Oulu, ylioppilastalo Rauhala, marraskuun kuudestoista päivä vuonna 1991. Bändi aloitti vartin yli kymmenen ja lopetti viiden encoren jälkeen puolen yön aikaan. Enempään ei olisi enää tainnut riittää biisejäkään, olihan yhtyeen esikoislevy julkaistu vain joitain kuukausia aikaisemmin. Viimeiseen encoreen paikalle saapui vain solisti Juha Lehti. "Pojat ei enää jaksaneet, mutta mä vedän vielä yhden teille yksin kitaran kanssa", hän alusti ennen kuin soitti illan viimeisen biisin. Seuraavana päivänä kirjoitin yksiössäni päiväkirjaani keikan olleen "tosi hyvä" ja lipun maksaneen kaksikymmentäviisi markkaa.
Bändi oli Sir Elwoodin hiljaiset värit. Olin ostanut heidän esikoislevynsä kesällä ja sen jälkeen en ollut kotistereoistani juuri muuta kuunnellutkaan. Jokin tässä keskiolutjatsissa teki juuri kotoaan pois muuttaneeseen kaksikymppiseen mieheen lähtemättömän vaikutuksen. Seuraavien vuosien aikana ostin Elwoodien uuden levyn aina sen ilmestymispäivänä, ja kävin katsomassa bändiä useaan otteeseen sen vieraillessa Oulun seudulla. Soitto kuulosti hyvältä myös isommalla lavalla, mutta Rauhalan keikan hämyinen tunnelma on se, joka edelleen aiheuttaa omissa muistoissani kylmiä väreitä.
Vaikka olen Elwoodeja kuunnellut jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan, on bändi biisien takana jäänyt minulle yllättävänkin tuntemattomaksi. Tiesin tietenkin soittajien roolit bändissä ja uskalsin joskus baaritiskillä bändin jäsenen kohdatessani muutaman sanankin vaihtaa. Muuten olen ollut levyjen lehtisten, nuottikirjan tekstien ja muutaman tv-haastattelun tietojen varassa.
Kun kirja, joka kertoo yhtyeen tarinan, ilmestyi, mietin pitkään haluanko lukea sitä. Elwoodien (etenkin ensimmäisten levyjen) musiikki on itselleni kuin aivojen perukoille haudattu aikakapseli, jonka rauhaa en halunnut järkyttää. Lopulta kirjan ostopäätös oli kuitenkin helppo, teosta kirjakaupassa selatessani se tempaisi heti mukaansa ja oli kiire päästä lukemaan enemmän.
Luen hyvin vähän elämäkertoja. En osaa siis arvioida, miten Riikosen kirja suhtautuu muiden bändien, urheilijoiden tai poliitikkojen tarinoihin. Kirjan viimeisen sivun luettuani ensimmäisiä mieleeni tulevia adjektiiveja kirjasta olivat: kattava, rohkea, mielenkiintoinen, vaivaannuttava ja tuottamaton. Avaan näitä kaikkia alla.
Kirja on paksu (yli 500 sivua) ja kattaa bändin koko pitkän uran. Tykkäsin jaottelusta, missä kukin levy aina katkaisee tarinan. En oikeastaan jäänyt kaipaamaan sisällön osalta mitään. Itse löysin kattavuuden ansiosta esimerkiksi Vieraskirja-levyt, jotka olivat menneet minulta ohi.
Bändin matkan varrella on ollut useita raskaita vaiheita. Yhtyeen ja Hansun ero, Rikun tapaturmainen kuolema, Juhan alkoholismi - rankkoja aiheita kaikki. Lukijana jäi sellainen fiilis, että näitä aiheita käsiteltiin pääsääntöisesti yhtäaikaa rohkean avoimesti ja hienotunteisesti.
Kirja piti hyvin otteessaan. Riikonen dramatisoi tapahtumia sopivasti, vaihtelee kerrontatapaa lukujen välillä, eikä sorru "sitten tapahtui sitä ja sen jälkeen tätä" -kerrontaan. Luvun loppuessa oli aina "luenpa sittenkin vielä yhden luvun" -fiilis.
Juhan alkoholin käytöstä kerrotaan kirjassa paljon, ja välillä sen suhteen tuli yliannostuksen maku. Tämä voi toki johtua myös siitä, että omalta osaltani tämä osa tarinaa teki pienen särön pitkään fanittamani bändin kuoreen ja lukemiseen tuli paikoin vaivaannuttava "en olisi tuota halunnut tietää" -vivahde. Kirjan viimeiset luvut tosin kovasti paikkaavat tätä vaivaantunutta oloa.
Toinen lievästi vaivaannuttava asia oli kirjailija Jose Riikosen tuominen paikoitellen kirjan hahmoksi bändin jäsenten ja lähipiirin joukkoon. Riikosen omat (vahvat) mielipiteet biiseistä toimivat vielä ihan hyvin, mutta muutamaan otteeseen tuli olo, että hänellä on kova halu tuoda omat ajatuksensa ja muistonsa osaksi tarinaa. Tämä on varmasti täysin valittu lähestymistapa, toimi välillä ihan kivasti, mutta muutamassa paikassa setä-selittää-miten-asia-on tyyli myös ärsytti.
Sir Elwoodin hiljaiset värit ei ole koskaan ollut isosti tuotettua musiikkia (vaikka levy-yhtiö varmasti olisi sitä kaupallisessa mielessä halunnut). Sinkuiksi on nostettu ei-kaupallisia biisejä, kappaleiden äänimaailmaa ei ole hiottu loppuun asti ja vähemmän on usein ollut enemmän. Riikonen on onnistunut tuomaan tähän kirjaan samanlaista rouheaa särmää. Tarinaa on miellyttävä lukea, mutta kirja ei tunnu liian tuotetulta. Se on kotikutoinen sanan positiivisessa merkityksessä. (ja selkeydeksi: teknisesti kirja on moitteeton, en tainnut edes yhtään kirjoitusvirhettä bongata)
Kiitos bändille musiikista, kiitos kirjailijalle kirjasta. Molempien parissa on nostalginen, hieman melankolinen ja turvallisen hämyinen olo. Laitan levyn soimaan, ja sama vanha tarina kuin alkais alusta taas. Rauhalan pieni, mutta innostunut yleisö taputtaa bändin uudestaan lavalle. Arttu huutaa yy-kaa-koo-nee ja lyö alkutahdit.
(välissä olevat sanoitukset ovat muutamista lempikappaleistani, sanojen copyright kuuluu Sir Elwoodin hiljaisille väreille)
* * * *
