimeiseen lauseeseen asti.
• Purppuranpunaiset sivujen reunat tekivät säväyksen samoin kuin talven aikan luetuista kirjoista selvästi tyylikkäin kansi.

Joakim Zander: Uimari (Tammi)

"Romaani joka pistää koko trillerikentän uusiksi." Kun takakannessa on tällainen lainaus kriitikolta ja blogeistakin olin kirjasta hyvän vaikutelman saanut, niin pakkohan Uimari oli kirjaston hyllystä poimia mukaan.

Uimari on USA:lainen "konsultti", henkilö joka lähetetään - vähän jasonbourne tyyliin - hoitamaan USA:n terrorisminvastaisia tekoja silloin, kun teot eivät kestä päivänvaloa.

Kirja kertoo Uimarin tarinaa 1980-luvulta alkaen samalla kun pääjuoni etenee vuodessa 2013. Ruotsalainen tutkija pääsee perille näistä "konsulttien" hämärähommista. Mukaan sekaantuu myös europarlamentissa toimiva avustaja ja rahaa sekä menestystä jahtaava lobbaaja.

Uimari on jännitysromaani (kuten kansikin jostain syystä alleviivaa), jossa on paljon toiminnallisia elementtejä. Paljon pyöritään EU:n valtapeleissä ja etenkin sen kulisseissa. Jokainen on vuorollaan hengenvaarassa ja salaperäisen Uimarin roolia nykyajan tapahtumiin valotetaan luku luvulta enemmän. Kirjasta tuli mieleeni monet Ilkka Remeksen kirjat - kansainvälinen poliittinen valtapeli, terrorismi ja yksittäisten henkilöiden suorittama salaliittojen paljastaminen ovat tuttu yhdistelmä.

Kirja alkoi lupaavasti ja alussa ajattelinkin, että kyseessä voi todellakin olla takakannen lupaama trilleritapaus. Aika pian kirja kuitenkin lässähti normaaliksi toimintajännäriksi, jollaisia on tullut luettua jo ihan tarpeeksi monta kappaletta. Itse Uimarin persoona ja elämäntarina oli kirjan parasta antia, mutta sekin jäi etenkin kirjan lopulla turhan rymistelyn ja toiminnallisen kikkailun alle. 

Viihdyttävää lukemista? Kyllä. Pistää koko trillerikentän uusiksi? No ei tod. 

Palaan siis vielä takakannen tekstiin. "Romaani joka pistää koko trillerikentän uusiksi." Lähde tälle lauseelle  on http://culturmag.de/rubriken/buecher/joakim-zander-der-schwimmer/82544. Vaikka tuossa arvostelussa kirjaa kehutaankin, niin en siitä takakannen tekstiä vastaavaa lainausta löytänyt. Joku paremmin Saksan kieltä osaava voinee kommentoida josko se siellä kuitenkin on.

Kirjoissahan on tapana takakanteen laittaa lainauksia kriitikoilta, nykyään yhä useammin myös blogisteilta. Uimarin tapauksessa tuo lainaus on saksalaiselta kulttuurisivustolta, joka käsittääkseni kerää artikkeleita free-lancereilta ja julkaisee ne netissä. Jonkinlaista kuluttuajansuojaa pohdin. Varmaan jokaisesta kirjasta löytyy hyvä tai jopa ylistävä arvio jostain. Onko kirjan ostajan kannalta eroa sillä. onko tuo arvio perinteikkäästä sanomalehdestä vai pari vuotta sitten perustetusta nettiportaalista? Ja onko sillä mitään väliä kun google löytää kuitenkin kaikki arviot?

* *

Håkan Nesser: Pikku-Burman teurastajatar (Tammi)

Tähän asti lukemistani kirjoista intensiivisin ensimmäinen luku on ollut Antti Tuomaisen Veljeni vartijassa. Nesser laittaa nyt Tuomaisen tiukoille, kirja lähtee liikkeelle luvulla joka oli pakko lukea heti uudestaan ennen kuin jatkoin kirjassa eteenpäin.

Pikku-Burman teurastajatar päättää Nesserin viisiosaisen Barbarotti- sarjan, joka on avausosaansa lukuunottamatta ollut nykydekkareiden aatelia. Sarja saa arvoisensa päätöksen, tämä viides osa on yksi sarjan parhaista ja mainio lukuelämys.

Kirjan nimen ensimmäisen kerran kuullessani luulin Nesserin vieneen tarinansa kaukomaille, vähän Mankellin siirtomaakuvausten tapaan. Pian kuitenkin selvisi, että Burma viittaa talon nimeen ja miljöö on periruotsalainen.

Kirjan toinen päähenkilö rikonskonstaapeli Gunnar Barbarotin lisäksi on Ellen Bjarnebo, joka tappoi miehensä 1980-luvulla ja sai siitä pilkkanimen Pikku-Burman teurastajatar. Barbarotti saa tutkittavakseen muutaman vuoden takaisen katoamistapauksen ja tämän tutkimuksen kanssa rinnakkain Nesser kertoo Bjarnebon tarinaa usean kymmenen vuoden takaa. Tämä rakenne toimii hyvin, kirja pitää otteessaan ja juonessa pysyy hyvin mukana.

Aikaisemmissa sarjan kirjoissa Barbarotti on ollut yllättävänkin vähän esillä, etenkin kirjojen alkupuolella. Niihin verrattuna tämä päätösosa on selkeästi Barbarottin kirja, hänen yksityselämänsä on vähintään yhtä suuressa roolissa kuin rikostutkinta. Nesser avaa vanhan rikoskonstaapelin sielunmaisemaa ja ahdistusta taidokkaasti, Barbarottin hyvinvoinnista tuli oikeasti huoli.

Barbarotti-sarja siis lopettaa huipulla. Pidän Herra Roosin tarinaa edelleen parhaana sarjan viidestä kirjasta, mutta ei tämä päätösosa paljon siitä jää jälkeen. Tulen kaipaamaan Barbarottia ja erityisesti hänen vuoropuheluitaan Meidän Herramme kanssa. Toivottavasti Nesseristä kuullaan taas pian, käsittääkseni hän on Barbarotti-sarjan (tämä viimenen osa kirjoitettu 2012) jälkeen kirjoittanut vain yhden romaanin (Levande och döda i Winsford) ja sitä ei ole suomennettu ainakaan vielä.

* * * *

Lars Kepler: Nukkumatti (Tammi)

Aikaisemmista Keplerin kirjoista on jäänyt minulle hyvin kaksijakoinen olo. Toisaalta kirjat ovat pitäneet hyvin otteessaan, toisaalta niissä on ollut tympeän kliininen sarjatuotannon maku.

Tällä kertaa komisario Joona Linna palaa vanhojen - jo ratkaistuiksi luultujen - sarjamurhien pariin kun jo kuolleeksi luultu uhri hoippuu takaisin ihmisten ilmoille. Olennaista osaa tarinassa näyttelee Jurek Walter, suljetulla osastolla murhatuomiota istuva älykäs pahan ruumillistuma. Kepler on Harrisinsa lukenut, niin vahva Hannibal Lecter déjà-vu Walterista tuli. Vahvassa sivuroolissa oleva keijumainen rikostutkija Saga Bauer taas toi mieleeni Larssonin Lisbet Salanderin. Bauerin ympärille kirjoitettu vankilaosuus kirjan loppupuolella oli mielestäni kirjan kutkuttavin osa - siinä vaiheessa kirjaa ei voinut yksinkertaisesti jättää hetkeksikään kesken.

Nukkumatti pitää siis lukijansa koukussa tehokkaasti. Kepler kikkailee taas ultralyhyillä luvuilla ja saa näin keskittymishäiriöisetkin pysymään kirjan ääressä. Juoni on helposti seurattava, mutta silti sopivan yllätyksellinen. Preesensin käyttö tuo tarinan lähemmäksi ja tiukentaa kirjan otetta lukijastaan.

Sarjassamme kaukaa-haettuja-analogioita Nukkumatista tuli mieleen pikaruoka-ateria. Joskus sellaista tekee todella paljon mieli, ensimmäinen suupala maistuu taivaalliselta, ateria tulee ahmittua vauhdilla läpi, lopussa iskee pieni ähky ja ihmetys että miten minä nyt tämmöiseen taas sorruin.

Nukkumatti on Keplerin kirjoista sieltä parhaimmasta päästä ja maistui nälkäiselle kuin tuplajuusto isoilla ranskalaisilla, valkosipulidipillä ja kylmällä colalla. Mitään fine diningiä tämä ei ole, mutta kuka sellaista aina kaipaakaan.

* * * * 
 

Erik Axl Sund: Varistyttö (Otava)

Varistyttö tuntuu jakavan paljon lukijoiden mielipiteitä. Osa kehuu sen maasta taivaisiin, osa pitää kirjaa laskelmoituna ja vastenmielisenä. Tämä lähtökohta tuntui kirjan lukemista aloittaessani herkulliselta - dekkari joka herättää näin voimakkaita reaktioita voisi hyvin olla voimakas lukuelämys, suuntaan tai toiseen.

Varistyttö on ensimmäinen osa trilogiasta, johon kuuluu myös osat Unissakulkija ja Varjojen huone. Se on alunperin kirjoitettu yhdeksi massiiviseksi teokseksi, joka on sitten kustantamon aloitteesta pilkottu kolmeen osaan. Trilogiaa on kirjoittanut kaksi ruotsalaista kirjailijaa, Jerker Eriksson ja Håkan Sundquist. Käsittääkseni he ovat kirjoittaneet kirjaa samaan tapaan kuin nimimerkin Lars Kepler takana oleve kirjoittajakaksikko, eli sikin-sokin, ilman selkeää tehtävien jakoa kirjailijoiden välillä.

Kirjan aihepiiri on rankka ja jo aloitusluku kertoo mitä tuleman pitää.  Tukholmasta löytyy lapsi toisensa perään kuolleena, pahoinpideltynä ja häpäistynä. Rikoskomisario Jeanette Kihlberg tutkii tapauksia ja tarinaa kerrotaan paljon myös psykologi Sofia Zetterlundin näkökulmasta. Oman osansa rikostutkimuksen sivussa saavat Jeanetten ja Sofian mieskuviot ja menneisyyden haamut.

Varistytössä on moni asia kohdallaan. Kirjan rakenne on toimiva, takaumia ja sivujuonia on sopivasti ja tarina pysyy kasassa koko ajan. Juoni paljastuu vähitellen ja sisältää yllätyksiä. Varistyttö on myös vähemmän laskelmoidun - ja enemmän aidon - tuntoinen kuin esimerkiksi Keplerin kirjat.

Sundin (tai siis Erikssonin ja Sundquistin) kirjoitustyyli on valtavirrasta poikkeava ja sisältää jonkin verran - mutta ei ärsyttävästi - tekstillistä kikkailua esimerkiksi rivinvaihdoilla ja puuttuvilla isoilla alkukirjaimilla. Kirjan on laadukkaasti suomentanut Kari Koski ja uskon että hän on hyvin onnistunut tuomaan Varistytön alkuperäisen tyylin suomenkieliseen versioon.

Moni on kauhistellut Varistytön karmaisevaa aihepiiriä ja täytyy myöntää, että se oli yksi syy miksi kirjan lukemista lykkäsin näin myöhään. Sund ei kuitenkaan onneksi sorru ottamaan sairaasta aiheestaan irti enemmän kuin on tarinan kannalta tarpeen. Herkemmille lukijoilla kyllä tämäkin voi olla liikaa.    

So far so good, sanoisi englantilainen tässä vaiheessa. Mutta, mutta - kaikesta edelläolevasta huolimatta en pitänyt Varistyttö kovinkaan hyvänä kirjana. Analyyttisesti tarkasteltuna kirjat ainekset ovat hyvät, mutta tunnepuolella se ei vaan minulle toiminut. Ei jännittänyt, ei pelottanut eikä päähenkilöihin syntynyt minkäänlaista kiinnostusta. Tarina ei minua imaissut mukaansa, vaan kirjan loppupuoli tuli jo luettua puolipakolla. Etenkin Jeannette jäi mielestäni kliinisen etäiseksi hahmoksi, mikä on harmi, koska esimerkiksi hänen parisuhteessaan olisi ollut aineksia paljon intensiivisempään tarinaan.

En ole koskaan erityisemmin tykännyt ihmisen mielisairauksiin perustuvista juonenkäänteistä, enkä tykännyt nytkään. Kirjan puolessa välissä tuleva yllätys oli sinällään hyvä ja looginenkin, mutta sai minussa silti aikaan "hoh, hoh ja voi ei"-reaktion.

Kirjan loppupuolella olin varma, että en trilogian seuraavia osia tule lukemaan. Sund lataa viimeisille sivuille melkoisen cliffhangerin eli voi olla että tartun seuraavaan osaan sittenkin.

* * 

Håkan Nesser: Yksinäiset (Tammi)

Yksinäiset on neljäs osa Håkan Nesserin Barbarotti sarjaa. Sarja lähti hieman vaisusti käyntiin, mutta toinen ja kolmas osa olivat todella hyviä kirjoja.

Tästä uusimmasta Barbarotti-kirjasta tuli jossain välissä mieleeni Joël Dickerin minulle pettymyksen tuottanut Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Kummassakin kirjassa selvitellään kymmeniä vuosia aikaisemmin tapahtunutta rikosta, josta nyt nykyajassa tulee esiin uusia asioita. Kummassakin tarinaa myös kerrotaan kahdella eri aikatasolla niin, että kummallakin tasolla paljastetaan aina vähän lisää mysteeristä ja laitetaan näin lukijan aivot pohtimaan mikä voisi olla mahdollinen loppuratkaisu.

Suurin ero näillä kahdella kirjalla on se, että Yksinäiset on kirjoitettu huomattavasti mukaansatempaavammin ja tarina rullaa tässä Nesserin romaanissa selkeästi luontevammin kuin Dickerillä.

Yksinäisten lähtökohtana metsästä jyrkänteen alta löytyy kuollut mies. Tapaturmalta vaikuttava tapaus herättää poliisin mielenkiinnon kun selviää, että samalla paikalla kuoli miehen tyttöystävä tasan 35 vuotta aikaisemmin. Gunnar Barbarotti ryhtyy tutkimaan tapausta ja hiljalleen menneisyyden tapahtumat aukeavat - ensin lukijalle ja sitten Barbarotille.

Kirja on mukavasti rytmitetty. Luvut ovat sopivan mittaisia. Tasapaino neljän eri kerrontakulman - poliisin tutkimustyö, Barbarotin yksityiselämä, 1970-luvun tapahtumat ja Varpusen päiväkirja - välillä pitää mielenkiinnon yllä ja kirja ei suurehkosta sivumäärästään (529) huolimatta puuduta misään välissä

Erikoismaininta tulee 1970-luvun Ruotsin opiskelijamaailman kuvauksesta, ajankuva välittyi hyvin Nesserin teksistä.

Kirjasta jäi seesteinen, kotoisa ja hyvä olo. Siihen uppoutumisen huomasi myös siitä, että yölläkin puoliunessa pyöri mielessä mahdollisen murhaajan arvoitus.


* * * *

Roslund & Hellström:Kaksi soturia (WSOY)

Kaksi soturia on ruotsalaisen kirjoittajakaksikon uusin suomennettu teos. Aikaisemmin olen näiltä kirjailijoilta lukenut Edward Finniganin hyvityksen sekä Kahta soturia edeltävän Kolme sekuntia (josta näköjään olen unohtanut kokonaan kirjoittaa arvioinnin blogiini). Kirjat voi lukea itsenäisinä teoksina, mutta ainakin Kaksi soturia sisälsi sen verran viittauksia edelliseen kirjaan, että suosittelisin lukemaan ne ilmestymisjärjestyksessä.

Kaksi soturia on lohduton ja koskettava kuvaus nuorten huumerikollisten väkivaltaisesta elämästä. Oikeiden ihmisten hyväksynnän saamisen eteen ollaan valmiita tekemään mitä vaan, ja elämälle - omalle tai muiden - ei anneta paljoakaan arvoa. Rakkaus on läsnä sanoissa, ei teoissa. Naiset ovat huoria ja poliisit saatanan paskalakkeja. Jengiin on vaikeaa päästä sisälle ja mahdotonta päästä pois. Isät vetävät huumeita ja äidit viinaa. Tai toisinpäin. Tai molempia. Ja kaksitoistavuotiaan yökaverina nallelakanoiden alla on Glock 17.

Roslund & Hellströmin päähenkilö, rikospoliisi Ewert Grens, astuu kuvaan vasta kirjan puolivälissä. Grens rikkoo lakia ja käyttäytyy paskamaisesti yrittäessään pakkomielteisesti saada nuorisorikollisia vastuuseen teoistaan. Vankilapaon selvittämisessä on vähän voittajia, oikeus toteutuu ja ei toteudu kuitenkaan.

Suuri osa kirjasta sijoittuu vankilaan. Kirjoittajakaksikko taitaa vankilaolojen kuvauksen todella hyvin, tästä sai jo hyvää esimakua edellisissä kirjoissa. Tapahtumat ovat ahdistavan todentuntuisia ja kirjan jännite vankilakuvauksissa on vahva.

Roslund & Hellström käyttävät kirjassa paljon tekstiä rikkovia keinoja. Välillä kappaleiden välissä on irrallinen sitaatti kirjeestä, välillä tekstissä on kursiivilla painettuja ajatuksia. Rakkautta veli.

Tapahtumat sijoittuvat  Råbyn kaupunginosaan. Useaan kertaan lukiessa tuli epäusko. Eihän Ruotsissa voi olla tällaista. Eihän. Tai ainakaan Suomessa.

Erittäin vaikuttava lukuelämys. Itse en ihan pelkästään ylistystä tälle kuitenkaan anna, kuten esimerkiksi Crimetime Reading. Tuo tekstillä kikkailu meni mielestäni välillä liian pitkälle ja häiritsi enemmän kuin loi tunnelmaa. Joiltain osin tykkäsin Kolmesta Sekunnista enemmän, siinä jännityksen rakentaminen toimi paremmin. Mutta yhtä kaikki Kaksi soturia on erinomaisesti kirjoitettu mieleenpainuva dekkari. Ja kaiken lohduttomuuden ja koleuden keskeltä löytyy myös elämänuskoa. Hyvä niin.

* * * *

Håkan Nesser: Herra Roosin tarina (Tammi)

Herra Roosin tarina on kolmas osa Nesserin Barbarotti sarjassa. Sarja alkoi keskinkertaisesti, paransi juoksuaan toisessa osassa ja tämä sarjan kolmas kirja on mielestäni Nesserin paras kirja yhdessä Tapaus G, murha menneisyydessä dekkarin kanssa.

Nesser kertoo tarinaansa lähinnä kolmen henkilön kautta. Ante Valdemar Roos on eläkeikää lähestyvä talouspäällikkö, joka on väsynyt elämäänsä ja perheeseensä. Anna Gambowska on parikymppinen narkkari, joka on passitettu syrjäiseen hoitokotiin. Ja tietenkin mukana on myös Gunnar Barbarotti, keski-ikäinen rikoskonstaapeli. Juoni sisältää vahvoja dekkarin piirteitä kuten katoamisia ja henkirikoksia, mutta ihan puhdasverinen jännäri kirja ei kuitenkaan ole, vaan ihmiskuvauksilla on perudekkareita selvästi suurempi rooli. 

Kirjan alku keskittyy Roosin ja Gambowskajan kuvaamiseen ja Barbarotti tuodaan ensimmäisen kerran mukaan vasta kirjan puolenvälin tienoilla. Tämä on mainio oivallus Nesseriltä, Barbarotti ei hahmona mielestäni millään ole niin kiinnostava, että kestäisi valokeilassa koko kirjan ajan. Herra Roosin keski-iän kriisi ja omaan elämään väsähtäminen on sen sijaan kuvattu erittäin kiinnostavasti ja uskottavasti ja hänen elämänsä tempaisee mukaan heti ensimmäisestä luvusta alkaen. Juuri Roos henkilönä on se, mikä mielestäni tekee kirjasta loistavan.

Erikseen täytyy vielä mainita kirjan lopusta, joka toimi mielestäni todella hyvin. Useinhan jännäreiden loput ovat anti-kliimakseja kun monimutkaisille tapahtumille pyritään selittämään jollain lailla uskottava taustatarina. Nyt selittämistä ei tarvittu, vaan Nesser ohjaa hienosti tarinansa tyylikkääsen päätökseen lukijaansa aliarvioimatta.

* * * * *

Anders Roslund & Börge Hellström: Edward Finniganin hyvitys (WSOY)

Heti alkuun kiitos Anonyymille joka vinkkasi Roslund & Hellströmistä minulle Nesbön Aaveen kommenteissa. Jotenkin tämä ruotsalainen kirjailijaduo on mennyt minulta ohi enkä ole heidän tuotantoonsa aikaisemmin tutustunut. Tuon vinkkauksen perusteella löysin sitten esimerkiksi Crimetime blogin ylistävän arvion Kaksi Soturia kirjasta. Tämän jälkeen kirjoitin Roslund & Hellströmin muistiin nämä-haluan-lukea listani kärkeen ja seuraavalla kirjastoreissulla hyllystä tarttui mukaan Edward Finniganin hyvitys.

Jo kirjan alkupuolella tuli "yes!" fiilis - olin selvästi löytänyt omaan lukumakuuni erittäin hyvin sopivan kirjailijakaksikon ja kirjaston hyllyssä odottaa useita lukemattomia kirjoja samoilta kirjoittajilta. Tunne oli vähän sama kuin aikanaan ensimmäistä Nesböta lukiessani.

Edward Finniganin hyvitys sijoittuu kahteen miljööseen. Ruotsinlaivalla tapahtuu pahoinpitely ja komisario Ewert Grens ryhtyy tutkimaan tapausta. Toinen tapahtumaketju sijoittuu Yhdysvaltoihin missä kuolemaantuomittu mies odottaa tuomionsa täytäntöönpanoa vankilan Death Row osastolla. Otsikon Edward Finnigan on murhasta tuomitun miehen uhrin isä.

Kirjoittajat kuvaavat kuolemaantuomitun vangin tuntoja erittäin aidon tuntuisesti. Lukiessa vaihtelivat klaustrofobian, surun, vihan ja voimattomuuden tunteet. Ruotsin pään tapahtumien kuvauksesta tuli mieleen wallanderit, barbarotit ja vanveetereenit, mutta ihan positiivisessa mielessä. Tutkivana poliisina näissä pohjoismaisissa dekkareissa tuntuu lähes aina olevan keski-ikäinen yksinäinen ja kärttyinen mies. Ewert Grens ei tästä kaavasta paljoa poikkea mutta jää kuitenkin mieleen omana itsenään. Särmää Grensin henkilöön tuo etenkin hänen onnettomuudessa pysyvästi vammautunut vaimonsa.

Edward Finniganin hyvitys on erittäin hyvä dekkari. Se on helppolukuinen, mutta kuitenkin taitavasti ja vangitsevasti kirjoitettu. Kirjan rakenne on hyvä ja etenkin lopussa jännitystä rakennettiin hyvin lukuja tiivistämällä. Kirja ei sorru väkivallalla mässäilyyn, vaan kertoo tarinansa ennemminkin realistisesti, pieniä vivahteita painottaen.

* * * *

Håkan Nesser: Kokonaan toinen juttu (Tammi)

Kokonaan toinen juttu on toinen osa Nesserin uutta Barbarotti sarjaa. Ensimmäinen osa oli minulle osittain pettymys ja olinkin kahden vaiheilla sen suhteen luenko sarjaa eteenpäin. Onneksi luin, sillä Kokonaan toinen juttu on laadukas perusdekkari, jossa on kaikki palaset kohdillaan.

Tällä kertaa Gunnar Barbarotti kiskaistaan kesken lemmenlomansa mukaan murhatutkimukseen, jossa murhaaja tuntuu ilmoittavan aikeistaan etukäteen Barbarotille osoitetuilla kirjeillä. Murhaajaa selvitellään perinteisen etsivätyön avulla ja välillä lukijalle paljastetaan tarinasta takaumien avulla enemmän kuin mitä Barbarotti ja hänen kollegansa ovat saaneet selville. Mukana on myös vahvasti rikoskonstaapelin yksityiselämän kuvausta ja tämä kolmen pääjuonen - murhamysteerin tutkiminen, Mousterlinissa viisi vuotta aikaisemmin tapahtuneet asiat  sekä Gunnarin perhe- ja rakkaushuolet - välinen tasapainoittelu sujuu erittäin hyvin.

Nesser on onnistunut saamaan kirjaansa mukavan leppoisan mutta silti jännitystä ylläpitävän fiiliksen. Ihmiskuvaukselle on jätetty aikaa, mutta tarina ei missään vaiheessa jää junnaamaan paikoilleen. Itse Barbarottiinkin on nyt tullut ihan eri lailla särmää kuin sarjan ensimmäisessä osassa ja tähän Nesserin uuteen hahmoon tykästyy helposti.

Kirjan loppu jättää asioita aika paljon auki ja lukijan mielikuvituksen ja/tai päättelyn varaan. Kirjan loputtua tuli houkutus lukea Mousterlinin muistiinpanoja uudestaan läpi jotta saisi "omalla salapoliisityöllä" paremman käsityksen siitä mitä ihan oikeasti oli tapahtunut.

Kokonaan toinen juttu on Håkan Nesseriä parhaimillaan ja ihanan perinteinen skandinaavinen salapoliisiromaani. Kirjassa ei mikään ärsytä, se on kielellisesti erittäin hyvin kirjotettu, ihmiskuvaus on mainiota, juoni sopivan yllätyksellinen... mitäpä sitä muuta hyvältä dekkarilta osaisi vaatia. Viittä tähteä en kuitenkaan anna, se jokin joka nostaisi kirjan erinomaisesta perusdekkarista elämää suuremmaksi teokseksi jää kuitenkin puuttumaan.

* * * *

Lars Kepler: Tulitodistaja (Tammi)

Keplerin kolmas kirja Tulitodistaja jätti itsestään hyvin kaksijakoisen kuvan. Tämän takia arvioinnin kirjoittaminen tuntui hankalalta ja päätinkin arvioida kirjan kahteen kertaan - positiivisesti ja kriittisesti. Kumpikin arvio on sellainen, että sen voin allekirjoittaa. Jännä miten ristiriitainen fiilis kirjasta jäi.

Tulitodistaja alkaa verisellä kohtauksella nuorisokodissa. Yksi talossa asuvista ongelmanuorista, teinityttö Miranda, löytyy eristyshuoneesta surmattuna. Joona Linna matkustaa paikallisen poliisin avuksi tutkimaan tapausta. Menneisyydestä alkaa paljastumaan rankkoja asioita ja tutkintaan sekaantuu myös itseään selvännäkijänä pitävä nainen.

Positiivinen arvio

Tulitodistaja on kirja, jota haluaa lukea "vielä yhden luvun". Se imaisee mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta ja harvoin olen näin pitkää (594 sivua) kirjaa lukenut näin nopeasti. On Kepleriltä mainio oivallus jakaa kirja erittäin lyhyisiin iskeviin ja napakkoihin lukuihin, joita on 195 kappaletta. Kirjan tempo ei laske missään vaiheessa ja yllättäviä juonenkäänteitä on tosi paljon. Selvännäkijä-teema on otettu mukaan mukavalla jipolla (josta tässä en paljasta enempää) ja yliluonnollista puolta ei liikaa painoteta.

Kepler kirjoittaa taas preesensissä mikä alun pienen ihmettelyn jälkeen toimii hyvin ja syventää jännityksen tuntua entisestään. Tällä kertaa kirjan loppu ei ole anti-kliimaksi (kuten esimerkiksi Hypnotisoijassa) vaan kirjailijat taikovat vielä loppuun intensiivisen Joonan historiaan liittyvän jakson, joka saa odottamaan sarjan seuraavaa osaa.

Kriittinen arvio

Keplerin Hypnotisoija oli koukuttava, mutta välillä hyvinkin laskelmoidun oloinen kirja. Paganini ja paholainen edusti mielestäni vähän perinteisempää jännityskirjallisuutta. Tulitodistajassa Kepler palaa taas erittäin vahvasti laskelmoidun kerronnan puolelle ja lopussa on huijatun tuntuinen olo - "miten minä nyt oikein tästä innostuin".

Laskelmointi näkyy parhaiten turhalta kikkailulta tuntuvassa preesensin käytössä ja naurettavan lyhyissä luvuissa joista tulee tunne, että kirja on kirjoitettu internet-sukupolven lyhytpinnaisille kertakäyttöviihteen kuluttajille. Jännitys kyllä rakentuu, mutta kovin pinnallisena ja kiiltokuvamaisena. Samalla henkilöhahmot jäävät ohuiksi ja niitä pyritään halvan tuntuisesti syventämään karrikoiduilla ja stereotyyppisillä luonteenpiirteillä. Kepler kirjoittaa sinällään sujuvasti, mutta ilman suuria hienouksia ja ikään kuin virheitä vältellen.

Kirjan loppuun on vielä kirjoitettu irrallisen oloinen Joonan historiaa käsittelevä osa. Mieleen tuli traileri jolla mainostetaan elokuvan seuraavaa osaa ja pyritään näin maksimoimaan sen tuotto.

* * *

Henning Mankell: Likainen enkeli (Otava)

Likainen enkeli on Mankellin uudempaa tuotantoa. Se on kirjoitettu ja käännetty suomeksi 2011. Uskomattomalla tahdilla tämä ruotsalainen suosikkikirjailija kirjojaan kirjoittaa. Käsittääkseni Likainen enkeli on jo hänen 33. romaaninsa ja lisäksi hän on kirjoittanut kymmenkunta nuortenromaania. Laskeskelin myös että itse olen Mankellilta lukenut jo yli kaksikymmentä teosta eli kirjailijan tyyli on tullut hyvinkin tutuksi. Huomionarvoista on, että noiden parinkymmenen lukemani kirjan joukossa on vain yksi tai kaksi kirjaa jotka olisivat olleet lukukokemuksena pettymys.

Likainen enkeli kertoo Hanna Renströmin tarinan 1900-luvun alun Ruotsissa ja Mosambikissa. Hanna varttuu ankarissa oloissa Ruotsin maaseudulla ja muutaman sattuman kautta päätyy Mosambikin pääkaupunkiin. Ja sitten tule vielä lisää juonenkäänteitä ja Hanna huomaa olevansa kaupungin arvostetuimman bordellin omistajana.

Likainen enkeli on ajan- ja  paikankuvaus ruotsalaisen nuoren naisen silmien takaa nähtynä. Siirtomaavallan alla oleva Afrikka elää vielä valkoisen miehen rasistista valtakautta, mutta pienet muutoksen tuulet ovat jo puhaltamassa. Mankell kuvaa vallitsevaa kulttuuria kiinnostavasti ja aidontuntuisesti - tähän lienee suurena syynä se, että hän itse on asunut Ruotsin lisäksi Mosambikissa jo pitkän aikaa. Mankell käyttää tarinassa jonkin verran takaumia, mutta muuten kerronta on hyvin suoraviivaista eikä sivujuonia tai muita päähenkilöitä juuri ole. Kirja perustuu löyhästi tositapahtumiin. Mosambikissa on tuohon aikaan ollut bordellinpitäjänä ruotsalainen nainen, josta ei juuri muita tietoja ole saatavilla.

Mankell on jälleen kerran onnistunut luomaan mukaansatempaavan tarinan. Hän kirjoittaa - kuten aina - sujuvasti ja saa pienetkin asiat mielenkiintoisiksi. Siirtomaavallan lähes absurdeja mittoja saava rasismi tihkuu tarinasta vahvasti esille, kuitenkin niin että sitä ei liikaa alleviivata. Jo lähtökohtana valkoinen "tyhjästä ilmestynyt" nainen 1900-luvun alun mustassa kaupungissa bordellin omistajana on asetelma, josta kohoaa kuin itsestään kulttuurikonflikteja.

Likainen enkeli on hyvä ja lukemisen arvoinen kirja. Ihan Mankellin parhaimpien kirjojen joukkoon se ei kuitenkaan omasta mielestäni yllä. Jotenkin siitä jäi novellimainen fiilis, tarina ei missään vaiheessa nouse lentoon Mankellin parhaimpien kirjojen tyyliin. Vaikka kirja sisältää kiinnostavia ja yllättäviä juonenkäänteitä, ei sen kädestä laskeminen tuottanut ongelmia. Ajankuvauksena todella mainio teos, mutta suuret tunteet jäivät ainakin itseltäni puuttumaan kun tätä luin.

Semmoinen kuriositeetti vielä että kirjan takakannessa kerrotaan (kolmeen kertaan) kirjan päähenkilön etunimeksi Anna. Todellisuudessa päähenkilön etunimi on aluksi Hanna kunnes hän myöhemmin vaihtaa sen Anaksi. Missään vaiheessa hänen nimensä ei ole Anna. Pikku juttu, mutta jotenkin häritsi minua. Onko kirja käännetty niin kiireellä (samana vuonna kuin kirjoitettu) että takakantta ei ole kukaan ehtinyt kunnolla tarkistamaan? Päähenkilön nimen väärin kirjoittaminen tuntuu jotenkin huolimattomuusvirheeltä jollaista ei saisi tulla.

* * *

Håkan Nesser: Sukujuhlat (Tammi)

Håkan Nesser kirjoitti entisen päähenkilönsä Van Veeterenin eläkkeelle aikaisemmissa kirjoissaan. Niinpä hän on nyt aloittanut uuden kirjasarjan jossa päähenkilönä on rikoskonstaapeli Gunnar Barbarotti. Tuo "on nyt aloittanut"  viittaa tosin aika paljon jo menneeseen, tämä nyt arvioimani sarjan avausteos on kirjoitettu jo 2006, mutta suomennettu vasta 2011. Muutenkin Nesserin kirjat on kaikki suomennettu vasta 5-7 vuotta niiden kirjoittamisen jälkeen. Tämä tuntuu oudolta kun kyseessä on erittäin suosittu kirjailija. Liekö sitten Tammen rahastustaktiikkaa viivyttää suomennoksia että saadaan aikaisemmat kirjat ensin myytyä alta pois?

Tykkäsin kovasti Nesserin Van Veetereen sarjasta ja pidin sitä parempana kuin Mankellin Wallandereita. Hyvin samankaltaisiahan nämä länsinaapurimme rikosetsivät ovat, mutta jotenkin Van Veetereenin karisma puri minuun paremmin. Lisäksi sarja mielestäni vain parani vanhetessaan (toisin kuin Wallanderit) ja sarjan päättänyt Tapaus G - murha menneisyydestä oli mielestäni Van Veeteren-sarjan parhaita kirjoja.

Sukujuhlat esittelee siis uuden päähenkilön, Gunnar Barbarottin. Väkisinkin vertailin uutta päähenkilöä Van Veetereniin. Yhtäläisyyksiä on paljon - kumpikin on jossain määrin yksinäinen, usein omia teitään kulkeva ja jo uransa loppuvaiheilla oleva rikoskonstaapeli. Suurin ero mielestäni löytyy siitä, että siinä missä Van Veetereen tutki rikoksiaan kuvitteellisiessa hollantilaistyyppisessä kaupungissa, niin Barbarotti asuu pienehköllä supiruotsalaisella paikkakunnalla. Itseäni hämäsi se, että hahmot ovat niin lähellä toisiaan. Kun Nesser kerran uuden päähenkilön päätti esitellä niin olisi nyt vähän radikaalimmin uusinut henkilökuvaa. Oikeastaan Barbarottin kompleksinen ja hirtehishuumorinen jumalsuhde oli ainoa todellinen mieleenjäävä uusi asia.

Sukujuhlissa Hermanssonin perhe kokoontuu viettämään eläkkeelle jääneen isän ja hänen tyttärensä yhteisiä syntymäpäiväjuhlia. Juhlat saavat ikävän käänteen kun vieraita häviää mystisesti. Gunnar Barbarotti ottaa tapauksen selvittääkseen ja joutuu samalla penkomaan perheen vaiettuja salaisuuksia.

Kirja ei ole kovin vahvasti dekkari vaan enemmänkin ihmisten ja heidän suhteidensa kuvausta niin, että mukana on myös dekkarin aineksia. Kirjan alku oli sen parasta antia - Nesser kuvaa Hermanssoniin perhettä hyvin ja etenkin äiti Rosemarien tunnetilojen kuvaus on erinomaista.. Jotenkin tarina lässähti sillä hetkellä kun Gunnar Barbarotti esiteltiin. Oman osuuden jännityksestä vie sekin, että lukijalle paljastetaan suurin osa salaisuuksista jo aikaisessa vaiheessa ja lukiessa siis tietää enemmän kuin Barbarotti siitä mitä on tapahtunut ja kuka on syyllinen. Joskus tälläinen ratkaisu toimii, mutta nyt se vei kiinnostavuutta pois. Kun samalla Barbarottissa itsessään ei ollut kaipaamaani särmää jäi tarina välillä junnaamaan puuduttavasti paikallaan. Kirjan lopussa tuli kuitenkin lisää jännitettä ja kyllä tämän ihan mielellään loppuun asti luki - etenkin kun Nesser kyllä kirjoittaa elävästi ja sujuvasti.

Sukujuhlien ruorsinkielinen nimi Människa utan hund on muuten mielestäni huomattavasti parempi. Mikä into näille kirjoille on aina keksiä uusia suomalaisia nimiä, miksi ei voi vain suoraan kääntää? Ihminen ilman koiraa olisi ollut ihan hyvä nimi ja ainakin jäänyt paremmin mieleen.

* * *

Camilla Läckberg: Merenneito (Gummerus)

Camilla Läckberg on yksi Euroopan myydyimpiä kirjailijoita, hän on käsittääkseni ollut TOP-10 joukossa jo useamman vuoden. Itse törmäsin tähän ruotsalaiskirjailijaan kuitenkin vasta nyt kun hänen uusin suomennettu dekkarinsa Merenneito oli esillä kirjaston uutuushyllyssä.

Läckbergin kirjat kertovat kirjailija Erica Falckista ja hänen poliisimiehestään Patrik Hedstömistä. He asuvat pienessä Fjällbackan kylässä jonne Läckberg sijoittaa rikoksensa. Läckberg on itse kotoisin juuri Fjällbackasta ja myös hänen miehensä on poliisi. Melkoinen alter ego asetelma on siis kyseessä.

Merenneidossa Fjällbackan poliisi etsii mystisesti kadonnutta miestä. Pian kylässä asuva esikoiskirjailija alkaa saada outoja uhkauskirjeitä. Tapahtuvat tuntuvat liittyvän toisiinsa ja kaksosia viimeisillään odottava Erica alkaa selvittämään tapausta harrastuspohjalta samalla kun hänen miehensä selvittää sitä työn puolesta.

Tarina piti hyvin otteessaan ja oli sopivan monipuolinen, mutta kuitenkin helposti seurattava. Läckberg käyttää tehokeinona takaumia menneisyyden tapahtumiin kuten niin moni muukin dekkaristi - vanhoja tapahtumia kerrotaan minä-muodossa kerta kerralta lisää paljastaen. Henkilöhahmot olivat pääosin hyvin kuvattuja. Tosin esimerkiksi täysin epäpätevä poliisipäällikkö Mellberg ja muutamat vainoharhaiset miehiään vakoilevat vaimot olivat jo liian stereotyyppisiä omaan makuuni. Loppuratkaisu oli vähän pliisu niinkuin usein näissä agathachristie-tyylin arvoitusdekkareissa.

Merenneito on helppolukuinen ja harmiton dekkari joka unohtuu pian lukemisen jälkeen, mutta jota on helppo suositella ajanvietteeksi kenelle vaan. Se ei sisällä juurikaan väkivaltaa ja keskittyy kuvaamaan paitsi rikoksen ratkaisemista myös henkilöiden elämää ja ihmissuhteita. Näiltä osin se muistuttaakin paljon Johanna Tuomolan kirjoja. Läclbergiltä on ennen tätä suomennettu kuusi teosta, uskoisin että luen vielä ainakin jonkun noista aikaisemmista kirjoista kun kaipaan viihdyttävää perusdekkaria.

* * *

Lars Kepler: Paganini ja paholainen (Tammi)

Keplerin esikoisteos Hypnotisoija sai aikaan paljon positiivista julkisuutta. Jatko-osa Paganini ja paholainen taas on saanut aika varautuneita arvosteluja ja olinkin hieman epäileväinen kun kirjaa aloin lukemaan. Pelkäsin että nyt ratsastetaan - ja rahastetaan - aikaisemman kirjan suosiolla. Pelko oli onneksi täysin turha, mielestäni Paganini ja paholainen on monessa mielessä parempi kirja kuin Hypnotisoija.

Hyptonisoijaa vaivasi tietynlainen laskelmoivuus ja kliinisyys. Paganini ja paholainen onnistuu mielestäni paljon paremmin kuvaamaan henkilöitä ja paikkoja ja luomaan "siellä olemisen" fiiliksen. Hyptonisoijassa juoni oli kaikki kaikessa mutta nyt jatko-osassa myös ihmiskuvaus saa suuren roolin. Pääosassa oleva komisario Joona Linna tuntuu nyt ihan oikealta ihmiseltä ja uudet henkilöt, kuten keijumainen rikostutkija Saga Bauer ovat kiinnostavia.

Kirjan alussa huviveneestä löytyy mystisesti kuollut nuori nainen ja edustuskodista hirttoköydestä roikkuva Ruotsin aseviennistä vastaava johtaja. Joona Linna alkaa tutkimaan tapauksia yhdessä Saga Bauerin kanssa ja pian he huomaavat että tapahtumien syyt ja seuraukset ovat kansainvälistä kokoluokkaa. Juonen käänteet seuraavat toisiaan aina toimintapainotteiseen loppuun asti.

Lars Keplerhän on nimimerkki jonka takaa löytyy ruotsalainen kirjailijapariskunta. He kirjoittavat näitä romaaneja yhdessä ilman suurempaa suunnitelmaa siitä kumpi kirjoittaa mitä. Tämä näkyy mielestäni kirjassa siinä miten kertominen limittyy ajan suhteen näkökulmasta toiseen Eli ensin kerrotaan Joona Linnan näkökulmasta tapahtumien kulku, sitten sama tapahtuma ainakin osittain vaikkapa Saga Bauerin näkövinkkelistä. Tämä yhdistettynä preesensin käyttöön ärsytti kirjan alussa mutta tuntui lopussa jo luonnolliselta ratkaisulta.

Kepler yhdistelee kirjassa perinteistä salapoliisintyötä tikittävään toimintajännitykseen. Vielä Hypnotisoijassa tuo toimintaosuus tuntui päälleliimatulta mutta nyt yhdistelmä toimii pääosin hyvin. Välillä tosin menee överiksi kun helikoptereita tippuu taivaalta lähes brucewillisleffa-tyyliin.

Yksi Paganini ja paholainen kirjan pääosan esittäjistä on viulumusiikki. Ammattimainen ja intohimoinen viulunsoitto on kuvattu todella hyvin niin, että täysin sävelkorvattomallakin kulki kylmät väreet selkää pitkin kun viulunsoiton saloja kuvailtiin. Tämä yhdessä koukuttavan juonen ja mieleenpainuvan henkilögallerian kanssa nostavat tämän kirjan selvästi keskitasoa paremmaksi jännäriksi.

* * * *

Henning Mankell: Savuna Ilmaan (Otava)

Uusia Henning Mankellin kirjoja tunnutaan nyt julkaistavan suomennettuna todella tiheään tahtiin. Tällä kertaa poimin kirjaston hyllystä mukaani vuonna 2010 suomeksi julkaistun - ja vuonna 2000 kirjoitetun - trillerin Savuna Ilmaan.

Savuna Ilmaan on kirjoitettu alunperin televisiosarjan ("Labyrinten") käsikirjoitukseksi. Myöhemmin Mankell on halunnut muokata tuosta käsikirjoituksesta erillisen romaanin ja tuloksena on siis tämä kirja. En tiedä kuinka paljon käsikirjoitusta on muokattu mutta lopputulos muistuttaa yhä selvästi enemmän televisiosarjan kohtauskokoelmaa kuin perinteistä kirjaa. Vai mitä sanotte siitä että "lukuja" on yhteensä 243, luvun keskimääräinen pituus on siis selvästi alle kaksi sivua ja lyhimmät luvut ovat lauseen tai kahden mittaisin. Otetaan alle esimerkiksi luku 153.

153

Louise tulee kaupasta muovikassi kädessään ja ajaa pois.

Se oli siis siinä se luku. Tämmöinen kohtauksen kuvaukseen perustuva lukujako on kyllä ihan mielenkiintoinen lukijankin kannalta, ainakin itsellä tarina visualisoitua pään sisälle aika tehokkaasti lukemisen aikana. Mutta toisaalta se vie syvällisyyttä pois ja tuntuu kyllä osittain kirjassa turhalta kikkailulta.

Kirjaa mainostetaan takakannessa "polttavan ajankohtaiseksi trilleriksi ruotsalaista kansankotia koettelevasta talousrikollisuudesta". En ihan tuohon hehkutukseen menisi mukaan. Pikemminkin kyseessä on perinteisen hyvä mutta yllätyksetön skandinaavisen tv-sarjan käsikirjoitus. Talousrikollisuudesta raapaistaan vain pintaa ja tarina keskittyy lähinnä päähenkilöidensä ja heidän ihmissuhteidensa kautta kuvaamaan tapahtumaketjua joka alkaa kun meren rannalta löytyy ihmisen pääkallo. Kirja jää kaikinpuolin hieman pinnalliseksi ja kliiniseksi. Tarina kyllä kulkee eteenpäin sujuvasti. Helppoa luettavaa siis, mutta jää Mankellin loistavien kirjojen joukossa sinne välitöiden joukkoon.

Mankellin nimellä on nyt selvästi päätetty tehdä kirjamyyntiä niin paljon kuin mahdollista niin kauan kuin nimi on varma tae suurista myyntimääristä. Ja kun uusia kirjoja ei Mankellilta tule kuin korkeintaan yksi vuodessa niin strategia tuntuu olevan suomentaa kaikki vanhat tekstit mitä löytyy ja tehdä niistä täytettä uusien kirjojen myynnin väliin. Osa noista vanhoista kirjoista on kyllä ilman muuta olleet erinomaisia teoksia mutta Savuna Ilmaan jättää valitettavasti vahvan "täytekirjan" maun suuhun.

* *

Henning Mankell: Rauhaton Mies (Otava)

Olen lukenut lähes kaikki Mankellin suomennetut teokset. Mielestäni Mankellin käyttämät aihepiirit voi karkeasti jakaa neljään teemaan. Yksi kirja sitten ammentaa sisältönsä yhdestä tai useammasta näistä aiheista:

1) Rikostarinat (tyypillisenä esimerkkinä koko Wallander sarja)

2) Vahvat henkilökuvaukset (esimerkkinä mielestäni Mankellin paras kirja; Syvyys)

3) Ruotsin kansankodin historian (kipupisteiden) kuvaukset (esimerkiksi Mankellin esikoisteos Panokset ja eeppinen Daisy Sisters)

4) Afrikasta ja pakolaisuudesta kertovat teokset (esimerkiksi Nimeltään Tea Bag)

Rauhaton Mies sisältää vahvan latauksen ylläolevista kolmesta ensimmäisestä teemasta. Kirja on rikostarina - eläkkeellä oleva merivoimien upseeri katoaa ja poliisi ryhtyy selvittämään tätä tapausta. Kirja käy myös läpi yhtä Ruotsin lähihistorian traumaattista vaihetta - 80-luvun sukellusvene- ja vakoojaskandaalia. Ennenkaikkea Rauhaton Mies on kuitenkin vahva henkilökuvaus komisario Kurt Wallanderista. Kirjaa voi pitää Mankellin kunnianosoituksena yhdelle pohjoismaisen rikoskirjallisuuden tunnetuimmista hahmoista. Wallander saa kirjassa vieläkin keskeisemmän roolin kuin aikaisemmissa romaaneissa.

Rauhattomassa Miehessä Wallander on jo vanha ja väsynyt mies, joka jatkaa poliisinuraansa lähinnä välttääkseen uhkaavan yksinäisyyden. Hän tasapainoilee työnsä, terveytensä, uuden kotinsa, tyttärensä perheen, alkoholisoituneen ex-vaimonsa ja omien ahdistustensa ristiaallokossa. Kirja on päähenkilönsä näköinen. Kiire on poissa ja tarina kulkee rauhallisesti - uskaltaisin sanoa että välillä jopa väsyneesti - kohti loppuaan. Kuvaus on käytännössä koko ajan Wallanderin näkökulmasta ja esimerkiksi Ruotsin sukellusvenejupakan selvitykset jäävät Wallanderin henkilökuvauksen varjoon.

Mankell kirjoittaa kuten aina, erittäin tarkkanäköisesti ja sujuvasti. Tapahtumapaikat ja ihmiset piirtyvät mieleen elävästi kun tarina etenee. Ihan Mankellin parhaiden teosten listalle tämä ei omalta osaltani yllä, mutta jos on lukenut muita Wallander sarjan kirjoja on tämä kirja pakollista lukemista. Kirjan loppua kannattaa jaksaa odottaa, sen verran pysäyttävä se on.

* * *

Lars Kepler: Hypnotisoija (Tammi)

Lars Keplerin Hypnotisoija on laadukas ruotsalainen jännitysromaani.

Kirjan päähenkilö on tukholmalainen lääkäri Erik Maria Bark. Hän on erikoistunut traumatilojen hoitamiseen ja sotkeutuu mukaan raakaan murhatapaukseen. Pian mukaan vedetään Erikin menneisyys jolloin hän käytti hypnoosia hoitomenetelmänä kyseenalaisin lopputuloksin.

Hypnotisoija pitää hyvin otteesaan ja tarina kulkee eteenpäin ilman suvantokohtia. Kepler leikittelee ajalla - sama kohtaus saatetaan kuvata uudestaan mutta eri henkilön näkökulmasta. Tämä toimii yllättävän hyvin eikä tunnu turhalta kikkailulta. Tarinassa on useita yllättäviä käänteitä ja pahimmat klisheet vältetään. Kepler onnistuu myös kuvaamaan Erikiä ja hänen vaimoaan Simonea niin että syntyy kuva oikeista ihmisistä. Muiden henkilöiden, kuten rikoskomisario Joona Linna, kuvaus jaa ohuemmaksi.

Välillä tarinan käänteet tuntuvat aika laskelmoiduilta. Aivan kuin kirjailija olisi excelillään laskenut että "nyt on taas mennyt 78 sivua, on seksikohtauksen aika" tai "laitetaan tähän väkivallanteko joka on shokkivaikutukseltaan luokkaa 4b". Myös ympäristö on kliinisen oloinen, ikäänkuin teatterilavastus tapahtumille ja ihmisille. Kirjan loppu on, niinkuin lähes aina näissä yllättäviä käänteitä sisältävissä dekkareissa, pieni pettymys ja varsinainen loppukliimaksi puuttuu.

Kirjailija Lars Kepler on itse asiassa nimimerkki jonka taakse kätkeytyy ruotsalainen kirjaiijapariskunta. Olisi kiinnostavaa tietää miten työnjako on suoritettu. Kirjoittiko mies Erikin näkökulmasta ja vaimo Simonen? Vai miettikö toinen juonta ja toinen henkilökuvausta?
(tähän sain myöhemmin vastauksen että ovat kirjoittaneet "sikin sokin")

Kaiken kaikkiaan Hypnotisoija oli koukuttavin jännitysromaani minkä olen vähään aikaan lukenyt. Tarina ei onneksi livennyt yliluonnollisen puolelle (tätä vähän alussa pelkäsin) vaan kulki hienosti reaalimaailman ja ihmisen mielen syövereiden konflikteissa. Myöskään hypnotisointi menetelmänä ei varastanut liian suurta osaa. Kirja onnistui myös tulemaan uniini, mikä on aina hyvän kirjan merkki!

(arvostelu kirjoitettu alunperin Facebookin Dekkarit ryhmään 27.4.2010)

* * *