maanantai 27. huhtikuuta 2015

Lars Kepler: Nukkumatti (Tammi)

Aikaisemmista Keplerin kirjoista on jäänyt minulle hyvin kaksijakoinen olo. Toisaalta kirjat ovat pitäneet hyvin otteessaan, toisaalta niissä on ollut tympeän kliininen sarjatuotannon maku.

Tällä kertaa komisario Joona Linna palaa vanhojen - jo ratkaistuiksi luultujen - sarjamurhien pariin kun jo kuolleeksi luultu uhri hoippuu takaisin ihmisten ilmoille. Olennaista osaa tarinassa näyttelee Jurek Walter, suljetulla osastolla murhatuomiota istuva älykäs pahan ruumillistuma. Kepler on Harrisinsa lukenut, niin vahva Hannibal Lecter déjà-vu Walterista tuli. Vahvassa sivuroolissa oleva keijumainen rikostutkija Saga Bauer taas toi mieleeni Larssonin Lisbet Salanderin. Bauerin ympärille kirjoitettu vankilaosuus kirjan loppupuolella oli mielestäni kirjan kutkuttavin osa - siinä vaiheessa kirjaa ei voinut yksinkertaisesti jättää hetkeksikään kesken.

Nukkumatti pitää siis lukijansa koukussa tehokkaasti. Kepler kikkailee taas ultralyhyillä luvuilla ja saa näin keskittymishäiriöisetkin pysymään kirjan ääressä. Juoni on helposti seurattava, mutta silti sopivan yllätyksellinen. Preesensin käyttö tuo tarinan lähemmäksi ja tiukentaa kirjan otetta lukijastaan.

Sarjassamme kaukaa-haettuja-analogioita Nukkumatista tuli mieleen pikaruoka-ateria. Joskus sellaista tekee todella paljon mieli, ensimmäinen suupala maistuu taivaalliselta, ateria tulee ahmittua vauhdilla läpi, lopussa iskee pieni ähky ja ihmetys että miten minä nyt tämmöiseen taas sorruin.

Nukkumatti on Keplerin kirjoista sieltä parhaimmasta päästä ja maistui nälkäiselle kuin tuplajuusto isoilla ranskalaisilla, valkosipulidipillä ja kylmällä colalla. Mitään fine diningiä tämä ei ole, mutta kuka sellaista aina kaipaakaan.

* * * * 
 

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Taavi Soininvaara: Teräsarkku (Otava)

Soininvaara kirjoittaa kahta eri sarjaa, toisessa päähenkilönä häärää YK:n hommissa oleva Leo Kara ja toisessa suojelupoliisin leivissä oleva Arto Ratamo. Teräsarkku on Ratamo sarjan yhdestoista osa ja toinen kirja Soinivaaran Ratamo-tauon, jolloin häneltä ilmestyi neljä Kara-kirjaa, jälkeen

Teräsarkku alkaa intensiivisesti. Ratamo herää sietämättömään kipuun suljetussa terästankissa. Ulospääsyä ei näytä olevan, ranteiden ympärillä on käsiraudat ja seinältä löytyy lappu jossa hapen ilmoitetaan pian loppuvan.

Kirja käsittelee tapahtumia ennen Ratamon ahdistavaa vankeutta. Mukana kuvioissa on laittomia maahanmuuttajia ja ihmiskauppaa. Välillä kaivetaan myös luurankoja Ratamon menneisyydestä ja selvitellään Supon sisäisiä ristiriitoja.

Kirjan pääjuoni on kuitenkin Euroopan finanssikriisi. Siinä Soinivaara maalailee mielikuvituksellisen - joskin jossain määrin epäuskottavan - juonen joka on kuin EU-kriittisen puolueen populistisesta vaaliohjemasta. Syyt Euromaiden ongelmiin eivät olekaan sitä, mitä virallisesti kerrotaan, vaan taustalla on häikäilemätöntä valtapeliä.  

Soininvaara kirjoittaa helppolukuista ja hyvin etenevää tekstiä. Juonessa pysyy hyvin mukana, etenkin jos lunttaa henkilöitä kirjan alusta löytyvästä henkilöluettelosta. Välillä kirjailija sortuu halpoihin ratkaisuihin. Kohtaus jossa henkilö ammutaan juuri sopivasti kesken "kerron nyt, että syyllinen on..." lausetta on vaan niin kliseinen, että se ei tämmöisessä realismia hakevassa jännärissä toimi.

Soininvaara käyttää myös paljon historiallisia faktoja tietoiskumaisesti uusien paikkojen esittelyjen yhteydessä. Itseäni nämä vähän ärsyttivät, niistä tuli wikipedia-fiilis ja ne eivät oikein sopineet kirjan tunnelmaan.

Kuvaavaa Soininvaaran kirjoille on, että vasta kirjan puolivälissä tajusin, että lukemani kirja ei olekaan jatkoa viimeksi lukemalleni Soinivaaran kirjalle (Valkoinen Kääpiö, Kara-sarjaa). Nämä kaksi sarjaa eivät siis paljon eroa toisistaan, eivätkä kirjat muutenkaan toisistaan.

Takuuvarmaa viihdettä Teräsarkku kuitenkin on ja luin sen nopeassa tahdissa. Ratamoon oli saatu mukavaa karheutta ja särmää mukaan ja juoni oli tarpeeksi omaperäinen.

* *

maanantai 6. huhtikuuta 2015

Steven Strogatz: Ihana X: Matematiikan lumoa nollasta äärettömään (Art House)

Minulle iski lopputalvesta jonkinsortin kirja-allergia. Aloin ensin lukea Michael Connellyn uusinta (Musta laatikko), mutta jätin sen kesken noin sadan sivun jälkeen. Kirja tuntui tylsältä ja hitaasti etenevältä. Sitten vaihdoin sci-fin pariin ja aloitin Siilon jatko-osaa Siirrosta. Sitä jaksoin noin parinkymmenen sivun verran. Ei vain iskenyt. Päätin pelata varman päälle ja nappasin vaimon yöpöydältä Finlandia-voittajan, Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät.  Kirja vaikutti mielenkiintoiselta, mutta jokin tökki silti ja jätin senkin kesken (uskoen että palaan sen pariin vielä).

Päätin lääkitä alkanutta allergiaani rankalla genrenvaihdolla ja poimin kirjaston matematiikka-hyllystä Ihana X kirjan. Matemaatikan hyllylle eksyin lähinnä sen takia, että olen viime aikoina yrittänyt palauttaa vanhoja taitoja mieleeni kun olen auttanut poikaani lukion matematiikassa.

Ihana X käy läpi matematiikan osa-alueita käsitellen muun muassa lukujen historiaa, yhtälön ratkaisua, geometriaa, derivointia ja äärettömyyden käsitettä. Kaikilla alueilla ajatuksena on kertoa mitä jonkin kaavan tai menetelmän "takaa" löytyy ja samalla tarjota lukijalle ahaa-elämyksiä. Esipuheessa Strogatz mielestäni hyvin tiivistää kirjan idean.

Kirja on opastettu kiertokäynti matematiikan alkeisiin esikoulutasolta lukioon asti, ja se on tarkoitettu kaikille, jotka haluavat antaa matematiikalle toisen mahdollisuuden - mutta tällä kertaa aikuisen näkökulmasta.  
Itselleni kirja tarjosi useamman ahaa-elämyksen ja palautti hyvin mieleen kouluaikojen matematiikan taitoja. Derivaatan idea aukesi pitkän tauon jälkeen helposti ja numeroiden historia oli mielenkiintoista luettavaa. Päällimmäisenä mieleeni jäi ympyrän pinta-alan laskukaavan (pii kertaa säde toiseen) elegantti geometrinen todistus. Sen avulla tajusin, miksi laskukaava on tuo ja miten se aikanaan on keksitty sen sijaan, että vain opettelen kaavan ulkoa (kuten olen tähän asti tehnyt).

Kirja on osin kasattu Times-lehdessä julkaistuista artikkeleista ja toimitettu vuonna 2012. Esimerkit ovat siis ajankohtaisia ja kirjan kieli nykyaikaista, vaikka itse sisältö pääsääntöisesti on asiaa, joka on ollut tiedossa jo vuosisatoja.

Positiivinen yllätys kirjassa oli se, että  Strogatz ei sorru aliarvioimaan lukijaansa. Kirjan tarjoamat älylliset haasteet etenkin kirjan loppupuolella vaativat ainakin itseltäni kovaa keskittymistä vaikka olen matematiikkaa korkeakoulutasollakin aikanaan opiskellut. Kirjan alkupuoli sen sijaan olisi mielestäni mainiota luettavaa vaikkapa lukiolaiselle ja voisi parhaimmillaan saada tylsän matikan tuntumaan astetta mielenkiintoisemmalta.


Tähtien lukumäärä: