Lee Child: Korkein panoksin (Karisto)

Note to myself: Älä enää lue näitä Jack Reacher kirjoja, nämä on jo niin nähty.

Tällä kertaa pelätään maailman johtajia uhkaavaa tarkka-ampujaa. Reacher hälytetään apuun, koska hän on aikanaan passittanut vankilaan yhden pääepäillyistä. Alkaa ajojahti jossa Reacher yhdessä nuoren naispuolisen parinsa Nicen kanssa yrittää löytää ampujat ennenkuin nämä iskevät.

Piristävä poikkeus tässä kirjassa on se, että suuri osa tapahtumista sijoittuu Eurooppaan eikä Yhdysvaltoihin kuten tyypillisesti Childin kirjoissa. Uusista maisemista huolimatta kirja on jotenkin raskassoutuisen oloinen, Childille tyypillinen tikittävä jännitys puuttuu. Jännitteitä ei synny Childin ja Nicen välille, ei Eurooppa-USA välille eikä oikein kunnolla hyvikset-pahikset välillekään.

Mielenkiintoisinta kirjassa  oli Lontoon Minicab-autovuokraamotoiminta, josta en ollut ennen kuullut. Sen sijaan jamesbondkultahammas-tyylin pääpahis jättitaloineen herätti lähinnä hilpeyttä.

En tiedä olenko jo niin kyllästynyt tähän sarjaan, että kirja sen takia tuntui niin vaisulta. Kyllähän tarina eteni taas ihan sujuvasti eteenpäin ja kirjan loppu tuli vastaan kohtuullisen nopeasti. Mutta silti - mun Reacherit taisi kyllä nyt olla tässä.

* *

Michael Connelly: Palava huone (Gummerus)

Connellyn kirjat olivat vielä joitain vuosia sitten ehdottomia suosikkidekkareitani. Viimeiset Connellyn kirjat ovat kuitenkin olleet minulle pettymyksiä, eikä tämä uusinkaan omaan makuuni enää iskenyt.

Palavan huoneen pääosassa on Connellyn suosituin hahmo, eläkeiän kynnyksellä oleva rikosetsivä Harry Bosch. Hän selvittää ampumistapausta, jonka uhri kuolee kymmenen  vuotta laukausten jälkeen. Tapauksen tutkinta vie Boschin Kalifornian politiikan pimeälle puolelle, missä tutkintaa ei katsota hyvällä.

Uutena henkilönä Connelly esittelee Lucy Soton, nuoren tulokkaan, joka määrätään Boschin pariksi. Soton kautta tutkintapöydälle päätyy myös 20 vuotta sitten useamman lapsen hengen vaatinut tulipalo.

Connelly kirjoittaa hyvin ja sujuvasti. Kirjan rakenne ja juonenkäänteet ovat kuin oppikirjasta, tarkkaan mietittyjä ja loogisia. Palavasta huoneesta puuttuu kuitenkin särmä, tuntuu kuin kaikki terävät kulmat olisi hiottu pehmeiksi ettei kirja tai sen henkilöt varmasti ärsytä tai loukkaa ketään ja että kirja varmasti sopii mahdollisimman laajalle lukijakunnalle. Esimerkiksi Boschin ja Soton yhteistyöstä olisi voinut saada paljon enemmän irti, nyt lähes-eläkeläisen ja tulokkaan suhde on ärsyttävän kliininen ja virallinen. Tämä särmien hiominen tekee kirjasta yksinkertaisesti tylsän. Loppua kohti jännitys rakentui hieman intensiivisemmin ja luin tarinan kuitenkin loppuun asti vaikka jatkuvasti meinasi lukuväsymys iskeä.

Mielestäni fiktiiviset kirjat voidaan - hieman mustavalkoisesti - jakaa kahteen ryhmään. Osassa kirjoista lukija on "kirjan sisällä", osassa kirjoista lukija taas on "kirjan ulkona" ja tarkastelee tapahtumia ulkopuolelta. Palavassa huoneessa jäin kauas ulkopuolelle, kirja ei imaissut sisäänäsä missään vaiheessa.


* *

Joakim Zander: Uimari (Tammi)

"Romaani joka pistää koko trillerikentän uusiksi." Kun takakannessa on tällainen lainaus kriitikolta ja blogeistakin olin kirjasta hyvän vaikutelman saanut, niin pakkohan Uimari oli kirjaston hyllystä poimia mukaan.

Uimari on USA:lainen "konsultti", henkilö joka lähetetään - vähän jasonbourne tyyliin - hoitamaan USA:n terrorisminvastaisia tekoja silloin, kun teot eivät kestä päivänvaloa.

Kirja kertoo Uimarin tarinaa 1980-luvulta alkaen samalla kun pääjuoni etenee vuodessa 2013. Ruotsalainen tutkija pääsee perille näistä "konsulttien" hämärähommista. Mukaan sekaantuu myös europarlamentissa toimiva avustaja ja rahaa sekä menestystä jahtaava lobbaaja.

Uimari on jännitysromaani (kuten kansikin jostain syystä alleviivaa), jossa on paljon toiminnallisia elementtejä. Paljon pyöritään EU:n valtapeleissä ja etenkin sen kulisseissa. Jokainen on vuorollaan hengenvaarassa ja salaperäisen Uimarin roolia nykyajan tapahtumiin valotetaan luku luvulta enemmän. Kirjasta tuli mieleeni monet Ilkka Remeksen kirjat - kansainvälinen poliittinen valtapeli, terrorismi ja yksittäisten henkilöiden suorittama salaliittojen paljastaminen ovat tuttu yhdistelmä.

Kirja alkoi lupaavasti ja alussa ajattelinkin, että kyseessä voi todellakin olla takakannen lupaama trilleritapaus. Aika pian kirja kuitenkin lässähti normaaliksi toimintajännäriksi, jollaisia on tullut luettua jo ihan tarpeeksi monta kappaletta. Itse Uimarin persoona ja elämäntarina oli kirjan parasta antia, mutta sekin jäi etenkin kirjan lopulla turhan rymistelyn ja toiminnallisen kikkailun alle. 

Viihdyttävää lukemista? Kyllä. Pistää koko trillerikentän uusiksi? No ei tod. 

Palaan siis vielä takakannen tekstiin. "Romaani joka pistää koko trillerikentän uusiksi." Lähde tälle lauseelle  on http://culturmag.de/rubriken/buecher/joakim-zander-der-schwimmer/82544. Vaikka tuossa arvostelussa kirjaa kehutaankin, niin en siitä takakannen tekstiä vastaavaa lainausta löytänyt. Joku paremmin Saksan kieltä osaava voinee kommentoida josko se siellä kuitenkin on.

Kirjoissahan on tapana takakanteen laittaa lainauksia kriitikoilta, nykyään yhä useammin myös blogisteilta. Uimarin tapauksessa tuo lainaus on saksalaiselta kulttuurisivustolta, joka käsittääkseni kerää artikkeleita free-lancereilta ja julkaisee ne netissä. Jonkinlaista kuluttuajansuojaa pohdin. Varmaan jokaisesta kirjasta löytyy hyvä tai jopa ylistävä arvio jostain. Onko kirjan ostajan kannalta eroa sillä. onko tuo arvio perinteikkäästä sanomalehdestä vai pari vuotta sitten perustetusta nettiportaalista? Ja onko sillä mitään väliä kun google löytää kuitenkin kaikki arviot?

* *

Sarah Lotz: Kolme (Karisto)

Samana päivänä putoaa neljä matkustajalentokonetta eri puolilla maapalloa. Kuin ihmeen kaupalla kolmesta koneesta löytyy yksi eloonjäänyt - ja he kaikki ovat pieniä lapsia. Koneiden putoaminen ja lasten ihmepelastuminen synnyttää valtavan mediakohun ja kasan salaliittoteorioita. Moni on myös varma, että ei kolmea ilman neljättä, ja mahdollista neljännestä onnettomuudesta selvinnyttä etsitään kuumeisesti.

Kirja on kirjoitettu dokumentin muotoon, itse asiassa Kolme sisältää toisen kirjan nimeltään Musta torstai, joka on kuvitteellisen toimittajan Elspeth Martinsin selvitys aiheesta "Kolmikko-ilmiö, tapahtumat ja taustat". Musta torstai koostuu muun muassa haastatteluista, chat-keskustelujen tallenteista, twitter-viesteistä ja nettilehtien kirjoituksista.

Tällä mukadoku-lähestymistavalla Lotz varmaankin pyrkii tekemään tarinasta mahdollisimman todentuntoisen ja tätä kautta pelottavankin. Yritys jää hieman puolitiehen. Kirjan objektiivisen toimittajamainen lähestymistapa on kliininen, tuntui kuin uutisia katsoisi tai nettilehtiä lukisi. Kolme ei pelota eikä henkilöihin samaistu, vaikka mielenkiinto pysyykin kohtuullisen hyvin yllä.

"Tämä tarina on tosi"-fiilistä yritetään vahvistaa myös nettisisällöllä (www.thethreebook.com), joka valitettavasti jää aika vaisuksi. Myöskin kirjan etuliepeessä mainostettu trailer on aika kotikutoisen oloinen. Itseäni jäi ihmetyttämään miksi kirjaan tarvitaan "kahdet kannet" - eikö kirja olisi suoraan voinut olla Musta torstai ilman paketointia Kolmen kansiin. Kirjassa suurehkossa roolissa oleva Aokigaharan metsä toimi realismielementtinä hyvin, etenkin kun  googletin sen ja luin metsästä kirjoitettua materiaalia.

Kolme on kohtuullisen pitkä kirja ja meinasin pariinkiin otteeseen jättää sen kesken. Jokin siinä piti kuitenkin otteessaan niin, että luin sen loppuun asti. Yksi syy voi olla samaan aikaan katsomani erinomainen Leftovers TV-sarja, jonka fiiliksessä on jotain samaa Kolmen kanssa.

Kirjassa oli tavallista enemmän kirjoitusvirheitä ja muutenkin se olisi mielestäni vaatinut enemmän viimeistelyä, esimerkiksi tiivistämisen muodossa. Mustat sivujen reunat olivat ihan kiva idea, vaikka niiden vinkkaamaa kauhua ei kirjassa juuri ollutkaan. Kokonaisuutena Kolmesta jäikin päällimmäisenä mieleen "ihan hyvä idea, mutta totetutus jäi vaisuksi" fiilis.

* *

Taavi Soininvaara: Teräsarkku (Otava)

Soininvaara kirjoittaa kahta eri sarjaa, toisessa päähenkilönä häärää YK:n hommissa oleva Leo Kara ja toisessa suojelupoliisin leivissä oleva Arto Ratamo. Teräsarkku on Ratamo sarjan yhdestoista osa ja toinen kirja Soinivaaran Ratamo-tauon, jolloin häneltä ilmestyi neljä Kara-kirjaa, jälkeen

Teräsarkku alkaa intensiivisesti. Ratamo herää sietämättömään kipuun suljetussa terästankissa. Ulospääsyä ei näytä olevan, ranteiden ympärillä on käsiraudat ja seinältä löytyy lappu jossa hapen ilmoitetaan pian loppuvan.

Kirja käsittelee tapahtumia ennen Ratamon ahdistavaa vankeutta. Mukana kuvioissa on laittomia maahanmuuttajia ja ihmiskauppaa. Välillä kaivetaan myös luurankoja Ratamon menneisyydestä ja selvitellään Supon sisäisiä ristiriitoja.

Kirjan pääjuoni on kuitenkin Euroopan finanssikriisi. Siinä Soinivaara maalailee mielikuvituksellisen - joskin jossain määrin epäuskottavan - juonen joka on kuin EU-kriittisen puolueen populistisesta vaaliohjemasta. Syyt Euromaiden ongelmiin eivät olekaan sitä, mitä virallisesti kerrotaan, vaan taustalla on häikäilemätöntä valtapeliä.  

Soininvaara kirjoittaa helppolukuista ja hyvin etenevää tekstiä. Juonessa pysyy hyvin mukana, etenkin jos lunttaa henkilöitä kirjan alusta löytyvästä henkilöluettelosta. Välillä kirjailija sortuu halpoihin ratkaisuihin. Kohtaus jossa henkilö ammutaan juuri sopivasti kesken "kerron nyt, että syyllinen on..." lausetta on vaan niin kliseinen, että se ei tämmöisessä realismia hakevassa jännärissä toimi.

Soininvaara käyttää myös paljon historiallisia faktoja tietoiskumaisesti uusien paikkojen esittelyjen yhteydessä. Itseäni nämä vähän ärsyttivät, niistä tuli wikipedia-fiilis ja ne eivät oikein sopineet kirjan tunnelmaan.

Kuvaavaa Soininvaaran kirjoille on, että vasta kirjan puolivälissä tajusin, että lukemani kirja ei olekaan jatkoa viimeksi lukemalleni Soinivaaran kirjalle (Valkoinen Kääpiö, Kara-sarjaa). Nämä kaksi sarjaa eivät siis paljon eroa toisistaan, eivätkä kirjat muutenkaan toisistaan.

Takuuvarmaa viihdettä Teräsarkku kuitenkin on ja luin sen nopeassa tahdissa. Ratamoon oli saatu mukavaa karheutta ja särmää mukaan ja juoni oli tarpeeksi omaperäinen.

* *

Erik Axl Sund: Varistyttö (Otava)

Varistyttö tuntuu jakavan paljon lukijoiden mielipiteitä. Osa kehuu sen maasta taivaisiin, osa pitää kirjaa laskelmoituna ja vastenmielisenä. Tämä lähtökohta tuntui kirjan lukemista aloittaessani herkulliselta - dekkari joka herättää näin voimakkaita reaktioita voisi hyvin olla voimakas lukuelämys, suuntaan tai toiseen.

Varistyttö on ensimmäinen osa trilogiasta, johon kuuluu myös osat Unissakulkija ja Varjojen huone. Se on alunperin kirjoitettu yhdeksi massiiviseksi teokseksi, joka on sitten kustantamon aloitteesta pilkottu kolmeen osaan. Trilogiaa on kirjoittanut kaksi ruotsalaista kirjailijaa, Jerker Eriksson ja Håkan Sundquist. Käsittääkseni he ovat kirjoittaneet kirjaa samaan tapaan kuin nimimerkin Lars Kepler takana oleve kirjoittajakaksikko, eli sikin-sokin, ilman selkeää tehtävien jakoa kirjailijoiden välillä.

Kirjan aihepiiri on rankka ja jo aloitusluku kertoo mitä tuleman pitää.  Tukholmasta löytyy lapsi toisensa perään kuolleena, pahoinpideltynä ja häpäistynä. Rikoskomisario Jeanette Kihlberg tutkii tapauksia ja tarinaa kerrotaan paljon myös psykologi Sofia Zetterlundin näkökulmasta. Oman osansa rikostutkimuksen sivussa saavat Jeanetten ja Sofian mieskuviot ja menneisyyden haamut.

Varistytössä on moni asia kohdallaan. Kirjan rakenne on toimiva, takaumia ja sivujuonia on sopivasti ja tarina pysyy kasassa koko ajan. Juoni paljastuu vähitellen ja sisältää yllätyksiä. Varistyttö on myös vähemmän laskelmoidun - ja enemmän aidon - tuntoinen kuin esimerkiksi Keplerin kirjat.

Sundin (tai siis Erikssonin ja Sundquistin) kirjoitustyyli on valtavirrasta poikkeava ja sisältää jonkin verran - mutta ei ärsyttävästi - tekstillistä kikkailua esimerkiksi rivinvaihdoilla ja puuttuvilla isoilla alkukirjaimilla. Kirjan on laadukkaasti suomentanut Kari Koski ja uskon että hän on hyvin onnistunut tuomaan Varistytön alkuperäisen tyylin suomenkieliseen versioon.

Moni on kauhistellut Varistytön karmaisevaa aihepiiriä ja täytyy myöntää, että se oli yksi syy miksi kirjan lukemista lykkäsin näin myöhään. Sund ei kuitenkaan onneksi sorru ottamaan sairaasta aiheestaan irti enemmän kuin on tarinan kannalta tarpeen. Herkemmille lukijoilla kyllä tämäkin voi olla liikaa.    

So far so good, sanoisi englantilainen tässä vaiheessa. Mutta, mutta - kaikesta edelläolevasta huolimatta en pitänyt Varistyttö kovinkaan hyvänä kirjana. Analyyttisesti tarkasteltuna kirjat ainekset ovat hyvät, mutta tunnepuolella se ei vaan minulle toiminut. Ei jännittänyt, ei pelottanut eikä päähenkilöihin syntynyt minkäänlaista kiinnostusta. Tarina ei minua imaissut mukaansa, vaan kirjan loppupuoli tuli jo luettua puolipakolla. Etenkin Jeannette jäi mielestäni kliinisen etäiseksi hahmoksi, mikä on harmi, koska esimerkiksi hänen parisuhteessaan olisi ollut aineksia paljon intensiivisempään tarinaan.

En ole koskaan erityisemmin tykännyt ihmisen mielisairauksiin perustuvista juonenkäänteistä, enkä tykännyt nytkään. Kirjan puolessa välissä tuleva yllätys oli sinällään hyvä ja looginenkin, mutta sai minussa silti aikaan "hoh, hoh ja voi ei"-reaktion.

Kirjan loppupuolella olin varma, että en trilogian seuraavia osia tule lukemaan. Sund lataa viimeisille sivuille melkoisen cliffhangerin eli voi olla että tartun seuraavaan osaan sittenkin.

* * 

Arnaldur Indridason: Talvikaupunki (Blue Moon)

Olen nyt muutaman kuukauden ajan lukenut Arnaldurin Erlendur-sarjaa läpi sen ilmestymisjärjestyksessä. Talvikaupunki on sarjan viides osa. Se on myös mielestäni sarjan tähän mennessä vaisuin kirja.

Talvikaupungin pääteemat käsittelevät maahanmuuttoa ja siihen liittyvää rasismia. Myös islantilaisella koululaitoksella on teoksessa näkyvä osa. Kirja alkaa kun lähiöstä löytyy kuoliaaksi puukotettu kymmenvuotias poika. Pojan juuret ovat Thaimaassa ja niinpä Erlendurin ja hänen tiiminsä tutkimuksissa rasistinen motiivi on heti yksi tutkintalinjoista.

Talvikaupunki on kirjana hyvin yksiulotteinen. Tarinaa ei juurikaan täydennettä takaumilla eikä sivujuonilla. Osansa tietenkin saa taas Erlendurin yksityiselämän kuvaus, mutta silläkään saralla ei tässä kirjassa kauheasti tapahdu. Kirjan tunnelma on kylmä, pimeä ja jotenkin väsynyt. Juonikaan ei jaksa yllättää.

Kirja kyllä välillä koukuttikin eikä sen kesken jättäminen käynyt mielessä, mutta ikävän vaisu kuva siitä jäi verrattuna aikaisempiin sarjan kirjoihin. Toivottavasti tämä oli vain tämän kirjan ongelma ja sarja jatkuu tämän jälkeen yhtä hyvänä kuin alkoikin. Seuraavankin osan Erlendur-sarjaa aion nimittän ilman muuta lukea.

* *

Dan Brown: Inferno (WSOY)

Tässä tarinassa on yksi tosi paha pahis. Se meinaa tehdä tosi tosi pahoja asioita. Jostain syystä se ei yksinkertaisesti vain tee niitä pahis-juttujaan, vaan se on virittänyt semmoisen seuraa-johtolankoja-pahan-suunnitelmani-luo-ja-yritä-estää-se-viime tingassa vihjeradan. Eli kun selvität tämän arvoituksen niin tiedät mistä löytyy seuraava arvoitus. Sitten ne arvoitukset liittyy muinaiseen symboliikkaan ja sen takia Robert Langdon pyydetään taas apuun. Aika jännä miten paljon tuolle Robertille sattuu ja tapahtuu, ihan äskettäinhän se muun muassa selviytyi antimateriaräjähdyksestä ja melkein heitti henkensä vapaamuurarisotkussa. No, joka tapauksessa Robert siis auttaa selvittämään arvoituksia ja on sillä taas yksi uusi nainen seikkailussa mukana ja kaikkea yllättävää tapahtuu ja kirkoissa ravataan ja taideteoksia ihmetellään ja salaliittoja selvitellään ja maailmaa pelastellaan.

Brown siis kopioi Infernossa häpeilemättä vanhaa tuttua kaavaansa. Ja mikäs siinä on kopioidessa kun myytyjen kirjojen määrä on ylittänyt jo kahdensadan miljoonan kappaleen rajan.

Inferno oli ihan kiva pikaruokakirja. Tiesin sen lainatessani mitä tulen saamaan ja sitä sain. Vatsa tuli täyteen aarteen etsintää ja seikkailua, mutta jälkimaku oli tutun laimea - kannattiko tätä nyt sittenkään lukea. Langdonin muistinmenestys tuo mukavaa piristystä tarinaan, runsas italian kielellä kirjoittaminen ihmetytti. Kerronta oli tutun tasapaksua, juoni tutun koukuttava ja henkilöhahmot tutun pinnallisia. Kirjan loppu oli positiivinen yllätys.


Lisäpotkua lukemiseen toi Firenze yhtenä tapahtumapaikkana. Kesken lukemisen oli kiva tutkia vanhoja lomakuvia ja bongailla Infernon tapahtumapaikkoja. Myös tämän blogikirjoituksen kuva on Firenzen lomakuvistamme poimittu.

* *

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta (Tammi)

Tämän kirjan suhteen toiveeni olivat todella korkealla. Alla odotukseni listattuna stubbmaiseen tyyliin viitenä pointtina.

1. Kirjan keskiössä on rikoskertomus, jossa kauan aikaa sitten tapahtunut mystinen katoaminen ja henkirikos pulpahtavat uudelleen esiin uusien todisteiden voimin. Kuulosti hyvältä, yleensä tykkään tämäntyyppisistä "arvoitus ratkeaa kerros kerrallaan" dekkareista, etenkin kun tarinan alkuasetelmassa tuntui olevan selkeitä suljetun huoneen arvoituksen piirteitä.
2. Kirja luvattiin olevan eeppinen kertomus ystävyydestä, myyttisestä Amerikasta ja hullusta rakkaudesta. Pitkät kasvu- ja selviytymiskertomukset ovat aina kiehtoneet minua ja odotin kirjan imaisevan minut syvälle maailmaansa Pat Conroyn teosten tyyliin.
3. Kirjasta kerrottiin myös, että se on "löytöretki lukemiseen" ja "tarina kirjoittamisesta". Mikäs sen paremmin uppoaisi aktiiviselle lukijalle ja wanna-be kirjoittajalle!
4. Kirja on julkaistu osana Tammen Keltainen kirjasto-sarjaa. Tämä sarja on yleensä ollut takuu sille, että kirja on kirjoitettu tavanomaista paremmin. Viimeksi olen Keltaisesta kirjastosta lukenut Murakamia, josta tykkäsin todella paljon.
5. Kirja on ollut suuri arvostelu- ja myyntimenestys. Se on ollut Suomen myydyimpien ja lainatuimpien kirjojen listalla pitkään ja vaikka olen tarkoituksella sen arvostelujen lukemista välttänyt (kuten yleensä aina kun haluan lukea jonkin kirjan mahdollsimman "puhtaalta pöydältä"), en ole voinut olla huomaamatta sen suurta suosiota myös kriitikoiden joukossa.

Olin lähes varma, että tästä tulee minulle nyt vuoden suurin lukuelämys. Kun laskee ylhäältä kohdat yhdestä viiteen yhteen, ei homma yksinkertaisesti voi mennä pieleen.

Dicker kertoo tarinaansa ensisijaisesti kahdella eri aikatasolla, nykyajassa (vuosi 2008) ja vuodessa 1975, jolloin nuori tyttö Nora Kellergan katoaa. Nykyajassa kirjan päähenkilö kirjailija Marcus Goldman kamppailee uuden kirjan luomistuskien kanssa ja lähtee hakemaan apua kirjoittamiseen vanhalta ystävältään ja opettajaltaan Harry Quebertilta. Yllättäen kuitenkin vuoden 1975 katoamisesta löytyy uusia todisteita ja Harry joutuu epäillyksi henkirikoksesta. Marcus alkaa tutkimaan tapausta ja samalla kirjoittamaan kirjaa siitä, mikä aiheutti nuoren Nolan katoamisen 1975.
 
Kuinka sitten odotukseni kirjan suhteen täyttyivät? Käydäänpä viisikohtainen odotuslistani kohta kohdalta läpi.

1. Rikoskertomus oli köykäinen eikä erottunut edukseen muista vastaavista. Juoni oli yksinkertainen ja jännitys puuttui. Mitä pidemmälle kirja eteni, sitä vähemään jaksoi edes kiinnostaa kuka on syyllinen. Dekkariksi tästä kirjasta ei siis ollut.
2. Eeppistä kirjassa oli vain sen pituus (809 sivua). Dicker venyttää tarinaansa ylipitkään sivumäärään eikä onnistu kuin pitkästyttämään lukijansa. Henkilöhahmot ovat pinnallisen oloisia eikä heidän kohtaloistaan jaksanut kiinnostua, tapahtumia on liian vähän ja useaan kertaan tuli tunne, että "tämä asia on kerrottu jo kahteen kertaan, miksi tätä nyt vielä pitää jankata". Nukahdin kirjan ääreen kaksi kertaa.
3. Kirja on - kuten luvattu - kirja kirjoittamisesta ja toi kyllä paikoitellen kirjan kirjoittamisen haasteet ihan mukavasti esille. Dicker sortuu kuitenkin kornin oloiseen muka-aforismien viljelyyn, joista tuli mieleen enemmän Facebookissa kiertävät elämänohjeet kuin mitkään lukemisen löytöretket. -Sanat ovat hieno juttu, Marcus. Mutta älä kirjoita jotta sinua luettaisiin, kirjoita jotta sinua kuunneltaisiin. Hoh-hoijaa.
4. Dicker kirjoittaa tasapaksusti ja ilman suurin hienouksia. Kirjoitustyyli ei erotu perusmassasta. Tällä kertaa Keltainen kirjasto ei ollut laatukirjoittamisen tae.
5. Kirjan takakannesta poimittua:"...mahtavaa tekstiä, jonka ahmaisee yhtenä suupalana. Järisyttävä kirja" ja "Kunnianhimoinen, hengästyttävä... suuri romaani". Varmasti tästä kirjasti moni tykkää paljon, mutta jostain syystä en tähän joukkoon kuulunut. Jos joku on noiden takakansihehkutusten kanssa samaa mieltä, niin kertokaa mínullekin mitä lukiessani missasin.

Kuten ylläolevasta käy varmaan ilmi, kirja alkoi ärsyttämään minua sitä enemmän, mitä pidemmälle se eteni. Minulle tuli huijattu olo - miksi käytin monta iltaa tämän lukemiseen kun tuon ajan olisi voinut käyttää paremminkin. Jossain vaiheessa jopa kirjan väärään suuntaan etenevät lukunumerot alkoivat ottamaan päähän turhana kikkailuna.

Luin kirjan kuitenkin loppuun ja kaiken kritiikin jälkeen täytyy kuitenkin todeta, että kirjan viimeiset satakunta sivua vetivät tarinan ihan mukavan napakasti ja loogisesti yhteen. Myös esimerkiksi Nolan lapsuuden tapahtumien tarkastelu oli mielenkiintoista ja sitä olisi voinut olla enemmänkin.

Loppujen lopuksi tästä ei jäänyt käteen vuoden lukuelämystä vaan ylipitkä keskinkertaisesti kirjoitettu dekkarin piirteitä omaava tarina kielletystä rakkaudesta ja pakkomielteisestä kirjoittamisesta. 

* *

Lee Child: Paluu päämajaan (Karisto)

Olen lukenut niin monta Jack Reacher kirjaa, että tästä uusimmasta on kovin vaikea enää kirjoittaa pitkää arvostelua. Raapustetaan nyt kuitenkin jotakin.

Childin kirjojen perusjuonirakenteen ja Jack Reacherin esittelyn olen kertonut jo aikaisemmissa tämän kirjasarjan arvioinneissani. Jätän tämän vaiheen siis väliin ja totean vain, että Paluu päämajaan on tyypillinen Jack Reacher kirja.

Tällä kertaa Reacher komennetaan takaisin vanhaan sotilasyksikköönsä. Muutaman juonenkäänteen jälkeen hän huomaa tulleensa pidätetyksi aikoja sitten tapahtuneesta murhasta. Vyyhtiin liittyy myös majuri Susan Turner, päämajan nykyinen komentaja. Sitten selvitellään asioita, pahoinpidellään pari tyyppiä, vehdataan silleen kiltisti Susanin kanssa ja välillä juodaan kahvia ja pohditaan isä-tytärsuhteita.

En tiedä olenko vain kyllästynyt Reacher sarjaan vai alkaako Childin ote lipsua, mutta Paluu päämajaan oli mielestäni melko tylsä kirja. Etenkin kirjan loppupuolella Child sortuu turhaan selittelyyn, tiivistämistä olisi voinut tehdä paljonkin. Tarinaa on helppo seurata, mutta taustalla oleva salaliitto oli jotenkin vaikeaselkoinen eikä minulle täysin auennut. Kirja kyllä alkaa tuttuun tapaan kiihdyttämällä heti täyteen vauhtiin ja ensimmäisten lukujen jälkeen odotin tarinalta paljon enemmän.

Paluu päämajaan on ihan viihdyttävää jännityslukemista, mutta Reacher-taika alkaa hiipua. Valitettavasti.

* *

PS. Samaa fiilistä oli pari viikkoa sitten katsomassani Jack Reacher elokuvassa. Cruisen habitus on vain niin erilainen kuin kirjan Reacherilla että elokuvastakin tuo Reacher-taika jäi uupumaan ja lopulta leffa oli mielestäni vain mukiinmenevä perusjännäri.

Ursula Poznanski: Viisi (Atena)

Viisi on vuonna 2012 julkaistu ja vuonna 2013 Anne Mäkelän suomentama jännäri, joka on myynyt ainakin Saksassa todella paljon. Kirja on Poznanskin ensimmäinen aikuisten kirja, aikaisemmin hän on kirjoittanut nuortenkirjoja.

Viisi yhdistää geokätköilyn sarjamurhamysteeriin. Päähenkilö etsivä Beatrice Kaspary jahtaa sadistista murhaajaa, joka tykkää katkoa uhreiltaan ruumiinosia ja piilottaa niitä rasioihin. Kirja on vähän kuin pääsiäismuna etsimistä, vihje vie aina seuraavan vihjeen luo.

Rikostarinan lisäksi kirjassa seurataan Beatricen ihmissuhdekiemuroita. On hui-niin-kauhean-tyly-ja-ahdistava ex-mies, ah-niin-ihanat lapset ja oi-niin-viattoman-hupsun-hämmentävä suhde miespuoliseen kollegaan. Ei iskenyt eikä liikuttanut.

Kirjan kiitos-osiossa Poznanski kirjoittaa sanoneensa ensimmäisellä tapaamisella kirjallisuusagentuurilleen "Haluaisin elää kirjoittamisella, ja minusta olisi kiva, jos se kävisi nopeasti". Kirjasta jäikin päällimmäisenä mieleen sen häiritsevän laskelmoiva ote, särmä puuttui ja tarina ja henkilöt tuntuivat kliinisiltä. Tilannetta ei auttanut juonen epäuskottavuus. Tuntui, että ensin oli ollut idea geokätköilystä ja sitten sen ympärille oli pitänyt yrittää kehittää edes jotenkin uskottava sarjamurhaajatarina. Kirja muistuttaa jossain määrin Dan Brownin teoksia, se on koukuttavaa vihjeiden seuraamista, mutta varsinainen sisältö jää laimeaksi.

Kirjan kieli on sujuvaa, mutta vailla suurempia hienouksia. Suomennos on toimivan tuntoinen ja geokätköilyn erikoissanasto on hyvin käännetty - ja fiksusti jätetty kääntämättä esimerkiksi ne lyhenteet joille ei suomenkielistä vastinetta ole. Beatricen puhelimen tekstiviestiäänen laulun (Police: Message in a Bottle) sanojen kirjoittaminen joka kerran kun Beatrice sai tekstiviesti tuntui turhalta ja alkoi ärsyttää. Bea nimittäin saa kirjan aikana aika monta tekstiviestiä.

Voin hyvin kuvitella, että löytyy paljon lukijoita jotka pitävät tästä kirjasta. Viisi on helppolukuinen, jännittävä ja juonessa on muutama ihan hyvä käänne, jotka yllättivät. Mutta Viisi ei ollut minun kirjani, mitä pidemmälle kirja eteni, sitä kökömmältä tarina tuntui. Juoni oli kuitenkin rakennettu niin, että pakkohan kirja oli loppuun asti lukea, jotta sai tietää loppuratkaisun.

* *

Lee Child: Etsintäkuulutettu (Karisto)

Etsintäkuulutettu on uusin suomennettu kirja Childin Jack Reacher sarjasta. Sarjan päähenkilön olen jo esitellyt useampaan otteeseen aikaisemmissa Childin kirjojen arvioinneissani.

Noissa arvioinneissa olen myös luonnostellut Reacher-kirjojen peruskaavan:
Heti alusta lähdetään liikkeelle täysillä, Reacher temmataan mukaan tilanteeseen joka herättää hänen mielenkiintonsa tutkia juttua enemmän. Sitten tutkitaan ja juoni on täynnä yllättäviä käänteitä. Usein mukana on myös joku nainen jonka kanssa Reacher vehtaa aikansa. Ja tarina loppuu yleensä väkivaltaisesti niin, että Reacher ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja paha saa palkkansa.

Tämän kaavan mukaan mennään tälläkin kertaa. Reacher liftaa väärän auton kyytiin ja pian hänelle selviää että jokin on pielessä. Vaikka asia ei hänelle kuulu, päättää hän tutkia asiaa tarkemmin. Ja sitten tutkitaan ja tutkitaan ja juonenkäänteet seuraavat toisiaan. Lopussa paha saa taas väkivaltaisesti palkkansa. Reacherin naissuhteet jäävät tällä kertaa vähemmälle käsittelylle eikä kahviakaan juoda litratolkulla niin kuin joissain aikaisemmissa osissa. Tuttuun tyyliin mukana tolskaa myös FBI ja CIA - tällä kertaa kohtuullisen isossa roolissa.

Etsintäkuulutettu tarjoaa siis tuttua Reacheria. Jotenkin tällä kertaa kirjasta jäi kuitenkin normaalia tympeämpi maku suuhun, kuin kahvista joka on maannut pannussa liian kauan. Tarina jää välillä vähän junnaamaan paikoillaan, juoni ei yllätä kuin pari kertaa käänteillään ja lopun välienselvittely on - Reacherin asteikollakin - tympeästi väkivaltaa ihannoiva.

Parhaimmillaan Childin kirjat ovat todella koukuttavaa luettavaa ja Reacher karismaattisen karhea sankari. Etsintäkulutettu ei tätä tarjonnut, toivottavasti Childin ote ei ala lipsua, tämä oli jo seitsemästoista suomennettu Reacher seikkailu.  

* *

Antti Eronen: Operaatio: Harmageddon (Myllylahti)

Operaatio: Harmageddon on Antti Erosen kolmas kirja. Hänen esikoisteoksensa Dreamland - aavekomppania oli pelimäinen, teknologiapainoitteinen sci-fi-jännäri. Yllätyin kuitenkin itsekin kuinka paljon tuosta kirjasta tykkäsin, vaikka se tuntui jotenkin kotikutoiselta ja osittain kömpelöltä kielenkäyttönsä suhteen. Erosen toinen kirja Talvi oli kirjoittamisensa osalta jo kypsemmän oloinen ja oli - minua häirinnyttä yliluonnollista Mustamaata lukuunottamatta - ihan mukavaa dystopia-lukemista.

Tämä uusin Erosen kirja sijoittuu vuoteen 2204. Osa ihmisistä on muuttanut ulkoavaruuteen ja maailma elää suuren Romahduksen jälkeistä tiukan kontrollin ja Puolueen ylivallan alaista aikaa. Kirja kertoo Marsin siirtokunnan tapahtumista yhden päivän aikana. Marsin separatistijoukot aktivoituvat ja aloittavat itsenäisyyteen tähtäävät toimenpiteet planeettaa hallitsevia YK:n ja Puolueen joukkoja vastaan. Lyhyesti sanottuna kirja on dystooppinen sisällissotakuvaus.

Tarinaa kerrotaan kuuden eri henkilön näkökulmasta. Tämä ratkaisu on mielestäni onnistunut, joskin olisin ihan mielelläni nähnyt kirjan ensimmäisessä luvussa esiteltävän komisario Tyra Williamsin enemmän pääroolissa. Tässä hahmossa oli eniten inhimillisyyttä ja syvyyttä ja olin hiemen pettynyt että Tyra oli kuitenkin vain yksi päähenkilö viiden muun seassa. Huolimatta useista päähenkilöistä Eronen onnistuu kuljettamaan tarinaa niin, että lukeminen on helppoa eikä minulla missään vaiheessa ollut vaikeuksia pysyä juonessa mukana. Juonenkäänteet on myös rytmitetty hyvin.

Kirja alkaa kiinnostavasti ilman turhia pohjustuksia ja tempaisee suoraan mukaan toimintaan. Mutta mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän Eronen sortuu puuduttavaan selittelyyn. Kaikki varmaan tietävät työpaikalta sen henkilön, jolla on aikaa 10 minuuttia esittää asiansa, mutta hän on niin tykästynyt omaan ääneensä että puhuu tunnin olettaen että kaikki haluavat kuunnella. Erosen kirjoitustyylistä tuli välillä liian paljon mieleen tämä työpaikkojen aikavaras.

Kerronta on myös - etenkin tällaiseksi 24 tunnin tiiviiksi jännäriksi - liian tasapaksua eikä tyyli vaihdu kun näkökulmaa vaihdetaan päähenkilöstä toiseen. Vaikka kuusi päähenkilöä ovat kiitettävän erilaisia persoonallisuuksia, ei tätä hyvää lähtökohtaa hyödynnettä kerronnassa.

Parasta kirjassa on sen maalaama tulevaisuudenkuva, joka on tuoreen omaperäinen ja samalla kuitenkin pelottavan uskottava. Eronen on parhaimmillaan vihjaillessaan suuresta Romahduksesta, kuvaillessaan avaruusaluksia ja rynnäkköpukuja sekä pohtiessaan kyborgien ihmisoikeuksia. Mielikuvitukseni toi kirjailijan maalaaman maiseman usein "silmien eteen" ja tämä on aina hyvä piirre kirjassa.

Antti Eronen on nuori kirjailija (s 1989). Mahtava mielikuvitus, taitava juonen rakentaminen ja mielenkiintoinen tapa kuvata ympäristöjä ja laitteita ovat hyvä pohja mille rakentaa tulevia kirjoja. Mitä kaipaisin on enemmän persoonallisuutta kirjoittamiseen ja rohkeutta tiivistää sanomaa ja luottaa siihen, että lukijoille ei tarvitse kaikkea vääntää rautalangasta.

Ja jos yhden vinkin saa vielä antaa, niin kirjojen nimeämistä miettisin kahteen kertaan. Ensin oli Dreamland - aavekomppania ja nyt Operaatio: Harmageddon. Nämä nimet ei ainakaan minulle toimi ja ne antavat jotenkin halvan "kioskikirjallisuuden" vaikutelman kirjasta.

Sain kirjan arvostelukappaleeksi Myllylahdelta, kiitos siitä.

* *

Michael Connelly: Luottamuksen hinta (Gummerus)

Olen jo aikaisemmissa Connelly arvioissani todennut, että aikaisemman suosikkidekkaristini kirjojen laatu on mennyt valitettavan huonoon suuntaan. Joskus aikaisemmin odotin Connellyn uuden kirjan julkaisua ensimmäisenä kirjaston varausjonossa, nyt poimin uusimman Connellyn mukaan vasta pienen harkinnan jälkeen, sen verran laimean maun edellinen kirja jätti.

Yksi syy siihen, että päätin uuden Connellyn lukea, oli Harry Boschin palaminen päärooliin. Bosch on eläkkeelle pääsyä odottava ja pelkäävä kokenut poliisi. Hän on eronnut ja asuu kahdestaan teini-ikäisen tyttärensä kanssa. Olen aina tykännyt Boschin karheasta luonteesta, vaikkei hän mikään harryholemainen anti-poliisi olekaan.

Tällä kertaa seurataan kahden eri rikoksen selvittelyä. Toisessa tapauksessa Harry saa parinsa David Chun kanssa tutkittavakseen kauan sitten tapahtuneen seksuaalimurhan, johon on nyt DNA tekniikan kehittyessä saatu uusia todisteita. Tuoreempana tapauksena Bosch ja Chu selvittävät kaupunginvaltuutetun pojan äkilliseen kuolemaan liittyviä tapahtumia.

Mukana on aikaisemmista kirjoista tuttuja aineksia - poliittista peliä, todisteiden keräämistä, poliisin oikeuksien ylittämistä ja Harryn uusi naisystävä. Uutta kulmaa kerrontaan tuo työpari Chun kanssa kohdattavat erimielisyydet.

Luottamuksen hinnan ongelma on sama kuin muutamassa aikaisemmassa Connellyn kirjassa. Kirja on yksinkertaisesti tylsä ja tapahtumaköyhä eikä jännitys pääse rakentumaan. Lisäksi ihmissuhdekiemurat ja poliittinen valtapeli jäävät myös pinnallisen oloisiksi eivätkä henkilöt tule kovinkaan tutuiksi.

Connelly kirjoittaa pääosin sujuvasti ja hyvin, mutta jännite todellakin puuttuu lähes täysin. Lisäksi etenkin kirjan loppupuolella kerronta on jotenkin luettelomaista, vähän kuin ala-asteen aineet tyyliin "sitten mentiin syömään ja sen jälkeen pidätettiin murhaaja ja sitten menin nukkumaan".

Connellyn kirjoja on myyty jo yli 50 miljoonaa kappaletta. Olisiko kirjoittamisesta tullut Connellylle liukuhihnatyötä vai olenko minä vain kyllästynyt tähän kirjailijaan. Kirjan etuliepeeseen valitut ammattikriitikoiden kommentit ovat nimittäin taas ylistäviä - "...Connellyn viimeinen teos on yhä ällistyttävä kuin edellisetkin" ja "...ei malta laske käsistään". Oma mielipiteeni on että ällistys on tästä kirjasta kaukana ja turhan monta kertaa sen maltoin laskea käsistäni, pitkäksikin aikaa. Jos tämä olisi uuden kirjailijan esikoisteos niin kehuisin varmaan kovasti ja pitäisin tätä lupaavana alkuna. Connellyn suhteen nyt vaan rima on korkealla ja tällainen tasapaksu perusdekkari on selkeä pettymys.

* *

Stephen King: Tukikohta 1 (Book Studio)

Olen jostain syystä aina suhtautunut Kingiin hieman varauksella, hänen suuresta suosiostaan huolimatta - tai siitä johtuen. Kuvun alla oli kuitenkin positiivinen yllätys ja silloin päätin että jossain välissä etsin käsiini Tukikohdan. Tukikohta siksi, että sen perusjuoni dystopiakuvauksineen tuntui aihealueelta, joka minua todennäköisesti kiinnostaisi. Lisäksi olin lukenut siitä ylistäviä arvioita.

Tukikohta on todenäköisesti yksi ensimmäisistä dystopiakuvauksista joissa maailman väkiluku alkaa irtipäässeen epidemian seurauksena harvenemaan kovaa kyytiä. Myöhemminhän tästä samasta aiheesta on tehty suuri määrä eri versioita, kirjoista elokuviin ja tietokonepeleihin. Yhden lisäulottuvuuden lukemiseen lisää toi se, että pelailin uudehkoa Last of Us konsolipeliä samoina päivinä kuin luin Tukikohtaa. Kummassakin juonen perusainekset ovat samat, irtipäässyt biologinen uhka (virus/bakteeri) tappaa talossa ja puutarhassa ja sen seurauksena maailma muuttuu väkivaltaiseksi poliisivaltioksi. Tässä mielessä hatunnosto Kingille, hän on todellakin ollut edelläkävijä tässä genressä ja kirja varmasti olisi iskenyt vahvemmin jos en olisi jo tutustunut useaan muunnelmaan samasta aiheesta.

Kirja kertoo siis maailmasta (tai oikeastaa vain Yhdysvalloista), missä tappava virus saa nopeassa tahdissa nykyisen sivilisaation romahtamaan. Vain hyvin pieni osa ihmisistä on immuuneja taudille, ja King kertoo tarinaa näiden ihmisten kokemusten kautta. Osa ihmiskohtaloista oli hyvinkin kiinnostavia, kuten kuuromykkä Nick. Sitten taas erimerkiksi sekopäisen roskismiehen tarina tuntui oudon irralliselta.

Tukikohdan suomennettu laitos on "lyhentämätön ja täydellinen". King avaa alkusanoissa mukavasti tämän version taustoja ja kertoo kuinka alkuperäisestä teoksesta oli karsittu suuri määrä tekstiä pois kustannusyhtiön vaatimuksesta. Mutta, mutta... lukiessa tuli välillä kyllä mieleen, että kustannusyhtiöllä on ollut pointtinsa. King jää välillä maailailemaan ja jaarittelemaan liikaa ja itselleni olisi kyllä tiiviimpi ja lyhyempi version kirjasta kelvannut.

Olisin kovasti halunnut tykätä tästä kirjasta - ja rientää etsimään jostain kakkososaa. Mutta valitettavasti Tukikohta oli liian useassa kohdassa tylsä ja yllätyksetön. Eivätkä ihmiskohtalotkaan jaksaneet kuin paikoitellen kiinnostaa. Kirjan loppuun lukeminen vaati ponnistuksia kun tuntui että tarina polki liikaa paikoillaan. Tiedän että Tukikohta on monella elämää suurempien jännäreiden joukossa. Minulle ei vaan Kingin tyyli tunnu iskevän.

* *

Vesa Vanhanen: Seitsemän oikein (Myllylahti)

Dekkari Seitsemän oikein on Vesa Vanhasen esikoisteos. Kirja kertoo perinteisen murhamysteerin, joka sijoittuu ei-niin-perinteisesti vanhainkotiin. Kirjan päähenkilönä häärää rikosylikonstaapeli Konttinen yhdessä parinsa konstaapeli Mujusen kanssa.  Murhatutkinnan lisäksi käydään läpi konstaapeleiden perhe-elämää ja poliisilaitoksen työntekijöiden välisiä jännitteitä.

Tarina etenee pääsääntöisesti helppolukuisesti ja suoraviivaisesti, mutta jännitys ei missään vaiheessa pääse rakentumaan kovin tiheäksi. Välillä Vanhanen sortuu turhaan maalailuun, esimerkiksi poliisien ensimmäistä ajomatkaa vanhainkotiin kuvatessaan (s 21-22). Kirja olisi myös kaivannut tiivistämistä, muun muassa hautajaiskuvaus ja poliisien saunaillan vietosta kertova luku eivät vieneet tarinaa mitenkään eteenpäin vaan tuntuivat turhalta täytteeltä. Kuvaavaa on, että itseäni jännitti enemmän Konttisen hometalon kohtalo kuin itse murhan tutkiminen.

Kerronta kirjassa vaihtelee - välillä tarinaa on mukava lukea, välillä taas tulee tunne, että kirjailija aliarvioi lukijaa ja selittää kaiken puhki. Koko ajan mukana on myös jonkinlainen opettava sävy, joka pahimmillaan tekee kirjasta lastenkirjamaisen. (tuli mieleen ärsyttävä Miina ja Manu sarja, en tiedä miksi) Henkilöt ovat hieman liian samanlaisia - nimiään myöten. Heihin olisin kaivannut lisää särmää.

En yleensä ole kovin hanakka puuttumaan kielioppiasioihin, enkä ole niissä minkään sortin asiantuntija. Tässä kirjassa oli kuitenkin niin paljon virheitä, tai ainakin omasta mielestäni kömpelöitä lauserakenteita, että niitä tuli kirjoitettua ihan muistiin lukemisen aikana. Tässä niistä poimintoja.

• Sivu 12: Oli Terttu lopulta tullut raskaaksikin, mutta vasta täytettyään jo neljäkymmentä vuotta. Nuo vasta ja jo ei vain tuossa toimi samassa lauseessa.
• Kirjassa käytettiin välillä passiivia liikaa ja paikoissa joissa passiivin käyttäminen ei ole perusteltua.
• Välillä virkkeet olivat todella pitkiä ja sisälsivät puolenkymmentä lausetta. Tämänkaltainen teksti on raskasta lukea.
• Muutamassa kohdassa oli lyhenteet jätetty avaamatta. Mielestäni kaunokirjalliseen tekstiin ei missään tapauksessa kuulu "ns"ja "mm" vaan ne pitäisi kirjoittaa auki, ellei ole hyvää syytä jättää niitä avaamatta.
• Mutta ja että sekä joka ja mikä sanojen käyttäminen oli välillä kömpelöä. Hän näytti työn rasittamalta, mutta älykkäältä.
• Se on Pizzeria (tai Pitseria), mutta ei Pitzzeria!

Kirjailijan puolustukseksi täytyy todeta, että olin ennen tätä ahminut pari Murakamia, eli vertailukohta oli aika armoton. Mutta silti nuo kömpelyydet ja virheet välillä todella haittasivat lukemista.

Kirja parani selvästi loppua kohti ja virheet ja kömpelyydetkin bongasin enimmäkseen kirjan alkupuolelta. Tuli tunne, että loppuosa kirjasta on kirjoitettu pariin kertaan, mutta alkupuolelle samaa ei ole jaksettu tehdä.

Kaikesta kritiikistä (huh, tulipas sitä paljon...) huolimatta luin kirjan loppuun asti parissa illassa. Juoni on ihan hyvin rakennettu ja tarpeeksi omaperäinen. Seitsemän oikein on turvallinen supisuomalainen rikostarina, ja toimii varmaan monella hyvin leppoisana viihdedekkarina, etenkin jos ei ala takertua noihin kielioppiasioihin.

Sain kirjan kustantajalta arvostelukappaleeksi.

* *

Taavi Soininvaara: Valkoinen kääpiö (Otava)

Valkoinen kääpiö on neljäs ja samalla viimeinen osa Soininvaaran Mundus Novus sarjaa. Olen sarjasta arvioinut jo kaksi edellistä osaa. Tuntuu, että Valkoisesta kääpiöstä on hankala kovin paljon uusia asioita sisältävää arviota kirjoittaa, nuo edellisten osien kommentit soveltuvat hyvin myös tähän sarjan päätösosaan.

Kirjasarja kertoo YK:ssa työskentelevästä Leo Karasta, joka tutkii salaperäistä Mundun Novus-rikollisjärjestöä. Juonta mutkistaa Karan oma hämärän peitossa oleva menneisyys, tunnevammainen Karaa jahtaava ammattitappaja, sarjan ensimmäisen kirjan alussa kidnapattua tyttöään edelleen etsivä Kati Soisalo sekä lukuisat muut persoonalliset - tai osin jopa oudot - sivuhahmot.

Soininvaara vetää tässäkin kirjassa juonen ja henkilöiden erityispiirteet sopivasti överiksi, realistisuuden puutteella ei kannata aivojaan vaivata tai muuten lukunautinto lässähtää helposti siihen. Valkoinen kääpiö on edeltäjiään vahvemmin poliittinen trilleri ja kirjailija sekoittaa Suomen lähihistorian faktaa ja fiktiota danbrownimaiseen tyyliin. Jotenkin kirjan poliittinen puoli jäi kuitenkin omaan makuuni liikaa selittelevän sivuosan rooliin, siitä olisi voinut saada enemmänkin irti ja tällä tavoin paremmin erottautua valtavirtajännäreistä.

Valkoinen kääpiö oli kohtuullisen viihdyttävää ja etenkin kirjan lopussa myös koukuttavaa luettavaa. Soinivaara pitää hyvin muutamat sivujuonet käsissään ja kertoo niitä sopivia pätkiä kerrallaan. Neljän kirjan verran pohjustettu suuri salaliittojuoni paljastuu lopussa, mutta ei onnistu mitenkään suuresti sävähdyttämään tai yllättämään. Kirjan parasta antia oli mielestäni sveitsiläisen pankkiirin Maximilian Messmerin pakomatkasta kertovat osa.

Kuriositeettina todettakoon, että Hong Kongin valtavat motellikompleksit ovat ilmeisesti muodissa dekkaristien keskuudesssa. Nyt sellaisessa vierailee päähenkilö Leo Kara. Aikaisemmin ainakin Jo Nesbön kirjoissa Harry Hole on Chungking Mansionin vakioasukkaita ja Michael Connellyn Lohikäärmeen merkissä siellä vierailee Harry Bosch.

* *

Michael Connelly: Viides todistaja (Gummerus)

Michael Connelly oli pitkään suosikkidekkaristini. Hänen kirjansa ovat olleet erittäin hyvin kirjoitettuja, henkilöhahmot kiinnostavia ja juonet yllätyksellisiä. Viimeiset häneltä suomennetut kirjat ovat kuitenkin olleet minulle pieni pettymys ja Viides todistaja valitettavasti jatkaa tätä sarjaa.

Enpä olisi ikinä uskonut että joudun Connellyn dekkarista näin toteamaan: Viides todistaja on tylsä kirja.

Kirjan päähenkilönä on yksi Connellyn kierrättämistä vakiohahmoista, puolustusasianajaja Mickey Haller, joka esiintyy nyt pääosassa neljännessä kirjassa. Haller on siirtynyt hoitamaan ulosmittaustapauksia joissa pankki häätää ylisuuren asuntovelan kanssa painivia ihmisiä ulos kodeistaan. Yksi näistä tapauksista kääntyy murhaoikeudenkäynniksi kun kotinsa lainojen kanssa kamppailevaa Lisa Trammelia epäillään pankinjohtajan murhasta.

Suurin osa kirjasta kertoo oikeudenkäynnistä ja siihen valmistautumisesta. Lisäksi käsitellään Hallerin yksityiselämää ex-vaimojen ja teini-ikäisen tyttären kanssa. Tapahtumat etenevät suoraviivaisesti ja niissä on helppo pysyä mukana.

Viides todistaja on kirjoitettu sujuvasti ja oikeudenkäynnin kuvaus on erittäin aidon tuntuista. Ongelma on ohut juoni josta ei millään riitä käänteitä pitämään mielenkiintoa yllä koko 554 sivun ajaksi. Luin kirjan loppuun kun halusin tietää loppuratkaisun, joka sekään ei valitettavasti kirjan pisteitä nostanut. Kirjan etuliepeessä on lainaus Daily Mail lehden arvostelusta: "Erinomainen tarina,umpikiero juoni ja pistämätön lopetus. Rynnätkää ostamaan se - ette kadu hetkeäkään." Itse olen täysin eri mieltä: "Tavanomainen tarina, tylsä juoni ja lattea lopetus. Välttäkää tätä ellette ole suuri oikeudenkäyntikuvausten ystävä."

* *

John Verdon: Sokkoleikki (Gummerus)

Luin John Verdonin esikoisteoksen heinäkuussa 2011 ja tykkäsin siitä kovasti. Tästä toisesta Verdonin kirjasta sen sijaan jäi tympeä jälkimaku, kirjassa häiritsi moni asia. Hankala sanoa onko tämä tosiaankin niin paljon huonompi kuin kirjailijan esikoisteos vai onko oma maku muuttunut puolentoista vuoden aikana.

Sokkoleikissä murhatutkija Dave Gurney on edelleen varhaiseläkkeellä. Hänet saadaan kuitenkin houkuteltua tutkimaan mystistä murhaa, missä nuori nainen on tapettu raa'asti kesken omien häidensä. Kaikki johtolangat tuntuvat loppuvan kuin seinään, vaikka mystisiä vinkkejä on useita. Gurney saa kuitenkin tutkimuksen etenemään ja joutuu (tietenkin....) myös itse suureen vaaraan.

Voisi sanoa, että Sokkoleikissä on vaikutteita Agatha Christieltä, Håkan Nesseriltä, Dan Brownilta, Lars Kepleriltä ja Thomas Harrisilta. Ei kuulosta hassummalta noin lueteltuna, eihän? Alla kuitenkin tarkemmin kerrottuna mitä näillä viittauksilla tarkoitan.

Sokkoleikin ytimessä on klassinen suljetun huoneen arvoitus, jollaisia esimerkiksi Agatha Christie on ansiokkaasti käyttänyt. Kirjassa alussa esiteltävä murha vaikuttaa mahdottomalta ja saa sen takia lukijan mielenkiinnon heräämään. Verdon ei hyvästä alusta huolimatta onnistu arvoituksensa rakentamisessa  vaan hän kirjoittaa itsensä nurkkaan liian aikaisin. Vaihtoehdot menevät niin vähiin, että ainakin itse arvasin syyllisen jo kirjan puolivälissä. Sitten oli toisen puoliskon ajan olo, että miten nuo poliisit voi olla niin tyhmiä etteivät ilmiselvää asiaa tajua.Hyvin kirjoitettu suljetun huoneen arvoitus olisi sellainen, missä lukija saadaan hämmästymään kirjan lopussa. Christien Eikä yksikään pelastunut on hyvä esimerkki tällaisesta kirjasta.

Monelle rikosromaanille on tyypillistä pääosassa oleva poliisin (joka usein on eläkeikää lähellä oleva kokenut tutkija) yksityiselämän haasteiden kuvaaminen itse rikostutkinnan rinnalla. Parhaimmillaan nämä kaksi aihetta tukevat toisiaan ja syventävät lukuelämystä. Håkan Nesser on hyvä esimerkki kirjailijasta joka taitaa tämänlaisen kerronnan mainiosti. Sokkoleikissä Dave Gurneyn parisuhdeongelmien kuvaaminen ei toiminut. Kerronta oli pinnallista eikä tuntunut aidolta. Etenkin loppuvaiheessa kirjaa huomasin jo hyppiväni yli tämän puolen kerrontaa kun halusin ainostaan saada selville kuinka itse rikos ratkeaa.

Dan Brownin valitsin listalle siksi, että mielestäni Verdonin kirjoittajantaitoja voi hyvin verrata Browiin. Hän kirjoittaa periaattessa sujuvasti ja käyttää välillä jopa tuoreita kielikuvia. Kuitenkin teksti tuntuu lattealta ja juoni ikäänkuin on liian hallitsevassa asemassa itse kertomiseen nähden. Etenkin kursiivilla painetut murhaajan näkökulmasta kirjoitetut väliluvut olivat enemmän naurattavia kuin pelottavia tai vaikuttavia.

Kepleristä Sokkoleikissä muistuttaa laskelmoivuus. Tuntuu että (hyvän menestyneen esikoisteoksen jälkeen) Verdon on halunnut kirjoittaa kirjan, joka varmasti myy. Tekstissä on väkisinkirjoittamisen makua ja tietynlaista kliinisyyttä. Mukaan on otettu kaikki menestysreseptin ainekset - vanha rikostutkija, parisuhdeongelmat, hankalat työkaverit, sairas rikollinen ja niin edelleen. Kirja ei tuo yhtään mitään uutta tähän asetelmaan.

Thomas Harrisilta olen lukenut pari Hannibal Lecter kirjaan. Niistä päällimmäisenä jäi mieleen ylilyönnit sairaan ihmisen sairaan käytöksen kuvauksessa - elävän ihmisen aivojen syönti oli ainakin minulle liikaa. Myös Sokkoleikissä pahat ovat liian pahoja, sairaat liian sairaita. Teot alkoivat ällöttää ja tympäistä. Verdon ei onneksi mässäile yksityiskohdilla, mutta silti tuntui että kirjassa tapahtuvat pahat teot olivat itsetarkoituksellisen vastenmielisiä.

Luin kirjan kuitenkin loppuun, koska halusin tietää loppuratkaisun. Kaikista puutteista huolimatta annan sille kaksi tähteä, mystinen murha koukutti etenkin kirjan alkupuoliskolla ihan mukavasti.

* *

Marcus Chown: Päättymättömät päivät kuolleena (Ursa)

Tähtitieteellinen yhdistys Ursa julkaisee säännöllisesti kiinnostavia (ja usein myös kansantajuisia) tiedekirjoja. Esko Valtaojan kirjojen lisäksi yhtenä erinomaisena esimerkkinä on omastakin kirjahyllystäni löytyvä Stephen Webbin Missä kaikki ovat joka käsittelee eri teorioita siitä, miksi meillä ei vielä ole todisteita maan ulkopuolisesta älystä.

Päättymättömät päivät kuolleena kirjan alaotsikkona on "Uutisia tieteen eturintamalta". Tämä kuvaakin varsinaista otsikkoa paremmin mistä kirjassa on kyse; se on viime kädessä kasa uusimpia uutisia liittyen nykytieteen kuumimpiin kysymyksiin. Näitä kysymyksiä ovat esimerkiksi "Voiko elämä jatkua ikuisesti?" ja "Mitkä ovat tietomme rajat?".

Eniten kirjasta mieleen jäi pohdiskelu siitä, onko todellisuutemme oikeasti olemassa vai onko esimerkiksi koko maailmankaikkeus yhtä suurta simulaatiota. Tästä(kin) aiheesta on ihan viime aikoina tullut uusia teorioita ja kirja taustoitti aihepiiriä ihan mukavasti.

Asiat ovat mielenkiintoisia ja useimmiten myös selkeästi esiteltyjä. Enqvistin ja Valtaojan verbaliikkaan tottuneelle käsittelytapa on kuitenkin aavistuksen kuiva ja välillä jossain määrin vaikeasti ymmärrettävä, vaikka mistään kovin tieteellisestä tekstistä ei missään tapauksessa olekaan kyse. Suurin ongelma ei liity itse kirjaan vaan käsiteltäviin kysymyksiin liittyvän tiedon nopeaan kehittymiseen. Kirja on vain viisi vuotta vanha (ilmestynyt 2007), mutta silti useilla sen käsittelemillä alueilla on tullut uutta tietoa ja uusia teorioita kirjan julkaisun jälkeen. Niinpä kirjasta jää paikoitellen semmoinen "what else is new" fiilis. Jos tätä tieteenalaa ei ole seurannut, on Päättymättömät päivät kuolleena ihan kelpo johdatus (tähti)tieteen ja (kvantti)fysiikan uusiin tuuliin.

* *