Ken Follett: Kun suuret sortuvat (WSOY)

Ken Folletilta on suomennettu yhteensä yhdeksäntoista romaania. Olen lukenut ne kaikki ja mukaan mahtuu sekä todellisia mestariteoksia että keskivertodekkareita. Folletin esikoisteos Neulansilmä on mielestäni edelleen paras lukemani vakoojajännäri. Toisaalta sellaiset kirjat kuin Kolmas kaksonen ja Eedenin vasara olivat tusinadekkareita joista ei jäänyt mieleen mitään ihmeempää. Suurimman vaikutuksen Folletin kirjoista minuun ovat tehneet 1100-luvulle sijoittuva Taivaan pilarit ja sen itsenäinen jatko-osa, 1300-luvulle sijoittuva Maailma ilman loppua. Näissä historiallisissa teoksissa Follett on onnistunut kuvaamaan todella mielenkiintoisen miljöön tapahtumineen ja kirjojen lähes tuhatsivuinen pituus onnistui luomaan vahvan immersion ("siellä olemisen fiiliksen").

Niinpä odotukseni olivat todella korkealla kun aloin lukemaan Folletin uusinta,1900-luvun alkuun sijoittuvaa järkälemäistä (noin 850 sivua) teosta. Kirja vastasi odotuksiini melko hyvin, mutta ihan Taivaan pilareiden veroista elämystä siitä ei tullut.

Kun suuret sortuvat kertoo viiden perheen kohtaloista 1900-luvun alkupuolella. Tapahtumat sijoittuvat ensisijaisesti Englantiin, Venäjälle, Saksaan ja Yhdysvaltoihin. Kirja rakentuu paljolti  ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän vuoden 1917 vallankumouksen ympärille. Välillä käydään läpi myös Englannin kaivosteollisuutta ja ammattiliittotoimintaa, Yhdysvaltojen presidenttipeliä, Englannin luokkajakoa, naisten tasa-arvotaistelua, Venäjän mafiaa ja niin edelleen.

Follett yhdistää ihan mukavasti aitoja historiallisia tapahtumia fiktiiviseen sisältöön. Välillä häiritsee kerronnan vahvat kontrastit kun lähes tietokirjamaisesta tapahtumien kertomisesta hypätään imelähköön rakkausdraamaan. Mutta jotenkin vain Follett saa tämänkin toimimaan ja kirjaa lukee koko ajan mielellään. Henkilökuvaukset ovat hyviä ja ihmisistä ja heidän kohtaloistaan tuli oltua oikeasti huolissaan. Follett myös välttää hyvin liian mustavalkoisen hyvä-paha asetelman ja jokaisella henkilöllä on omat vahvuutensa ja heikkoutensa.

Kirja toimisi varmasti hienosti oppimisen apuna jos haluaa tuon ajan tapahtumia ja niiden taustoja opiskella. Paikoitellen teos oli myös erittäin koukuttavaa luettavaa eikä sitä meinannut malttaa käsistään laskea. Tykkäsin kokonaisuutena tosi paljon, mutta ihan Taivaan pilareiden ja sen jatko-osan tasolle tämä ei noussut. Syynä tähän ehkä se, että nyt tapahtumat olivat enemmän irrallaan toisistaan ja tästä syystä myötäeläytyminen ei ollut niin voimakasta. Innolla odotan kuitenkin jatko-osia, joista ensimmäinen kertoo suuresta lamasta ja toisesta maailmansodasta ja toinen kylmän sodan ajasta.

* * * *

Risto Räppääjä ja viileä Venla (elokuva)

Kävin katsomassa uusimman Risto Räppääjä elokuvan yhdessä 6-vuotiaan tyttäreni kanssa. Mielestäni lastenelokuvien arviointi vain aikuisen näkökulmasta on aina huono idea, niinpä tässä lyhyesti omat kommenttini ja sitten tytön ajatukset elokuvasta.

Aikaisemmat Risto Räppääjä elokuvat ovat olleet huolella tehtyjä lastenelokuvia, joissa lasta ei ole aliarvioitu. Musiikilla ja tarkkaan harkitulla värimaailmalla on ollut olennainen osa elokuvissa. Samaa hyväksi havaittua rataa jatkaa myös sarjan uusin (ja ilmeisesti viimeinen) elokuva. Jotenkin tästä jäi kuitenkin valjumpi maku kuin edellisistä osista. Juoni oli lähes olematon, elokuva oli lähinnä "jokainen saa olla oma itsensä"-ajatuksen ympärille rakennettu reilun tunnin mittainen kuvaus elämästä kesäsaaressa. Risto Räppääjille ominainen kirkas ja selkeä värimaailma ei nyt päässyt kunnolla oikeuksiinsa kun taustalla oli perusvärista luontoa lähes koko ajan. Jotenkin vain ne kirkkaanpunaiset rakennukset ja myrkynvihreät ajoneuvot ovat toimineet tosi hyvin aikaisemmissa elokuvissa. Lisäksi tuntui että sarjakuvatehosteita (oudot äänet, kuvan päälle liimatut puhekuplat, siirtymätehosteet) oli nyt aikaisempaa enemmän tai ainakin ne hyppäsivät silmille enemmän ja tästä jäi vähän turhan kikkailun maku.
Näyttelijät (joita on käytännössä kuusi + muutama pieni sivuosa) olivat hyviä ja etenkin Ulla Tapaninen Elvinä oli taas elementissään. Elokuvan parasta antia olivat lukuisat Iiro Rantalan säveltämät musiikkikappaleet, joista useat esitettiin irrallisina musiikkivideomaisina pätkinä.

Siinä minun mietteeni, mutta seuraavassa kommentit oikealta kohdeyleisöltä (varoitus, sisältää juonipaljastuksia).

Se Nelli oli eka sen Riston kaveri mutta sitten se näki sen viileän Venlan ja tuli sen kaveriksi. Sitten kun se oli leikkinyt sen kaa niin se tykkäsi taas Ristosta ja ne alkoi kolmestaan leikkimään.
Parasta oli se kun viileä Venla oppi uimaan lopussa. Huonointa oli se kun viileä Venla ja Nelli harjoitteli esitystä ja joku kuvasi siinä niin näkyi ihan hämärällä eikä näkynyt mitään värejä.
Lauluista paras oli se laulu kun viileä Venla lauloi vähän nolottaa ja esitteli niinkuin ne kaikki sanat jota se sano ja sitten ne yhdessä tiesi ne.
Ei naurattanut eikä pelottanut. Tää oli sellainen elokuva joka ei ollut niinkuin pelottava ja siinä ei melkein tapahtunut mitään pelottavaa tai naurettavaa.
Oli tää ihan hyvä.