Vuoden aikana luettuja

Edellisestä blogikirjoituksesta on lähes vuosi. Tuona aikana aikaa on kulunut paljon oman kirjani parissa, mutta jonkin verran olen lukenutkin. Poimin tähän osan vuoden aikana lukemistani kirjoista ja kirjoitin niistä mini-arviot.

Antti Tuomainen: Palm Beach Finland

Tuomaisen viljelemä musta huumori on tässä kirjassa aikaisempia teoksia kepeämpää. Kirjassa maalattu kuva korkealle kurottavasta lomakylästä on herkullinen ja suloisen kömpelö pahiskaksikko pisti nauramaan useassa kohdassa ääneen. Kuitenkin kirjassa on kevyen välikirjan makua, se on viihdyttävää lukemista mutta ei aivan lunastanut jokaiselle Tuomaisen kirjalle (ehkä liiankin korkealle) asettamiani ennakko-odotuksia.

* * *

Ernest Cline: Armada

Ready Player One oli koukuttava ja ajatuksia herättävä kirja, vaikkei kirjallisilla ansiolla loistanutkaan. Innolla siis poimin kirjastosta Clinen toisen suomennetun kirjan, Armadan, mukaani. Mutta pöh - melkoista huttua oli tämä minun mielestäni. Juonessa ei ollut syvyyttä, seikkailu ei imaissut mukaansa, Clinen kuvailema pelaamisen tuolla puolen oleva salainen maailma tuntui kovin ohuelta. Poikamainen innostus oli kuitenkin tallessa ja etenkin kirjan alkupuoli oli viihdyttävää luettavaa.

* *

Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään

Mies, joka elää lähes ikuisesti, mutta ei voi kertoa siitä kenellekään. Siinä virkistävän erilainen lähtökohta tarinalle. Kirja tökki vähän alussa, mutta tempaisi pian mukaansa päähenkilön haasteelliseen maailmaan. Historian eri vaiheet tulivat elävästi esille. Mukavasti mieltä kutkuttava kirja, vahva suositus!

* * * *

Dan Brown: Alku

Siis miksi minä taas Browniin sorruin, vaikka monta kertaa olen vannonut hänen kirjojensa lukemisen lopettavani. Alku ei tuo mitään uutta Brownin kirjasarjaan. Lukiessa oli enimmäkseen tylsää. Mutta pakko oli lukea loppuun, että sai vastauksen kirjailijan alussa heittämään cliffhanger-kysymykseen.

* 

Antti Tuomainen: Pikku Siperia

Nyt ollaan taas - Palm Beachin jälkeen - Tuomaisen ihanan tutussa ja  mustassa Nordic Noir -tyyliin kuvatussa maailmassa. Eristyksissä oleva pikkukylä, paukkuva pakkanen, kuiva huumori, nopeasti eskaloituvat tilanteet: tässä mainiot rakennuspalikat koukuttavalle tarinalle, jonka juonenkäänteet ovat melkein - mutta ei ihan - liian absurdeja.

* * * *

Mikko-Pekka Heikkinen: Betoniporsas

Heikkisellä on oma tunnistettava tyylinsä. Tykkään siitä kovasti, mutta kieltämättä vähän alkaa tulla toiston makua kun samalla tyylillä kirjoitettuja saman aihepiirin ympärillä pyöriviä kirjoja on jo useita. Taas on kyse maaseudun ja kaupungin kulttuurien yhteentörmäyksestä. Henkilöt ovat mukavan kärjistettyjä, tapahtumat epäuskottavan ja "voisihan noin oikeastikin käydä" rajamailla ja karikatyyriset hipsterit ihan parasta. Analogiat Suomessa vellovaan maahanmuuttokeskusteluun ovat välillä vähän turhankin alleviivattuja. Luinko nopeasti loppuun? Kyllä! Viihdyinkö? Kyllä! Jäiko kirja mieleen pitkäksi aikaa? Ei.

* * *

Tuire Malmstedt: Pimeä jää

Vuoden 2018 parhaaksi esikoisdekkariksi valittu Pime jää on jännittävä ja mukaansatempaava kirja. Päähenkilö Isa Karoksessa on mukavasti särmää. Juonessa on uhrilammasmaista väristystä. Takaumat 1800-luvun Alaskaan ja sota-ajan Suomeen toimivat tosi hyvin. Ainoa pettymys oli edeltäviin tapahtumiin nähden vaisuhko loppuratkaisu. Ilman muuta lukusuositus tälle!

* * * 

Arttu Tuominen: Verivelka

Arttu on ansaitusti noussut suomalaisten jännityskirjailijoiden kärkipäähän. Labyrintti-sarja oli todella hyvä, Verivelka ei jää ainakaan yhtään huonommaksi. Tykkään siitä, kuinka Tuominen pystyy aina tuomaan jotain uutta kirjoihinsa, näennäisen samankaltaisesta perusasetelmasta huolimatta. Tällä kertaa tuo uusi juttu on poikien lapsuusajan tapahtumat. En varmaan ole ainoa, jolle tuli näistä takaumista mieleen Stephen Kingin kirjaan pohjautuva Stand by me -elokuva. Verivelka on kaikista vuoden aikana lukemistani kirjoista se, jonka pariin oli kovin kiire palata heti kun vain oli hetki aikaa jatkaa lukemista.

* * * *

Ken Follett: Tulipatsas

Tulipatsas on kolmas osa Kingsbridge -trilogiaan. Sarjan kahta ensimmäistä osaa rakastin. Tulipatsaan aloitin jo 2017, mutta silloin se jäi kesken. Nyt yritin uudelleen ja tällä kertaa 1500-luvun Eurooppa tempaisi täysillä mukaansa. Onhan tässä vähän sellaista "historian tunnit kohtaavat kauniit ja rohkeat" makua, mutta ei se juuri ärsytä, kun Follett kirjoittaa äärimmäisen sujuvasti ja kirjaa on helppo lukea. 832 sivua meni nopeasti, välillä pysähdyin googlettamaan lisää detskuja historiallisiin tapahtumiin perustuen. Remember, remember, the fifth of November...

* * * *

Risto Siilasmaa: Paranoidi optimisti

Menin Nokialle matkapuhelinten tuotekehitykseen kesäharjoittelijaksi 1994 ja jäin firmaan kuudentoista vuoden ajaksi. Tältä taustalta oli erittäin mielenkiintoista kurkistaa johtoryhmän ja hallituksen kabinetteihin tämän kirjan myötä. Siilasmaa kirjoittaa helppolukuista, sujuvasti etenevää tekstiä, joka pitää otteessaan. Pikkuisen häiritsi kirjan tasapainoilu tapahtumakuvausten ja johtamisoppien välillä. Monessa kohtaa piti myös muistuttaa itseään, että kirja kertoo tarinansa (vain) yhdestä näkökulmasta ja tietty lähdekritiikki lienee paikallaan. Yhtä kaikki vahvasti lukemisen arvoinen ja mielenkiintoinen kirja.

* * *

Hans Rosling: Faktojen maailma

Faktojen maailma on patsastallut jo pitkään kirjakauppojen TOP-10 tietokirjojen hyllyissä, mistä se on ollut jo kaukaa helppo erottaa koko kannen peittävien kirkkaanoranssien kirjainten ansiosta. Tykkään kannesta! Faktojen maailman on ilman muuta kirja, joka jokaisen  olisi hyvä lukea. Kirjan esittelemät faktat ovat pysäyttäviä, mutta omasta mielestäni sen tärkeys on kuitenkin lähdekritiikin tärkeyden esille tuomisessa. Omaa lukukokemusta vähän laimensi se, että olin niin monesta eri lähteestä ehtinyt lukea kirjan parhaita paloja ja kirja ei näin ollen juurikaan enää yllättänyt missään kohdassa.

* * * *


Carlo Rovelli: Ajan luonne

Ihana ja raivostuttava kirja, joka varmasti vaatisi useamman lukukerran jotta sen asiat saisi kunnolla sisäistettyä. Lukiessa aivot vääntyvät solmuun ja sopiva annosa on vain muutama sivu kerrallaan. Aikaa ei ole, on vain tapahtumia. Kun tapahtumat lakkaavat, lakkaa myös aika. Kaikilla aika kulkee eri vauhtia. On mahdotonta sanoa, että jotain tapahtuu yhtäaikaisesti. Aika ei ole jatkuvaa, vaan koostuu lyhyistä pätkistä. Siinäpä sitä vähäksi aikaa sulateltavaa.

* * *

Talvella luettuja

Blogia en ole viime kuukausina jaksanut kirjoittaa, mutta jonkin verran kirjoja olen kyllä lukenut. Aikanaan lupasin itselleni etten aloita uutta kirjaa ennenkuin olen blogannut edellisestä. Nyt olen omista säännöistäni lipsunut, mutta aina on vähän mieltä kaihertanut kun on arvio jäänyt kirjoittamatta.

Päätinkin nyt kasata rästissä olevat arviot tähän yhteen postaukseen. Jokaisesta kirjasta on viiden pointin pika-arvio ja juonen avaamiset jätin kokonaan pois.

Kun arviointeja tähän kasasin niin huomasin yhden tylsän seikan. Kaikki lukemani kirjat olivat kirjailijoilta, joilta olen laskujeni mukaan lukenut paria poikkeusta lukuun ottamatta kaikki heiltä ilmestyneet (ja suomennetut) kirjat. Lisäksi kaikki kirjat ovat joko suomalaisen tai ruotsalaisen kirjailijan kirjoittamia. Pientä kaavoihin kangistumista on siis havaittavissa, täytynee ottaa asiaksi lukea välillä jotain ihan uutta.

Mikko-Pekka Heikkinen: Poromafia (Johnny Kniga)

• Kummisetä kohtaa poronhoidon paikoitellen herkullisella tavalla.
• Moottorikelkkajengi Ahma SC:n presidentin salaisen aseen arvuuttelu toi hyvää jännitettä.  
• Huumori ei ollut niin vaivatonta ja iskevää kuin Jääräpäässä vaikka mainio avausluku muuta lupasi.
• Vähän meinasi loppupuolella lukuväsymys iskeä kun tarina junnasi välillä omaan makuuni liikaa paikallaan.
• Heikkisen kirjoitustyyli on ihanan tunnistettava ja valtavirrasta erottuva.

Risto Isomäki: Haudattu uhka (Tammi)

• Tämä on Isomäen selvästi toimintapainoitteisin kirja tähän mennessä, välillä jopa luonnonsuojeluviesti tallataan rymistelyn jalkoihin.
• Merelle sijoittuvat kohtaukset olivat taas kerran intensiivisiä.
• Lopun teurastus - jota kovasti yritetään oikeuttaa - oli tympeä ja Lauri Nurmi Jack Bauerina korni.
• Alku tempaisi mukaansa ja vakavan terrori-iskun kohteeksi joutunut Suomi oli pelottavan realistisen oloinen.
• Pidän aikaisemmista Isomäen kirjoista selvästi enemmän.

Lars Kepler: Vainooja (Tammi)

• Vainooja on liukuhihnalta tuotetun oloinen, mutta tiukasti otteessaan pitävä jännäri.
• Jotenkin nämä "sarjamurhaaja murhaa tosi - siis tosi tosi - raa'asti ja jättää jostain ihmeen syystä tahallaan arvoituksellisia vinkkejä poliisille" on niin nähty.
• Joona Linna oli heikkouksineen kirjan parasta antia.
• Loppuratkaisu oli tarpeeksi yllätyksellinen jotta kirja kannattaa lukea oppuun asti.
• YouTube kikkailu oli loppujen lopuksi aika päälleliimatun oloinen eikä tuonut mitään uutta genreen. 

Henning Mankell: Ruotsalaiset saappaat (Otava)

• Vaikka tämä on jatkoa Italialaisille kengille, väitän, että Mankellin kirja Syvyys on lähimpänä tätä tunnelmaltaan.
• Mankell on mestari kirjoittamaan koukuttavasti vähistä aineksista, pieni on suurta.
• Maailma saaressa asuvan ja vanhuutta elävän ja pelkäävän miehen näkövinkkelistä oli yhtäaikaa kaunis, kiinnostava ja surullinen.
• Tyttären huumeongelmat ja saaren tulipalot toivat juuri sopivasti särmää tarinaan.
• Jälkimaku tarinasta on viipyilevä, hymyilevän surumielinen.

Håkan Nesser: Carmine Streetin sokeat (Tammi)

• Vaikka kirjan punaisena lankana on lapsen katoaminen, luin sitä kuitenkin parisuhteen kasvutarinana´.
• Samoin kuin Mankellin kirjassa - pieni on kaunista. Tapahtumista ei tehdä liian isoja, toimintaa on vain juuri sen verran kuin tarvitaan.
• Lukemisen aikana teki mieli muuttaa New Yorkiin.
• Takaumien käyttäminen toimi hyvin.
• Mukava kirja, vähän enemmän särmää olisi nostanut tämän Nesserin parhaiden joukkoon.

Tero Somppi: Raivo (Myllylahti)

• Hyvä omaperäinen aihe, kumma ettei liikenneraivosta ole tehty enempää kirjoja.
• Somppi kirjoittaa taas sujuvasti etenevää tekstiä, jota on kiva lukea.
• Juoni oli loppujen lopuksi jotenkin pliisu ja yllätyksetön, varmaan senkin takia että syyllinen ei oikein herättänyt tunteita.
• Päähenkilö rikospoliisi Ari Mannerin yksityiselämä oli hyvin kuvattua ja kiinnosti paikoin itse rikostarinaa enemmän.
• Särkyvää pysyy edelleen mielestäni Sompin parhaana kirjana, mutta kyllä Raivokin piti otteessaan mukavasti loppuun asti.

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli (Like)

• Odotukset olivat pilvissä tämän kirjan suhteen - sekä lukemani arviointien että Tuomaisen edellisten kirjojen pohjalta.
• Kuivaa, mustaa ja myrkyllistä huumoria on ripoteltu tarinaan mausteeksi juuri sopivasti.
• Tuomainen kirjoittaa taas todella sujuvaa, lyhytlauseista ja kaunista tekstiä.
• Kuviot oli pikkuisen pienet ja ehkä sen takia välillä tuntui, että pyöritään saman asian ympärillä pitkään. Siitä huolimatta Mies joka kuoli tarjosi erinomaisen lukuelämyksen ja kirjaa pysyi käsissä tiukasti viimeiseen lauseeseen asti.
• Purppuranpunaiset sivujen reunat tekivät säväyksen samoin kuin talven aikan luetuista kirjoista selvästi tyylikkäin kansi.

Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää (Johnny Kniga)

Jääräpää kertoo ensisijaisesti kunnallispolitiikasta, matkailunedistämisestä, vaatteiden valmistuksesta ja perheväkivallasta. Eihän tämä näin lueteltuna kuulosta kovin kiinnostavalta eikä ainakaan hauskalta. Mutta Jääräpää on koukuttavan mielenkiintoinen ja nauruhermoja mukavasti kutitteleva kirja.

Kirjan juju on vanhan saamelaisen elämäntavan törmääminen pääkaupunkiseudun Latte ja iPad kulttuuriin. Näiden kahden eri maailman törmäyksistä eri tasoilla Heikkinen saa yllättävän paljon irti - sekä huumoria että vakavampaa pohdiskelua.

Tarinassa on neljä varsinaista päähenkilöä. Asla on saamelainen, joka on vaihtanut poronhoidon design-vaatteiden tekemiseen. Katja on hänen vaimonsa, pääkaupunkiseudulta syvään Lappiin muuttanut Muonion kunnanjohtaja. Suuressa roolissa ovat myös Aslan vanhemmat. Piera on tarinan suurin jääräpää, kaikkia uudistuksia viimeiseen asti vastustava vanha poromies. Mimmi on Pieran vaimo, Aslan äiti ja kunnan ainoa poliisi.

Kehikkoa tarinalle tuo Katjan ajama Muonion ja Enontekiön kuntaliitos, mutta varsinainen juonikirja Jääräpää ei ole. Ennemminkin se on kuvaus erilaisista ihmisistä Lapin kaamoksessa, keskellä monenlaista muutosta.

Itse koin kirjan ennen kaikkea Aslan kasvutarinana, hänen kamppailunaan kuivalihaa puukolla veistävän isän ja tuoreita mangoja kaipaavan vaimon välissä.  

Heikkisen persoonallinen kirjoitustyyli sopii tähän tarinaan kuin korianteri-poroburgeri muoniolaiselle huoltoasemalle. Huumori ei ole alleviivattua, vaan mukavasti kimppuun hiipivää sorttia. Monelle jutulle hihittelin vielä seuraavan päivänäkin.Yhtenä kohokohtana jäi mieleen Aslan lyhyt kommentti pariterapiassa sen jälkeen kun hänet oli vihdoin saatu ääneen pohtimaan omia tunnetilojaan.

"Mie sanoisin, että primaaritunnetila on se, kun vituttaa, ja sekundaarinen se, kun ei"

Heikkinen viljelee kerronnassaan paljon tuotemerkkejä ja populaarikulttuuriviittauksia. Mietin kirjan alkupuolella, että missähän vaiheessa ne alkavat ärsyttää, mutta loppujen lopuksi ne tuntuivat olennaiselta osalta kirjaa.

Tuotemerkit toivat tarinan ikään kuin todemmaksi ja lähemmäksi. Kuin varkain huomasin olevani ylpeä omasta Ice Breaker juoksupaidastani, etsiväni YouTubesta Alice in Chainsin Roosteria ja sovittavani Canada Goosen parkaa ylleni paikallisessa urheiluliikkeessä.

Tarinan toi lähelle myös sen tuttuus. Lähes jokatalvisella Lapin reissulla useat Heikkisen kuvailemat asiat tulevat iholle. Long Hill Skin idean keksin jo monta talvea sitten kun lapset valittelivat ylämäkihiihdon raskautta. Koparavelliä maistaessani tunteet olivat varmaan hyvin lähellä kunnanjohtaja Katjan ajatuksia. Yksi konkreettinen herätys turisti-Lapin ja aidon-Lapin eroista tuli muutama vuosi sitten, kun tutun sukulaistyttö lupautui meille lastenhoitajaksi vuokramökille Levillä. Lastenlikka asui vartin ajomatkan päässä Levin keskustasta ja kyselin autossa häntä hakiessani että käytkö useinkin laskettelemassa, että on varmaan kausikortti ja uusi lumilauta ja kavereiden kanssa juotte kaakaota varmaankin viikoittain V'inkkarissa? Tyttö vastasi käyneensä muutama vuosi takaperin kerran laskemista kokeilemassa koulun liikuntatunnilla.  

Heikkinen on suuri elokuvien ystävä (ja myös ammattikriitikko) ja tämä näkyy sekä kerronnassa että kirjan yksityiskohdissa. Jääräpää itsessään tuntui saaneen vaikutteita niin Fargosta, Rooman Sheriffistä kuin Villistä Pohjolastakin - tai ainakin tunnelma näitä elokuvia ja tv-sarjoja paikoitellen omasta mielestäni muistutti.

Jääräpää toimii kokonaisuutena selvästi Heikkisen edellistä kirjaa paremmin. Rytmitys on kohdillaan ja kirja pitää otteessaan loppuun asti. Jotkut juonenkäänteet, kuten Pieran Iron Maiden seikkailut, olivat jo vähän turhan absurdeja omaan mieleeni, mutta kokonaisuutena Jääräpää on hämmentävän todentuntuinen tarina kaikesta kärjistämisestään huolimatta.

Jääräpää on hyvän mielen kirja, vaikka aiheet ovat osittan rankkoja. Perheväkivallan sijoittaminen suureen rooliin tämänkaltaiseen kirjaan tuntui isolta riskiltä, mutta Heikkinen onnistuu tasapainoilemaan huumorin, hyvän maun ja vakavan aiheen vakavasti ottamisen välillä hyvin.

Viihdyin kirjan parissa todella hyvin ja monet kirjan tapahtumat ja hahmot pysyvät varmasti mielessä pitkään.


* * * *

PS. Kirjan sisäkanteen on painettu takakantta laajempi juonitiivistelmä. Ainakin omassa kirjassani tuo teksti on nurinpäin. Onko kyseessä "kuksa nurin" kikkailu vai omistanko väärin painetun keräilyharvinaisuuden?

Neljä Kuningasta -kirjailijakiertue Oulussa

Neljä Kuningasta -kiertue on konseptina Suomessa jotain uutta ja käsittääkseni vastaavaa ei ole ennen tehty. Kustantamo (WSOY) on jalkauttanut neljä tunnettua kirjailijaansa kansan pariin. En tiedä onko kiertue ajoitettu kirjojen julkaisuajankohdan mukaan vai toisinpäin, mutta ihmeen sopivasti kaikilta kiertueen kirjailijalta on ihan äskettäin ilmestynyt uusi teos. Heikki Turusen Karjalan kuningas on jatko-osa hänen tunnetuimmalle kirjalleen Simpauttajalle (1973) ja julkaistiin lokakuussa. Tuomas Kyrön valtavaan suosioon noussut Mielensäpahoittaja sai jatko-osansa Ilosia aikoja heinäkuussa. Mikko-Pekka Heikkisen paljon julkisuutta saanut Jääräpää niin kuin myös Jari Tervon Revontulentie ilmestyivät kesän loppupuolella.

Olin seuraamassa kiertueen päätöstapahtumaa Oulussa teatteri Riossa. En oikein tiennyt etukäteen mitä tilaisuudelta odottaa. Yhdentoista ja puolen euron hintainen lippu antoi ymmärtää ettei kyseessä ole puhdas markkinointitapahtuma.

Tilaisuus alkoi kirjailijoiden välisellä vapaamuotoisella keskustelulla, jota juontaja Maria Veitola johdatteli aiheesta toiseen. Aiheet pyörivät paljolti kiertueen ympärillä. Kommentti siitä, että kiertueen virallisen valokuvan oli tarkoitus olla Reservoir Dogs tyyliä, mutta näyttääkin enemmän Dressmanilta, nauratti kovasti.

Alkukeskustelun jälkeen Veitola haastatteli jokaista kirjailijaa erikseen ja kysymykset käsittelivät enimmäkseen kirjailijan uusinta kirjaa. Haastattelut olivat rennon mielenkiintoisa, eikä ainakaan Oulussa tullut fiilistä, että samoja kysymyksiä olisi jo jankattu monta kertaa edellisissä esiintymisissä. Etenkin Turusen tunteenpalo EU:n ja sosiaalisen median haitallisuudesta oli selvästi ei-käsikirjoitettua. Haastattelujen aikana videotykillä pyöritetyt kuvat olivat vähän hutaistun oloisesti kasattuja eivätkä tuoneet juurikaan lisäarvoa.

Seuraavaksi vuorossa oli "Vain elämää" -osio - kirjailijat lukivat otteita toistensa kirjoista sen jälkeen kun kirjan kirjoittaja oli ensin johdattanut kyseisen lukunäytteen kontekstiin. Kyrölle ja Heikkiselle pisteet tästä osiosta "määkin itken" heittäytymisestä.

Iltapäivän päätti kvartettina esitetty sekalaulu, jossa kuultiin muun muassa Yesterdayta ja Nälkämaan laulua. Mutta ei siitä sen enempää.

Tilaisuuden lopuksi oli vielä mahdollisuus ostaa kirjoja, jututtaa kirjailijoita ja kerätä nimikirjoituksia. Ruuhkaa ei Riossa ollut ja kirjailijoita pääsi tapaamaan lähes ilman jonottamista.

Olin positiivisesti yllättynyt tilaisuuden annista. Nauroin iltapäivän aikana enemmän kuin Riossa stand-up koomikoita katsoessani olen nauranut. Tunnelma oli mukavan rento ja kirjailijoiden huumori mainion itseironista. Stand-up:sta tilaisuuden erotti muun muassa se, että yleisöä ei esityksen aikana juurikaan aktivoitu mukaan. Ja hyvä niin.

Erikoismaininnan saa Tervon hypnoottinen ääni, jota oli livenä hienoa kuunnella. Mikko-Pekka Heikkinen kuvailikin Tervon ääntä tasaiseksi, päälle vyöryväksi äänimatoksi ja Tuomas Kyrö vertasi sitä merisäähän. Olen samaa mieltä.

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta (Johnny Kniga)

Terveiset Kutturasta on Mikko-Pekka Heikkisen ensimmäinen romaani. Aikaisemmin häneltä on ilmestynyt novellikokoelma Nuorgamin Alko. Novellit olivat hyvin kirjoitettuja ja mukavan omalaatuisia yhdistelmiä perinteistä suomalaista (veijari)tarinankerrontaa ja nyky-yhteiskunnan ilmiöitä. Innokkaana aloin siis lukemaan tätä kirjaa, enkä pettynyt.

Terveiset Kutturasta kertoo Suomesta, jossa etelän - etenkin pääkaupunkiseudun - ja pohjoisen väliset erimielisyydet ovat kärjistyneet tilanteeseen jossa pohjoinen on julistautunut itsenäiseksi valtioksi ja Suomi on ajautunut sisällissotaan. Heikkisen sanoin "lappilaisten kuksa on mennyt nurin" etelän kunta- ja maaltamuuttopolitiikan takia.Lähtökohtana tämä tilanne tarjoaa herkullinen asetelman tutkailla yhteiskuntamme kipupisteitä. Heikkinen tekee tämän tarkastelun yhdistellen artopaasilinnamaista tarinankerrontaa, kolumnimaista asioiden pohdintaa ja "heikkismäistä" yllättävää asioiden yhdistelyä. Tuolla heikkismäisellä yhdistelyllä tarkoitan kirjailijan tuoretta ja mielenkiintoista tapaa yhdistää vanhoja suomalaisia tapoja nykymaailman trendeihin. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa mainio hahmo Toni Morottaja, lappilainen gangstaräppiä fanittava pohjoisen joukoissa taisteleva moottorikelkkasoturi.

Morottajan lisäksi kirjassa on useita herkullisesti rakennetuja henkilöitä ja esimerkiksi etelän youtube-iPod-skeittikengät nuorisosta muodostetun joukko-osaston kuvaus on stereotyyppisyydessäänkin hykerryttävää luettavaa. Harvoin kirjoja lukiessa nauran ääneen, nyt "Lindex. Tai sotaoikeus"-repliikki hihitytti vielä seuraavana päivänäkin. Useat henkilöt ovat niin vahvan persoonallisia että normaalihkot henkilöt, kuten toimittaja Aino Riski, jäävät vähän laimeiksi.

Terveiset Kutturasta ei ole kuitenkaan missään tapauksessa pelkkä humoristinen kuvaus Suomen toisesta sisällissodasta. Heikkinen pohdiskelee tarinan lomassa nyky-yhteiskunnan haasteita kuntauudistuksesta maahanmuuttajiin ja onnistuu tasapainoilemaan hyvin vakavien ja humorististen osioiden välillä.

Heikkinen on Suomussalmelta kotoisin oleva helsinkiläinen Helsingin Sanomien toimittaja. Tämä tausta antaa hänelle hyvän pohjan tarkastella tapahtumia sekä pohjoisen että etelän näkövinkkelistä. Myöskään se, että yksi päähenkilöistä on toimittaja ei varmaankaan ole sattumaa. Kannattaa kirjoittaa siitä mistä tietää. Kirjassa käytetään tehokeinona sanomalehtiuutisia tapahtumista ja myös tämä toimii hyvin ja tuo tarinaan aitouden tunnetta.

Terveiset Kutturasta on virkistävän omalaatuinen kirja, hyvin kirjoitettu ja huolella toimitettu. Kirjaa oli mukava lukea, mutta erityisen koukuttava se ei kuitenkaan ollut. Tapahtumat jäivät omaan makuuni välillä junnaamaan paikallaan vähän liian kauan kun jonkilaista "syvällisempää" pohdiskelua oli lähes joka välissä. Tarinassa on erinomaiset novellin ainekset, romaanin mittaisena olisi kaivannut pikkuisen lisää esimerkiksi jännitettä tai juonenkäänteitä. Mutta näistä puutteista huolimatta Terveiset Kutturasta on erinomainen 2010-luvun Suomen veijaritarina jossa virkistävällä tavalla yhdistellään huumoria vakaviin asioihin.

* * *