Kokonaan toinen juttu on toinen osa Nesserin uutta Barbarotti sarjaa. Ensimmäinen osa oli minulle osittain pettymys ja olinkin kahden vaiheilla sen suhteen luenko sarjaa eteenpäin. Onneksi luin, sillä Kokonaan toinen juttu on laadukas perusdekkari, jossa on kaikki palaset kohdillaan.
Tällä kertaa Gunnar Barbarotti kiskaistaan kesken lemmenlomansa mukaan murhatutkimukseen, jossa murhaaja tuntuu ilmoittavan aikeistaan etukäteen Barbarotille osoitetuilla kirjeillä. Murhaajaa selvitellään perinteisen etsivätyön avulla ja välillä lukijalle paljastetaan tarinasta takaumien avulla enemmän kuin mitä Barbarotti ja hänen kollegansa ovat saaneet selville. Mukana on myös vahvasti rikoskonstaapelin yksityiselämän kuvausta ja tämä kolmen pääjuonen - murhamysteerin tutkiminen, Mousterlinissa viisi vuotta aikaisemmin tapahtuneet asiat sekä Gunnarin perhe- ja rakkaushuolet - välinen tasapainoittelu sujuu erittäin hyvin.
Nesser on onnistunut saamaan kirjaansa mukavan leppoisan mutta silti jännitystä ylläpitävän fiiliksen. Ihmiskuvaukselle on jätetty aikaa, mutta tarina ei missään vaiheessa jää junnaamaan paikoilleen. Itse Barbarottiinkin on nyt tullut ihan eri lailla särmää kuin sarjan ensimmäisessä osassa ja tähän Nesserin uuteen hahmoon tykästyy helposti.
Kirjan loppu jättää asioita aika paljon auki ja lukijan mielikuvituksen ja/tai päättelyn varaan. Kirjan loputtua tuli houkutus lukea Mousterlinin muistiinpanoja uudestaan läpi jotta saisi "omalla salapoliisityöllä" paremman käsityksen siitä mitä ihan oikeasti oli tapahtunut.
Kokonaan toinen juttu on Håkan Nesseriä parhaimillaan ja ihanan perinteinen skandinaavinen salapoliisiromaani. Kirjassa ei mikään ärsytä, se on kielellisesti erittäin hyvin kirjotettu, ihmiskuvaus on mainiota, juoni sopivan yllätyksellinen... mitäpä sitä muuta hyvältä dekkarilta osaisi vaatia. Viittä tähteä en kuitenkaan anna, se jokin joka nostaisi kirjan erinomaisesta perusdekkarista elämää suuremmaksi teokseksi jää kuitenkin puuttumaan.
* * * *
torstai 27. joulukuuta 2012
torstai 6. joulukuuta 2012
Kari Enqvist: Uskomaton matka uskovien maailmaan (WSOY)
Kosmologian professori Kari Enqvist on elmänkatsomukseltaan uskonnoton. Tämä tarkoittaa suunnilleen sitä, että hänellä ei ole uskonnollisia vakaumuksia suuntaan eikä toiseen. Hän ei ole uskonnollinen eikä myöskään ateisti, vaan näkee uskontoon liittyvät kysymykset enimmäkseen epäolennaisina ja ei-kiinnostavina. Toisaalta hän myös selkeästi kunnioittaa muiden vakaumuksia eikä kirjassa millään lailla saarnaa omaa elämänkatsomustaan ainoana oikeana.
Kirjan ideana on, että Enqvist tutkailee uskovien riittejä, mielipiteitä ja toimintatapoja omasta uskonnottoman tiedemiehen näkovinkkelistään. Heti ensimmäisessä luvussa hän istuu SLEY:n messussa Pyhän Sydämen Kappelissa ja tarkkailee messua ja messuun osallistuvia. Mielestäni kirjan parasta antia ovat juuri nämä kohdat, joissa Enqvist objektiivisesti raportoi uskovien tapahtumista ja toiminnoista. Tähän liittyy usein myös yhteiskunnallista pohdintaa, esimerkiksi kirkon hautaustehtävää käsittelevässä luvussa sekä kirkon taloutta esittelevässä osassa. Erittäin mielenkiintoista oli myös kasteeseen ja lapsen oikeuksiin liittyvä pohdinta.
Kirjaa vaivaa välillä tietynlainen punaisen langan puuttuminen. Aiheesta toisiin hypitään aika vapaasti ja etenkin kirjan keskivaiheilla kirjoituksen lipsahtavat välillä yllättävän paljon kirjan perusidean ulkopuolelle. Yllättävää oli myös se, miten paljon Enqvist on pehmentänyt tyyliään (verrattuna esimerkiksi Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat teokseen). Hyvää tässä on se, että hän ei saarnaa omia ajatuksiaan liikaa, mutta samalla tämä on vienyt vähän terää kirjoituksista pois. Edelliseen kirjaan verrattuna Uskomaton matka uskovien maailmaan on myös mielestäni vähemmän henkilökohtainen. Välillä tuntuu että iso osa tähän kirjaan kuuluvista asioista on jo käytetty edellisessä kirjassa ja Enqvistilla on loppunut (uusi) asia kesken.
Ylläolevasta kritiikistä huolimatta kyseessä on kirja joka kannattaa lukea. Enqvist kirjoittaa sujuvasti ja mukaansatempaavasti ja usean asian kohdalla tuli semmoinen "ahaa, tuohan on ihan uusi näkökulma tähän asiaan" elämys.
* * *
Kirjan ideana on, että Enqvist tutkailee uskovien riittejä, mielipiteitä ja toimintatapoja omasta uskonnottoman tiedemiehen näkovinkkelistään. Heti ensimmäisessä luvussa hän istuu SLEY:n messussa Pyhän Sydämen Kappelissa ja tarkkailee messua ja messuun osallistuvia. Mielestäni kirjan parasta antia ovat juuri nämä kohdat, joissa Enqvist objektiivisesti raportoi uskovien tapahtumista ja toiminnoista. Tähän liittyy usein myös yhteiskunnallista pohdintaa, esimerkiksi kirkon hautaustehtävää käsittelevässä luvussa sekä kirkon taloutta esittelevässä osassa. Erittäin mielenkiintoista oli myös kasteeseen ja lapsen oikeuksiin liittyvä pohdinta.
Kirjaa vaivaa välillä tietynlainen punaisen langan puuttuminen. Aiheesta toisiin hypitään aika vapaasti ja etenkin kirjan keskivaiheilla kirjoituksen lipsahtavat välillä yllättävän paljon kirjan perusidean ulkopuolelle. Yllättävää oli myös se, miten paljon Enqvist on pehmentänyt tyyliään (verrattuna esimerkiksi Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat teokseen). Hyvää tässä on se, että hän ei saarnaa omia ajatuksiaan liikaa, mutta samalla tämä on vienyt vähän terää kirjoituksista pois. Edelliseen kirjaan verrattuna Uskomaton matka uskovien maailmaan on myös mielestäni vähemmän henkilökohtainen. Välillä tuntuu että iso osa tähän kirjaan kuuluvista asioista on jo käytetty edellisessä kirjassa ja Enqvistilla on loppunut (uusi) asia kesken.
Ylläolevasta kritiikistä huolimatta kyseessä on kirja joka kannattaa lukea. Enqvist kirjoittaa sujuvasti ja mukaansatempaavasti ja usean asian kohdalla tuli semmoinen "ahaa, tuohan on ihan uusi näkökulma tähän asiaan" elämys.
* * *
sunnuntai 25. marraskuuta 2012
Lars Kepler: Tulitodistaja (Tammi)
Keplerin kolmas kirja Tulitodistaja jätti itsestään hyvin kaksijakoisen kuvan. Tämän takia arvioinnin kirjoittaminen tuntui hankalalta ja päätinkin arvioida kirjan kahteen kertaan - positiivisesti ja kriittisesti. Kumpikin arvio on sellainen, että sen voin allekirjoittaa. Jännä miten ristiriitainen fiilis kirjasta jäi.
Tulitodistaja alkaa verisellä kohtauksella nuorisokodissa. Yksi talossa asuvista ongelmanuorista, teinityttö Miranda, löytyy eristyshuoneesta surmattuna. Joona Linna matkustaa paikallisen poliisin avuksi tutkimaan tapausta. Menneisyydestä alkaa paljastumaan rankkoja asioita ja tutkintaan sekaantuu myös itseään selvännäkijänä pitävä nainen.
Positiivinen arvio
Tulitodistaja on kirja, jota haluaa lukea "vielä yhden luvun". Se imaisee mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta ja harvoin olen näin pitkää (594 sivua) kirjaa lukenut näin nopeasti. On Kepleriltä mainio oivallus jakaa kirja erittäin lyhyisiin iskeviin ja napakkoihin lukuihin, joita on 195 kappaletta. Kirjan tempo ei laske missään vaiheessa ja yllättäviä juonenkäänteitä on tosi paljon. Selvännäkijä-teema on otettu mukaan mukavalla jipolla (josta tässä en paljasta enempää) ja yliluonnollista puolta ei liikaa painoteta.
Kepler kirjoittaa taas preesensissä mikä alun pienen ihmettelyn jälkeen toimii hyvin ja syventää jännityksen tuntua entisestään. Tällä kertaa kirjan loppu ei ole anti-kliimaksi (kuten esimerkiksi Hypnotisoijassa) vaan kirjailijat taikovat vielä loppuun intensiivisen Joonan historiaan liittyvän jakson, joka saa odottamaan sarjan seuraavaa osaa.
Kriittinen arvio
Keplerin Hypnotisoija oli koukuttava, mutta välillä hyvinkin laskelmoidun oloinen kirja. Paganini ja paholainen edusti mielestäni vähän perinteisempää jännityskirjallisuutta. Tulitodistajassa Kepler palaa taas erittäin vahvasti laskelmoidun kerronnan puolelle ja lopussa on huijatun tuntuinen olo - "miten minä nyt oikein tästä innostuin".
Laskelmointi näkyy parhaiten turhalta kikkailulta tuntuvassa preesensin käytössä ja naurettavan lyhyissä luvuissa joista tulee tunne, että kirja on kirjoitettu internet-sukupolven lyhytpinnaisille kertakäyttöviihteen kuluttajille. Jännitys kyllä rakentuu, mutta kovin pinnallisena ja kiiltokuvamaisena. Samalla henkilöhahmot jäävät ohuiksi ja niitä pyritään halvan tuntuisesti syventämään karrikoiduilla ja stereotyyppisillä luonteenpiirteillä. Kepler kirjoittaa sinällään sujuvasti, mutta ilman suuria hienouksia ja ikään kuin virheitä vältellen.
Kirjan loppuun on vielä kirjoitettu irrallisen oloinen Joonan historiaa käsittelevä osa. Mieleen tuli traileri jolla mainostetaan elokuvan seuraavaa osaa ja pyritään näin maksimoimaan sen tuotto.
* * *
Tulitodistaja alkaa verisellä kohtauksella nuorisokodissa. Yksi talossa asuvista ongelmanuorista, teinityttö Miranda, löytyy eristyshuoneesta surmattuna. Joona Linna matkustaa paikallisen poliisin avuksi tutkimaan tapausta. Menneisyydestä alkaa paljastumaan rankkoja asioita ja tutkintaan sekaantuu myös itseään selvännäkijänä pitävä nainen.
Positiivinen arvio
Tulitodistaja on kirja, jota haluaa lukea "vielä yhden luvun". Se imaisee mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta ja harvoin olen näin pitkää (594 sivua) kirjaa lukenut näin nopeasti. On Kepleriltä mainio oivallus jakaa kirja erittäin lyhyisiin iskeviin ja napakkoihin lukuihin, joita on 195 kappaletta. Kirjan tempo ei laske missään vaiheessa ja yllättäviä juonenkäänteitä on tosi paljon. Selvännäkijä-teema on otettu mukaan mukavalla jipolla (josta tässä en paljasta enempää) ja yliluonnollista puolta ei liikaa painoteta.
Kepler kirjoittaa taas preesensissä mikä alun pienen ihmettelyn jälkeen toimii hyvin ja syventää jännityksen tuntua entisestään. Tällä kertaa kirjan loppu ei ole anti-kliimaksi (kuten esimerkiksi Hypnotisoijassa) vaan kirjailijat taikovat vielä loppuun intensiivisen Joonan historiaan liittyvän jakson, joka saa odottamaan sarjan seuraavaa osaa.
Kriittinen arvio
Keplerin Hypnotisoija oli koukuttava, mutta välillä hyvinkin laskelmoidun oloinen kirja. Paganini ja paholainen edusti mielestäni vähän perinteisempää jännityskirjallisuutta. Tulitodistajassa Kepler palaa taas erittäin vahvasti laskelmoidun kerronnan puolelle ja lopussa on huijatun tuntuinen olo - "miten minä nyt oikein tästä innostuin".
Laskelmointi näkyy parhaiten turhalta kikkailulta tuntuvassa preesensin käytössä ja naurettavan lyhyissä luvuissa joista tulee tunne, että kirja on kirjoitettu internet-sukupolven lyhytpinnaisille kertakäyttöviihteen kuluttajille. Jännitys kyllä rakentuu, mutta kovin pinnallisena ja kiiltokuvamaisena. Samalla henkilöhahmot jäävät ohuiksi ja niitä pyritään halvan tuntuisesti syventämään karrikoiduilla ja stereotyyppisillä luonteenpiirteillä. Kepler kirjoittaa sinällään sujuvasti, mutta ilman suuria hienouksia ja ikään kuin virheitä vältellen.
Kirjan loppuun on vielä kirjoitettu irrallisen oloinen Joonan historiaa käsittelevä osa. Mieleen tuli traileri jolla mainostetaan elokuvan seuraavaa osaa ja pyritään näin maksimoimaan sen tuotto.
* * *
maanantai 12. marraskuuta 2012
Marcus Chown: Päättymättömät päivät kuolleena (Ursa)
Tähtitieteellinen yhdistys Ursa julkaisee säännöllisesti kiinnostavia (ja usein myös kansantajuisia) tiedekirjoja. Esko Valtaojan kirjojen lisäksi yhtenä erinomaisena esimerkkinä on omastakin kirjahyllystäni löytyvä Stephen Webbin Missä kaikki ovat joka käsittelee eri teorioita siitä, miksi meillä ei vielä ole todisteita maan ulkopuolisesta älystä.
Päättymättömät päivät kuolleena kirjan alaotsikkona on "Uutisia tieteen eturintamalta". Tämä kuvaakin varsinaista otsikkoa paremmin mistä kirjassa on kyse; se on viime kädessä kasa uusimpia uutisia liittyen nykytieteen kuumimpiin kysymyksiin. Näitä kysymyksiä ovat esimerkiksi "Voiko elämä jatkua ikuisesti?" ja "Mitkä ovat tietomme rajat?".
Eniten kirjasta mieleen jäi pohdiskelu siitä, onko todellisuutemme oikeasti olemassa vai onko esimerkiksi koko maailmankaikkeus yhtä suurta simulaatiota. Tästä(kin) aiheesta on ihan viime aikoina tullut uusia teorioita ja kirja taustoitti aihepiiriä ihan mukavasti.
Asiat ovat mielenkiintoisia ja useimmiten myös selkeästi esiteltyjä. Enqvistin ja Valtaojan verbaliikkaan tottuneelle käsittelytapa on kuitenkin aavistuksen kuiva ja välillä jossain määrin vaikeasti ymmärrettävä, vaikka mistään kovin tieteellisestä tekstistä ei missään tapauksessa olekaan kyse. Suurin ongelma ei liity itse kirjaan vaan käsiteltäviin kysymyksiin liittyvän tiedon nopeaan kehittymiseen. Kirja on vain viisi vuotta vanha (ilmestynyt 2007), mutta silti useilla sen käsittelemillä alueilla on tullut uutta tietoa ja uusia teorioita kirjan julkaisun jälkeen. Niinpä kirjasta jää paikoitellen semmoinen "what else is new" fiilis. Jos tätä tieteenalaa ei ole seurannut, on Päättymättömät päivät kuolleena ihan kelpo johdatus (tähti)tieteen ja (kvantti)fysiikan uusiin tuuliin.
* *
Päättymättömät päivät kuolleena kirjan alaotsikkona on "Uutisia tieteen eturintamalta". Tämä kuvaakin varsinaista otsikkoa paremmin mistä kirjassa on kyse; se on viime kädessä kasa uusimpia uutisia liittyen nykytieteen kuumimpiin kysymyksiin. Näitä kysymyksiä ovat esimerkiksi "Voiko elämä jatkua ikuisesti?" ja "Mitkä ovat tietomme rajat?".
Eniten kirjasta mieleen jäi pohdiskelu siitä, onko todellisuutemme oikeasti olemassa vai onko esimerkiksi koko maailmankaikkeus yhtä suurta simulaatiota. Tästä(kin) aiheesta on ihan viime aikoina tullut uusia teorioita ja kirja taustoitti aihepiiriä ihan mukavasti.
Asiat ovat mielenkiintoisia ja useimmiten myös selkeästi esiteltyjä. Enqvistin ja Valtaojan verbaliikkaan tottuneelle käsittelytapa on kuitenkin aavistuksen kuiva ja välillä jossain määrin vaikeasti ymmärrettävä, vaikka mistään kovin tieteellisestä tekstistä ei missään tapauksessa olekaan kyse. Suurin ongelma ei liity itse kirjaan vaan käsiteltäviin kysymyksiin liittyvän tiedon nopeaan kehittymiseen. Kirja on vain viisi vuotta vanha (ilmestynyt 2007), mutta silti useilla sen käsittelemillä alueilla on tullut uutta tietoa ja uusia teorioita kirjan julkaisun jälkeen. Niinpä kirjasta jää paikoitellen semmoinen "what else is new" fiilis. Jos tätä tieteenalaa ei ole seurannut, on Päättymättömät päivät kuolleena ihan kelpo johdatus (tähti)tieteen ja (kvantti)fysiikan uusiin tuuliin.
* *
sunnuntai 11. marraskuuta 2012
Jari Tervo: Layla (WSOY)
Olen aikanaan muutamaa Tervon kirjaa (viimeksi Ohrana) yrittänyt lukea, mutta aina lukeminen on jäänyt kesken ennen kirjan puoliväliä. En tiedä miksi hänen tyylinsä ei minuun ole purrut, jostain syystä vain kirjat eivät ole uponneet. Laylan löysin kesällä kyläpaikan pöydältä ja otin iltalukemiksekseni piha-aittaan asenteella "en kuitenkaan jaksa lukea kuin alun". Kävi sitten kuitenkin niin, että kirja tempaisi mukaansa. Ehdin siitä ahmia kyläilyn aikana vajaat puolet ja kirjasin kännykkääni muistiinpanon siitä, että kirja jäi kesken sivulle 159. Yritin heti kotona saada kirjan kirjastosta, mutta loppujen lopuksi kirja jäi minulla kesken tuolle sivulle 159 muutaman kuukauden ajaksi ennen kuin pääsin lukemaan sen loppuun. Tällainen lukutapa ei varmasti tee oikeutta kirjalle ja saattaa siis vaikuttaa myös arviooni.
Layla kertoo turkkilaisen nuoren tytön, Laylan, tarinan. Layla pakenee väkivaltaista perhettään ja pakkoaviolittoa Turkista Saksan kautta Suomeen vain huomatakseen päätyneensä ihmiskaupan uhriksi. Suomessa Laylan tie risteää kirjan muiden päähenkilöiden kanssa. Näitä ovat muun muassa prostituoiduksi päätynyt pienen lapsen äiti Helena ja häntä parittava maisteri Armonlahti.
Tervo kirjoittaa vakavista asioista karun realistisesti, mutta mukana on koko ajan tietynlainen kuiva musta huumori. Hän pystyy kuvaamaan tapahtumia uskottavasti useasta eri näkökulmasta ja onnistuu tuomaan inhimillisyyttä jopa Laylan kunniamurhaa hautovaan isän hahmoon. Tarina kulkee useaa eri polkua mutta juonesta on silti helppoa pysyä kärryillä.
Luettuani Laylaa ensimmäiset parikymmentä sivua olin todella koukusa ja tuntui että kirjassa on kaikki ainekset vuoden lukuelämykseksi. Mutta sitten taas, jostain syystä, mitä pidemmälle kirja eteni, sitä puuduttavammalta se alkoi tuntumaan. En oikein millään osaa selittää mistä tämä johtuu. Periaattessa kaikki ainekset on kohdillaan - omaperäinen ja nokkela kirjoitustyyli, kiinnostava ja vaikuttava tarina, hyvin rakennetut henkilöt... Jotenkin vain Tervo ei loppujen lopuksi taaskaan kolahtanut minulle täysillä ja viimeisiä lukuja lukiessa teki jo mieliä harppoa lauseita ja kappaleita yli. Kolme tähteä kuitenkin erinomaisen alun ansioista - ja myös sen takia, että tuo lukutaukoni varmastikin pudotti lukukokemuksesta jotain pois.
* * *
Layla kertoo turkkilaisen nuoren tytön, Laylan, tarinan. Layla pakenee väkivaltaista perhettään ja pakkoaviolittoa Turkista Saksan kautta Suomeen vain huomatakseen päätyneensä ihmiskaupan uhriksi. Suomessa Laylan tie risteää kirjan muiden päähenkilöiden kanssa. Näitä ovat muun muassa prostituoiduksi päätynyt pienen lapsen äiti Helena ja häntä parittava maisteri Armonlahti.
Tervo kirjoittaa vakavista asioista karun realistisesti, mutta mukana on koko ajan tietynlainen kuiva musta huumori. Hän pystyy kuvaamaan tapahtumia uskottavasti useasta eri näkökulmasta ja onnistuu tuomaan inhimillisyyttä jopa Laylan kunniamurhaa hautovaan isän hahmoon. Tarina kulkee useaa eri polkua mutta juonesta on silti helppoa pysyä kärryillä.
Luettuani Laylaa ensimmäiset parikymmentä sivua olin todella koukusa ja tuntui että kirjassa on kaikki ainekset vuoden lukuelämykseksi. Mutta sitten taas, jostain syystä, mitä pidemmälle kirja eteni, sitä puuduttavammalta se alkoi tuntumaan. En oikein millään osaa selittää mistä tämä johtuu. Periaattessa kaikki ainekset on kohdillaan - omaperäinen ja nokkela kirjoitustyyli, kiinnostava ja vaikuttava tarina, hyvin rakennetut henkilöt... Jotenkin vain Tervo ei loppujen lopuksi taaskaan kolahtanut minulle täysillä ja viimeisiä lukuja lukiessa teki jo mieliä harppoa lauseita ja kappaleita yli. Kolme tähteä kuitenkin erinomaisen alun ansioista - ja myös sen takia, että tuo lukutaukoni varmastikin pudotti lukukokemuksesta jotain pois.
* * *
sunnuntai 28. lokakuuta 2012
Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun (Gummerus)
Pekka Hiltusen esikoisteos Vilpittömästi sinun sai Vuoden johtolanka palkinnon 2012. Kirjan jatko-osa Sysipimeä on ollut paljon esillä viime viikkoina. Tässä kaksi syytä miksi poimin Hiltusen esikoiskirjan luettavakseni.
Hiltunen sijoittaa tarinansa Lontooseen ja tekee sen uskottavasti. Päähenkilönä on Lontoolaisessa lehdessä graafikkona toimiva suomalainen nainen Lia Pajala. Kirjan ytimessä on Lian ja salaperäisen Marin välinen uusi ystävyys. Mari pyörittää Studiota, eräänlaista "tehdään maailmasta parempi paikka" yritystä, joka puuttuu havaitsemiinsa epäkohtiin Marin suuren omaisuuden ja Studion työntekijöiden eri alojen erikoisosaamisen avulla. Vilpittömästi sinun käsittelee Mia, Marin ja Studion toimintaa liittyen kahteen erillisen juoneen; tuntemattoman naisen raakaan murhaan ja äärioikeistolaisen puolueen johtajan ajojahtiin.
Kirja on yhtäaikaa poliittinen trilleri, ihmissuhdedraama, rikosromaani ja eräänlainen "mission impossible tyylinen iskuryhmän kuvaus". Kuulostaa mielenkiintoiselta vai mitä? Valitettavasti vain ainakin omalta osaltani lukukokemus jäi kovin vaisuksi, kirja oli yksinkertaisesti tylsä.
Jännitys ei oikein missään vaiheessa kirjaa pääse tiivistymään kunnolla. Reilut sata ensimmäistä sivua kirja esittelee päähenkilöitä ja itse (rikos)juoni on täysin taustalla. Senkin jälkeen tarina saa ilmaa siipiensä alle vain paikoitellen ja kerronassa on turhan usein liiallisen selittelyn ja maalailun makua. En myöskään lämmennyt Lian ja Marin menneisyyden haamuille ja viinilasin ääressä käydyille keskusteluille, ne tuntuivat kiiltokuvamaisilta ja teennäisiltä.
Kirjan lähtökohta on (etenkin suomalaiseksi dekkariksi) virkistävän uusi ja antaisi paljon mahdollisuuksia. Harmi että ainakaan tämä ensimmäinen osa ei noita lähtökohtia mielestäni kovin hyvin hyödynnä.
Kirjasta tuli mieleeni Leena Lehtolaisen Henkivartija. Voisinkin siis kuvitella, että jos Lehtolaisen Ilveskero-sarjasta tykkää, niin silloin myös Hiltusen kirjat kannattaa tsekata.
* *
Hiltunen sijoittaa tarinansa Lontooseen ja tekee sen uskottavasti. Päähenkilönä on Lontoolaisessa lehdessä graafikkona toimiva suomalainen nainen Lia Pajala. Kirjan ytimessä on Lian ja salaperäisen Marin välinen uusi ystävyys. Mari pyörittää Studiota, eräänlaista "tehdään maailmasta parempi paikka" yritystä, joka puuttuu havaitsemiinsa epäkohtiin Marin suuren omaisuuden ja Studion työntekijöiden eri alojen erikoisosaamisen avulla. Vilpittömästi sinun käsittelee Mia, Marin ja Studion toimintaa liittyen kahteen erillisen juoneen; tuntemattoman naisen raakaan murhaan ja äärioikeistolaisen puolueen johtajan ajojahtiin.
Kirja on yhtäaikaa poliittinen trilleri, ihmissuhdedraama, rikosromaani ja eräänlainen "mission impossible tyylinen iskuryhmän kuvaus". Kuulostaa mielenkiintoiselta vai mitä? Valitettavasti vain ainakin omalta osaltani lukukokemus jäi kovin vaisuksi, kirja oli yksinkertaisesti tylsä.
Jännitys ei oikein missään vaiheessa kirjaa pääse tiivistymään kunnolla. Reilut sata ensimmäistä sivua kirja esittelee päähenkilöitä ja itse (rikos)juoni on täysin taustalla. Senkin jälkeen tarina saa ilmaa siipiensä alle vain paikoitellen ja kerronassa on turhan usein liiallisen selittelyn ja maalailun makua. En myöskään lämmennyt Lian ja Marin menneisyyden haamuille ja viinilasin ääressä käydyille keskusteluille, ne tuntuivat kiiltokuvamaisilta ja teennäisiltä.
Kirjan lähtökohta on (etenkin suomalaiseksi dekkariksi) virkistävän uusi ja antaisi paljon mahdollisuuksia. Harmi että ainakaan tämä ensimmäinen osa ei noita lähtökohtia mielestäni kovin hyvin hyödynnä.
Kirjasta tuli mieleeni Leena Lehtolaisen Henkivartija. Voisinkin siis kuvitella, että jos Lehtolaisen Ilveskero-sarjasta tykkää, niin silloin myös Hiltusen kirjat kannattaa tsekata.
* *
tiistai 16. lokakuuta 2012
George Orwell: Vuonna 1984 (WSOY)
Jonkin aikaa sitten päätin, että luen - vaikka väkisin - yhden vähintään 50 vuotta vanhan kirjan syksyn aikana. Jotenkin tuntui, että lukemisharrastuksessa tulee helposti laiskaksi ja valitsee lukulistalle vain takuuvarmoja uusia listahittejä ja näin rajoittaa omia lukukokemuksiaan liikaa.
Kirjaksi valitsin Orwellin legendaarisen sci-fi klassikon Vuonna 1984. Vanhempi sci-fi kiehtoi alueena ja kun huomasin itsekin kirja-arvosteluissani puhuvani "orwellilaisesta maailmasta" ajattelin että olisi fiksua lukea kirja jotta tietää mistä puhuu.
Kirja on kirjoitettu vuonna 1949 ja suomennettu ensimmäisen kerran 1955. Luin kirjasta kuitenkin vuonna 1999 ilmestyneen uuden suomennoksen, jossa on mukana muun muassa aikasemmasta suomennoksesta poistetut suorat viittaukset Neuvostoliittoon. Kovin provokatiivisina en viittauksia pitänyt eli aika herkässä on sensuurin koura ollut Suomessa 1950-luvulla - aidossa Totuusministeriön hengessä!
Tällaisen klassikon arviointi on mielestäni hankalaa. Kirjasta on jo kirjoitettu ja sanottu niin paljon että on hankala sanoa mitään uutta vaikuttamatta siltä ettei ole ymmärtänyt mistä kirjassa on kyse. Yritän nyt kuitenkin arvioida kirjan lukukokemuksena, ottamatta juurikaan huomioon sen yhteiskunnallista merkitystä ja aikaansa edellä olemista.
Kirja sijoittuu kuvitteelliseen Oseanian valtioon jossa edetään noin vuotta 1984. Oseanialaiset elävät puolueen vahvan kontrollin alaisena, Isoveli valvoo etenkin puolueen jäsenten jokaista liikettä. Päähenkilönä on Winston Smith, puolueen jäsen joka työskentelee menneisyyttä muokaten Totuusministeriössä ja alkaa kyseenalaistamaan puolueen valta-asemaa.
Kirja on kirjoitettu hyvin suoraviivaisesti. Tapahtumia kerrotaan koko ajan Winstonin näkökulmasta eikä sivujuonia tai esimerkiksi takaumia ole. Aluksi kirja tuntui toistavan yhteiskunnan kuvaustaan ja lukeminen vaati pientä ponnistelua mutta mitä pidemmälle tarina eteni, sitä enemmän se alkoi kiinnostaa. Vuonna 1984 on mielestäni ensisijaisesti yhteiskunnan kuvaus ja Winstonia käytetään vain välineenä tuon kuvauksen kertomiseen. Orwell maalaakin yhteiskunnasta hyvin todentuntoisen ja samalla ahdistavan, väkivaltaisen masentavan kuvan. Ahdistusta lisäsi kun luki samaan aikaan uutisia Pohjois-Koreasta - Orwellin kuvailema kontrolliyhteiskunta taitaa olla valitettavasti jossain päin maailmaan enemmän todellisuutta kuin sci-fiä.
Vuonna 1984 esitteli useita kiinnostavia kontrolliyhteiskunnan käsitteitä jotka olivat minulle ennestään outoja. Esimerkkinä mainittakoon kaksoisajattelu ja uuskieli. Uuskielestä löytyy hyvä yhteenveto esimerkiksi wikipediasta ja sille oli myös omistettu erillinen pitkä liite kirjassa. Uuskieli tavallaan hyvin kuvaa koko kirjan aiheuttamia fiiliksiä - ensi tuli vähän varovasti naureskeltua että kylläpä menee överiksi, mutta sitten taustalta hiipii epämiellyttävä tuntemus siitä, että ei todellisuus niin kaukana välttämättä olekaan.
Kirja on hyvin kestänyt aikaa, yli 60 vuoden ikä ei missään vaiheessa paista läpi negatiivisessa mielessä. Ennemminkin se, että kirja on kirjoitettu kylmän sodan alun aikoihin, tekee lukukokemuksesta jotenkin todemman ja syvemmän. Uusi suomennos (1999) voi myös osaltaan olla syynä kirjan tuoreuden tuntoon, en ole vuoden 1955 suomennosta tutkinut että kuinka paljon suomennokset eroavat toisistaan.
Vuonna 1984 on ilman muuta lukemisen arvoinen kirja. Kuitenkin sen klassikkoasemasta huolimatta on pakko todeta, että sen tietty yksiulotteisuus ja raskaus jonkin verran häiritsivät. Vaikka Orwell kirjoittaa hyvin, on kuitenkin niin että se on sisältö eikä hänen kirjoitustyylinsä mikä kirjan nostaa klassikoksi.
Kirja ei lukukokemuksena ollut siis tuplaplushyvä, mutta ilman muuta tämä kannattaa lukea jo yleissivistyksen takia. Jos ei muuten, niin tietääpä ainakin missä sen BB:n Isoveljen juuret on.
* * *
Kirjaksi valitsin Orwellin legendaarisen sci-fi klassikon Vuonna 1984. Vanhempi sci-fi kiehtoi alueena ja kun huomasin itsekin kirja-arvosteluissani puhuvani "orwellilaisesta maailmasta" ajattelin että olisi fiksua lukea kirja jotta tietää mistä puhuu.
Kirja on kirjoitettu vuonna 1949 ja suomennettu ensimmäisen kerran 1955. Luin kirjasta kuitenkin vuonna 1999 ilmestyneen uuden suomennoksen, jossa on mukana muun muassa aikasemmasta suomennoksesta poistetut suorat viittaukset Neuvostoliittoon. Kovin provokatiivisina en viittauksia pitänyt eli aika herkässä on sensuurin koura ollut Suomessa 1950-luvulla - aidossa Totuusministeriön hengessä!
Tällaisen klassikon arviointi on mielestäni hankalaa. Kirjasta on jo kirjoitettu ja sanottu niin paljon että on hankala sanoa mitään uutta vaikuttamatta siltä ettei ole ymmärtänyt mistä kirjassa on kyse. Yritän nyt kuitenkin arvioida kirjan lukukokemuksena, ottamatta juurikaan huomioon sen yhteiskunnallista merkitystä ja aikaansa edellä olemista.
Kirja sijoittuu kuvitteelliseen Oseanian valtioon jossa edetään noin vuotta 1984. Oseanialaiset elävät puolueen vahvan kontrollin alaisena, Isoveli valvoo etenkin puolueen jäsenten jokaista liikettä. Päähenkilönä on Winston Smith, puolueen jäsen joka työskentelee menneisyyttä muokaten Totuusministeriössä ja alkaa kyseenalaistamaan puolueen valta-asemaa.
Kirja on kirjoitettu hyvin suoraviivaisesti. Tapahtumia kerrotaan koko ajan Winstonin näkökulmasta eikä sivujuonia tai esimerkiksi takaumia ole. Aluksi kirja tuntui toistavan yhteiskunnan kuvaustaan ja lukeminen vaati pientä ponnistelua mutta mitä pidemmälle tarina eteni, sitä enemmän se alkoi kiinnostaa. Vuonna 1984 on mielestäni ensisijaisesti yhteiskunnan kuvaus ja Winstonia käytetään vain välineenä tuon kuvauksen kertomiseen. Orwell maalaakin yhteiskunnasta hyvin todentuntoisen ja samalla ahdistavan, väkivaltaisen masentavan kuvan. Ahdistusta lisäsi kun luki samaan aikaan uutisia Pohjois-Koreasta - Orwellin kuvailema kontrolliyhteiskunta taitaa olla valitettavasti jossain päin maailmaan enemmän todellisuutta kuin sci-fiä.
Vuonna 1984 esitteli useita kiinnostavia kontrolliyhteiskunnan käsitteitä jotka olivat minulle ennestään outoja. Esimerkkinä mainittakoon kaksoisajattelu ja uuskieli. Uuskielestä löytyy hyvä yhteenveto esimerkiksi wikipediasta ja sille oli myös omistettu erillinen pitkä liite kirjassa. Uuskieli tavallaan hyvin kuvaa koko kirjan aiheuttamia fiiliksiä - ensi tuli vähän varovasti naureskeltua että kylläpä menee överiksi, mutta sitten taustalta hiipii epämiellyttävä tuntemus siitä, että ei todellisuus niin kaukana välttämättä olekaan.
Kirja on hyvin kestänyt aikaa, yli 60 vuoden ikä ei missään vaiheessa paista läpi negatiivisessa mielessä. Ennemminkin se, että kirja on kirjoitettu kylmän sodan alun aikoihin, tekee lukukokemuksesta jotenkin todemman ja syvemmän. Uusi suomennos (1999) voi myös osaltaan olla syynä kirjan tuoreuden tuntoon, en ole vuoden 1955 suomennosta tutkinut että kuinka paljon suomennokset eroavat toisistaan.
Vuonna 1984 on ilman muuta lukemisen arvoinen kirja. Kuitenkin sen klassikkoasemasta huolimatta on pakko todeta, että sen tietty yksiulotteisuus ja raskaus jonkin verran häiritsivät. Vaikka Orwell kirjoittaa hyvin, on kuitenkin niin että se on sisältö eikä hänen kirjoitustyylinsä mikä kirjan nostaa klassikoksi.
Kirja ei lukukokemuksena ollut siis tuplaplushyvä, mutta ilman muuta tämä kannattaa lukea jo yleissivistyksen takia. Jos ei muuten, niin tietääpä ainakin missä sen BB:n Isoveljen juuret on.
* * *
maanantai 24. syyskuuta 2012
Jussi Adler-Olsen: Vanki (Gummerus)
Jussi Adler-Olsen on tanskalainen kirjailija jolta on aikaisemmin suomeksi ilmestynyt hänen esikoisteoksensa Aakkostalo sekä jännäri ...ja hän kiitti jumalia. Luin Aakkostalon sen suomennoksen ilmestymisen aikoihin vuonna 2001. Tuosta kirjasta ei minulla enää ihan tuoreita mielikuvia ole, mutta päällimmäisenä ajatuksena on, että kirja oli kiinnostavan erilainen jännäri, jossa oli kuitenkin jonkinlainen ahdistava pohjavire.
Tietyin varauksin mutta mielenkiinnolla aloin siis lukemaan Adler-Olsenin Osasto-Q sarjan kirjaa nimeltä Vanki. Tämä kirja on 10-osaiseksi suunnitellun Osasto-Q dekkarisarjan ensimmäinen osa. Kirjasarjan päähenkilönä on etsivä Carl Mörck, joka kirjan alussa palaa töihin traagisen ampumavälikohtauksen jälkeen. Hänet ylennetään (tai alennetaan, hieman näkökulmasta riippuen) uuden Osasto-Q:n johtajaksi. Osasto-Q:n tehtävänä on ottaa vanhoja ratkaisemattomia rikoksia uudelleen tarkastelun alle. Tämä asetelma tarjoaakin mainion lähtökohdan sekä tälle kirjalle kuin myös varmasti sarjan myöhemmille osille. Tällainen vanhojen asioiden selvittäminen antaa realistiselta tuntuvan mahdollisuuden heittää Mörckin ratkaistavaksi jos jonkinlaisia juttua.
Carl Mörck on henkisesti jossain määrin järkkynyt, kärttyisä omia teitään kulkeva murhaetsivä. Ihan Harry Holen ongelmien tasolle hän ei kuitenkaan ole vajonnut vaan pystyy hoitamaan tehtäviään melko lailla normaalisti. Vangissa sivuosissa olevat henkilöt kuitenkin varastavat jossain määrin shown Mörckiltä, sen verran mielenkiintoisia hahmoja Adler-Olsen heittää kehiin. Mörckin avustaja Hafeh el-Assad, entinen kollega Hardy Henningsen, poliitikko Merete Lynggaard ja hänen veljensä Uffe, tarinan pahikset - kaikki sopivan erilaisia mutta kuitenkin uskottavia hahmoja.
Itse juonesta en tässä paljasta sen enempää kuin että Mörck alkaa selvittämään viisi vuotta vanhaa katoamistapausta. Tämän rinnalla lukijalle paljastetaan pala palalta Vangin ahdistavaa, mutta kiinnostavaa taistelua joka alkaa jo prologista.
Vangissa on kaikki erinomaisen perusdekkarin ainekset. Siinä on kaikkea sopivasti, mutta ei mitään liikaa. Tässä toimivassa reseptissä on tarpeeksi juonenkäänteitä ja henkilöitä, mutta kirja on silti helposti luettavaa. Henkilöhahmot ovat kuten jo todettu erinomaisia ja tarinan rytmitys on hyvä, jännitys rakentuu juuri oikealla vauhdilla. Mukaan keitokseen on heitetty mausteeksi suloisen ahdistavaa vangin kuvausta ja vain hyppysellinen fyysistä väkivaltaa. Ja kun tarinan loppu on vielä kaiken jännittämisen arvoinen niin kaikki koukuttavan ja viihdyttävän dekkarin ainekset ovat kasassa.
Jo tämän kirjan perusteella uskallan kutsua Adler-Olsenia Tanskan Jo Nesböksi. Toivottavasti sarjan seuraavat osat lunastavat tämän avausteoksen korkealle nostamia odotuksia. Toivottavasti Gummerus suomentaa seuraavat osat järkevässä aikataulussa, tanskaksi Osasto-Q:sta on tainnut ilmestyä on viisi ensimmäistä osaa.
* * * *
Tietyin varauksin mutta mielenkiinnolla aloin siis lukemaan Adler-Olsenin Osasto-Q sarjan kirjaa nimeltä Vanki. Tämä kirja on 10-osaiseksi suunnitellun Osasto-Q dekkarisarjan ensimmäinen osa. Kirjasarjan päähenkilönä on etsivä Carl Mörck, joka kirjan alussa palaa töihin traagisen ampumavälikohtauksen jälkeen. Hänet ylennetään (tai alennetaan, hieman näkökulmasta riippuen) uuden Osasto-Q:n johtajaksi. Osasto-Q:n tehtävänä on ottaa vanhoja ratkaisemattomia rikoksia uudelleen tarkastelun alle. Tämä asetelma tarjoaakin mainion lähtökohdan sekä tälle kirjalle kuin myös varmasti sarjan myöhemmille osille. Tällainen vanhojen asioiden selvittäminen antaa realistiselta tuntuvan mahdollisuuden heittää Mörckin ratkaistavaksi jos jonkinlaisia juttua.
Carl Mörck on henkisesti jossain määrin järkkynyt, kärttyisä omia teitään kulkeva murhaetsivä. Ihan Harry Holen ongelmien tasolle hän ei kuitenkaan ole vajonnut vaan pystyy hoitamaan tehtäviään melko lailla normaalisti. Vangissa sivuosissa olevat henkilöt kuitenkin varastavat jossain määrin shown Mörckiltä, sen verran mielenkiintoisia hahmoja Adler-Olsen heittää kehiin. Mörckin avustaja Hafeh el-Assad, entinen kollega Hardy Henningsen, poliitikko Merete Lynggaard ja hänen veljensä Uffe, tarinan pahikset - kaikki sopivan erilaisia mutta kuitenkin uskottavia hahmoja.
Itse juonesta en tässä paljasta sen enempää kuin että Mörck alkaa selvittämään viisi vuotta vanhaa katoamistapausta. Tämän rinnalla lukijalle paljastetaan pala palalta Vangin ahdistavaa, mutta kiinnostavaa taistelua joka alkaa jo prologista.
Vangissa on kaikki erinomaisen perusdekkarin ainekset. Siinä on kaikkea sopivasti, mutta ei mitään liikaa. Tässä toimivassa reseptissä on tarpeeksi juonenkäänteitä ja henkilöitä, mutta kirja on silti helposti luettavaa. Henkilöhahmot ovat kuten jo todettu erinomaisia ja tarinan rytmitys on hyvä, jännitys rakentuu juuri oikealla vauhdilla. Mukaan keitokseen on heitetty mausteeksi suloisen ahdistavaa vangin kuvausta ja vain hyppysellinen fyysistä väkivaltaa. Ja kun tarinan loppu on vielä kaiken jännittämisen arvoinen niin kaikki koukuttavan ja viihdyttävän dekkarin ainekset ovat kasassa.
Jo tämän kirjan perusteella uskallan kutsua Adler-Olsenia Tanskan Jo Nesböksi. Toivottavasti sarjan seuraavat osat lunastavat tämän avausteoksen korkealle nostamia odotuksia. Toivottavasti Gummerus suomentaa seuraavat osat järkevässä aikataulussa, tanskaksi Osasto-Q:sta on tainnut ilmestyä on viisi ensimmäistä osaa.
* * * *
lauantai 15. syyskuuta 2012
Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta (Johnny Kniga)
Terveiset Kutturasta on Mikko-Pekka Heikkisen ensimmäinen romaani. Aikaisemmin häneltä on ilmestynyt novellikokoelma Nuorgamin Alko. Novellit olivat hyvin kirjoitettuja ja mukavan omalaatuisia yhdistelmiä perinteistä suomalaista (veijari)tarinankerrontaa ja nyky-yhteiskunnan ilmiöitä. Innokkaana aloin siis lukemaan tätä kirjaa, enkä pettynyt.
Terveiset Kutturasta kertoo Suomesta, jossa etelän - etenkin pääkaupunkiseudun - ja pohjoisen väliset erimielisyydet ovat kärjistyneet tilanteeseen jossa pohjoinen on julistautunut itsenäiseksi valtioksi ja Suomi on ajautunut sisällissotaan. Heikkisen sanoin "lappilaisten kuksa on mennyt nurin" etelän kunta- ja maaltamuuttopolitiikan takia.Lähtökohtana tämä tilanne tarjoaa herkullinen asetelman tutkailla yhteiskuntamme kipupisteitä. Heikkinen tekee tämän tarkastelun yhdistellen artopaasilinnamaista tarinankerrontaa, kolumnimaista asioiden pohdintaa ja "heikkismäistä" yllättävää asioiden yhdistelyä. Tuolla heikkismäisellä yhdistelyllä tarkoitan kirjailijan tuoretta ja mielenkiintoista tapaa yhdistää vanhoja suomalaisia tapoja nykymaailman trendeihin. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa mainio hahmo Toni Morottaja, lappilainen gangstaräppiä fanittava pohjoisen joukoissa taisteleva moottorikelkkasoturi.
Morottajan lisäksi kirjassa on useita herkullisesti rakennetuja henkilöitä ja esimerkiksi etelän youtube-iPod-skeittikengät nuorisosta muodostetun joukko-osaston kuvaus on stereotyyppisyydessäänkin hykerryttävää luettavaa. Harvoin kirjoja lukiessa nauran ääneen, nyt "Lindex. Tai sotaoikeus"-repliikki hihitytti vielä seuraavana päivänäkin. Useat henkilöt ovat niin vahvan persoonallisia että normaalihkot henkilöt, kuten toimittaja Aino Riski, jäävät vähän laimeiksi.
Terveiset Kutturasta ei ole kuitenkaan missään tapauksessa pelkkä humoristinen kuvaus Suomen toisesta sisällissodasta. Heikkinen pohdiskelee tarinan lomassa nyky-yhteiskunnan haasteita kuntauudistuksesta maahanmuuttajiin ja onnistuu tasapainoilemaan hyvin vakavien ja humorististen osioiden välillä.
Heikkinen on Suomussalmelta kotoisin oleva helsinkiläinen Helsingin Sanomien toimittaja. Tämä tausta antaa hänelle hyvän pohjan tarkastella tapahtumia sekä pohjoisen että etelän näkövinkkelistä. Myöskään se, että yksi päähenkilöistä on toimittaja ei varmaankaan ole sattumaa. Kannattaa kirjoittaa siitä mistä tietää. Kirjassa käytetään tehokeinona sanomalehtiuutisia tapahtumista ja myös tämä toimii hyvin ja tuo tarinaan aitouden tunnetta.
Terveiset Kutturasta on virkistävän omalaatuinen kirja, hyvin kirjoitettu ja huolella toimitettu. Kirjaa oli mukava lukea, mutta erityisen koukuttava se ei kuitenkaan ollut. Tapahtumat jäivät omaan makuuni välillä junnaamaan paikallaan vähän liian kauan kun jonkilaista "syvällisempää" pohdiskelua oli lähes joka välissä. Tarinassa on erinomaiset novellin ainekset, romaanin mittaisena olisi kaivannut pikkuisen lisää esimerkiksi jännitettä tai juonenkäänteitä. Mutta näistä puutteista huolimatta Terveiset Kutturasta on erinomainen 2010-luvun Suomen veijaritarina jossa virkistävällä tavalla yhdistellään huumoria vakaviin asioihin.
* * *
Terveiset Kutturasta kertoo Suomesta, jossa etelän - etenkin pääkaupunkiseudun - ja pohjoisen väliset erimielisyydet ovat kärjistyneet tilanteeseen jossa pohjoinen on julistautunut itsenäiseksi valtioksi ja Suomi on ajautunut sisällissotaan. Heikkisen sanoin "lappilaisten kuksa on mennyt nurin" etelän kunta- ja maaltamuuttopolitiikan takia.Lähtökohtana tämä tilanne tarjoaa herkullinen asetelman tutkailla yhteiskuntamme kipupisteitä. Heikkinen tekee tämän tarkastelun yhdistellen artopaasilinnamaista tarinankerrontaa, kolumnimaista asioiden pohdintaa ja "heikkismäistä" yllättävää asioiden yhdistelyä. Tuolla heikkismäisellä yhdistelyllä tarkoitan kirjailijan tuoretta ja mielenkiintoista tapaa yhdistää vanhoja suomalaisia tapoja nykymaailman trendeihin. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa mainio hahmo Toni Morottaja, lappilainen gangstaräppiä fanittava pohjoisen joukoissa taisteleva moottorikelkkasoturi.
Morottajan lisäksi kirjassa on useita herkullisesti rakennetuja henkilöitä ja esimerkiksi etelän youtube-iPod-skeittikengät nuorisosta muodostetun joukko-osaston kuvaus on stereotyyppisyydessäänkin hykerryttävää luettavaa. Harvoin kirjoja lukiessa nauran ääneen, nyt "Lindex. Tai sotaoikeus"-repliikki hihitytti vielä seuraavana päivänäkin. Useat henkilöt ovat niin vahvan persoonallisia että normaalihkot henkilöt, kuten toimittaja Aino Riski, jäävät vähän laimeiksi.
Terveiset Kutturasta ei ole kuitenkaan missään tapauksessa pelkkä humoristinen kuvaus Suomen toisesta sisällissodasta. Heikkinen pohdiskelee tarinan lomassa nyky-yhteiskunnan haasteita kuntauudistuksesta maahanmuuttajiin ja onnistuu tasapainoilemaan hyvin vakavien ja humorististen osioiden välillä.
Heikkinen on Suomussalmelta kotoisin oleva helsinkiläinen Helsingin Sanomien toimittaja. Tämä tausta antaa hänelle hyvän pohjan tarkastella tapahtumia sekä pohjoisen että etelän näkövinkkelistä. Myöskään se, että yksi päähenkilöistä on toimittaja ei varmaankaan ole sattumaa. Kannattaa kirjoittaa siitä mistä tietää. Kirjassa käytetään tehokeinona sanomalehtiuutisia tapahtumista ja myös tämä toimii hyvin ja tuo tarinaan aitouden tunnetta.
Terveiset Kutturasta on virkistävän omalaatuinen kirja, hyvin kirjoitettu ja huolella toimitettu. Kirjaa oli mukava lukea, mutta erityisen koukuttava se ei kuitenkaan ollut. Tapahtumat jäivät omaan makuuni välillä junnaamaan paikallaan vähän liian kauan kun jonkilaista "syvällisempää" pohdiskelua oli lähes joka välissä. Tarinassa on erinomaiset novellin ainekset, romaanin mittaisena olisi kaivannut pikkuisen lisää esimerkiksi jännitettä tai juonenkäänteitä. Mutta näistä puutteista huolimatta Terveiset Kutturasta on erinomainen 2010-luvun Suomen veijaritarina jossa virkistävällä tavalla yhdistellään huumoria vakaviin asioihin.
* * *
lauantai 18. elokuuta 2012
Henning Mankell: Likainen enkeli (Otava)
Likainen enkeli on Mankellin uudempaa tuotantoa. Se on kirjoitettu ja käännetty suomeksi 2011. Uskomattomalla tahdilla tämä ruotsalainen suosikkikirjailija kirjojaan kirjoittaa. Käsittääkseni Likainen enkeli on jo hänen 33. romaaninsa ja lisäksi hän on kirjoittanut kymmenkunta nuortenromaania. Laskeskelin myös että itse olen Mankellilta lukenut jo yli kaksikymmentä teosta eli kirjailijan tyyli on tullut hyvinkin tutuksi. Huomionarvoista on, että noiden parinkymmenen lukemani kirjan joukossa on vain yksi tai kaksi kirjaa jotka olisivat olleet lukukokemuksena pettymys.
Likainen enkeli kertoo Hanna Renströmin tarinan 1900-luvun alun Ruotsissa ja Mosambikissa. Hanna varttuu ankarissa oloissa Ruotsin maaseudulla ja muutaman sattuman kautta päätyy Mosambikin pääkaupunkiin. Ja sitten tule vielä lisää juonenkäänteitä ja Hanna huomaa olevansa kaupungin arvostetuimman bordellin omistajana.
Likainen enkeli on ajan- ja paikankuvaus ruotsalaisen nuoren naisen silmien takaa nähtynä. Siirtomaavallan alla oleva Afrikka elää vielä valkoisen miehen rasistista valtakautta, mutta pienet muutoksen tuulet ovat jo puhaltamassa. Mankell kuvaa vallitsevaa kulttuuria kiinnostavasti ja aidontuntuisesti - tähän lienee suurena syynä se, että hän itse on asunut Ruotsin lisäksi Mosambikissa jo pitkän aikaa. Mankell käyttää tarinassa jonkin verran takaumia, mutta muuten kerronta on hyvin suoraviivaista eikä sivujuonia tai muita päähenkilöitä juuri ole. Kirja perustuu löyhästi tositapahtumiin. Mosambikissa on tuohon aikaan ollut bordellinpitäjänä ruotsalainen nainen, josta ei juuri muita tietoja ole saatavilla.
Mankell on jälleen kerran onnistunut luomaan mukaansatempaavan tarinan. Hän kirjoittaa - kuten aina - sujuvasti ja saa pienetkin asiat mielenkiintoisiksi. Siirtomaavallan lähes absurdeja mittoja saava rasismi tihkuu tarinasta vahvasti esille, kuitenkin niin että sitä ei liikaa alleviivata. Jo lähtökohtana valkoinen "tyhjästä ilmestynyt" nainen 1900-luvun alun mustassa kaupungissa bordellin omistajana on asetelma, josta kohoaa kuin itsestään kulttuurikonflikteja.
Likainen enkeli on hyvä ja lukemisen arvoinen kirja. Ihan Mankellin parhaimpien kirjojen joukkoon se ei kuitenkaan omasta mielestäni yllä. Jotenkin siitä jäi novellimainen fiilis, tarina ei missään vaiheessa nouse lentoon Mankellin parhaimpien kirjojen tyyliin. Vaikka kirja sisältää kiinnostavia ja yllättäviä juonenkäänteitä, ei sen kädestä laskeminen tuottanut ongelmia. Ajankuvauksena todella mainio teos, mutta suuret tunteet jäivät ainakin itseltäni puuttumaan kun tätä luin.
Semmoinen kuriositeetti vielä että kirjan takakannessa kerrotaan (kolmeen kertaan) kirjan päähenkilön etunimeksi Anna. Todellisuudessa päähenkilön etunimi on aluksi Hanna kunnes hän myöhemmin vaihtaa sen Anaksi. Missään vaiheessa hänen nimensä ei ole Anna. Pikku juttu, mutta jotenkin häritsi minua. Onko kirja käännetty niin kiireellä (samana vuonna kuin kirjoitettu) että takakantta ei ole kukaan ehtinyt kunnolla tarkistamaan? Päähenkilön nimen väärin kirjoittaminen tuntuu jotenkin huolimattomuusvirheeltä jollaista ei saisi tulla.
* * *
Likainen enkeli kertoo Hanna Renströmin tarinan 1900-luvun alun Ruotsissa ja Mosambikissa. Hanna varttuu ankarissa oloissa Ruotsin maaseudulla ja muutaman sattuman kautta päätyy Mosambikin pääkaupunkiin. Ja sitten tule vielä lisää juonenkäänteitä ja Hanna huomaa olevansa kaupungin arvostetuimman bordellin omistajana.
Likainen enkeli on ajan- ja paikankuvaus ruotsalaisen nuoren naisen silmien takaa nähtynä. Siirtomaavallan alla oleva Afrikka elää vielä valkoisen miehen rasistista valtakautta, mutta pienet muutoksen tuulet ovat jo puhaltamassa. Mankell kuvaa vallitsevaa kulttuuria kiinnostavasti ja aidontuntuisesti - tähän lienee suurena syynä se, että hän itse on asunut Ruotsin lisäksi Mosambikissa jo pitkän aikaa. Mankell käyttää tarinassa jonkin verran takaumia, mutta muuten kerronta on hyvin suoraviivaista eikä sivujuonia tai muita päähenkilöitä juuri ole. Kirja perustuu löyhästi tositapahtumiin. Mosambikissa on tuohon aikaan ollut bordellinpitäjänä ruotsalainen nainen, josta ei juuri muita tietoja ole saatavilla.
Mankell on jälleen kerran onnistunut luomaan mukaansatempaavan tarinan. Hän kirjoittaa - kuten aina - sujuvasti ja saa pienetkin asiat mielenkiintoisiksi. Siirtomaavallan lähes absurdeja mittoja saava rasismi tihkuu tarinasta vahvasti esille, kuitenkin niin että sitä ei liikaa alleviivata. Jo lähtökohtana valkoinen "tyhjästä ilmestynyt" nainen 1900-luvun alun mustassa kaupungissa bordellin omistajana on asetelma, josta kohoaa kuin itsestään kulttuurikonflikteja.
Likainen enkeli on hyvä ja lukemisen arvoinen kirja. Ihan Mankellin parhaimpien kirjojen joukkoon se ei kuitenkaan omasta mielestäni yllä. Jotenkin siitä jäi novellimainen fiilis, tarina ei missään vaiheessa nouse lentoon Mankellin parhaimpien kirjojen tyyliin. Vaikka kirja sisältää kiinnostavia ja yllättäviä juonenkäänteitä, ei sen kädestä laskeminen tuottanut ongelmia. Ajankuvauksena todella mainio teos, mutta suuret tunteet jäivät ainakin itseltäni puuttumaan kun tätä luin.
Semmoinen kuriositeetti vielä että kirjan takakannessa kerrotaan (kolmeen kertaan) kirjan päähenkilön etunimeksi Anna. Todellisuudessa päähenkilön etunimi on aluksi Hanna kunnes hän myöhemmin vaihtaa sen Anaksi. Missään vaiheessa hänen nimensä ei ole Anna. Pikku juttu, mutta jotenkin häritsi minua. Onko kirja käännetty niin kiireellä (samana vuonna kuin kirjoitettu) että takakantta ei ole kukaan ehtinyt kunnolla tarkistamaan? Päähenkilön nimen väärin kirjoittaminen tuntuu jotenkin huolimattomuusvirheeltä jollaista ei saisi tulla.
* * *
sunnuntai 5. elokuuta 2012
Stephen King: Kuvun alla (Tammi)
Kuvun alla on Stephen Kingin järkälemäinen (yli 1100 sivua) sekoitus sci-fiä, jännitystä, ihmissuhdedraamaa ja pientä määrää kauhua. Kirja on ilmestynyt vuonna 2009, mutta King on aloittanut sen kirjoittamisen jo vuonna 1976. Pitkään on tarinaa siis kypsytelty ja Kingin jälkisanojen mukaan myös lyhennetty.
Kuvun alla kirjan lähtökohta on hyvinkin absurdi. Pienen amerikkalaisen kaupungin ympärille ilmestyy yht'äkkiä läpinäkyvä, särkymätön kupu. Kaupunkilaiset eristyvät kuvun sisään ja sivu sivulta elämä kuvun alla muuttuu hankalammaksi, ahdistavammaksi ja pelottavammaksi. Positiivisena yllätyksenä itse kupu tarjoaa vain kehyksen tarinalle, muita sci-fi elementtejä ei ihan loppua lukuunottamatta juurikaan ole ja suurimman osan ajasta kirja kuvaa ihmisten käyttäytymisen muuttumista suljetussa tilassa. Myös vierastamani kingmäiset yliluonnolliset kauhuelementit loistavat lähes kokonaan poissaolollaan.
Kirjassa on muutamia päähenkilöitä joiden kautta tapahtumia ensi sijaisesti kuvataan. Monessa kohtaa shown varastaa Big Jim Rennie, kapunginvaltuuston jäsen joka käytännössä kontrolloi kaupungin tapahtumia. Toisena selkeänä päähenkilönä voidaan pitää Dale "Barbie" Barbaraa, joka on paikallisen lounaspaikan kokki, mutta myös ex armeijan upseeri. Näiden lisäksi kirjassa on useita säännöllisesti käytettäviä henkilöitä ja niinpä kirjan alussa oleva reilun kuudenkymmenen henkilön listaus onkin etenkin lukemisen alkupuolella hyväksi avuksi. Dale Barbarasta itselleni tuli hyvin pian mieleen Lee Childin Jack Reacher ja hymy tulikin naamalle kun King kirjan puolen välin tienoilla osoitti kunnoitusta Childin suuntaan viittaamalla suoraan Jack Reacheriin.
Itselleni nämä tiiliskiviromaanit sopivat yleensä hyvin eikä Kuvun alla tehnyt poikkeusta. Tarina imaisi hyvin mukaansa ja kirjaa oli hankala laskea käsistä. Lähinnä kirjan pituuden ansiosta henkilöt tulivat mukavan tutuiksi ja tarinaan todellakin uppoutui. Kirjan loppumaku oli kuitenkin vain sellainen "no, olipa ihan ok kirja". King kirjoittaa sujuvasti, henkilöt on hyvin kuvattu ja tarina etenee muutamaa suvantokohtaa lukuunottamatta hyvin, mutta mikään elämää suurempi kirja ei kuitenkaan ole kyseessä. Välillä myös tuntui että tapahtumien kärjistyminen vietiin liian nopeasti liian pitkälle ja väkivaltaiset juonenkäänteet olivat vähän itsetarkoituksellisia.
En ole Kingiä juuri ollenkaan aikaisemmin lukenut, joitain kirjoja olen aloittanut mutta jättänyt kesken. Kuvun alla oli sen verran mukava lukukokemus että ajattelin ottaa syksyn aikana "työn alle" Kingin yhden pääteoksen, Tukikohdan, jolla pituutta taitaa olla vieläkin enemmän kuin tässä Kupu-kirjassa.
* * *
Kuvun alla kirjan lähtökohta on hyvinkin absurdi. Pienen amerikkalaisen kaupungin ympärille ilmestyy yht'äkkiä läpinäkyvä, särkymätön kupu. Kaupunkilaiset eristyvät kuvun sisään ja sivu sivulta elämä kuvun alla muuttuu hankalammaksi, ahdistavammaksi ja pelottavammaksi. Positiivisena yllätyksenä itse kupu tarjoaa vain kehyksen tarinalle, muita sci-fi elementtejä ei ihan loppua lukuunottamatta juurikaan ole ja suurimman osan ajasta kirja kuvaa ihmisten käyttäytymisen muuttumista suljetussa tilassa. Myös vierastamani kingmäiset yliluonnolliset kauhuelementit loistavat lähes kokonaan poissaolollaan.
Kirjassa on muutamia päähenkilöitä joiden kautta tapahtumia ensi sijaisesti kuvataan. Monessa kohtaa shown varastaa Big Jim Rennie, kapunginvaltuuston jäsen joka käytännössä kontrolloi kaupungin tapahtumia. Toisena selkeänä päähenkilönä voidaan pitää Dale "Barbie" Barbaraa, joka on paikallisen lounaspaikan kokki, mutta myös ex armeijan upseeri. Näiden lisäksi kirjassa on useita säännöllisesti käytettäviä henkilöitä ja niinpä kirjan alussa oleva reilun kuudenkymmenen henkilön listaus onkin etenkin lukemisen alkupuolella hyväksi avuksi. Dale Barbarasta itselleni tuli hyvin pian mieleen Lee Childin Jack Reacher ja hymy tulikin naamalle kun King kirjan puolen välin tienoilla osoitti kunnoitusta Childin suuntaan viittaamalla suoraan Jack Reacheriin.
Itselleni nämä tiiliskiviromaanit sopivat yleensä hyvin eikä Kuvun alla tehnyt poikkeusta. Tarina imaisi hyvin mukaansa ja kirjaa oli hankala laskea käsistä. Lähinnä kirjan pituuden ansiosta henkilöt tulivat mukavan tutuiksi ja tarinaan todellakin uppoutui. Kirjan loppumaku oli kuitenkin vain sellainen "no, olipa ihan ok kirja". King kirjoittaa sujuvasti, henkilöt on hyvin kuvattu ja tarina etenee muutamaa suvantokohtaa lukuunottamatta hyvin, mutta mikään elämää suurempi kirja ei kuitenkaan ole kyseessä. Välillä myös tuntui että tapahtumien kärjistyminen vietiin liian nopeasti liian pitkälle ja väkivaltaiset juonenkäänteet olivat vähän itsetarkoituksellisia.
En ole Kingiä juuri ollenkaan aikaisemmin lukenut, joitain kirjoja olen aloittanut mutta jättänyt kesken. Kuvun alla oli sen verran mukava lukukokemus että ajattelin ottaa syksyn aikana "työn alle" Kingin yhden pääteoksen, Tukikohdan, jolla pituutta taitaa olla vieläkin enemmän kuin tässä Kupu-kirjassa.
* * *
perjantai 20. heinäkuuta 2012
Aki Ollikainen: Nälkävuosi (Siltala)
Nälkävuosi on Aki Ollikaisen esikoisteos. Löysin tämän kirjan "Oota, mä luen tän eka loppuun" blogin kautta (kiitos siitä!). Nämä ei-vielä-tunnettu-nimi-ja-ei-niin-suuri-kustantamo kirjat ei ensimmäisenä pomppaa esiin kirjakauppojen tai kirjastojen hyllyiltä ja sen takia näitä tulee ihan liian harvoin luettua.
Nälkävuosi kertoo lohduttoman tarinan vuoden 1867 Suomesta. Ruoka on katovuosien seurauksena loppunut ja ihmiset taistelevat hengestään ankaran talven keskellä. Toisessa pääosassa on torpassaan asuva aviopari Juhani ja Marja sekä heidän lapsensa Mataleena ja Juho. Tarinaa kerrotaan myös parempiosaisten näkökulmasta, Helsinkiläiset Renqvistin veljekset Teo (lääkäri) ja Lars (apulaiskamreeri) eivät näe nälkää, mutta joutuvat nälänhädän kanssa läheisiin tekemisiin. Nälkävuosi seuraa näiden ihmisten taivalta kurjuuden ja pimeyden keskellä.
Nälkävuosi on lyhyt kirja, mutta jokainen lause tuntuu tarkkaan mietityltä.
"Velli kupissa näyttää loskaiselta lumelta, sellaiselta joka keväisin sotkee navettapolkuja"
Ollikainen kirjoittaa koskettavan aidontuntoisesti, yhtäaikaa koruttomasti ja runollisesti. Kirjaa tekee mieli lukea rauhassa, jokaista lausetta ja kappaletta makustellen ja välillä uudelleen lukien. Oikeastaan ainoa asia joka häiritsi oli kohtuu runsas unien kuvaaminen. Vaikka unilla on selkeä paikka hämärän rajamailla kulkevien ihmisten kuvaamisessa, jäi niistä silti hieman sellainen olo, että kirjan ote katkesi niillä kohdin.
Nälkävuosi on koskettava ja ahdistava. Jostain pimeyden, nälän, lumen ja tuiskun alta kuitenkin hohkaa toivo paremmasta huomisesta. Hieno esikoisteos Ollikaiselta. Toivottavasti jatkossa hänestä kuullaan lisää, suomalaista vahvaa historiallista proosaa ei todellakaan ole liikaa.
* * * *
Nälkävuosi kertoo lohduttoman tarinan vuoden 1867 Suomesta. Ruoka on katovuosien seurauksena loppunut ja ihmiset taistelevat hengestään ankaran talven keskellä. Toisessa pääosassa on torpassaan asuva aviopari Juhani ja Marja sekä heidän lapsensa Mataleena ja Juho. Tarinaa kerrotaan myös parempiosaisten näkökulmasta, Helsinkiläiset Renqvistin veljekset Teo (lääkäri) ja Lars (apulaiskamreeri) eivät näe nälkää, mutta joutuvat nälänhädän kanssa läheisiin tekemisiin. Nälkävuosi seuraa näiden ihmisten taivalta kurjuuden ja pimeyden keskellä.
Nälkävuosi on lyhyt kirja, mutta jokainen lause tuntuu tarkkaan mietityltä.
"Velli kupissa näyttää loskaiselta lumelta, sellaiselta joka keväisin sotkee navettapolkuja"
Ollikainen kirjoittaa koskettavan aidontuntoisesti, yhtäaikaa koruttomasti ja runollisesti. Kirjaa tekee mieli lukea rauhassa, jokaista lausetta ja kappaletta makustellen ja välillä uudelleen lukien. Oikeastaan ainoa asia joka häiritsi oli kohtuu runsas unien kuvaaminen. Vaikka unilla on selkeä paikka hämärän rajamailla kulkevien ihmisten kuvaamisessa, jäi niistä silti hieman sellainen olo, että kirjan ote katkesi niillä kohdin.
Nälkävuosi on koskettava ja ahdistava. Jostain pimeyden, nälän, lumen ja tuiskun alta kuitenkin hohkaa toivo paremmasta huomisesta. Hieno esikoisteos Ollikaiselta. Toivottavasti jatkossa hänestä kuullaan lisää, suomalaista vahvaa historiallista proosaa ei todellakaan ole liikaa.
* * * *
torstai 5. heinäkuuta 2012
Esko Valtaoja: Kosmoksen siruja (Ursa)
Ostin ensimmäisen Valtaojan kirjan - Kotona maailmankaikkeudessa - itselleni kun se voitti vuonna 2002 Tieto-Finlandia-palkinnon. Kirja oli mainio ja trilogian seuraavat osat hankin heti niiden ilmestyttyä. Etenkin sarjan keskimmäinen osa Avoin tie teki minuun suuren vaikutuksen ja se on tullut luettua toiseenkin kertaan. Siinä Valtaojan tulevaisuuden visiot olivat virkistävällä tavalla uudenlaisia ja jäivät pitkäksi aikaa mieleen pyörimään. Tätä Kosmoksen siruja teoksen hommaamista pitkitin pidempään, kyseessä kun ei ole varsinainen kirja vaan kokoelma Valtaojan kirjoituksia eri paikoista vuosien varrelta. Lopulta ostin kirjan kirjahyllyyni muiden Valtaojan kirjojen viereen.
Kosmoksen siruja on siis artikkelikokoelma, se sisältää yhteensä 23 Valtaojan kirjoitusta, joista kolmea ei ole aikaisemmin julkaistu. Kaikkiin juttuihin on lisäksi liitetty jälkisanat, joissa Valtaoja peilaa kirjoitustaan nykyhetkeen ja kertoo esimerkiksi itse jutun kirjoitusprosessista. Kirjoitusten aihepiiri pyörii tähtitieteen ympärillä, mutta ottaa sieltä hyppyjä esimerkiksi historiantutkimuksen,kvanttifysiikan, maailmankatsomusten ja tulevaisuuden visioiden suuntaan.Taas kerran itseäni kiehtoi eniten Valtaojan tulevaisuusvisiot, esimerkiksi "Avaruuslentojen ensimmäinen vuosituhat 1957-2957" oli innostavasti kirjoitettu kuvaelma (tai kuvitelma) siitä, kuinka avaruuslennot tulevat kehittymään.
Artikkeleissa on - kuten Valtaoja itsekin alussa myöntää - jonkin verran päällekkäisyyksiä ja toistoa. Senpä takia on erittäin hyvä idea ollut lisätä pitkähköt jälkisanat jokaisen kirjoituksen loppuun. Muutamassa tapauksessa itse jälkisanat olivat mielenkiintoisempia kuin itse artikkeli. Näin on esimerkiksi kirjan ensimmäisessä artikkelissa jossa jälkisanoissa puidaan sarjakuvataiteilija Ville Rannan muutaman vuoden takaista pilakuvajupakkaa, ja Valtaoja on liittänyt kirjaan mukaan erinomaisen aihetta käsittelevän Turun Sanomissa julkaistun kolumninsa.
Kosmoksen siruja on mielenkiintoista luettavaa ja kaikki kirjoitukset ovat ilman muuta lukemisen arvoisia. Mutta artikkelikokoelma on kuitenkin artikkelikokoelma vaikka jälkisanoilla paistaisi ja muutamalla uudella jutulla maustaisi. Siksi "vain" kolme tähteä tälle - kyseessä on mielenkiintoinen, kansantajuinen ja hyvin kirjoitettu tietokirja, mutta se jokin punainen lanka mikä nostaa omassa arvosteluasteikossani esimerkiksi Avoimen tien viiden tähden teokseksi tästä - luonnollisestikin - puuttuu.
* * *
keskiviikko 4. heinäkuuta 2012
Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis (Siltala)
Heti alkuun muutama fakta jotka mahdollisesti vaikuttavat tähän arvosteluun: 1) Tämä on ensimmäinen Kyrön kirjoittama kirja jonka olen lukenut ja 2) olen lukenut lukuisia Arto Paasilinnan kirjoja, mutta 3) en ole lukenut Jäniksen vuotta ja 4) tämä oli ensimmäinen kirja jonka luin lähes kokonaan kännykän näytöltä.
Kerjäläinen ja jänis kertoo romanialaisesta Vatanescusta joka päätyy Suomeen kerjäläiseksi tavoitteenaan tienata rahat joilla ostaa pojalleen nappulakengät. Kirjan alkupuolella Vatanescun seuraan liittyy city-kani jonka Vatanescu pelastaa jahtaajiensa kynsistä. Tarinassa liikutaan Suomen päästä päähän, Helsingin kaduilta Lapin lakkasoille. Yllättävät tapahtumankäänteet alkavat ohjaamaan Vatanescua kohti hänen tulevaa kohtaloaan. Vatanescun lisäksi seurataan muunmuassa venäläistä rikollista Jegor Kugaria ja suomalaista Tavallisten Ihmisten Puolueen puheenjohtajaa Simo Pahvia
Kerjäläinen ja jänis on tyyliltään puhdasverinen veijaritarina a'la Arto Paasilinna. Kirja on sopiva sekoitus (lähes) absurdeja juonenkäänteitä, ihanan särmikkäitä henkilöitä, kuivaa huumoria ja alleviivaamatonta yhteiskuntakritiikkiä. Kyrö ei yritä peitellä millään lailla kirjansa esikuvaa vaan Paasilinna ja Jäniksen vuosi saavat mainintansa - niin suoraan kuin rivien välistäkin - useaan kertaan kirjan aikana. Kun sivistyksessäni on Jäniksen vuoden mentävä aukko, jäi mieleen että kuinkahan paljon Kyrön kirjassa on viittauksia Paasilinnan teokseen (jotka menivät minulta ohi). Joka tapauksessa kaikesta paistaa läpi, että Kyrö kunnioittaa ja arvostaa Paasilinnan tuotantoa, Kerjäläinen ja jänis on paitsi mukavaa luettavaa myös selkeä kumarrus ja hieno ele Paasilinnan suuntaan.
Tähtiä annan kirjalle edellä olevista kehuista huolimatta vain kolme kappaletta. Vaikkakin Kerjäläinen ja jänis on lajityyppinsä oivallinen edustaja, eivät nämä veijaritarinat koskaan ole tuntuneet itselle siltä kaikkein mieluisimmalta luettavalta. Kirja kyllä tuli luettua nopeasti läpi ja Kyrön kirjoitustyyli on mukavan omaperäistä, mutta suuremmat tunteenpurkaukset kirjan suuntaan jäivät puuttumaan. Erinomaista kesälukemista laiturin nokkaan kuitenkin!
Mainitsin alussa, että luin kirjan kännykän näytöltä. Tähän syynä oli se, että pääsin lukemaan Kerjäläisen ja jäniksen osana Pulp Republic:n sosiaalisen e-kirjapalvelun koekäyttöä. Miellyttävä ja mielenkiintoinen lukukokemus - toivottavasti tuosta palvelusta kuullaan lisää!
* * *
Kerjäläinen ja jänis kertoo romanialaisesta Vatanescusta joka päätyy Suomeen kerjäläiseksi tavoitteenaan tienata rahat joilla ostaa pojalleen nappulakengät. Kirjan alkupuolella Vatanescun seuraan liittyy city-kani jonka Vatanescu pelastaa jahtaajiensa kynsistä. Tarinassa liikutaan Suomen päästä päähän, Helsingin kaduilta Lapin lakkasoille. Yllättävät tapahtumankäänteet alkavat ohjaamaan Vatanescua kohti hänen tulevaa kohtaloaan. Vatanescun lisäksi seurataan muunmuassa venäläistä rikollista Jegor Kugaria ja suomalaista Tavallisten Ihmisten Puolueen puheenjohtajaa Simo Pahvia
Kerjäläinen ja jänis on tyyliltään puhdasverinen veijaritarina a'la Arto Paasilinna. Kirja on sopiva sekoitus (lähes) absurdeja juonenkäänteitä, ihanan särmikkäitä henkilöitä, kuivaa huumoria ja alleviivaamatonta yhteiskuntakritiikkiä. Kyrö ei yritä peitellä millään lailla kirjansa esikuvaa vaan Paasilinna ja Jäniksen vuosi saavat mainintansa - niin suoraan kuin rivien välistäkin - useaan kertaan kirjan aikana. Kun sivistyksessäni on Jäniksen vuoden mentävä aukko, jäi mieleen että kuinkahan paljon Kyrön kirjassa on viittauksia Paasilinnan teokseen (jotka menivät minulta ohi). Joka tapauksessa kaikesta paistaa läpi, että Kyrö kunnioittaa ja arvostaa Paasilinnan tuotantoa, Kerjäläinen ja jänis on paitsi mukavaa luettavaa myös selkeä kumarrus ja hieno ele Paasilinnan suuntaan.
Tähtiä annan kirjalle edellä olevista kehuista huolimatta vain kolme kappaletta. Vaikkakin Kerjäläinen ja jänis on lajityyppinsä oivallinen edustaja, eivät nämä veijaritarinat koskaan ole tuntuneet itselle siltä kaikkein mieluisimmalta luettavalta. Kirja kyllä tuli luettua nopeasti läpi ja Kyrön kirjoitustyyli on mukavan omaperäistä, mutta suuremmat tunteenpurkaukset kirjan suuntaan jäivät puuttumaan. Erinomaista kesälukemista laiturin nokkaan kuitenkin!
Mainitsin alussa, että luin kirjan kännykän näytöltä. Tähän syynä oli se, että pääsin lukemaan Kerjäläisen ja jäniksen osana Pulp Republic:n sosiaalisen e-kirjapalvelun koekäyttöä. Miellyttävä ja mielenkiintoinen lukukokemus - toivottavasti tuosta palvelusta kuullaan lisää!
* * *
maanantai 25. kesäkuuta 2012
Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat (WSOY)
Suomalaisista tiedettä popularisoivista kirjailijoista lienee tunnetuimmat ovat Esko Valtaoja ja Kari Enqvist. Enqvist on näistä kahdesta se, joka edustaa "kovempaa tiedelinjaa" ja sitä myötä erittäin tiedekeskeistä maailmankuvaa. Olen Enqvistiltä aikaisemmin lukenut teoksen Monimutkaisuus, joka meni monessa kohdassa yli ymmärrykseni, vaikka kuinka yritin lukea lauseita uudelleen ja uudelleen. Joka tapauksessa Monimutkaisuus oli mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu tiedekirja ja niinpä poimin kirjaston hyllystä mukaani Enqvistiltä toisenkin kirjan.
Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat pohtii ihmisyyttä, elämää, kuolemaa ja uskontoja tiedemiehen näkökulmasta. Yllätyksekseni kirja oli helppolukuinen ja sisälsi paljon Enqvistin omia kokemuksia, esimerkiksi hänen oman äitinsä sairaudesta. Mieltäisin monelta osin kirjan enemmän filosofiseksi teokseksi kuin varsinaiseksi tiedekirjaksi, vaikkakin kirjassa paljon myös (kvantti)fysiikkaa, kosmologiaa ja matematiikkaa käsitelläänkin.
Aluksi tuntui että kirja rönsyilee - lähes tajunnanvirtana - alueesta toiseen. Välillä käsitellään Hiroshiman ydinpommitusta, välillä Enqvistin lähisukua ja välillä kritisoidaan uskontoja. Jotenkin paketti kuitenkin pysyy hyvin kasassa ja kirja tuli luettua läpi hyvinkin nopealla tahdilla. Enqvist kirjoittaa sujuvasti eikä sorru turhaan termeillä kikkailuun.
Enqvist on elämänkatsomukseltaan uskonnoton. Hän käykin kirjassa välillä kovasanaisesti ristiretkeä uskontoja vastaan. Vaikka tyyli voi joitain ärsyttää, tai jopa loukata, niin pidin hänen tyylistään sanoa asiat suoraan, kiertelemättä ja kaunistelematta. Välillä tosin tuntui että itse aiheesta - kuoleman pohtimisesta - eksyttiin pamflettimaiseen saarnaamiseen,
Kirja oli välillä lähes ahdistavaa luettavaa kun alkoi tarkemmin pohtimaan Enqvistin käsitystä siitä, että ihminen on viime kädessä vain (erittäin monimutkainen) molekyylitason kone, eikä mitään "minää" tai "sielua" sen alta löydy. Käytännössähän tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että vapaata tahtoa ei ole olemassa. Muutenkin kirjoittajan näkemykset olivat välillä aika masentavia, jokseenkin samalla myös järkeenkäypiä. Onnekin Enqvist päättää kirjansa elämänuskoon ja rakkauden arvostamiseen ja jättää tämän myötä seesteisen jälkimaun.
Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat antoi paljon uutta ajateltavaa ja on jo sen takia suositeltavaa lukemista kenelle vain. Monella varmasti oma elämänkatsomus konfliktoi Enqvistin ajatusten kanssa, mutta kirja kannattaa silti jaksaa lukea läpi. Samaa mieltähän ei ole pakko olla.
* * * *
Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat pohtii ihmisyyttä, elämää, kuolemaa ja uskontoja tiedemiehen näkökulmasta. Yllätyksekseni kirja oli helppolukuinen ja sisälsi paljon Enqvistin omia kokemuksia, esimerkiksi hänen oman äitinsä sairaudesta. Mieltäisin monelta osin kirjan enemmän filosofiseksi teokseksi kuin varsinaiseksi tiedekirjaksi, vaikkakin kirjassa paljon myös (kvantti)fysiikkaa, kosmologiaa ja matematiikkaa käsitelläänkin.
Aluksi tuntui että kirja rönsyilee - lähes tajunnanvirtana - alueesta toiseen. Välillä käsitellään Hiroshiman ydinpommitusta, välillä Enqvistin lähisukua ja välillä kritisoidaan uskontoja. Jotenkin paketti kuitenkin pysyy hyvin kasassa ja kirja tuli luettua läpi hyvinkin nopealla tahdilla. Enqvist kirjoittaa sujuvasti eikä sorru turhaan termeillä kikkailuun.
Enqvist on elämänkatsomukseltaan uskonnoton. Hän käykin kirjassa välillä kovasanaisesti ristiretkeä uskontoja vastaan. Vaikka tyyli voi joitain ärsyttää, tai jopa loukata, niin pidin hänen tyylistään sanoa asiat suoraan, kiertelemättä ja kaunistelematta. Välillä tosin tuntui että itse aiheesta - kuoleman pohtimisesta - eksyttiin pamflettimaiseen saarnaamiseen,
Kirja oli välillä lähes ahdistavaa luettavaa kun alkoi tarkemmin pohtimaan Enqvistin käsitystä siitä, että ihminen on viime kädessä vain (erittäin monimutkainen) molekyylitason kone, eikä mitään "minää" tai "sielua" sen alta löydy. Käytännössähän tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että vapaata tahtoa ei ole olemassa. Muutenkin kirjoittajan näkemykset olivat välillä aika masentavia, jokseenkin samalla myös järkeenkäypiä. Onnekin Enqvist päättää kirjansa elämänuskoon ja rakkauden arvostamiseen ja jättää tämän myötä seesteisen jälkimaun.
Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat antoi paljon uutta ajateltavaa ja on jo sen takia suositeltavaa lukemista kenelle vain. Monella varmasti oma elämänkatsomus konfliktoi Enqvistin ajatusten kanssa, mutta kirja kannattaa silti jaksaa lukea läpi. Samaa mieltähän ei ole pakko olla.
* * * *
sunnuntai 3. kesäkuuta 2012
Lee Child: Linnoitus (Karisto)
Linnoitus on Childin Jack Reacher sarjan toinen kirja (ilmestynyt 1998), mutta se on suomennettu vasta 2011 sarjan viidentenätoista suomennoksena. Joskus ihmetyttää tämä väärässä järjestyksessä suomentaminen.
Olen esitellyt Jack Reacherin jo aikaisemmissa arvioissa. Linnoitus on erittäin tyypillinen Jack Reacher sarjan jännäri. Tämä tarkoittaa melko suoraviivaista juonta, ajoittain alleviivattua väkivaltaa ja selkeää jaottelua hyviin ja pahoihin. Ja taas kerran noin kuvailtuna kirja ei kuulosta yhtään hyvältä. Ja taas kerran Jack Reacher koukutti täysillä mukaansa koko kirjan ajaksi!
Tälläkin kertaa kirjassa mennään suoraan asiaan ilman pitkiä johdantoja. Reacher sattuu olemaan väärään aikaan väärässä paikassa ja tulee kidnapatuksi yhdessä nuoren naisen kanssa. Pitkän automatkan päätteeksi heidät viedään hylättyyn kaivoskaupunkiin, jossa leiriään pitää rasistinen puolisotilaallinen lahko. Asetelma on taas monessa kohdassa Reacher vastaan iso joukko pahoja rosvoja. Arvaatte varmaan kuka lopulta voittaa.
Linnoituksessa Reacher tuntui vielä hitusen verran enemmän supersankarila kuin aikaisemmin lukemissani sarjan kirjoissa. Tämä välillä häiritsi kun rosvojen voittaminen tuntui jo liian helpolta. Loppuratkaisu oli jossain määrin anti-kliimaksi, toiminta vähän hyytyi kalkkiviivoilla. Child kuitenkin kirjoittaa todella vangitsevasti ja kahden rinnakkaisen näkökulman (Reacher ja FBI) käyttäminen toimi hyvin. Taas kerran on siis tarjolla helppolukuista, nopeatempoista ja jännittävää lukemista sellaisessa paketissa, että kirjaa ei meinaa malttaa käsistään laskea.
* * *
Olen esitellyt Jack Reacherin jo aikaisemmissa arvioissa. Linnoitus on erittäin tyypillinen Jack Reacher sarjan jännäri. Tämä tarkoittaa melko suoraviivaista juonta, ajoittain alleviivattua väkivaltaa ja selkeää jaottelua hyviin ja pahoihin. Ja taas kerran noin kuvailtuna kirja ei kuulosta yhtään hyvältä. Ja taas kerran Jack Reacher koukutti täysillä mukaansa koko kirjan ajaksi!
Tälläkin kertaa kirjassa mennään suoraan asiaan ilman pitkiä johdantoja. Reacher sattuu olemaan väärään aikaan väärässä paikassa ja tulee kidnapatuksi yhdessä nuoren naisen kanssa. Pitkän automatkan päätteeksi heidät viedään hylättyyn kaivoskaupunkiin, jossa leiriään pitää rasistinen puolisotilaallinen lahko. Asetelma on taas monessa kohdassa Reacher vastaan iso joukko pahoja rosvoja. Arvaatte varmaan kuka lopulta voittaa.
Linnoituksessa Reacher tuntui vielä hitusen verran enemmän supersankarila kuin aikaisemmin lukemissani sarjan kirjoissa. Tämä välillä häiritsi kun rosvojen voittaminen tuntui jo liian helpolta. Loppuratkaisu oli jossain määrin anti-kliimaksi, toiminta vähän hyytyi kalkkiviivoilla. Child kuitenkin kirjoittaa todella vangitsevasti ja kahden rinnakkaisen näkökulman (Reacher ja FBI) käyttäminen toimi hyvin. Taas kerran on siis tarjolla helppolukuista, nopeatempoista ja jännittävää lukemista sellaisessa paketissa, että kirjaa ei meinaa malttaa käsistään laskea.
* * *
maanantai 28. toukokuuta 2012
Thomas Enger: Aavekipu (Otava)
Mistä näitä hyviä skandinaavisia dekkaristeja oikein tulee? Thomas Enger on norjalainen dekkaristi jota on joissain arvioissa nostettu jopa Jo Nesbön kanssa samalle viivalle. Ihan niin korkealle en Engeriä tämän kirjan perusteella nosta, vaikka Aavekipu onkin hyvä kirja.
Aavekipu on itse asiassa sarjan toinen osa, ensimmäinen (Valekuollut) on minulla vielä lukematta. Aavekipu toimi kuitenkin hyvin myös itsenäisenä kirjana. Engerin dekkareissa pääosassa on toimittaja Henning Juul. Tällä kertaa - huoh - päähenkilöllä ei ole alkoholiongelmaa eikä hän ole eläköitymässä oleva yksinäinen poliisi. Juulilla on kuitenkin omat traumansa, hän käy jatkuvasti läpi kaksi vuotta aiemmin kuolleen poikansa kuolemaan johtaneita tapahtumia ja etenkin niiden syitä.
Kirjan juonesta paljastan sen verran että siinä Juul lupautuu auttamaan ruotsalaista kovanaamaa Tore Pullia, jota kärsii vankilatuomiota murhasta jota ei ole tehnyt. Juonesta purkautuu uusia kerroksia kun Henning kiertää kovanaamojen punttisaleja ja yökerhoja. Ja lopuksi - paljastetaan vielä nyt tämäkin - myös Henning itse joutuu vaaraan.
Juoni siis on melkoisen perusaineksista koottu, mutta pitää sisällään muutaman omaperäisen käänteen. Etenkin kuvaaja Thorleif Brendeniin liittyvät tapahtumat toivat vauhtia tarinaan. Enger kirjoittaa sujuvasti ja ilman turhia kikkailuja. Muutama kielikuva pisti silmään vähän kömpelönä ja tietty varman päälle pelaaminen näkyi tekstin jonkinasteisena "virkamiesmäisyytenä".
Odotan kiinnostuksella sarjan seuraavia osia ja toivon, että Engerin kirjoittamiseen tulee vähän rohkeutta lisää.
* * *
Aavekipu on itse asiassa sarjan toinen osa, ensimmäinen (Valekuollut) on minulla vielä lukematta. Aavekipu toimi kuitenkin hyvin myös itsenäisenä kirjana. Engerin dekkareissa pääosassa on toimittaja Henning Juul. Tällä kertaa - huoh - päähenkilöllä ei ole alkoholiongelmaa eikä hän ole eläköitymässä oleva yksinäinen poliisi. Juulilla on kuitenkin omat traumansa, hän käy jatkuvasti läpi kaksi vuotta aiemmin kuolleen poikansa kuolemaan johtaneita tapahtumia ja etenkin niiden syitä.
Kirjan juonesta paljastan sen verran että siinä Juul lupautuu auttamaan ruotsalaista kovanaamaa Tore Pullia, jota kärsii vankilatuomiota murhasta jota ei ole tehnyt. Juonesta purkautuu uusia kerroksia kun Henning kiertää kovanaamojen punttisaleja ja yökerhoja. Ja lopuksi - paljastetaan vielä nyt tämäkin - myös Henning itse joutuu vaaraan.
Juoni siis on melkoisen perusaineksista koottu, mutta pitää sisällään muutaman omaperäisen käänteen. Etenkin kuvaaja Thorleif Brendeniin liittyvät tapahtumat toivat vauhtia tarinaan. Enger kirjoittaa sujuvasti ja ilman turhia kikkailuja. Muutama kielikuva pisti silmään vähän kömpelönä ja tietty varman päälle pelaaminen näkyi tekstin jonkinasteisena "virkamiesmäisyytenä".
Odotan kiinnostuksella sarjan seuraavia osia ja toivon, että Engerin kirjoittamiseen tulee vähän rohkeutta lisää.
* * *
keskiviikko 16. toukokuuta 2012
Kovasikajuttu (elokuva)
Suomessa tehdään nykyään erinomaisia dokumenttielokuvia. Dokumentti on mielestäni aivan liian aliarvostettu elokuvan laji. Siinä jos missä käsiteltävät asiat saavat aikaan suuria tunteita kun tietää että päähenkilöt ovat oikeasti olemassa, asiat ovat oikeasti tapahtuneet. Tuleeko kuitenkin monelle edelleen dokumentista mieleen tylsä stereotypia monotonisesti-puhuva-pää-on-poliittisesti-korrekti--ja-näyttää-kalvoilta-tilastoja? Ainakin nyt elokuvateatterin sali oli lähes tyhjä.
Mutta Kovasikajuttu dokumentti ei todellakaan ole tylsä! Eikä poliittisesti korrekti.
Kovasikajuttu kertoo Pertti Kurikan Nimipäivät nimisestä punk-bändistä. Bändin jäsenet ovat kaikki kehitysvammaisia suomalaisia miehiä. Dokumentti on ennen kaikkea musiikkidokumentti bändistä (jonka jäsenet nyt sattuvat olemaan kehitysvammaisia) eikä elokuva kehitysvammaisista (jotka sattuvat soittamaan bändissä). Tämä lähestymistapa tuntuukin ainoalta oikealta ja dokumentti esittää asiansa suoraan, mutta alleviivaamatta. Pääosassa on bändi ja sen musiikki ja bändin jäsenten tarinoita kerrotaan sen lomassa.
Elokuva on aina hyvä kun sen aikana saa nauraa, itkeä ja välillä kylmät väreet menevät pitkin selkää. Kovasikajuttu on tällainen elokuva. Lisäksi sen herättämät ajatukset jäivät mieleen pyörimään. Suosittelen kaikille. Viisi tähteä.
Mutta Kovasikajuttu dokumentti ei todellakaan ole tylsä! Eikä poliittisesti korrekti.
Kovasikajuttu kertoo Pertti Kurikan Nimipäivät nimisestä punk-bändistä. Bändin jäsenet ovat kaikki kehitysvammaisia suomalaisia miehiä. Dokumentti on ennen kaikkea musiikkidokumentti bändistä (jonka jäsenet nyt sattuvat olemaan kehitysvammaisia) eikä elokuva kehitysvammaisista (jotka sattuvat soittamaan bändissä). Tämä lähestymistapa tuntuukin ainoalta oikealta ja dokumentti esittää asiansa suoraan, mutta alleviivaamatta. Pääosassa on bändi ja sen musiikki ja bändin jäsenten tarinoita kerrotaan sen lomassa.
Elokuva on aina hyvä kun sen aikana saa nauraa, itkeä ja välillä kylmät väreet menevät pitkin selkää. Kovasikajuttu on tällainen elokuva. Lisäksi sen herättämät ajatukset jäivät mieleen pyörimään. Suosittelen kaikille. Viisi tähteä.
lauantai 5. toukokuuta 2012
Taavi Soininvaara: Punainen jättiläinen (Otava)
Punainen jättiläinen on jatko-osa kirjalle Pakonopeus.Pakonopeus oli minulle positiivinen yllätys ja niinpä aloitin Punaisen jättiläisen lukemisen mielenkiinnolla. Kirja olikin ihan hyvä, mutta jätti kuitenkin hieman edeltäjäänsä valjumman jälkimaun.
Punaisessa jättiläisessä pääosassa on edelleen YK:n huume- ja rikostoimiston erikoisavustaja Leo Kara. Hän jatkaa sarjan edellisissä osissa alkanutta salaperäisen Mundus Novus-järjestön tutkimista ja auttaa samalla ystävänsä juristi Kati Soisalon kaapatun tyttären etsimistä.
* *
Punaisessa jättiläisessä pääosassa on edelleen YK:n huume- ja rikostoimiston erikoisavustaja Leo Kara. Hän jatkaa sarjan edellisissä osissa alkanutta salaperäisen Mundus Novus-järjestön tutkimista ja auttaa samalla ystävänsä juristi Kati Soisalon kaapatun tyttären etsimistä.
Tällä kertaa mukana on myös katastrofikirjallisuuden aineksia kun tietoliikennesateliitteja tuhoutuu ja suuronnettomuudet seuraavat toisiaan. Näiden onnettomuuksien kuvaamisesta olisi hyvin saanut kirjasarjaan uudenlaista näkökulmaa, mutta valitettavasti tapahtumien kuvaukset jäävät kovin lyhyiksi ja päälleliimatun oloisiksi. Luvassa on siis samanlaista toimintaa kuin Soinivaaralta aikaisemminkin, ilman suuria yllätyksiä tai uusia elementtejä.
Kirja sinällään on kiinnostava, välillä jopa koukuttava. Tarina etenee sulavasti ja rytmitys toiminnan ja rauhallisempien osuuksien välillä on hyvä. Suurimpana ongelmana kirjassa on se, että se tuntuu turhan kliiniseltä. Henkilöhahmoista esiteltiiin jos edellisessä kirjassa suurimmat särmät eikä nyt tule mitään uutta. Huomasin myös, että vaikka kirja kiinnosti, niin kertaakaan lukemisen aikana en ollut edes lähellä nauramista, itkemistä, pelkäämistä tai jännittämistä.
Punainen jättiläinen pohjaa paljon sarjan edellisiin osiin eikä todennäköisesti toimi itsenäisenä kirjana kovin hyvin. Jos kirja kiinnostaa, niin kannattaa siis ilman muuta lukea sarjan edelliset osat ensin. Jostain syystä luulin tätä Leo Kara-Mundun Novus sarjaa trilogiaksi ja niinpä yllätyin kun kirja päättyikin selkeään seuraavan osan pohjustukseen. Toivottavasti Soininvaara löytää seuraavaan osaan uusia elementtejä. Tarinan kehys on kyllä kiinnostava ja henkilöt hyvin rakennettuja, mutta niiden eväät on kyllä nyt syöty sarjan kolmen ensimmäisen kirjan aikana.
* *
Jo Nesbö: Lumiukko (Johnny Kniga / WSOY)
Lumiukko on yksi osa Jo Nesbön mainiota Harry Hole sarjaa. Olen kirjoittanut tähän blogiin jo niin monta Harry Hole arvostelua, että tuntuu hankalalta keksiä mitään uutta sanottavaa - sen verran tasalaatuisia jännäreitä kaikki nämä kirjat ovat olleet. Lyhyesti tässä kuitenkin joitain mietteitä.
Lumiukko on periaattessa normaalin kaavan mukainen sarjamurhaajadekkari. Joku katoaa, sitten toinen, tapauksilla tuntuu olevan jotain yhteistä, juonen käänteet yllättävät ja lopulta tapausta tutkivat joutuvat itse vaaraan.
Nesbö onnistuu kuitenkin jälleen kerran kertomaan tarinan niin, että se nousee selkeästi keskivertodekkaria paremmaksi. Harry Hole on edelleen sopivan särmikäs hahmo. Muut henkilöt on kirjoitettu kiinnostavasti ja dekkarin kyseessä ollen riittävän syvällisesti sortumatta kuitenkaan turhaan maalailuun. Etenkin alussa tarinassa on myös lieviä kauhukirjallisuuden piirteitä, mutta loppua kohti kirja muuttuu perinteisen dekkarin suuntaan.
Eipä tästä oikein muuta osaa sanoa. Takuuvarmaa viihdettä ja lukemieni Harry Hole kirjojen joukossa ihan sieltä kärkipäästä.
* * * *
Lumiukko on periaattessa normaalin kaavan mukainen sarjamurhaajadekkari. Joku katoaa, sitten toinen, tapauksilla tuntuu olevan jotain yhteistä, juonen käänteet yllättävät ja lopulta tapausta tutkivat joutuvat itse vaaraan.
Nesbö onnistuu kuitenkin jälleen kerran kertomaan tarinan niin, että se nousee selkeästi keskivertodekkaria paremmaksi. Harry Hole on edelleen sopivan särmikäs hahmo. Muut henkilöt on kirjoitettu kiinnostavasti ja dekkarin kyseessä ollen riittävän syvällisesti sortumatta kuitenkaan turhaan maalailuun. Etenkin alussa tarinassa on myös lieviä kauhukirjallisuuden piirteitä, mutta loppua kohti kirja muuttuu perinteisen dekkarin suuntaan.
Eipä tästä oikein muuta osaa sanoa. Takuuvarmaa viihdettä ja lukemieni Harry Hole kirjojen joukossa ihan sieltä kärkipäästä.
* * * *
sunnuntai 15. huhtikuuta 2012
Michael Connelly: Täyskäännös (Gummerus)
Täyskäännös on oikeudenkäyntijännäri jossa ei ole oikeastaan mitään puutteita. Se tuntuu kliinisen tarkasti kirjoitetulta. Niinpä siinä ei myöskään ole selkeitä kohokohtia. Luin kirjan noin kaksi viikkoa sitten ja nyt arvostelua kirjoittaessani muistan että lähes ahmin kirjan läpi, mutta en enää kauheasti muista mitä kirjassa tapahtui. Mainiota kertakäyttöviihdettä siis.
Täyskäännöksessä pääosissa on kaksi Connellyn aikaisemmista kirjoista tuttua henkilö - asianajaja Mickey Haller ja rikosetsivä Harry Bosch. Kirjan alussa Haller loikkaa puolustusasianajajan hommistaan lakituvan käytävän toiselle puolelle eli syyttäjäksi. Käsittelyssä on 24 vuotta aikaisemmin tapahtunut lapsenmurha, joka nyt on otettu uudelleen käsittelyyn. Avukseen Haller saa Boschin sekä Boschin ex-vaimon Maggie McPhersonin.
Connelly kirjoittaa tapansa mukaisesti erittäin hyvin ja tarina rytmitys pelaa hienosti. Kyseessä on ensisijaisesti oikeussalidraama, vaikka tarinassa paljon dekkarinkin aineksia on. Kirja on mukavaa luettavaa alusta loppuun ja sitä on helppo suositella kaikille oikeudenkäyntikuvausten ystäville. Kirjan loppu jättää varmasti monen mielestä ärsyttävän paljon lukijan oman mielikuvituksen varaan.
* * *
Täyskäännöksessä pääosissa on kaksi Connellyn aikaisemmista kirjoista tuttua henkilö - asianajaja Mickey Haller ja rikosetsivä Harry Bosch. Kirjan alussa Haller loikkaa puolustusasianajajan hommistaan lakituvan käytävän toiselle puolelle eli syyttäjäksi. Käsittelyssä on 24 vuotta aikaisemmin tapahtunut lapsenmurha, joka nyt on otettu uudelleen käsittelyyn. Avukseen Haller saa Boschin sekä Boschin ex-vaimon Maggie McPhersonin.
Connelly kirjoittaa tapansa mukaisesti erittäin hyvin ja tarina rytmitys pelaa hienosti. Kyseessä on ensisijaisesti oikeussalidraama, vaikka tarinassa paljon dekkarinkin aineksia on. Kirja on mukavaa luettavaa alusta loppuun ja sitä on helppo suositella kaikille oikeudenkäyntikuvausten ystäville. Kirjan loppu jättää varmasti monen mielestä ärsyttävän paljon lukijan oman mielikuvituksen varaan.
* * *
torstai 12. huhtikuuta 2012
Nokia Lumia 800 (matkapuhelin)
Sain käyttööni uuden lelun - Nokia Lumia 800:n - noin viikko sitten. Puhelin on herättänyt minussa paljon ajatuksia enkä malttanut olla kirjaamatta niitä tänne blogiini. Kun sain Lumian käteeni oli ensivaikutelma "ihan ok, semmoinen kuin odotin". Päivän käytön jälkeen olin aivan myyty ja kehuin puhelinta kaikille. Nyt viikon jälkeen innostus on laantunut kun puhelimesta on paljastunut yllättävän paljon puutteita.
Aloitetaan nyt listaamalla asiat jotka Lumiassa ärsyttää eniten.
Ominaisuuksien puute
Nokialaista matkapuhelinta noin viimeiset 17 vuotta käyttäneenä olen ehtinyt tottua tiettyihin ominaisuuksiin. Nyt iso osa noista puuttuu Lumiasta ja se meinaa ärsyttää välillä aika kovasti. Tässä esimerkkejä:
Käyttöliittymän keskeneräisyys
Metro nimen saanut käyttöliittymä näyttää ja tuntuu hyvältä päätasoilla ja useimmin käytetyissä paikoissa. Mutta vahva keskeneräisyyden maku siitä jää. Esimerkkejä:
Etulevyn turhat näppäimet
Puhelimen näytön alla on Windows puhelinten standardinäppäimet: "Nuoli takaisin", "Windows näppäin" ja "Suurennuslasi". Windows näppäin toimii vastaavasti kuin iPhonen ja Androidien ainoa näppäin eli vie aina takaisin kotinäyttöön. Tässä ei valittamista. "Nuoli takaisin" on tavallaan hyvä idea, sillä pääsee aina edelliseen puhelimen tilaan. Mutta ongelma syntyy siitä, että ikinä ei oikein voi tietää mikä tuo edellinen tila on, kun ei tiedä miten sovellukset tiloja käsittelevät. Eli pelottaa painaa nappia kun ei tiedä viekö se kokonaan sovelluksesta pois vai vain sovelluksen sisällä edellisen tilaan. Toki tämän voi pitkällä napin painalluksella tarkistaa mutta silti tämän näppäimen logiikka ei minulle vielä ole ihan täysin auennut. Täysin turha näppäin on sitten "Suurennuslasi" joka vie aina Bing-hakukoneeseen. Sormi osuu helposti tuohon näppäimeen enkä tästä "joka paikasta pääsee Bingiin" oikotiestä kovin suurta hyötyä näe. Kokonaisuutena liikaa nappeja, se yksi Windows nappi riittäisi hyvin.
Keskinkertainen kamera
Kameralta jos miltä odotin suuria Lumian saatuani. Valitettavasti ainakin näin lyhyen käytön jälkeen kamera tuntuu peruskännykkäkameralta ja joiltain osin jopa huonommalta kuin vanhan S40-puhelimeni kamera. Suurimmat ongelmat ovat tarkennuksessa ja värien toistossa. Loppu iltapäivän hämärässä ulkokuvista tuli todella sinisiä automaattiasetuksilla. Tämän sai toki korjattua muokkaamalla asetuksia. Tarkennus tuntuu toimivan - sekä kuvissa että videoissa - jotenkin viivellä ja sinne päin. Yllättävän "pehmeitä" on kaikki kuvat olleet. Myöskään videokamera ei ole vakuuttanut. Ei tuo kamera nyt mikään huono ole, mutta ei myöskään kyllä millään erotu edukseen muista vastaavista.
Akkukesto
Hyvin lyhyen käytön perusteella akku kestää omassa käytössäni alle päivän. Itselleni tämä tuntuu todella lyhyeltä ajalta. Lisäksi virransäästöasetukset ja akun toiminta-ajan tarkistaminen/optimoiminen eivät vakuuta.
Toki puhelimessa on myös paljon hyvää. Alla suurimmat positiiviset asiat omasta näkövinkkelistäni.
Ihmiskeskeisyys ja sosiaalisen median integrointi on WAU!
Lumiaa mainostetaan "Put people first" sloganilla. Puhelimessa onkin mielestäni tosi hyvin onnistunut ihmiskeskeinen ajattelu. Ensin siis mietitään vaikkapa että kenelle on asiaa ja sitten vasta toimitetaanko asia tekstiviestillä, Facebookilla, sähköpostilla tai jollain muulla tavalla. Tämä todella toimii! Myös erilaisten yhteisöjen (Facebook, LinkedIn, sähköpostitilit jne) integrointi on tehty tuoreella tavalla ja näiden käyttöönotto toimi todella hyvin.
Tuore ja toimiva käyttöliittymä
Metro-käyttöliittymä on virkistävästi erilainen kuin muissa älypuhelimissa käytettävät ratkaisut. Tykkäsin tiilistä ja navigointimallista. Siirtyminen paikasta toiseen käy helposti ja "kosketustuntuma" on koko ajan kohdillaan. Käyttöliittymä on myös nopea, en ole tahmaamista havainnut.
Sovelluskauppa
Lumia on ehkä eniten saanut kritiikkiä huonosta sovellusten saatavuudesta. Niinpä odotukset eivät olleet korkealla kun Marketplace:en ensimmäisen kerran kirjauduin. Kokemus oli kuitenkin positiivinen, kauppa toimii hyvin ja valikoimaa oli ainakin itselleni aivan riittävästi. Lisäksi XBOX Live integraatio vaikuttaa onnistuneelta. Ainoa valittamisen aihe on sovellusten hinta - siinä missä jokin sovellus maksaa Applelle 80 senttiä, tuntuu se maksavan Windows Phonelle helposti yli kaksi euroa.
Hyvä Suomi!
Suomenkielen tuki tuli Windows puhelimiin muistaakseni vasta aivan viime aikoina ja pelkäsin löytäväni Lumiasta "IKEA:n hyllyn kasaamisohjeiden veroisia kielikukkasia". Sen sijaan suomenkielinen käyttöliittymä on ammattitaidolla tehty, käytetyt termit ovat selkeitä ja kieli sujuvaa.
Laadukas rauta
Laitteen muotoilu on mielestäni todella onnistunut. Puhelin tuntuu kädessä laadukkaalta ja näyttö on erinomainen. Sivunäppäimiä on helppo painaa. Ainoa huoli on usb-portin suojan heppoisuus - mahtaako kestää käytössä kun latauksen takia tuota luukkua joutuu aukomaan päivittän...
Muut ominaisuudet (selain, kartat, navigaatio, musiikki, sähköpostit, tekstiviesti jne) vaikuttavat ihan toimivilta jutuilta ilman suuria puutteita tai kohokohtia. Perusasiat puhelimessa on kyllä kunnossa, mutta iso kasa yksityiskohtia vaatisi ainakin omaa käyttöäni ajatellen pikaista korjausta ettei puhelimen hienot puolet peity pienten mutta lukuisten ärsytyksenaiheiden alle. Ohjelmistopäivitystä odotellessa...
Aloitetaan nyt listaamalla asiat jotka Lumiassa ärsyttää eniten.
Ominaisuuksien puute
Nokialaista matkapuhelinta noin viimeiset 17 vuotta käyttäneenä olen ehtinyt tottua tiettyihin ominaisuuksiin. Nyt iso osa noista puuttuu Lumiasta ja se meinaa ärsyttää välillä aika kovasti. Tässä esimerkkejä:
- Puhelimen ja tietokoneen yhteistyö onnistuu vain Zune ohjelmiston avulla. Ei onnistu Bluetoothilla kuvien lähetys läppäriin. Ei onnistu puhelimen käyttö massamuistitilassa. Ärsyttävästi annetaan siis vain yksi vaihtoehto joka vaatii raskaan Microsoftin ohjelman asentamisen omalle koneelle. Ja Linux koneen omistajana ei tietenkään ole mitään järkevää tapaa tiedostojen siirtoon. Argh! (ja kommenttina: kyllä, Sky Drive on se ratkaisu esimerkiksi Linux ongelmaan mutta tuntuu todella turhalta siirtää esimerkiksi isoja videotiedostoja verkon kautta puhelimen vieressä olevalle läppärille). Nokia on myös aina ajanut avoimia ympäristöjä (toisin kuin vaikkapa Apple) ja oli nyt todella suurin pettymys että Nokian puhelimessa pakotetaan tiettyihin - laitteisto- ja ohjelmistospesifisiin - ratkaisuihin.
. Puhelimessa ei ole "Profiilit" ominaisuutta ja käyttöliittymän muokkaaminen "oman näköiseksi" on hyvin rajallista. - Valokuville ei voi tehdä käytännössä mitään puhelimen päässä, edes niiden kääntäminen ei onnistu.
- Edit 14.4.: Puhelimeen saa ilmaiseksi ladattua Nokia Creative Studio ohjelman, jolla onnistuu sekä kuvien kääntäminen että lukuisat muut kuvan muokkaukset.
- Puhelimelle ei voi asettaa staattista IP-osoitetta (vaikka käyttöliittymä harhaanjohtavasti sellaisesta vinkkaa)
- Oman musiikin käyttäminen soittoäänenä on todella hankalaa eikä onnistu ilman ohjeiden etsimistä internetistä
- Sähköpostin synkronointiasetukset on huomattavasti suppeammat kuin vaikkapa vanhoissa Symbian-puhelimissa.
Käyttöliittymän keskeneräisyys
Metro nimen saanut käyttöliittymä näyttää ja tuntuu hyvältä päätasoilla ja useimmin käytetyissä paikoissa. Mutta vahva keskeneräisyyden maku siitä jää. Esimerkkejä:
- .Miksi ihmeessä esimerkiksi kalenterimuistutusten "Snooze" ja "Dismiss" nappien suunnittelu on kuin suoraan MS-DOS maailmasta? Rumaa!
- Miksi tilarivillä olevat ikonit (akku, verkko, kello) ei ole kosketus-sensitiivisiä kuten muilla valmistajilla. Symbianissa ja Androidissa on todella kätevää sitä kautta esimerkiksi kytkeä WLAN päälle ja pois. Ei onnistu tässä luurissa.
- Moniajo on hankalasti ymmärrettävää ja tuntuu että on lähes mahdotonta tietää että mikä sovellus taustalla (turhaan) syö akkua. Toisaalta esimerkiksi Sports Trackerista pitää poistua juuri oikealla tavalla (vaikkapa kirjoittamaan tekstiviestiä) ettei harjoitus katkea (ilman mitään ilmoitusta)
Etulevyn turhat näppäimet
Puhelimen näytön alla on Windows puhelinten standardinäppäimet: "Nuoli takaisin", "Windows näppäin" ja "Suurennuslasi". Windows näppäin toimii vastaavasti kuin iPhonen ja Androidien ainoa näppäin eli vie aina takaisin kotinäyttöön. Tässä ei valittamista. "Nuoli takaisin" on tavallaan hyvä idea, sillä pääsee aina edelliseen puhelimen tilaan. Mutta ongelma syntyy siitä, että ikinä ei oikein voi tietää mikä tuo edellinen tila on, kun ei tiedä miten sovellukset tiloja käsittelevät. Eli pelottaa painaa nappia kun ei tiedä viekö se kokonaan sovelluksesta pois vai vain sovelluksen sisällä edellisen tilaan. Toki tämän voi pitkällä napin painalluksella tarkistaa mutta silti tämän näppäimen logiikka ei minulle vielä ole ihan täysin auennut. Täysin turha näppäin on sitten "Suurennuslasi" joka vie aina Bing-hakukoneeseen. Sormi osuu helposti tuohon näppäimeen enkä tästä "joka paikasta pääsee Bingiin" oikotiestä kovin suurta hyötyä näe. Kokonaisuutena liikaa nappeja, se yksi Windows nappi riittäisi hyvin.
Keskinkertainen kamera
Kameralta jos miltä odotin suuria Lumian saatuani. Valitettavasti ainakin näin lyhyen käytön jälkeen kamera tuntuu peruskännykkäkameralta ja joiltain osin jopa huonommalta kuin vanhan S40-puhelimeni kamera. Suurimmat ongelmat ovat tarkennuksessa ja värien toistossa. Loppu iltapäivän hämärässä ulkokuvista tuli todella sinisiä automaattiasetuksilla. Tämän sai toki korjattua muokkaamalla asetuksia. Tarkennus tuntuu toimivan - sekä kuvissa että videoissa - jotenkin viivellä ja sinne päin. Yllättävän "pehmeitä" on kaikki kuvat olleet. Myöskään videokamera ei ole vakuuttanut. Ei tuo kamera nyt mikään huono ole, mutta ei myöskään kyllä millään erotu edukseen muista vastaavista.
Akkukesto
Hyvin lyhyen käytön perusteella akku kestää omassa käytössäni alle päivän. Itselleni tämä tuntuu todella lyhyeltä ajalta. Lisäksi virransäästöasetukset ja akun toiminta-ajan tarkistaminen/optimoiminen eivät vakuuta.
Toki puhelimessa on myös paljon hyvää. Alla suurimmat positiiviset asiat omasta näkövinkkelistäni.
Ihmiskeskeisyys ja sosiaalisen median integrointi on WAU!
Lumiaa mainostetaan "Put people first" sloganilla. Puhelimessa onkin mielestäni tosi hyvin onnistunut ihmiskeskeinen ajattelu. Ensin siis mietitään vaikkapa että kenelle on asiaa ja sitten vasta toimitetaanko asia tekstiviestillä, Facebookilla, sähköpostilla tai jollain muulla tavalla. Tämä todella toimii! Myös erilaisten yhteisöjen (Facebook, LinkedIn, sähköpostitilit jne) integrointi on tehty tuoreella tavalla ja näiden käyttöönotto toimi todella hyvin.
Tuore ja toimiva käyttöliittymä
Metro-käyttöliittymä on virkistävästi erilainen kuin muissa älypuhelimissa käytettävät ratkaisut. Tykkäsin tiilistä ja navigointimallista. Siirtyminen paikasta toiseen käy helposti ja "kosketustuntuma" on koko ajan kohdillaan. Käyttöliittymä on myös nopea, en ole tahmaamista havainnut.
Sovelluskauppa
Lumia on ehkä eniten saanut kritiikkiä huonosta sovellusten saatavuudesta. Niinpä odotukset eivät olleet korkealla kun Marketplace:en ensimmäisen kerran kirjauduin. Kokemus oli kuitenkin positiivinen, kauppa toimii hyvin ja valikoimaa oli ainakin itselleni aivan riittävästi. Lisäksi XBOX Live integraatio vaikuttaa onnistuneelta. Ainoa valittamisen aihe on sovellusten hinta - siinä missä jokin sovellus maksaa Applelle 80 senttiä, tuntuu se maksavan Windows Phonelle helposti yli kaksi euroa.
Hyvä Suomi!
Suomenkielen tuki tuli Windows puhelimiin muistaakseni vasta aivan viime aikoina ja pelkäsin löytäväni Lumiasta "IKEA:n hyllyn kasaamisohjeiden veroisia kielikukkasia". Sen sijaan suomenkielinen käyttöliittymä on ammattitaidolla tehty, käytetyt termit ovat selkeitä ja kieli sujuvaa.
Laadukas rauta
Laitteen muotoilu on mielestäni todella onnistunut. Puhelin tuntuu kädessä laadukkaalta ja näyttö on erinomainen. Sivunäppäimiä on helppo painaa. Ainoa huoli on usb-portin suojan heppoisuus - mahtaako kestää käytössä kun latauksen takia tuota luukkua joutuu aukomaan päivittän...
Muut ominaisuudet (selain, kartat, navigaatio, musiikki, sähköpostit, tekstiviesti jne) vaikuttavat ihan toimivilta jutuilta ilman suuria puutteita tai kohokohtia. Perusasiat puhelimessa on kyllä kunnossa, mutta iso kasa yksityiskohtia vaatisi ainakin omaa käyttöäni ajatellen pikaista korjausta ettei puhelimen hienot puolet peity pienten mutta lukuisten ärsytyksenaiheiden alle. Ohjelmistopäivitystä odotellessa...
tiistai 27. maaliskuuta 2012
Johanna Tuomola: Minkä taakseen jättää (Myllylahti)
Sain Johanna Tuomolan uusimman dekkarin luettavakseni jo sen käsikirjoitusvaiheessa kustantamolta, jonka pääomistajat ovat minulle tuttuja. Olen siis jossain määrin jäävi arvioimaan tätä kirjaa, mutta lupaan olla mahdollisimman objektiivinen. Lisäksi on hyvä mainita että arvostelu on tehty käsikirjoituksen pohjalta. Lopullisessa kirjassa on todennäköisesti pieniä muutoksia käsikirjoitukseen verrattuna.
Minkä taakseen jättää on Tuomolan neljäs Noora Nurkka sarjan kirja. Samalla se on mielestäni myös sarjan paras kirja, edellisten kirjojen ongelmia on hyvin tähän korjattu. Kritision kirjasarjan edellisen osan Petoksen anatomian arvostelussani välillä liian imelää ja särmätöntä ihmissuhdekuvausta ja pitkitettyä loppuratkaisua. Nyt romaanin henkilöihin on tullut särmää selvästi lisää ja Noorastakin paljastuu uusia puolia kun hän käy edellisen kirjan traumaattisia tapahtumia läpi terapeuttinsa kanssa. Vaihtelua toi myös Nooran työkavereiden vaihtuminen. Etenkin Nooran uusi työpari, somalialaistaustainen Abdi Kahir, tuo oman lisävivahteensa tarinaan.
Tarina alkaa vuosi aikaisemmin tapahtuneella nuorten tyttöjen humalahakuisella illanvietolla. Jo tämä avausluku koukuttaa hyvin mukaan tarinaan ja tekee mieli lukea lisää. Nykyaikaan siirryttäessä Noora palaa tuoreen aviomiehensä ja entisen työparinsa Marion kanssa häämatkalta. Noora tempaistaan pian mukaan raiskaustutkintaan. Rikokset seuraavat toisiaan ja poliisi tuntuu koko ajan olevan syyllistä askeleen tai kaksi jäljessä.
Tähän väliin nyt kritiikkiä että tulee se luvattu objektiivisuus mukaan. Nooran tyttärestä ja Nooran isästä sekä hänen elämänkumppanistaan kerrottavat asiat ovat pyörineet paikallaan parin viimeisen kirjan ajan. Tulee olo että tämän saman olen lukenut aikaisemminkin vain vähän eri lailla muotoiltuna. Jotain uutta peräänkuuluttaisin sille rintamalle. Onneksi tässä uudessa dekkarissa kovin suurta sivumäärää ei kotijoukkojen asioilla ole käytetty. Toisaalta Nooran uudesta työparista Abdi Kahirista olisi voinut ottaa vähän enemmän irti, nyt hän jäi hieman ohueksi hahmoksi mielenkiintoisesta lähtöasetelmasta huolimatta.
Minkä taakseen jättää kuljettaa rinnakkain kolmea eri kerrontakulmaa. Tapahtumia kerrotaan Nooran, Tiihosen perheen ja salaperäisen minä-muodossa kirjoitetun henkilön näkövinkkeleistä. Tämä toimii hyvin ja pitää jännitettä yllä etenkin tarinat ovat tarpeeksi erilaisia eikä niiden väliset yhteydet paljastu liian aikaisin. Edellisiä Tuomolan kirjoja on leimannut väkivallan vähäisyys. Nyt väkivaltaa on jonkin verran enemmän, mutta sitä on kuitenkin edelleen selvästi vähemmän kuin keskivertodekkarissa. Tätä kirjaa on helppo suositella kaikille perinteisen dekkarin ystäville, mutta etenkin Leena Lehtolaisen Maria Kallio sarjasta tykänneet ovat varmasti Noora Nurkan kanssa kuin kotonaan. Mukavaa, koukuttavaa ja sopivasti erilaista luettavaa!
* * *
Minkä taakseen jättää on Tuomolan neljäs Noora Nurkka sarjan kirja. Samalla se on mielestäni myös sarjan paras kirja, edellisten kirjojen ongelmia on hyvin tähän korjattu. Kritision kirjasarjan edellisen osan Petoksen anatomian arvostelussani välillä liian imelää ja särmätöntä ihmissuhdekuvausta ja pitkitettyä loppuratkaisua. Nyt romaanin henkilöihin on tullut särmää selvästi lisää ja Noorastakin paljastuu uusia puolia kun hän käy edellisen kirjan traumaattisia tapahtumia läpi terapeuttinsa kanssa. Vaihtelua toi myös Nooran työkavereiden vaihtuminen. Etenkin Nooran uusi työpari, somalialaistaustainen Abdi Kahir, tuo oman lisävivahteensa tarinaan.
Tarina alkaa vuosi aikaisemmin tapahtuneella nuorten tyttöjen humalahakuisella illanvietolla. Jo tämä avausluku koukuttaa hyvin mukaan tarinaan ja tekee mieli lukea lisää. Nykyaikaan siirryttäessä Noora palaa tuoreen aviomiehensä ja entisen työparinsa Marion kanssa häämatkalta. Noora tempaistaan pian mukaan raiskaustutkintaan. Rikokset seuraavat toisiaan ja poliisi tuntuu koko ajan olevan syyllistä askeleen tai kaksi jäljessä.
Tähän väliin nyt kritiikkiä että tulee se luvattu objektiivisuus mukaan. Nooran tyttärestä ja Nooran isästä sekä hänen elämänkumppanistaan kerrottavat asiat ovat pyörineet paikallaan parin viimeisen kirjan ajan. Tulee olo että tämän saman olen lukenut aikaisemminkin vain vähän eri lailla muotoiltuna. Jotain uutta peräänkuuluttaisin sille rintamalle. Onneksi tässä uudessa dekkarissa kovin suurta sivumäärää ei kotijoukkojen asioilla ole käytetty. Toisaalta Nooran uudesta työparista Abdi Kahirista olisi voinut ottaa vähän enemmän irti, nyt hän jäi hieman ohueksi hahmoksi mielenkiintoisesta lähtöasetelmasta huolimatta.
Minkä taakseen jättää kuljettaa rinnakkain kolmea eri kerrontakulmaa. Tapahtumia kerrotaan Nooran, Tiihosen perheen ja salaperäisen minä-muodossa kirjoitetun henkilön näkövinkkeleistä. Tämä toimii hyvin ja pitää jännitettä yllä etenkin tarinat ovat tarpeeksi erilaisia eikä niiden väliset yhteydet paljastu liian aikaisin. Edellisiä Tuomolan kirjoja on leimannut väkivallan vähäisyys. Nyt väkivaltaa on jonkin verran enemmän, mutta sitä on kuitenkin edelleen selvästi vähemmän kuin keskivertodekkarissa. Tätä kirjaa on helppo suositella kaikille perinteisen dekkarin ystäville, mutta etenkin Leena Lehtolaisen Maria Kallio sarjasta tykänneet ovat varmasti Noora Nurkan kanssa kuin kotonaan. Mukavaa, koukuttavaa ja sopivasti erilaista luettavaa!
* * *
tiistai 20. maaliskuuta 2012
Iron Sky (elokuva)
Kävin katsomassa Iron Skyn sen ennakkoensi-illassa Oulussa. Itselleni tämä ensi-ilta oli pitkän odotuksen päätös, olen seurannut elokuvan etenemistä (sosiaalisen) median kautta jo usean vuoden ajan. Täpötäydessä salissa oli hieno tunnelma ja elokuvan päätyttyä ohjaaja Timo Vuorensola ja tuottaja Tero Kaukomaa kertoivat elokuvan tekemisestä ja vastailivat katsojien kysymyksiin.
Iron Skyn juonesta en tässä paljasta kuin sen minkä kaikki jo tietää. Natsit pakenivat toisen maailmansodan lopussa kuuhun. Siellä he ovat asustaneet 70 vuotta ja valmistelleet maahan palaamista. Elokuva sijoittuu vuoteen 2018 jolloin maapallon asukkaiden ja kuunatsien tiet ensimmäisen kerran kohtaavat.
Iron Sky elokuvaa on hankala arvioida puhtaasti 93 minuuttia kestävänä elokuvana kun sen tekemisprosessia on niin kauan seurannut. Oli hienoa nähdä "se sivuvaunullinen moottoripyörä joka oli niissä ensimmäisissä julkaistuissa making-of-pätkissä sinitaustan edessä" tai kuulla "ne radiokeskustelut joita ihmisiltä pyydettiin ihan jälkituotannon viime hetkillä". Iron Skyta on tehty ihan uudella tavalla niin että tavalliset ihmiset ovat päässet mukaan piirtämään avaruusaluksia, tekemään ääninäyttelemistä ja niin edelleen (crowd sourcing). Jotenkin myös tämä uudenlainen tekotapa kiehtoi minua ja antoi oman ekstrasäväyksensä elokuvalle.
Iron Sky on Suomen kaikkien aikojen kallein elokuva 7.5 miljoonan euron budjetillaan. Lajityyppinsä edustajaksi tuo budjetti on kuitenkin erittäin pieni jos vertaa vastaaviin Hollywood tuotantoihin. Elokuvan erikoistehosteet kestävät vertailun kyllä minkä tahansa sci-fi leffan kanssa, mutta tietty kotikutoisuus tuli esille muutamassa kohtauksessa ja ehkä myös siinä, että jossain määrin tuli fiilis, että kohtauksista toisiin "oiottiin" ilman (kalliita) siirtymäkohtauksia.
Sitten itse asiaan - eli oliko elokuva hyvä vai ei.
Lyhyesti: hyvä oli - ei mikään elämää suurempi elokuva mutta erinomaista viihdettä alusta loppuun.
Iron Skyn lajityyppi on sekoitus sci-fiä, komediaa, parodiaa, toimintaa ja polittiista satiiria. Kun vielä lisäksi pääosassa ovat natsit on kyseessä yhdistelmä jossa on monta mahdollisuutta mennä pieleen. Todella hienosti tekijät ovat mielestäni kuitenkin balanssin eri alueiden välillä onnistuneet säilyttämään. Sci-fi elementit ovat hyvin paikallaan ja niin kuutukikohta kuin avaruusaluksetkin ovat yksityiskohtia myöten innovatiivisesti rakennettu. Huumori ei ole liian alleviivaavaa. Itse asiassa suuri osa parodioista voi mennä helposti ohi jos ei ole seurannut vaikkapa maailmanpolitiikkaa, sci-fi leffoja tai you tube ilmiöitä viime aikoina. Elokuvalla on myös vakavampi puolensa poliittisen satiirin muodossa. Onneksi ei ihan mennä saarnaamisen puolelle vaan tässäkin viesti tulee ilman liikaa alleviivaamista. Missään vaiheessa ei tullut minkäänlaista vaivaantunutta tunnetta ja tämä on iso plussa - ihan liian usein näissä leffoissa missä parodioidaan vakavia asioita joutuu häpeämään tekijöiden puolesta.
Tekijätiimin edellinen elokuva, harrastuspohjalta lähes nollabudjetilla tehty Star Wreck, oli visuaalisesti hieno, mutta ei juuri vakuuttanut näyttelijäsuorituksillaan. Nyt on mukana ammattinäyttelijät mutta silti olin aika skeptinen tämän puolen suhteen ennen esitystä. Yllätyin kuitenkin positiivisesti - näyttelijät täyttivät paikkansa hyvin ja esimerkiksi Yhdysvaltain sarahpalin-presidenttiä esittänyt Stephanie Paul onnistui tekemään järkyttävän stereotyyppisestä hahmostaan niin uskottavan kuin siitä nyt pystyy tekemään.
Iron Sky on kohtuullisen lyhyt, noin puolitoista tuntia. Tämän ajan perusidea jaksaa kannatella elokuvaa hyvin ja juoni rullaa vauhdikkaasti ilman suvantokohtia eteenpäin. Olisin pikemminkin kaivannut hieman enemmän sisältöä joihinkin kohtiin, nyt tuntui että ehkä jopa hieman liikaa tapahtumia oli ahdettu lyhyeen aikaan.
Iron Sky on hieno esimerkki suomalaisesta talkoohengestä ja uskomisesta omaan asiaan. Se on myös elokuvana erittäin viihdyttävää katsottavaa ja voin sitä ainakin sci-fin ystäville varauksetta suositella. Elokuvassa on paljon samaa kuin mainiossa Rare Exportissa - hullu idea yhdistettynä hienoon toteutukseen niin että tietynlainen talkootyön henki paistaa oikealla lailla läpi. Käykää hyvät ihmiset ennemmin katsomassa tämä kuin joku Transformers osa 7.
Iron Skyn juonesta en tässä paljasta kuin sen minkä kaikki jo tietää. Natsit pakenivat toisen maailmansodan lopussa kuuhun. Siellä he ovat asustaneet 70 vuotta ja valmistelleet maahan palaamista. Elokuva sijoittuu vuoteen 2018 jolloin maapallon asukkaiden ja kuunatsien tiet ensimmäisen kerran kohtaavat.
Iron Sky elokuvaa on hankala arvioida puhtaasti 93 minuuttia kestävänä elokuvana kun sen tekemisprosessia on niin kauan seurannut. Oli hienoa nähdä "se sivuvaunullinen moottoripyörä joka oli niissä ensimmäisissä julkaistuissa making-of-pätkissä sinitaustan edessä" tai kuulla "ne radiokeskustelut joita ihmisiltä pyydettiin ihan jälkituotannon viime hetkillä". Iron Skyta on tehty ihan uudella tavalla niin että tavalliset ihmiset ovat päässet mukaan piirtämään avaruusaluksia, tekemään ääninäyttelemistä ja niin edelleen (crowd sourcing). Jotenkin myös tämä uudenlainen tekotapa kiehtoi minua ja antoi oman ekstrasäväyksensä elokuvalle.
Iron Sky on Suomen kaikkien aikojen kallein elokuva 7.5 miljoonan euron budjetillaan. Lajityyppinsä edustajaksi tuo budjetti on kuitenkin erittäin pieni jos vertaa vastaaviin Hollywood tuotantoihin. Elokuvan erikoistehosteet kestävät vertailun kyllä minkä tahansa sci-fi leffan kanssa, mutta tietty kotikutoisuus tuli esille muutamassa kohtauksessa ja ehkä myös siinä, että jossain määrin tuli fiilis, että kohtauksista toisiin "oiottiin" ilman (kalliita) siirtymäkohtauksia.
Sitten itse asiaan - eli oliko elokuva hyvä vai ei.
Lyhyesti: hyvä oli - ei mikään elämää suurempi elokuva mutta erinomaista viihdettä alusta loppuun.
Iron Skyn lajityyppi on sekoitus sci-fiä, komediaa, parodiaa, toimintaa ja polittiista satiiria. Kun vielä lisäksi pääosassa ovat natsit on kyseessä yhdistelmä jossa on monta mahdollisuutta mennä pieleen. Todella hienosti tekijät ovat mielestäni kuitenkin balanssin eri alueiden välillä onnistuneet säilyttämään. Sci-fi elementit ovat hyvin paikallaan ja niin kuutukikohta kuin avaruusaluksetkin ovat yksityiskohtia myöten innovatiivisesti rakennettu. Huumori ei ole liian alleviivaavaa. Itse asiassa suuri osa parodioista voi mennä helposti ohi jos ei ole seurannut vaikkapa maailmanpolitiikkaa, sci-fi leffoja tai you tube ilmiöitä viime aikoina. Elokuvalla on myös vakavampi puolensa poliittisen satiirin muodossa. Onneksi ei ihan mennä saarnaamisen puolelle vaan tässäkin viesti tulee ilman liikaa alleviivaamista. Missään vaiheessa ei tullut minkäänlaista vaivaantunutta tunnetta ja tämä on iso plussa - ihan liian usein näissä leffoissa missä parodioidaan vakavia asioita joutuu häpeämään tekijöiden puolesta.
Tekijätiimin edellinen elokuva, harrastuspohjalta lähes nollabudjetilla tehty Star Wreck, oli visuaalisesti hieno, mutta ei juuri vakuuttanut näyttelijäsuorituksillaan. Nyt on mukana ammattinäyttelijät mutta silti olin aika skeptinen tämän puolen suhteen ennen esitystä. Yllätyin kuitenkin positiivisesti - näyttelijät täyttivät paikkansa hyvin ja esimerkiksi Yhdysvaltain sarahpalin-presidenttiä esittänyt Stephanie Paul onnistui tekemään järkyttävän stereotyyppisestä hahmostaan niin uskottavan kuin siitä nyt pystyy tekemään.
Iron Sky on kohtuullisen lyhyt, noin puolitoista tuntia. Tämän ajan perusidea jaksaa kannatella elokuvaa hyvin ja juoni rullaa vauhdikkaasti ilman suvantokohtia eteenpäin. Olisin pikemminkin kaivannut hieman enemmän sisältöä joihinkin kohtiin, nyt tuntui että ehkä jopa hieman liikaa tapahtumia oli ahdettu lyhyeen aikaan.
Iron Sky on hieno esimerkki suomalaisesta talkoohengestä ja uskomisesta omaan asiaan. Se on myös elokuvana erittäin viihdyttävää katsottavaa ja voin sitä ainakin sci-fin ystäville varauksetta suositella. Elokuvassa on paljon samaa kuin mainiossa Rare Exportissa - hullu idea yhdistettynä hienoon toteutukseen niin että tietynlainen talkootyön henki paistaa oikealla lailla läpi. Käykää hyvät ihmiset ennemmin katsomassa tämä kuin joku Transformers osa 7.
maanantai 19. maaliskuuta 2012
Håkan Nesser: Sukujuhlat (Tammi)
Håkan Nesser kirjoitti entisen päähenkilönsä Van Veeterenin eläkkeelle aikaisemmissa kirjoissaan. Niinpä hän on nyt aloittanut uuden kirjasarjan jossa päähenkilönä on rikoskonstaapeli Gunnar Barbarotti. Tuo "on nyt aloittanut" viittaa tosin aika paljon jo menneeseen, tämä nyt arvioimani sarjan avausteos on kirjoitettu jo 2006, mutta suomennettu vasta 2011. Muutenkin Nesserin kirjat on kaikki suomennettu vasta 5-7 vuotta niiden kirjoittamisen jälkeen. Tämä tuntuu oudolta kun kyseessä on erittäin suosittu kirjailija. Liekö sitten Tammen rahastustaktiikkaa viivyttää suomennoksia että saadaan aikaisemmat kirjat ensin myytyä alta pois?
Tykkäsin kovasti Nesserin Van Veetereen sarjasta ja pidin sitä parempana kuin Mankellin Wallandereita. Hyvin samankaltaisiahan nämä länsinaapurimme rikosetsivät ovat, mutta jotenkin Van Veetereenin karisma puri minuun paremmin. Lisäksi sarja mielestäni vain parani vanhetessaan (toisin kuin Wallanderit) ja sarjan päättänyt Tapaus G - murha menneisyydestä oli mielestäni Van Veeteren-sarjan parhaita kirjoja.
Sukujuhlat esittelee siis uuden päähenkilön, Gunnar Barbarottin. Väkisinkin vertailin uutta päähenkilöä Van Veetereniin. Yhtäläisyyksiä on paljon - kumpikin on jossain määrin yksinäinen, usein omia teitään kulkeva ja jo uransa loppuvaiheilla oleva rikoskonstaapeli. Suurin ero mielestäni löytyy siitä, että siinä missä Van Veetereen tutki rikoksiaan kuvitteellisiessa hollantilaistyyppisessä kaupungissa, niin Barbarotti asuu pienehköllä supiruotsalaisella paikkakunnalla. Itseäni hämäsi se, että hahmot ovat niin lähellä toisiaan. Kun Nesser kerran uuden päähenkilön päätti esitellä niin olisi nyt vähän radikaalimmin uusinut henkilökuvaa. Oikeastaan Barbarottin kompleksinen ja hirtehishuumorinen jumalsuhde oli ainoa todellinen mieleenjäävä uusi asia.
Sukujuhlissa Hermanssonin perhe kokoontuu viettämään eläkkeelle jääneen isän ja hänen tyttärensä yhteisiä syntymäpäiväjuhlia. Juhlat saavat ikävän käänteen kun vieraita häviää mystisesti. Gunnar Barbarotti ottaa tapauksen selvittääkseen ja joutuu samalla penkomaan perheen vaiettuja salaisuuksia.
Kirja ei ole kovin vahvasti dekkari vaan enemmänkin ihmisten ja heidän suhteidensa kuvausta niin, että mukana on myös dekkarin aineksia. Kirjan alku oli sen parasta antia - Nesser kuvaa Hermanssoniin perhettä hyvin ja etenkin äiti Rosemarien tunnetilojen kuvaus on erinomaista.. Jotenkin tarina lässähti sillä hetkellä kun Gunnar Barbarotti esiteltiin. Oman osuuden jännityksestä vie sekin, että lukijalle paljastetaan suurin osa salaisuuksista jo aikaisessa vaiheessa ja lukiessa siis tietää enemmän kuin Barbarotti siitä mitä on tapahtunut ja kuka on syyllinen. Joskus tälläinen ratkaisu toimii, mutta nyt se vei kiinnostavuutta pois. Kun samalla Barbarottissa itsessään ei ollut kaipaamaani särmää jäi tarina välillä junnaamaan puuduttavasti paikallaan. Kirjan lopussa tuli kuitenkin lisää jännitettä ja kyllä tämän ihan mielellään loppuun asti luki - etenkin kun Nesser kyllä kirjoittaa elävästi ja sujuvasti.
Sukujuhlien ruorsinkielinen nimi Människa utan hund on muuten mielestäni huomattavasti parempi. Mikä into näille kirjoille on aina keksiä uusia suomalaisia nimiä, miksi ei voi vain suoraan kääntää? Ihminen ilman koiraa olisi ollut ihan hyvä nimi ja ainakin jäänyt paremmin mieleen.
* * *
Tykkäsin kovasti Nesserin Van Veetereen sarjasta ja pidin sitä parempana kuin Mankellin Wallandereita. Hyvin samankaltaisiahan nämä länsinaapurimme rikosetsivät ovat, mutta jotenkin Van Veetereenin karisma puri minuun paremmin. Lisäksi sarja mielestäni vain parani vanhetessaan (toisin kuin Wallanderit) ja sarjan päättänyt Tapaus G - murha menneisyydestä oli mielestäni Van Veeteren-sarjan parhaita kirjoja.
Sukujuhlat esittelee siis uuden päähenkilön, Gunnar Barbarottin. Väkisinkin vertailin uutta päähenkilöä Van Veetereniin. Yhtäläisyyksiä on paljon - kumpikin on jossain määrin yksinäinen, usein omia teitään kulkeva ja jo uransa loppuvaiheilla oleva rikoskonstaapeli. Suurin ero mielestäni löytyy siitä, että siinä missä Van Veetereen tutki rikoksiaan kuvitteellisiessa hollantilaistyyppisessä kaupungissa, niin Barbarotti asuu pienehköllä supiruotsalaisella paikkakunnalla. Itseäni hämäsi se, että hahmot ovat niin lähellä toisiaan. Kun Nesser kerran uuden päähenkilön päätti esitellä niin olisi nyt vähän radikaalimmin uusinut henkilökuvaa. Oikeastaan Barbarottin kompleksinen ja hirtehishuumorinen jumalsuhde oli ainoa todellinen mieleenjäävä uusi asia.
Sukujuhlissa Hermanssonin perhe kokoontuu viettämään eläkkeelle jääneen isän ja hänen tyttärensä yhteisiä syntymäpäiväjuhlia. Juhlat saavat ikävän käänteen kun vieraita häviää mystisesti. Gunnar Barbarotti ottaa tapauksen selvittääkseen ja joutuu samalla penkomaan perheen vaiettuja salaisuuksia.
Kirja ei ole kovin vahvasti dekkari vaan enemmänkin ihmisten ja heidän suhteidensa kuvausta niin, että mukana on myös dekkarin aineksia. Kirjan alku oli sen parasta antia - Nesser kuvaa Hermanssoniin perhettä hyvin ja etenkin äiti Rosemarien tunnetilojen kuvaus on erinomaista.. Jotenkin tarina lässähti sillä hetkellä kun Gunnar Barbarotti esiteltiin. Oman osuuden jännityksestä vie sekin, että lukijalle paljastetaan suurin osa salaisuuksista jo aikaisessa vaiheessa ja lukiessa siis tietää enemmän kuin Barbarotti siitä mitä on tapahtunut ja kuka on syyllinen. Joskus tälläinen ratkaisu toimii, mutta nyt se vei kiinnostavuutta pois. Kun samalla Barbarottissa itsessään ei ollut kaipaamaani särmää jäi tarina välillä junnaamaan puuduttavasti paikallaan. Kirjan lopussa tuli kuitenkin lisää jännitettä ja kyllä tämän ihan mielellään loppuun asti luki - etenkin kun Nesser kyllä kirjoittaa elävästi ja sujuvasti.
Sukujuhlien ruorsinkielinen nimi Människa utan hund on muuten mielestäni huomattavasti parempi. Mikä into näille kirjoille on aina keksiä uusia suomalaisia nimiä, miksi ei voi vain suoraan kääntää? Ihminen ilman koiraa olisi ollut ihan hyvä nimi ja ainakin jäänyt paremmin mieleen.
* * *
torstai 1. maaliskuuta 2012
Leonie Swann: Murha laitumella (WSOY)
Kerrotaan nyt heti tähän alkuun, että luin tätä kirjaa vain noin neljäkymmentä sivua ennenkuin jätin sen kesken. Tämä ei siis nyt ole varsinainen arviointi vaan enemmänkin kommentit noiden muutaman kymmenen sivun perusteella.
Murha laitumella kertoo lampaista jotka yrittävät selvittää kuka tappoi heidän paimenensa. Kun luin tämän kirjan takakannesta kirjastossa en voinut olla istahtamatta alas ja lukematta paria ensimmäistä sivua. Niiden perusteella kirja tuntui yllättävän hyvältä yhdistelmältä mustaa huumoria, dekkaria ja jonkinlaista aikuisten satua. Kyseessä siis nimenomaan on aikuisten kirja, ei lasten satu.
Mutta silti.
Kirjan päähenkilöinä on siis hupsuja puhuvia lampaita. Ne puhuvat keskenään ja tuntuvat myös ymmärtävän ihmisten kieltä. Osa lampaista on fiksumpia kuin toiset, yleisvaikutelmaksi jäi että keskimäärin ne ovat semmoisen hassusti dementoituneen mutta välillä skarpisti ajattelevan mummon tasolla. Luen mielellään sci-fiä ja fantasiaakin ja niinpä ajattelin että tämmöinen outo lähtökohta ei minua häiritsisi. Mutta siis hei! Puhuvia hupsuja lampaita! Dekkarissa! Jotenkin tuo vain tökki niin pahasti että kirja jäi heti alussa kesken.
Sinällään kirja on - ainakin alun perusteella - ihan hyvin kirjoitettu, se on voittanut palkintoja ja käännetty ainakin kahdellekymmenelle eri kielelle. Eli erittäin todennäköisesti joku tästä tykkää eikä tämä mikään B-luokan teos missään tapauksessa ole.
En jaa tähtiä tälle kirjalle kun en tuon pidemmälle jaksanut lukea.
Murha laitumella kertoo lampaista jotka yrittävät selvittää kuka tappoi heidän paimenensa. Kun luin tämän kirjan takakannesta kirjastossa en voinut olla istahtamatta alas ja lukematta paria ensimmäistä sivua. Niiden perusteella kirja tuntui yllättävän hyvältä yhdistelmältä mustaa huumoria, dekkaria ja jonkinlaista aikuisten satua. Kyseessä siis nimenomaan on aikuisten kirja, ei lasten satu.
Mutta silti.
Kirjan päähenkilöinä on siis hupsuja puhuvia lampaita. Ne puhuvat keskenään ja tuntuvat myös ymmärtävän ihmisten kieltä. Osa lampaista on fiksumpia kuin toiset, yleisvaikutelmaksi jäi että keskimäärin ne ovat semmoisen hassusti dementoituneen mutta välillä skarpisti ajattelevan mummon tasolla. Luen mielellään sci-fiä ja fantasiaakin ja niinpä ajattelin että tämmöinen outo lähtökohta ei minua häiritsisi. Mutta siis hei! Puhuvia hupsuja lampaita! Dekkarissa! Jotenkin tuo vain tökki niin pahasti että kirja jäi heti alussa kesken.
Sinällään kirja on - ainakin alun perusteella - ihan hyvin kirjoitettu, se on voittanut palkintoja ja käännetty ainakin kahdellekymmenelle eri kielelle. Eli erittäin todennäköisesti joku tästä tykkää eikä tämä mikään B-luokan teos missään tapauksessa ole.
En jaa tähtiä tälle kirjalle kun en tuon pidemmälle jaksanut lukea.
perjantai 24. helmikuuta 2012
Ken Follett: Kun suuret sortuvat (WSOY)
Ken Folletilta on suomennettu yhteensä yhdeksäntoista romaania. Olen lukenut ne kaikki ja mukaan mahtuu sekä todellisia mestariteoksia että keskivertodekkareita. Folletin esikoisteos Neulansilmä on mielestäni edelleen paras lukemani vakoojajännäri. Toisaalta sellaiset kirjat kuin Kolmas kaksonen ja Eedenin vasara olivat tusinadekkareita joista ei jäänyt mieleen mitään ihmeempää. Suurimman vaikutuksen Folletin kirjoista minuun ovat tehneet 1100-luvulle sijoittuva Taivaan pilarit ja sen itsenäinen jatko-osa, 1300-luvulle sijoittuva Maailma ilman loppua. Näissä historiallisissa teoksissa Follett on onnistunut kuvaamaan todella mielenkiintoisen miljöön tapahtumineen ja kirjojen lähes tuhatsivuinen pituus onnistui luomaan vahvan immersion ("siellä olemisen fiiliksen").
Niinpä odotukseni olivat todella korkealla kun aloin lukemaan Folletin uusinta,1900-luvun alkuun sijoittuvaa järkälemäistä (noin 850 sivua) teosta. Kirja vastasi odotuksiini melko hyvin, mutta ihan Taivaan pilareiden veroista elämystä siitä ei tullut.
Kun suuret sortuvat kertoo viiden perheen kohtaloista 1900-luvun alkupuolella. Tapahtumat sijoittuvat ensisijaisesti Englantiin, Venäjälle, Saksaan ja Yhdysvaltoihin. Kirja rakentuu paljolti ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän vuoden 1917 vallankumouksen ympärille. Välillä käydään läpi myös Englannin kaivosteollisuutta ja ammattiliittotoimintaa, Yhdysvaltojen presidenttipeliä, Englannin luokkajakoa, naisten tasa-arvotaistelua, Venäjän mafiaa ja niin edelleen.
Follett yhdistää ihan mukavasti aitoja historiallisia tapahtumia fiktiiviseen sisältöön. Välillä häiritsee kerronnan vahvat kontrastit kun lähes tietokirjamaisesta tapahtumien kertomisesta hypätään imelähköön rakkausdraamaan. Mutta jotenkin vain Follett saa tämänkin toimimaan ja kirjaa lukee koko ajan mielellään. Henkilökuvaukset ovat hyviä ja ihmisistä ja heidän kohtaloistaan tuli oltua oikeasti huolissaan. Follett myös välttää hyvin liian mustavalkoisen hyvä-paha asetelman ja jokaisella henkilöllä on omat vahvuutensa ja heikkoutensa.
Kirja toimisi varmasti hienosti oppimisen apuna jos haluaa tuon ajan tapahtumia ja niiden taustoja opiskella. Paikoitellen teos oli myös erittäin koukuttavaa luettavaa eikä sitä meinannut malttaa käsistään laskea. Tykkäsin kokonaisuutena tosi paljon, mutta ihan Taivaan pilareiden ja sen jatko-osan tasolle tämä ei noussut. Syynä tähän ehkä se, että nyt tapahtumat olivat enemmän irrallaan toisistaan ja tästä syystä myötäeläytyminen ei ollut niin voimakasta. Innolla odotan kuitenkin jatko-osia, joista ensimmäinen kertoo suuresta lamasta ja toisesta maailmansodasta ja toinen kylmän sodan ajasta.
* * * *
Niinpä odotukseni olivat todella korkealla kun aloin lukemaan Folletin uusinta,1900-luvun alkuun sijoittuvaa järkälemäistä (noin 850 sivua) teosta. Kirja vastasi odotuksiini melko hyvin, mutta ihan Taivaan pilareiden veroista elämystä siitä ei tullut.
Kun suuret sortuvat kertoo viiden perheen kohtaloista 1900-luvun alkupuolella. Tapahtumat sijoittuvat ensisijaisesti Englantiin, Venäjälle, Saksaan ja Yhdysvaltoihin. Kirja rakentuu paljolti ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän vuoden 1917 vallankumouksen ympärille. Välillä käydään läpi myös Englannin kaivosteollisuutta ja ammattiliittotoimintaa, Yhdysvaltojen presidenttipeliä, Englannin luokkajakoa, naisten tasa-arvotaistelua, Venäjän mafiaa ja niin edelleen.
Follett yhdistää ihan mukavasti aitoja historiallisia tapahtumia fiktiiviseen sisältöön. Välillä häiritsee kerronnan vahvat kontrastit kun lähes tietokirjamaisesta tapahtumien kertomisesta hypätään imelähköön rakkausdraamaan. Mutta jotenkin vain Follett saa tämänkin toimimaan ja kirjaa lukee koko ajan mielellään. Henkilökuvaukset ovat hyviä ja ihmisistä ja heidän kohtaloistaan tuli oltua oikeasti huolissaan. Follett myös välttää hyvin liian mustavalkoisen hyvä-paha asetelman ja jokaisella henkilöllä on omat vahvuutensa ja heikkoutensa.
Kirja toimisi varmasti hienosti oppimisen apuna jos haluaa tuon ajan tapahtumia ja niiden taustoja opiskella. Paikoitellen teos oli myös erittäin koukuttavaa luettavaa eikä sitä meinannut malttaa käsistään laskea. Tykkäsin kokonaisuutena tosi paljon, mutta ihan Taivaan pilareiden ja sen jatko-osan tasolle tämä ei noussut. Syynä tähän ehkä se, että nyt tapahtumat olivat enemmän irrallaan toisistaan ja tästä syystä myötäeläytyminen ei ollut niin voimakasta. Innolla odotan kuitenkin jatko-osia, joista ensimmäinen kertoo suuresta lamasta ja toisesta maailmansodasta ja toinen kylmän sodan ajasta.
* * * *
sunnuntai 12. helmikuuta 2012
Risto Räppääjä ja viileä Venla (elokuva)
Kävin katsomassa uusimman Risto Räppääjä elokuvan yhdessä 6-vuotiaan tyttäreni kanssa. Mielestäni lastenelokuvien arviointi vain aikuisen näkökulmasta on aina huono idea, niinpä tässä lyhyesti omat kommenttini ja sitten tytön ajatukset elokuvasta.
Aikaisemmat Risto Räppääjä elokuvat ovat olleet huolella tehtyjä lastenelokuvia, joissa lasta ei ole aliarvioitu. Musiikilla ja tarkkaan harkitulla värimaailmalla on ollut olennainen osa elokuvissa. Samaa hyväksi havaittua rataa jatkaa myös sarjan uusin (ja ilmeisesti viimeinen) elokuva. Jotenkin tästä jäi kuitenkin valjumpi maku kuin edellisistä osista. Juoni oli lähes olematon, elokuva oli lähinnä "jokainen saa olla oma itsensä"-ajatuksen ympärille rakennettu reilun tunnin mittainen kuvaus elämästä kesäsaaressa. Risto Räppääjille ominainen kirkas ja selkeä värimaailma ei nyt päässyt kunnolla oikeuksiinsa kun taustalla oli perusvärista luontoa lähes koko ajan. Jotenkin vain ne kirkkaanpunaiset rakennukset ja myrkynvihreät ajoneuvot ovat toimineet tosi hyvin aikaisemmissa elokuvissa. Lisäksi tuntui että sarjakuvatehosteita (oudot äänet, kuvan päälle liimatut puhekuplat, siirtymätehosteet) oli nyt aikaisempaa enemmän tai ainakin ne hyppäsivät silmille enemmän ja tästä jäi vähän turhan kikkailun maku.
Näyttelijät (joita on käytännössä kuusi + muutama pieni sivuosa) olivat hyviä ja etenkin Ulla Tapaninen Elvinä oli taas elementissään. Elokuvan parasta antia olivat lukuisat Iiro Rantalan säveltämät musiikkikappaleet, joista useat esitettiin irrallisina musiikkivideomaisina pätkinä.
Siinä minun mietteeni, mutta seuraavassa kommentit oikealta kohdeyleisöltä (varoitus, sisältää juonipaljastuksia).
Se Nelli oli eka sen Riston kaveri mutta sitten se näki sen viileän Venlan ja tuli sen kaveriksi. Sitten kun se oli leikkinyt sen kaa niin se tykkäsi taas Ristosta ja ne alkoi kolmestaan leikkimään.
Parasta oli se kun viileä Venla oppi uimaan lopussa. Huonointa oli se kun viileä Venla ja Nelli harjoitteli esitystä ja joku kuvasi siinä niin näkyi ihan hämärällä eikä näkynyt mitään värejä.
Lauluista paras oli se laulu kun viileä Venla lauloi vähän nolottaa ja esitteli niinkuin ne kaikki sanat jota se sano ja sitten ne yhdessä tiesi ne.
Ei naurattanut eikä pelottanut. Tää oli sellainen elokuva joka ei ollut niinkuin pelottava ja siinä ei melkein tapahtunut mitään pelottavaa tai naurettavaa.
Oli tää ihan hyvä.
Aikaisemmat Risto Räppääjä elokuvat ovat olleet huolella tehtyjä lastenelokuvia, joissa lasta ei ole aliarvioitu. Musiikilla ja tarkkaan harkitulla värimaailmalla on ollut olennainen osa elokuvissa. Samaa hyväksi havaittua rataa jatkaa myös sarjan uusin (ja ilmeisesti viimeinen) elokuva. Jotenkin tästä jäi kuitenkin valjumpi maku kuin edellisistä osista. Juoni oli lähes olematon, elokuva oli lähinnä "jokainen saa olla oma itsensä"-ajatuksen ympärille rakennettu reilun tunnin mittainen kuvaus elämästä kesäsaaressa. Risto Räppääjille ominainen kirkas ja selkeä värimaailma ei nyt päässyt kunnolla oikeuksiinsa kun taustalla oli perusvärista luontoa lähes koko ajan. Jotenkin vain ne kirkkaanpunaiset rakennukset ja myrkynvihreät ajoneuvot ovat toimineet tosi hyvin aikaisemmissa elokuvissa. Lisäksi tuntui että sarjakuvatehosteita (oudot äänet, kuvan päälle liimatut puhekuplat, siirtymätehosteet) oli nyt aikaisempaa enemmän tai ainakin ne hyppäsivät silmille enemmän ja tästä jäi vähän turhan kikkailun maku.
Näyttelijät (joita on käytännössä kuusi + muutama pieni sivuosa) olivat hyviä ja etenkin Ulla Tapaninen Elvinä oli taas elementissään. Elokuvan parasta antia olivat lukuisat Iiro Rantalan säveltämät musiikkikappaleet, joista useat esitettiin irrallisina musiikkivideomaisina pätkinä.
Siinä minun mietteeni, mutta seuraavassa kommentit oikealta kohdeyleisöltä (varoitus, sisältää juonipaljastuksia).
Se Nelli oli eka sen Riston kaveri mutta sitten se näki sen viileän Venlan ja tuli sen kaveriksi. Sitten kun se oli leikkinyt sen kaa niin se tykkäsi taas Ristosta ja ne alkoi kolmestaan leikkimään.
Parasta oli se kun viileä Venla oppi uimaan lopussa. Huonointa oli se kun viileä Venla ja Nelli harjoitteli esitystä ja joku kuvasi siinä niin näkyi ihan hämärällä eikä näkynyt mitään värejä.
Lauluista paras oli se laulu kun viileä Venla lauloi vähän nolottaa ja esitteli niinkuin ne kaikki sanat jota se sano ja sitten ne yhdessä tiesi ne.
Ei naurattanut eikä pelottanut. Tää oli sellainen elokuva joka ei ollut niinkuin pelottava ja siinä ei melkein tapahtunut mitään pelottavaa tai naurettavaa.
Oli tää ihan hyvä.
keskiviikko 25. tammikuuta 2012
Harlan Coben: Tiukassa otteessa (WSOY)
Edellinen lukemani Cobenin kirja oli pettymys kirjailijan aikasempiin kirjoihin verrattuna, mutta kuitenkin vielä ihan mukavaa luettavaa. Niinpä nappasin Cobenin uusimman teoksen Tiukassa otteessa mukaani työmatkalle lentokonelukemiseksi. Valitettavasti Cobenin laskeva trendi kirjojen tasossa jatkuu, tällä kertaa lukukokemus jäi varsin heikoksi.
Cobenin kirjoissa yleensä aina joku katoaa, niin tälläkin kertaa. Nyt katoamisvuoron saa 16-vuotias lukiolainen Adam Baye. Ennen Adamin katoamista hänen vanhempansa Mike ja Tia ovat asentaneet poikansa tietokoneelle vakoiluohjelmiston jolla ovat seuranneet poikansa touhuja. Adamin katoamista selvittäessään he pääsevät vähitellen selville paitsi kaupungin hämärästä nuorisoelämästä myös naapureidensa salaisuuksista.
Kirja etenee ärsyttävällä rytmityksellä. Aina kun jotain jännittävää on tapahtumassa Coben lataa väliin pitkiä pätkiä missä turhan alleviivaavasti maalaillaan henkilöiden taustoja ja muuta itse juonen kannalta epäolennaista. Ja ongelma on että kirjan ainoa hyvä puoli on sinällään yllätyksellinen juoni. Muu tarina sen ympärillä on päälleliimatun oloista ja lukijaa aliarvioivaa. Yksi kirjan "jutuista" on ihmeellisen internet-tekniikan esittely. Se tehdään ihan realistisesti mutta ei ainakaan minussa mitään suuria vau-elämyksiä saanut aikaan. Tarinaan on aika ajoin sisällytetty raakaa väkivaltaa ja vaikkei sillä varsinaisesti mässäilläkään jätti se silti tympeän maun. Henkilökuvaukset ovat ohuita eikä kenenkään henkilön kohtalo oikeasti jaksanut kiinnostaa vaikka Coben kovasti yrittääkin saada lukijan jännittämään henkilöidensä puolesta.
Luin kirjan loppuun asti hyppien välillä tylsien kappaleiden yli. Juonessa pysyi hyvin mukana näinkin lukien ja ainoa syy miksi luin kirjan loppuun oli se, että halusin tietää juonen loppuratkaisut. En voi tätä kirjaa suositella oikein kenellekään.
*
Cobenin kirjoissa yleensä aina joku katoaa, niin tälläkin kertaa. Nyt katoamisvuoron saa 16-vuotias lukiolainen Adam Baye. Ennen Adamin katoamista hänen vanhempansa Mike ja Tia ovat asentaneet poikansa tietokoneelle vakoiluohjelmiston jolla ovat seuranneet poikansa touhuja. Adamin katoamista selvittäessään he pääsevät vähitellen selville paitsi kaupungin hämärästä nuorisoelämästä myös naapureidensa salaisuuksista.
Kirja etenee ärsyttävällä rytmityksellä. Aina kun jotain jännittävää on tapahtumassa Coben lataa väliin pitkiä pätkiä missä turhan alleviivaavasti maalaillaan henkilöiden taustoja ja muuta itse juonen kannalta epäolennaista. Ja ongelma on että kirjan ainoa hyvä puoli on sinällään yllätyksellinen juoni. Muu tarina sen ympärillä on päälleliimatun oloista ja lukijaa aliarvioivaa. Yksi kirjan "jutuista" on ihmeellisen internet-tekniikan esittely. Se tehdään ihan realistisesti mutta ei ainakaan minussa mitään suuria vau-elämyksiä saanut aikaan. Tarinaan on aika ajoin sisällytetty raakaa väkivaltaa ja vaikkei sillä varsinaisesti mässäilläkään jätti se silti tympeän maun. Henkilökuvaukset ovat ohuita eikä kenenkään henkilön kohtalo oikeasti jaksanut kiinnostaa vaikka Coben kovasti yrittääkin saada lukijan jännittämään henkilöidensä puolesta.
Luin kirjan loppuun asti hyppien välillä tylsien kappaleiden yli. Juonessa pysyi hyvin mukana näinkin lukien ja ainoa syy miksi luin kirjan loppuun oli se, että halusin tietää juonen loppuratkaisut. En voi tätä kirjaa suositella oikein kenellekään.
*
Camilla Läckberg: Merenneito (Gummerus)
Camilla Läckberg on yksi Euroopan myydyimpiä kirjailijoita, hän on käsittääkseni ollut TOP-10 joukossa jo useamman vuoden. Itse törmäsin tähän ruotsalaiskirjailijaan kuitenkin vasta nyt kun hänen uusin suomennettu dekkarinsa Merenneito oli esillä kirjaston uutuushyllyssä.
Läckbergin kirjat kertovat kirjailija Erica Falckista ja hänen poliisimiehestään Patrik Hedstömistä. He asuvat pienessä Fjällbackan kylässä jonne Läckberg sijoittaa rikoksensa. Läckberg on itse kotoisin juuri Fjällbackasta ja myös hänen miehensä on poliisi. Melkoinen alter ego asetelma on siis kyseessä.
Merenneidossa Fjällbackan poliisi etsii mystisesti kadonnutta miestä. Pian kylässä asuva esikoiskirjailija alkaa saada outoja uhkauskirjeitä. Tapahtuvat tuntuvat liittyvän toisiinsa ja kaksosia viimeisillään odottava Erica alkaa selvittämään tapausta harrastuspohjalta samalla kun hänen miehensä selvittää sitä työn puolesta.
Tarina piti hyvin otteessaan ja oli sopivan monipuolinen, mutta kuitenkin helposti seurattava. Läckberg käyttää tehokeinona takaumia menneisyyden tapahtumiin kuten niin moni muukin dekkaristi - vanhoja tapahtumia kerrotaan minä-muodossa kerta kerralta lisää paljastaen. Henkilöhahmot olivat pääosin hyvin kuvattuja. Tosin esimerkiksi täysin epäpätevä poliisipäällikkö Mellberg ja muutamat vainoharhaiset miehiään vakoilevat vaimot olivat jo liian stereotyyppisiä omaan makuuni. Loppuratkaisu oli vähän pliisu niinkuin usein näissä agathachristie-tyylin arvoitusdekkareissa.
Merenneito on helppolukuinen ja harmiton dekkari joka unohtuu pian lukemisen jälkeen, mutta jota on helppo suositella ajanvietteeksi kenelle vaan. Se ei sisällä juurikaan väkivaltaa ja keskittyy kuvaamaan paitsi rikoksen ratkaisemista myös henkilöiden elämää ja ihmissuhteita. Näiltä osin se muistuttaakin paljon Johanna Tuomolan kirjoja. Läclbergiltä on ennen tätä suomennettu kuusi teosta, uskoisin että luen vielä ainakin jonkun noista aikaisemmista kirjoista kun kaipaan viihdyttävää perusdekkaria.
* * *
Läckbergin kirjat kertovat kirjailija Erica Falckista ja hänen poliisimiehestään Patrik Hedstömistä. He asuvat pienessä Fjällbackan kylässä jonne Läckberg sijoittaa rikoksensa. Läckberg on itse kotoisin juuri Fjällbackasta ja myös hänen miehensä on poliisi. Melkoinen alter ego asetelma on siis kyseessä.
Merenneidossa Fjällbackan poliisi etsii mystisesti kadonnutta miestä. Pian kylässä asuva esikoiskirjailija alkaa saada outoja uhkauskirjeitä. Tapahtuvat tuntuvat liittyvän toisiinsa ja kaksosia viimeisillään odottava Erica alkaa selvittämään tapausta harrastuspohjalta samalla kun hänen miehensä selvittää sitä työn puolesta.
Tarina piti hyvin otteessaan ja oli sopivan monipuolinen, mutta kuitenkin helposti seurattava. Läckberg käyttää tehokeinona takaumia menneisyyden tapahtumiin kuten niin moni muukin dekkaristi - vanhoja tapahtumia kerrotaan minä-muodossa kerta kerralta lisää paljastaen. Henkilöhahmot olivat pääosin hyvin kuvattuja. Tosin esimerkiksi täysin epäpätevä poliisipäällikkö Mellberg ja muutamat vainoharhaiset miehiään vakoilevat vaimot olivat jo liian stereotyyppisiä omaan makuuni. Loppuratkaisu oli vähän pliisu niinkuin usein näissä agathachristie-tyylin arvoitusdekkareissa.
Merenneito on helppolukuinen ja harmiton dekkari joka unohtuu pian lukemisen jälkeen, mutta jota on helppo suositella ajanvietteeksi kenelle vaan. Se ei sisällä juurikaan väkivaltaa ja keskittyy kuvaamaan paitsi rikoksen ratkaisemista myös henkilöiden elämää ja ihmissuhteita. Näiltä osin se muistuttaakin paljon Johanna Tuomolan kirjoja. Läclbergiltä on ennen tätä suomennettu kuusi teosta, uskoisin että luen vielä ainakin jonkun noista aikaisemmista kirjoista kun kaipaan viihdyttävää perusdekkaria.
* * *
sunnuntai 1. tammikuuta 2012
Nightwish: Imaginaerum
Tarkoitus oli pitää tämä blogi vain kirjablogina mutta nyt kun uusin Nightwishin levy on tullut lukuisia kertoja kuunneltua läpi niin en malttanut olla kirjoittamatta siitä arviota. Olen itse täysin epämusikaalinen eli en yritäkään arvioida bändin soitto- tai laulutaitoja vaan yritän tuoda esille levyn aikaansaamia fiiliksiä. Tässä siis lyhyet arviot Imaginearumin jokaisesta biisistä ja lopuksi vielä yhteenveto koko albumista.
Taikatalvi
Levyn aloittaa suomenkielinen lyhyt balladi Taikatalvi. Tämä "sirelwoodmainen" kappale toimii yllättävän hyvin levyn introna, itsenäiseksi kappaleeksi sitä tuskin on tarkoitettukaan. Kappaletta voisi verrata kirjan prologiin joka herättää heti kiinnostuksen lukea (kuunnella) enemmän. Marco Hietalan ääni kuulostaa yllättävän hyvältä ja sopivan karhealta tälläiseen suomenkieliseen tunnelmointiin.
Storytime
Levyn ensimmäinen sinkkulohkaisu Storytime on yksi levyn "helpoimmista" biiseistä. Se rullaa poppimaisen sulavasti ilman turhia särmiä ja kertosäe jää helposti päähän soimaan. Kun levyssä kerran huvipuistoteemalla liikutaan niin Storytimestä tuli mieleeni Power Parkin mainio puuvuoristorata - se on samanlaista miellyttävän pehmeää mutta kovavauhtista kyytiä alusta loppuun ilman turhia yllätyksiä tai kolautuksia.
Ghost River
Ghost River on mielestäni yksi levyn parhaimmista kappaleista. Siinä on paljon samaa kuin aikaisemmissa Nightwish suosikeissani, I wish I had an Angel and Bye bye beautiful. Marcon huutolaulu yhdistyy hyvin Anetten rauhallisempiin osuuksiin ja tästä tulee mukavaa kontrastia. Biisin sopisi tunnelmaltaan - ja myös sanoiltaan - erinomaisesti sound trackiksi jos Jeff Longin Helvetin sydämestä tehtäisiin elokuva!
Slow, love, slow
Tässä on yksi levyn suurimmista yllätyksistä, hämyisää Jazz tunnelmaa ei ole aikaisemmilla Nightwish levyillä kuultu. Kappale toimii yllättävän hyvin ja Anetten ääni sopii biisiin erinomaisesti. Tunnelmaltaan Film Noire fiilistä sisältävä laulu kävisi erinomaisesti vaikkapa Antti Tuomaisen Parantaja romaanin taustalle. Erikoismaininta lopun "kellon naksutuksesta", joka jotenkin sopii loppuun tosi hyvin ennenkuin seuraava kappale alkaa.
I want my tears back
Biisin alku tuo mieleen kasarihevin yhdistettynä irlantilaisiin kansanlauluhin. Kappale onneksi paranee edetessään ja kertosäe rullaa mukavasti. Semmoinen perushyvä biisi joka ei erotu joukosta hyvässä eikä pahassa.
Scaretale
Kappale voisi olla suoraan teatterilavalta musikaalista repäisty. Tulee fiilis että Anette näyttelee laulamalla ja Marcon välirepliikitkin ovat kuin suoraan musikaalin käsikirjoituksesta. Ei ihan perusbiisi siis ja vaatii kuuntelua. Aluksi ei uponnut mulle yhtään mutta on parantunut kuuntelu kuuntelulta. Tavoittaa kyllä mainiosti tunnelman, kun laittaa silmät kiinni niin tulee fiilis kuin olisi keskiaikaisella torilla ihmisvilinässä.
Arabesque
Arabialaisbaikutteinen instrumentaalibiisi jossa on vahva välisoiton maku. Täyttää paikkansa siirtymäbiisinä kahden täysin eri tunnelmaisen kappaleen välillä.
Turn loose the mermaids
Erittäin kaunis kappale! Sopisi mainiosti vaikkapa Sormusten herran sound track musiikiksi.
Rest calm
Tunnelmaltaan paljolti edellisen biisin kaltainen, vähän niinkuin Turn loose the mermaids olisi saman teeman rauhallinen avaus ja Rest calm vähän vauhdikkaampi jatko-osa. Sinällään tämä on yksi levyn selkeimmistä "perinteisistä" Nighwish-biiseistä ilman turhia kikkailuja ja sinällään mukavaa kuunneltavaa. Pituus (7 min) on vähän liikaa etenkin kun loppu menee saman toistamiseksi.
The crow, the owl and the dove
Oma (tämänhetkinen) suosikkini tällä levyllä. Kaunis biisi, jossa erittäin tarttuva melodia. Marcon ja Anetten äänet soivat hyvin yhteen. Tunnelmasta tulee mieleen yksi kaikkien aikojen parhaista lukemistani kirjoista, Ishiguro Kazuon Pitkän päivän ilta. Tämä on levyn ainoa biisi jonka on säveltänyt Marco Hietala eikä Tuomas Holopainen. Tykkäsin kovasti myös Hietalan säveltämästä Islanderista edellisellä levyllä.
Last ride of the day
Jostain syystä en ikinä muista millainen biisi tämä on, ei siis jää soimaan päähän. Sitten kuunnellessa kuulostaa kyllä hyvältä ja kertosäe on tarttuvan kuuloinen.
Song of myself
Aloin ensi kertaa kuuntelemaan tätä biisiä suurin odotuksin, pidän edellisen levyn Poet and the pendulumia yhtenä Nighwishin hienoimmista kappaleista ikinä huolimatta (tai johtuen) sen pituudesta. Kun nyt siis näin että tarjolla olisi taas reilusti yli kymmenen minuutin biisi jossa on useita eri osia niin odotukset olivat korkealla. Mutta valitettavasti Song of myself ei vaan ainakaan mulle toimi kovin hyvin. Lauluosuudet ovat peruskauraa ja puolet biisistä on puheosuuksia jotka on siinä ja siinä että kuulostavatko syvällisiltä ajatuksilta vai kornilta kikkailulta. Voisin arvailla että biisi on Tuomas Holopaisen taiteellinen kokeilu ja sinällään ihan kiinnostava mutta tästä jää juuri sellainen "piti tätäkin kokeilla"-maku suuuhin.
Imaginaerum
Komea instrumentaalibiisi joka ikäänkuin kokoaa koko levyn yhteen ja toistaa usean levyn kappaleen teemoja. Erittäin vahvasti elokuvamusiikkia ja on helppo kuvitella että tämä kappale soisi tulevan Imaginaerum elokuvan lopputekstien aikana.
Kokonaisuutena Imaginaerum on hieno levy joka muodostaa yhden selkeän kokonaisuuden. Kaikki biisit eivät yksinään toimi niin hyvin, mutta levy on ikäänkuin enemmän kuin osiensa summa. Aikasempiin Nighwish levyihin verrattuna Imaginaerum on vähemmän raskas mutta toisaalta selvästi enemmän kokeileva levy. Ainakin mulle nuo kokeilut toimii hyvin, on jotenkin hienoa kun heavy-tykitystä seuraa tunnelmoiva Jazz kappale ja tuo yhdistelmä oikeasti toimii hyvin.
Taikatalvi
Levyn aloittaa suomenkielinen lyhyt balladi Taikatalvi. Tämä "sirelwoodmainen" kappale toimii yllättävän hyvin levyn introna, itsenäiseksi kappaleeksi sitä tuskin on tarkoitettukaan. Kappaletta voisi verrata kirjan prologiin joka herättää heti kiinnostuksen lukea (kuunnella) enemmän. Marco Hietalan ääni kuulostaa yllättävän hyvältä ja sopivan karhealta tälläiseen suomenkieliseen tunnelmointiin.
Storytime
Levyn ensimmäinen sinkkulohkaisu Storytime on yksi levyn "helpoimmista" biiseistä. Se rullaa poppimaisen sulavasti ilman turhia särmiä ja kertosäe jää helposti päähän soimaan. Kun levyssä kerran huvipuistoteemalla liikutaan niin Storytimestä tuli mieleeni Power Parkin mainio puuvuoristorata - se on samanlaista miellyttävän pehmeää mutta kovavauhtista kyytiä alusta loppuun ilman turhia yllätyksiä tai kolautuksia.
Ghost River
Ghost River on mielestäni yksi levyn parhaimmista kappaleista. Siinä on paljon samaa kuin aikaisemmissa Nightwish suosikeissani, I wish I had an Angel and Bye bye beautiful. Marcon huutolaulu yhdistyy hyvin Anetten rauhallisempiin osuuksiin ja tästä tulee mukavaa kontrastia. Biisin sopisi tunnelmaltaan - ja myös sanoiltaan - erinomaisesti sound trackiksi jos Jeff Longin Helvetin sydämestä tehtäisiin elokuva!
Slow, love, slow
Tässä on yksi levyn suurimmista yllätyksistä, hämyisää Jazz tunnelmaa ei ole aikaisemmilla Nightwish levyillä kuultu. Kappale toimii yllättävän hyvin ja Anetten ääni sopii biisiin erinomaisesti. Tunnelmaltaan Film Noire fiilistä sisältävä laulu kävisi erinomaisesti vaikkapa Antti Tuomaisen Parantaja romaanin taustalle. Erikoismaininta lopun "kellon naksutuksesta", joka jotenkin sopii loppuun tosi hyvin ennenkuin seuraava kappale alkaa.
I want my tears back
Biisin alku tuo mieleen kasarihevin yhdistettynä irlantilaisiin kansanlauluhin. Kappale onneksi paranee edetessään ja kertosäe rullaa mukavasti. Semmoinen perushyvä biisi joka ei erotu joukosta hyvässä eikä pahassa.
Scaretale
Kappale voisi olla suoraan teatterilavalta musikaalista repäisty. Tulee fiilis että Anette näyttelee laulamalla ja Marcon välirepliikitkin ovat kuin suoraan musikaalin käsikirjoituksesta. Ei ihan perusbiisi siis ja vaatii kuuntelua. Aluksi ei uponnut mulle yhtään mutta on parantunut kuuntelu kuuntelulta. Tavoittaa kyllä mainiosti tunnelman, kun laittaa silmät kiinni niin tulee fiilis kuin olisi keskiaikaisella torilla ihmisvilinässä.
Arabesque
Arabialaisbaikutteinen instrumentaalibiisi jossa on vahva välisoiton maku. Täyttää paikkansa siirtymäbiisinä kahden täysin eri tunnelmaisen kappaleen välillä.
Turn loose the mermaids
Erittäin kaunis kappale! Sopisi mainiosti vaikkapa Sormusten herran sound track musiikiksi.
Rest calm
Tunnelmaltaan paljolti edellisen biisin kaltainen, vähän niinkuin Turn loose the mermaids olisi saman teeman rauhallinen avaus ja Rest calm vähän vauhdikkaampi jatko-osa. Sinällään tämä on yksi levyn selkeimmistä "perinteisistä" Nighwish-biiseistä ilman turhia kikkailuja ja sinällään mukavaa kuunneltavaa. Pituus (7 min) on vähän liikaa etenkin kun loppu menee saman toistamiseksi.
The crow, the owl and the dove
Oma (tämänhetkinen) suosikkini tällä levyllä. Kaunis biisi, jossa erittäin tarttuva melodia. Marcon ja Anetten äänet soivat hyvin yhteen. Tunnelmasta tulee mieleen yksi kaikkien aikojen parhaista lukemistani kirjoista, Ishiguro Kazuon Pitkän päivän ilta. Tämä on levyn ainoa biisi jonka on säveltänyt Marco Hietala eikä Tuomas Holopainen. Tykkäsin kovasti myös Hietalan säveltämästä Islanderista edellisellä levyllä.
Last ride of the day
Jostain syystä en ikinä muista millainen biisi tämä on, ei siis jää soimaan päähän. Sitten kuunnellessa kuulostaa kyllä hyvältä ja kertosäe on tarttuvan kuuloinen.
Song of myself
Aloin ensi kertaa kuuntelemaan tätä biisiä suurin odotuksin, pidän edellisen levyn Poet and the pendulumia yhtenä Nighwishin hienoimmista kappaleista ikinä huolimatta (tai johtuen) sen pituudesta. Kun nyt siis näin että tarjolla olisi taas reilusti yli kymmenen minuutin biisi jossa on useita eri osia niin odotukset olivat korkealla. Mutta valitettavasti Song of myself ei vaan ainakaan mulle toimi kovin hyvin. Lauluosuudet ovat peruskauraa ja puolet biisistä on puheosuuksia jotka on siinä ja siinä että kuulostavatko syvällisiltä ajatuksilta vai kornilta kikkailulta. Voisin arvailla että biisi on Tuomas Holopaisen taiteellinen kokeilu ja sinällään ihan kiinnostava mutta tästä jää juuri sellainen "piti tätäkin kokeilla"-maku suuuhin.
Imaginaerum
Komea instrumentaalibiisi joka ikäänkuin kokoaa koko levyn yhteen ja toistaa usean levyn kappaleen teemoja. Erittäin vahvasti elokuvamusiikkia ja on helppo kuvitella että tämä kappale soisi tulevan Imaginaerum elokuvan lopputekstien aikana.
Kokonaisuutena Imaginaerum on hieno levy joka muodostaa yhden selkeän kokonaisuuden. Kaikki biisit eivät yksinään toimi niin hyvin, mutta levy on ikäänkuin enemmän kuin osiensa summa. Aikasempiin Nighwish levyihin verrattuna Imaginaerum on vähemmän raskas mutta toisaalta selvästi enemmän kokeileva levy. Ainakin mulle nuo kokeilut toimii hyvin, on jotenkin hienoa kun heavy-tykitystä seuraa tunnelmoiva Jazz kappale ja tuo yhdistelmä oikeasti toimii hyvin.
Jo Nesbö: Punarinta (Johnny Kniga/WSOY)
Viimeksi lukemieni kirjojen joukossa on ollut pari lukijalle hyvinkin haastavaa kirjaa (Kvanttivaras, Super-Cannes). Joulunpyhiksi valitsinkin ajanvietteeksi kirjan, jonka tiesin sisältävän takuuvarmaa jännitystä kohtuu helposti luettavassa muodossa.
Punarinta alkaa Bill Clintonin Oslon vierailusta. Harry Hole on mukana vastaamassa presidentin turvallisuudesta ja joutuu puuttumaan uhkaavaan tilanteeseen aseellisesti. Tämän välikohtauksen seurauksena Hole siirretään valvontaosastolle, jossa hän tulee tempaistuksi mukaan salakuljetettujen aseiden ja toisen maailmansodan takaisten tapahtumien mysteeriin.
Jo Nesbö on ottanut Michael Connellyn paikan omana "luottokirjailijanani". Tiedän, että minkä tahansa kirjan Nesböltä valitsenkin, niin tulen siitä pitämään. Nesbön kirjoissa viehättää etenkin päähenkilön karismaattisuus ja särmäisyys. Kun tämä yhdistetään yllättävään juonenkulkuun on tuloksena mainiota ajanvietettä.
Punarinta täyttää hyvin edellä kerrotut ominaisuudet. Harry Hole on taas kerran kuvattu mielenkiintoisesti ja dekkariin sopivan syvällisesti. Juoni on mielenkiintoinen ja takaumat toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin tuovat tarinaa moniulotteisuutta. Useisssa kohdissa kirja tempaisi todella vahvasti mukaansa, etenkin kirjan puolen välin tienoilla Harryn kollegaan Elleniin liittyvissä tapahtumissa (en paljasta tässä niistä sen enempää).
Ihan napakymppi Punarinta ei kuitenkaan ole. En tiedä oliko kyseessä joulun ajan henkinen laiskuuteni, mutta välillä meinasin pudota kärryiltä henkilöiden suhteen ja jouduin selaamaan kirjaa taaksepäin selvittääkseni että kenestä henkilöstä nyt oikein puhutaan. Myös se jokin viimeinen silaus kirjasta jäi puuttumaan joka nostaisi sen ihan huippudekkareiden joukkoon. Loppu myös jätti omaan makuuni liikaa asioita auki. Tästä huolimatta Punarinta on erittäin viihdyttävää lukemista, takuuvarmaa Nesbötä!
* * * *
* * * *
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)