Kesällä luettuja

Blogissa on pitkään ollut hiljaista, mutta lukenut olen jatkuvasti. Innostus ja voimat eivät ole riittäneet kirjoittamaan pitkiä arviointeja. Tässä kuitenkin lyhyt yhteenveto osasta kirjoja joita olen viime kuukausina lukenut.

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki (Teos)

Itärannan esikoisteos Teemestarin kirja oli minulle todella vaikuttava lukuelämys ja pidän sitä yhtenä parhaista koskaan lukemistani kirjoista. Ostin Kudottujen kujien kaupungin heti kun se ilmestyi, mutta panttasin sen lukemisen aloittamista monta kuukautta. En vain raaskinut alkaa sitä lukemaan kiireessä tai huonossa paikassa. Halusin säästää lukunautinnon sopivaan hetkeen.

Kirjan alussa päähenkilö kutoja Eliana löytää Seittien talon pihalta nuoren naisen, joka ei pysty puhumaan. Tästä alkaa tapahtumaketju jossa Eliana saa selville salaperäisen kaupungin salaisuuksia. Paljon enempää kirjasta ei kannata paljastaa - ja toisaalta tarkempi juonen avaus vaatisi myös kaupungin salaisuuksien avaamista.

Kudottujen kujien kaupunki oli hyvä kirja, mutta pieni pettymys suurten odotusteni jälkeen. Tämä Itärannan toinen teos on hieman vaikeammin lähestyttävä ja vaatii lukijalta kärsivällisyyttä jotta tarinaan pääsee sisälle. Mukana on tällä kertaa selvästi enemmän fantaisiaelementtejä. Itäranta ei aliarvioi lukijaansa vaan unenomaisen kaupungin salat paljastuvat vähitellen, ikäänkuin lukemisen palkintona.

* * * * 



Seppo Jokinen: Koskinen ja siimamies, Koskinen ja raadonsyöjä, Koskinen ja pudotuspeli (Karisto)

Uskokaa tai älkää, mutta vaikka olen suuri dekkarien ystävä niin luin ensimmäisen Seppo Jokisen kirjan vasta nyt. Olen jotenkin sijoittanut komisario Koskisesta kertovan kirjasarjan samaan kastiin vareksien ja harjunpäiden kanssa, joista en ole koskaan  innostunut.

Nyt kuitenkin poimin pitkän kirjasarjan ensimmäisen osan kirjastosta mukaani ajatuksella, että annetaanpa Jokiselle mahdollisuus. Ja sitten luinkin sarjan kolme ensimmäistä osaa yhteen putkeen läpi.

Jokisen kirjat ovat jotenkin ihanan arkisia, ilman turhia kikkailuja. Tarinat eivät ole Tamperetta isompia, rikokset eivät liian mielikuvituksellisia ja henkilöt eivät liian supersankareita. Koskisen parissa aika kuluu vaivattomasti ja mukavasti. Lisäpisteitä tuli vielä mukavasta ajankuvasta nyt kun kirjoja luki parikymmentä vuotta niiden ilmestymisen jälkeen. Etenkin Raadonsyöjässä 1990-luvun ATK -maailma oli mukavan nostalgista.

* * *


Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa (Tammi)

Maailmanloppu ja ihmemaa on Murakamin vanhempaa tuotantoa, mutta suomennettu vasta nyt. Olen suuri Murakami-fani ja tämä kirja pönkitti entisestään mielipidettäni, että hänelle kuuluisi kirjallisuuden Nobel-palkinto.

Tykkäsin kovasti Murakamin 1Q84 trilogiasta ja Maailmanloppu ja ihmemaa on mielestäni ikäänkuin esiosa 1Q84:lle. Kerronnassa ja teemoissa on paljon samaa. On rinnakkaisia maailmoja ja  kiehtovia fantasiaelementtejä uitettuna realistisen maailman nurkkiin. Päähenkilöt Murakamin kaikissa kirjoissa ovat jotenkin samanoloisia, yksinäisyyteen taipuvia, rakkautta ikuisesti etsiviä. Tällä kertaa tarinaa kerrotaan kahdessa paikassa jotka ovat - yllätys, yllätys - Maailmanloppu ja Ihmemaa.

Maailmanlopussa päähenkilö salaa ammatikseen tietoa kryptaamalla sitä päässään laskemalla. Ihmemaassa päähenkilön tehtävänä on lukea kirjastossa yksisarvisen kalloja.

Kuulostaako oudolta? Sitä kirja todellakin on, mutta positiivisessa mielessä. Murakami ei päästä lukijaansa helpolla, vaan "mitä se nyt tuolla tarkoittaa, onko tässä joku metataso mitä en ymmärrä" tyyppiset ajatukset tulivat lukiessa usein mieleen. Viime kädessä kirjassa taitaa olla kyse ihmisen identiteetistä, siitä keitä me lopulta olemme tai emme ole.

* * * *

Arnaldur Indridason: Menneet ja kadonneet (Blue Moon)

Olen lukenut Arnalduria läpi sarjan alusta asti ja Menneet ja kadonneet taisi olla sarjan seitsemäs osa.

Tässä kirjassa rikospoliisi Erlendur palaa tarinan keskiöön ja Menneet ja kadonneet on puhtaasti Erlendurin ympärille rakennnettu tarina. Hän yrittää pakkomielteisesti selvittää mitä hänen aikanaan Islannin nummille kadonneelle veljelleen on tapahtunut. Samalla kuin vahingossa hän tutkii samoilla nummille kadonneen naisen tapausta vuosikymmenien takaa.

Kerronta on viipyilevää, verkkaista. Asiat tapahtuvat paljon Erlendurin pään sisällä ja jännitystä on vain hippunen. Toimintajännäriä odottavan kannattaa kiertää tämä kirja kaukaa.

Arnaldurin kirjoitustyyli pitää kuitenkin otteessaan. Tarina on karun viileä, mutta roudan alla on myös jotain lämmintä. Ränsistyneen talon lattialla on kylmä nukkua, mutta paleleminen on tuttua ja turvallista.

* * *


Jo Nesbö: Verta lumella II: Lisää verta (Johnny Kniga)

Nesbön Verta lumella sarjan ensimmäisessä osassa oli välipalakirjan makua. Olinkin sitten positiivisesti yllättynyt miten koukuttavan - vaikkakin hieman naivin - tarinan kakkososa piti sisällään.

Eletään 1970-lukua, oslolaisen huumeparonin asianhoitaja on karkumatkalla ja saapuu pieneen norjalaiseen kylään, jonka asukkaista lähes kaikki ovat lestadiolaisia. Kova huumemaailma törmää ahdasmieliseen uskonnollisuuteen.

Kuten jo kirjoitinkin tarina oli hyvin koukuttava. Huumoria oli mukana mukavasti ja kerronnassa oli samanlainen veijarimainen ote kuin Kukkulan kuninkaassa. Toisaalta samalla harryholemainen särmä loisti poissaolollaan ja välillä tarinankäänteet olivat lähes harlekiinitasoa.

Kirjasta jäi kuitenkin hyvä maku ja ahmin sen lähes yhdeltä istumalta. Suositeltavaa välipalalukemista!

* * *

Lee Child: Korkein panoksin (Karisto)

Note to myself: Älä enää lue näitä Jack Reacher kirjoja, nämä on jo niin nähty.

Tällä kertaa pelätään maailman johtajia uhkaavaa tarkka-ampujaa. Reacher hälytetään apuun, koska hän on aikanaan passittanut vankilaan yhden pääepäillyistä. Alkaa ajojahti jossa Reacher yhdessä nuoren naispuolisen parinsa Nicen kanssa yrittää löytää ampujat ennenkuin nämä iskevät.

Piristävä poikkeus tässä kirjassa on se, että suuri osa tapahtumista sijoittuu Eurooppaan eikä Yhdysvaltoihin kuten tyypillisesti Childin kirjoissa. Uusista maisemista huolimatta kirja on jotenkin raskassoutuisen oloinen, Childille tyypillinen tikittävä jännitys puuttuu. Jännitteitä ei synny Childin ja Nicen välille, ei Eurooppa-USA välille eikä oikein kunnolla hyvikset-pahikset välillekään.

Mielenkiintoisinta kirjassa  oli Lontoon Minicab-autovuokraamotoiminta, josta en ollut ennen kuullut. Sen sijaan jamesbondkultahammas-tyylin pääpahis jättitaloineen herätti lähinnä hilpeyttä.

En tiedä olenko jo niin kyllästynyt tähän sarjaan, että kirja sen takia tuntui niin vaisulta. Kyllähän tarina eteni taas ihan sujuvasti eteenpäin ja kirjan loppu tuli vastaan kohtuullisen nopeasti. Mutta silti - mun Reacherit taisi kyllä nyt olla tässä.

* *

Sarah Lotz: Kolme (Karisto)

Samana päivänä putoaa neljä matkustajalentokonetta eri puolilla maapalloa. Kuin ihmeen kaupalla kolmesta koneesta löytyy yksi eloonjäänyt - ja he kaikki ovat pieniä lapsia. Koneiden putoaminen ja lasten ihmepelastuminen synnyttää valtavan mediakohun ja kasan salaliittoteorioita. Moni on myös varma, että ei kolmea ilman neljättä, ja mahdollista neljännestä onnettomuudesta selvinnyttä etsitään kuumeisesti.

Kirja on kirjoitettu dokumentin muotoon, itse asiassa Kolme sisältää toisen kirjan nimeltään Musta torstai, joka on kuvitteellisen toimittajan Elspeth Martinsin selvitys aiheesta "Kolmikko-ilmiö, tapahtumat ja taustat". Musta torstai koostuu muun muassa haastatteluista, chat-keskustelujen tallenteista, twitter-viesteistä ja nettilehtien kirjoituksista.

Tällä mukadoku-lähestymistavalla Lotz varmaankin pyrkii tekemään tarinasta mahdollisimman todentuntoisen ja tätä kautta pelottavankin. Yritys jää hieman puolitiehen. Kirjan objektiivisen toimittajamainen lähestymistapa on kliininen, tuntui kuin uutisia katsoisi tai nettilehtiä lukisi. Kolme ei pelota eikä henkilöihin samaistu, vaikka mielenkiinto pysyykin kohtuullisen hyvin yllä.

"Tämä tarina on tosi"-fiilistä yritetään vahvistaa myös nettisisällöllä (www.thethreebook.com), joka valitettavasti jää aika vaisuksi. Myöskin kirjan etuliepeessä mainostettu trailer on aika kotikutoisen oloinen. Itseäni jäi ihmetyttämään miksi kirjaan tarvitaan "kahdet kannet" - eikö kirja olisi suoraan voinut olla Musta torstai ilman paketointia Kolmen kansiin. Kirjassa suurehkossa roolissa oleva Aokigaharan metsä toimi realismielementtinä hyvin, etenkin kun  googletin sen ja luin metsästä kirjoitettua materiaalia.

Kolme on kohtuullisen pitkä kirja ja meinasin pariinkiin otteeseen jättää sen kesken. Jokin siinä piti kuitenkin otteessaan niin, että luin sen loppuun asti. Yksi syy voi olla samaan aikaan katsomani erinomainen Leftovers TV-sarja, jonka fiiliksessä on jotain samaa Kolmen kanssa.

Kirjassa oli tavallista enemmän kirjoitusvirheitä ja muutenkin se olisi mielestäni vaatinut enemmän viimeistelyä, esimerkiksi tiivistämisen muodossa. Mustat sivujen reunat olivat ihan kiva idea, vaikka niiden vinkkaamaa kauhua ei kirjassa juuri ollutkaan. Kokonaisuutena Kolmesta jäikin päällimmäisenä mieleen "ihan hyvä idea, mutta totetutus jäi vaisuksi" fiilis.

* *

Lee Child: Paluu päämajaan (Karisto)

Olen lukenut niin monta Jack Reacher kirjaa, että tästä uusimmasta on kovin vaikea enää kirjoittaa pitkää arvostelua. Raapustetaan nyt kuitenkin jotakin.

Childin kirjojen perusjuonirakenteen ja Jack Reacherin esittelyn olen kertonut jo aikaisemmissa tämän kirjasarjan arvioinneissani. Jätän tämän vaiheen siis väliin ja totean vain, että Paluu päämajaan on tyypillinen Jack Reacher kirja.

Tällä kertaa Reacher komennetaan takaisin vanhaan sotilasyksikköönsä. Muutaman juonenkäänteen jälkeen hän huomaa tulleensa pidätetyksi aikoja sitten tapahtuneesta murhasta. Vyyhtiin liittyy myös majuri Susan Turner, päämajan nykyinen komentaja. Sitten selvitellään asioita, pahoinpidellään pari tyyppiä, vehdataan silleen kiltisti Susanin kanssa ja välillä juodaan kahvia ja pohditaan isä-tytärsuhteita.

En tiedä olenko vain kyllästynyt Reacher sarjaan vai alkaako Childin ote lipsua, mutta Paluu päämajaan oli mielestäni melko tylsä kirja. Etenkin kirjan loppupuolella Child sortuu turhaan selittelyyn, tiivistämistä olisi voinut tehdä paljonkin. Tarinaa on helppo seurata, mutta taustalla oleva salaliitto oli jotenkin vaikeaselkoinen eikä minulle täysin auennut. Kirja kyllä alkaa tuttuun tapaan kiihdyttämällä heti täyteen vauhtiin ja ensimmäisten lukujen jälkeen odotin tarinalta paljon enemmän.

Paluu päämajaan on ihan viihdyttävää jännityslukemista, mutta Reacher-taika alkaa hiipua. Valitettavasti.

* *

PS. Samaa fiilistä oli pari viikkoa sitten katsomassani Jack Reacher elokuvassa. Cruisen habitus on vain niin erilainen kuin kirjan Reacherilla että elokuvastakin tuo Reacher-taika jäi uupumaan ja lopulta leffa oli mielestäni vain mukiinmenevä perusjännäri.

Lee Child: Etsintäkuulutettu (Karisto)

Etsintäkuulutettu on uusin suomennettu kirja Childin Jack Reacher sarjasta. Sarjan päähenkilön olen jo esitellyt useampaan otteeseen aikaisemmissa Childin kirjojen arvioinneissani.

Noissa arvioinneissa olen myös luonnostellut Reacher-kirjojen peruskaavan:
Heti alusta lähdetään liikkeelle täysillä, Reacher temmataan mukaan tilanteeseen joka herättää hänen mielenkiintonsa tutkia juttua enemmän. Sitten tutkitaan ja juoni on täynnä yllättäviä käänteitä. Usein mukana on myös joku nainen jonka kanssa Reacher vehtaa aikansa. Ja tarina loppuu yleensä väkivaltaisesti niin, että Reacher ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja paha saa palkkansa.

Tämän kaavan mukaan mennään tälläkin kertaa. Reacher liftaa väärän auton kyytiin ja pian hänelle selviää että jokin on pielessä. Vaikka asia ei hänelle kuulu, päättää hän tutkia asiaa tarkemmin. Ja sitten tutkitaan ja tutkitaan ja juonenkäänteet seuraavat toisiaan. Lopussa paha saa taas väkivaltaisesti palkkansa. Reacherin naissuhteet jäävät tällä kertaa vähemmälle käsittelylle eikä kahviakaan juoda litratolkulla niin kuin joissain aikaisemmissa osissa. Tuttuun tyyliin mukana tolskaa myös FBI ja CIA - tällä kertaa kohtuullisen isossa roolissa.

Etsintäkuulutettu tarjoaa siis tuttua Reacheria. Jotenkin tällä kertaa kirjasta jäi kuitenkin normaalia tympeämpi maku suuhun, kuin kahvista joka on maannut pannussa liian kauan. Tarina jää välillä vähän junnaamaan paikoillaan, juoni ei yllätä kuin pari kertaa käänteillään ja lopun välienselvittely on - Reacherin asteikollakin - tympeästi väkivaltaa ihannoiva.

Parhaimmillaan Childin kirjat ovat todella koukuttavaa luettavaa ja Reacher karismaattisen karhea sankari. Etsintäkulutettu ei tätä tarjonnut, toivottavasti Childin ote ei ala lipsua, tämä oli jo seitsemästoista suomennettu Reacher seikkailu.  

* *

Lee Child: Linnoitus (Karisto)

Linnoitus on Childin Jack Reacher sarjan toinen kirja (ilmestynyt 1998), mutta se on suomennettu vasta 2011 sarjan viidentenätoista suomennoksena. Joskus ihmetyttää tämä väärässä järjestyksessä suomentaminen.

Olen esitellyt Jack Reacherin jo aikaisemmissa arvioissa. Linnoitus on erittäin tyypillinen Jack Reacher  sarjan jännäri. Tämä tarkoittaa melko suoraviivaista juonta, ajoittain alleviivattua väkivaltaa ja selkeää jaottelua hyviin ja pahoihin. Ja taas kerran noin kuvailtuna kirja ei kuulosta yhtään hyvältä. Ja taas kerran Jack Reacher koukutti täysillä mukaansa koko kirjan ajaksi!

Tälläkin kertaa kirjassa mennään suoraan asiaan ilman pitkiä johdantoja. Reacher sattuu olemaan väärään aikaan väärässä paikassa ja tulee kidnapatuksi yhdessä nuoren naisen kanssa. Pitkän automatkan päätteeksi heidät viedään hylättyyn kaivoskaupunkiin, jossa leiriään pitää rasistinen puolisotilaallinen lahko. Asetelma on taas monessa kohdassa Reacher vastaan iso joukko pahoja rosvoja. Arvaatte varmaan kuka lopulta voittaa.

Linnoituksessa Reacher tuntui vielä hitusen verran enemmän supersankarila kuin aikaisemmin lukemissani sarjan kirjoissa. Tämä välillä häiritsi kun rosvojen voittaminen tuntui jo liian helpolta. Loppuratkaisu oli jossain määrin anti-kliimaksi, toiminta vähän hyytyi kalkkiviivoilla. Child kuitenkin kirjoittaa todella vangitsevasti ja kahden rinnakkaisen näkökulman (Reacher ja FBI) käyttäminen toimi hyvin. Taas kerran on siis tarjolla helppolukuista, nopeatempoista ja jännittävää lukemista sellaisessa paketissa, että kirjaa ei meinaa malttaa käsistään laskea.

* * *

Lee Child: 61 tuntia (Karisto)

61 tuntia jatkaa Lee Childin Jack Reacher sarjaa. Reacherin esittelin jo lyhyesti aikasemmassa arvostelussani Painostaja kirjasta.

61 tuntia on tyypillinen Jack Reacher seikkailu. Reacher on taas kerran väärään aikaan väärässä paikassa - tai oikeaan aikaan oikeassa paikassa, riippuu kenen näkövinkkelistä asiaa katsoo. Nyt Reacher löytää liikenneonnettomuuden seurauksena itsensä pienestä pikkukaupungista. Kaupungissa sijaitsee liittovaltion vankila ja parhaillaan on menossa suuri huumeoikeudenkäynti yhtä vankilan asukkia vastaan. Tapauksen avaintodistajan henkeä uhataan ja Reacher sotkeutuu osaksi tahtomattaan, osaksi tahallaan, mukaan tähän soppaan.

Child kirjoittaa taas kerran iskevää ja sujuvaa tekstiä jota on helppo lukea. Kirjaa aloittaessa tuli taas tuttu ja kotoinen olo. Jack Reacher kirjoja lukiessa tietää mitä saa - pääsääntöisesti koukuttavan ja jännittävän - ja hieman epäuskottavan - lukuelämyksen joka kuitenkin unohtuu mielestä pian lukemisen jälkeen.

Muutama asia 61 tunnissa ärsytti. Luulisi että nykyajan tekniikoilla saataisiin helposti selvät kirjoitusvirheet oikoluettua pois kirjoista. Mutta tässä kirjassa niitä oli välillä häiritsevän paljon - "sillloin", "pajon väliä", "hän kuoli tuli silmänräpäyksessä". Lisäksi Lee Child ei taida olla mikään kylmien olojen erikoisasiantuntija. Seuraavanlaiset väitteet veivät kirjan uskottavuutta: "Ulkona oli -23C pakkasta - kukaan ei pysty selviämään hengissä talon ulkopuolella väijymässä yli kahta tuntia".

* * *

Lee Child: Painostaja (Karisto)

Childin kirjojen päähenkilö Jack Reacher on hämmentävä sekoitus Jack Baueria, Ihmemies McGyveria ja Likaista Harrya. Reacher seikkailee ja ratkoo ongelmia hämmästyttävällä taidolla, Reacher pelastaa viattomia, Reacher tappaa pahikset, Reacher tuntee kaikki maailman aseet ja osaa käyttää niitä ja aina kun vain mahdollista Reacher juo kahvia. Child on kirjoittanut Reacherin ovelasti henkilöksi joka ei asu missään vaan kiertää maata mukanaan vain luottokortti ja hammasharja. Näin hänet saadaan kätevästi mukaan milloin mihinkin seikkailuun. Reacherin sotilaspoliisitausta taas tekee realistiseksi hänen rikoksenselvittämis- ja taistelutaitonsa.

Jokaisen lukemani Jack Reacher sarjan kirjan juonikehys on täsmälleen samanlainen. Heti alusta lähdetään liikkeelle täysillä, Reacher temmataan mukaan tilanteeseen joka herättää hänen mielenkiintonsa tutkia juttua enemmän. Sitten tutkitaan ja juoni on täynnä yllättäviä käänteitä. Usein mukana on myös joku nainen jonka kanssa Reacher vehtaa aikansa. Ja tarina loppuu yleensä väkivaltaisesti niin, että Reacher ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja paha saa palkkansa.

Kuulostaako kioskitason kirjallisuudelta jota leimaa ärsyttävä väkivaltaisuus? Ainakin minusta kuulosti ja niinpä meni pitkään ennenkuin poimin kirjaston hyllyltä ensimmäisen Jack Reacher kirjani. Ja nyt olen lukenyt melkein kaikki. Syy tähän on se, että Child kirjoittaa todella hyvin. Tarina kulkee eteenpäin kuin luotijuna (tai luoti Reacherin ollessa kyseessä...), juoni tarjoaa oikeita yllätyksiä ja Childin tapa kuvata yksityiskohtia on jotenkin hypnoottinen. Kesken kiihkeimmän välienselvittelyn Child saattaa esimerkiksi kertoa pitkän kappaleen verran tarkkoja teknisiä yksityiskohtia käytettävistä aseista - ja ihme kyllä tämä kerrontatapa toimii todella hyvin. Child ujuttaa kirjoihin myös sekaan mukavan kuivaa huumoria ja onnistuu kuvaamaan henkilöt syvemmin kuin moni muu saman lajityypin kirjailija.

Painostaja alkaa kohtauksella missä opiskelijapoika siepataan koulun pihalla autoon. Reacher sattuu olemaan paikalla ja - tyylinsä mukaisesti - ei voi olla puuttumatta asiaan. Seuraa ammuskelua ja ruumiita ja pian ollaankin jo pojan vanhempien kartanossa ihmettelemässä pojan isän hämäriä bisneksiä. Juonesta en paljasta tämän enempää, mielestäni jo takakansi paljastaa liikaa ensimmäisiä käänteitä, ei siis kannata lukea sitä jos haluaa pitää jännityksen alusta alkaen.

Painostaja on uskollinen Jack Reacher sarjalle hyvässä ja pahassa. Väkivalta on välillä turhan itsetarkoituksellista ja tarkasti kuvattua omaan makuuni. Mutta jos sen kestää niin tämä on takuuvarmaa toimintaviihdettä kirjan muodossa.

Niin - ja paras lukemistani Jack Reacher kirjoista on Texas Palaa. Siitä on hyvä aloittaa tutustuminen Reacherin ihmeelliseen maailmaan.

* * *