Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet (Teos)

Viimeiset kolme lukemaani kirjaa ovat pohjautuneet skenaarioon, missä ihminen on tuhonnut maapallon. Hilpeää. Ennen Itärannan uutta teosta luin Liu Cixinin kirjan Kolmen kappaleen probleema ja Risto Isomäen uusimman opuksen Vedenpaisumuksen lapset. Tykkäsin näistä kahdesta kummastakin, Cixiniltä lukulistalle meni heti myös Muistoja maasta -trilogian kaksi muuta osaa.

Sokerina pohjalla on kuitenkin Kuunpäivän kirjeet. Tämä oli se kirja, jota tänä vuonna eniten odotin. Enkä odottanut turhaan.

Kirjassa maapallo on mennyt sellaiseen kuntoon, että sieltä jonotetaan poispääsyä. Ihmiskunta on siirtynyt asumaan muun muassa Kuuhun, Marsiin ja planeettoja kiertäville jättimäisille kaupunkimaisille avaruusasemille. Päähenkilö Lumi Salo on henkimaailmasta voimia ammentava parantaja. Kirjassa hän etsii puolisoaan Solia, joka ei saavu sovittuun tapaamiseen.

Itäranta on rakentanut kirjansa Lumin Solille kirjoittamien kirjeiden varaan. Niitä täydentävät sähköpostit, tietosanakirjojen lainaukset ja uutisartikkelit. Aluksi vierastin tätä rakennetta, mutta mitä pidemmälle kirja eteni sitä toimivammalta ja tuoreemmalta tämä dokumentaarinen lähestymistapa tuntui. Tosin ihan kaikista kikkailuista en tykännyt, kuten siitä miten joku pienenee pienenee pienenee.

Juoni ei kuitenkaan ole se, mikä tekee tästä kirjasta elämyksen. Parasta on Itärannan ihanan viipyilevä (onkohan tämä nyt oikea adjektiivi tähän...) kirjoitustyyli, mitä leimaa unenomaisuus ja vahva siellä olemisen tunne. Kirjailija yhdistää upeasti samaan kirjaan sekä pimeää ainetta käyttävät DMD-rakettimoottorit että mystisen henkimaailman ja sielueläimet.

Kirjailija rakentaa tulevaisuuden (vuosi 2168) maailmasta uskottavan oloisen. Gramofoni ei toimi Kuun painovoimassa ilman erikoisjärjestelyjä ja liikkuminen Marsissa tuntuu mietityltä. Muutama kohta särähti, esimerkiksi salasanan muistaminen salattua tiedostoa avatessa on toivottavasti sellaista, mitä ei enää reilun sadan vuoden päästä tarvita.

Itärannalta on ilmestynyt nyt kolme kirjaa. Teemestarin kirja on yksi parhaista lukemistani kirjoista. Kudottujen kujien kaupunki ei tehnyt ihan yhtä suurta vaikutusta, mutta oli silti erittäin mieluisaa luettavaa. Tykkään siitä, miten Itärannan kirjoissa tyyli säilyy samana mutta juoni ja ympäristö muuttuu. Seittien talo on kaukana Marsissa kiitävästä junanvaunusta. Ja silti niissä on paljon samaa. 

Kuunpäivän kirjeet oli ihana lukuelämys, joka täytyi nauttia pienissä palasissa. Kirjan henkilöt ja tapahtumapaikat pyörivät varmasti mielessä vielä pitkään.

Maa herää ja kivet puhuvat, ja pimeä väistyy vetten päältä.

*****

Kesällä luettuja

Blogissa on pitkään ollut hiljaista, mutta lukenut olen jatkuvasti. Innostus ja voimat eivät ole riittäneet kirjoittamaan pitkiä arviointeja. Tässä kuitenkin lyhyt yhteenveto osasta kirjoja joita olen viime kuukausina lukenut.

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki (Teos)

Itärannan esikoisteos Teemestarin kirja oli minulle todella vaikuttava lukuelämys ja pidän sitä yhtenä parhaista koskaan lukemistani kirjoista. Ostin Kudottujen kujien kaupungin heti kun se ilmestyi, mutta panttasin sen lukemisen aloittamista monta kuukautta. En vain raaskinut alkaa sitä lukemaan kiireessä tai huonossa paikassa. Halusin säästää lukunautinnon sopivaan hetkeen.

Kirjan alussa päähenkilö kutoja Eliana löytää Seittien talon pihalta nuoren naisen, joka ei pysty puhumaan. Tästä alkaa tapahtumaketju jossa Eliana saa selville salaperäisen kaupungin salaisuuksia. Paljon enempää kirjasta ei kannata paljastaa - ja toisaalta tarkempi juonen avaus vaatisi myös kaupungin salaisuuksien avaamista.

Kudottujen kujien kaupunki oli hyvä kirja, mutta pieni pettymys suurten odotusteni jälkeen. Tämä Itärannan toinen teos on hieman vaikeammin lähestyttävä ja vaatii lukijalta kärsivällisyyttä jotta tarinaan pääsee sisälle. Mukana on tällä kertaa selvästi enemmän fantaisiaelementtejä. Itäranta ei aliarvioi lukijaansa vaan unenomaisen kaupungin salat paljastuvat vähitellen, ikäänkuin lukemisen palkintona.

* * * * 



Seppo Jokinen: Koskinen ja siimamies, Koskinen ja raadonsyöjä, Koskinen ja pudotuspeli (Karisto)

Uskokaa tai älkää, mutta vaikka olen suuri dekkarien ystävä niin luin ensimmäisen Seppo Jokisen kirjan vasta nyt. Olen jotenkin sijoittanut komisario Koskisesta kertovan kirjasarjan samaan kastiin vareksien ja harjunpäiden kanssa, joista en ole koskaan  innostunut.

Nyt kuitenkin poimin pitkän kirjasarjan ensimmäisen osan kirjastosta mukaani ajatuksella, että annetaanpa Jokiselle mahdollisuus. Ja sitten luinkin sarjan kolme ensimmäistä osaa yhteen putkeen läpi.

Jokisen kirjat ovat jotenkin ihanan arkisia, ilman turhia kikkailuja. Tarinat eivät ole Tamperetta isompia, rikokset eivät liian mielikuvituksellisia ja henkilöt eivät liian supersankareita. Koskisen parissa aika kuluu vaivattomasti ja mukavasti. Lisäpisteitä tuli vielä mukavasta ajankuvasta nyt kun kirjoja luki parikymmentä vuotta niiden ilmestymisen jälkeen. Etenkin Raadonsyöjässä 1990-luvun ATK -maailma oli mukavan nostalgista.

* * *


Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa (Tammi)

Maailmanloppu ja ihmemaa on Murakamin vanhempaa tuotantoa, mutta suomennettu vasta nyt. Olen suuri Murakami-fani ja tämä kirja pönkitti entisestään mielipidettäni, että hänelle kuuluisi kirjallisuuden Nobel-palkinto.

Tykkäsin kovasti Murakamin 1Q84 trilogiasta ja Maailmanloppu ja ihmemaa on mielestäni ikäänkuin esiosa 1Q84:lle. Kerronnassa ja teemoissa on paljon samaa. On rinnakkaisia maailmoja ja  kiehtovia fantasiaelementtejä uitettuna realistisen maailman nurkkiin. Päähenkilöt Murakamin kaikissa kirjoissa ovat jotenkin samanoloisia, yksinäisyyteen taipuvia, rakkautta ikuisesti etsiviä. Tällä kertaa tarinaa kerrotaan kahdessa paikassa jotka ovat - yllätys, yllätys - Maailmanloppu ja Ihmemaa.

Maailmanlopussa päähenkilö salaa ammatikseen tietoa kryptaamalla sitä päässään laskemalla. Ihmemaassa päähenkilön tehtävänä on lukea kirjastossa yksisarvisen kalloja.

Kuulostaako oudolta? Sitä kirja todellakin on, mutta positiivisessa mielessä. Murakami ei päästä lukijaansa helpolla, vaan "mitä se nyt tuolla tarkoittaa, onko tässä joku metataso mitä en ymmärrä" tyyppiset ajatukset tulivat lukiessa usein mieleen. Viime kädessä kirjassa taitaa olla kyse ihmisen identiteetistä, siitä keitä me lopulta olemme tai emme ole.

* * * *

Arnaldur Indridason: Menneet ja kadonneet (Blue Moon)

Olen lukenut Arnalduria läpi sarjan alusta asti ja Menneet ja kadonneet taisi olla sarjan seitsemäs osa.

Tässä kirjassa rikospoliisi Erlendur palaa tarinan keskiöön ja Menneet ja kadonneet on puhtaasti Erlendurin ympärille rakennnettu tarina. Hän yrittää pakkomielteisesti selvittää mitä hänen aikanaan Islannin nummille kadonneelle veljelleen on tapahtunut. Samalla kuin vahingossa hän tutkii samoilla nummille kadonneen naisen tapausta vuosikymmenien takaa.

Kerronta on viipyilevää, verkkaista. Asiat tapahtuvat paljon Erlendurin pään sisällä ja jännitystä on vain hippunen. Toimintajännäriä odottavan kannattaa kiertää tämä kirja kaukaa.

Arnaldurin kirjoitustyyli pitää kuitenkin otteessaan. Tarina on karun viileä, mutta roudan alla on myös jotain lämmintä. Ränsistyneen talon lattialla on kylmä nukkua, mutta paleleminen on tuttua ja turvallista.

* * *


Jo Nesbö: Verta lumella II: Lisää verta (Johnny Kniga)

Nesbön Verta lumella sarjan ensimmäisessä osassa oli välipalakirjan makua. Olinkin sitten positiivisesti yllättynyt miten koukuttavan - vaikkakin hieman naivin - tarinan kakkososa piti sisällään.

Eletään 1970-lukua, oslolaisen huumeparonin asianhoitaja on karkumatkalla ja saapuu pieneen norjalaiseen kylään, jonka asukkaista lähes kaikki ovat lestadiolaisia. Kova huumemaailma törmää ahdasmieliseen uskonnollisuuteen.

Kuten jo kirjoitinkin tarina oli hyvin koukuttava. Huumoria oli mukana mukavasti ja kerronnassa oli samanlainen veijarimainen ote kuin Kukkulan kuninkaassa. Toisaalta samalla harryholemainen särmä loisti poissaolollaan ja välillä tarinankäänteet olivat lähes harlekiinitasoa.

Kirjasta jäi kuitenkin hyvä maku ja ahmin sen lähes yhdeltä istumalta. Suositeltavaa välipalalukemista!

* * *

Lukemani kirjat TOP-10 (sijat 4.-7.)

Seuraavassa lukemieni kirjojen TOP-10 listan sijat 4-7. Kirjat sijoilla 8-10 samoin kuin listauksen kriteerit on esitelty aikaisemmassa blogipostauksessa. Sijat 1-3 ovat täällä.

7. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (Teos)

Teemestarin kirja on uusin TOP-10 listalleni päässeistä kirjoista. Luin ja arvostelin sen vähän yli vuosi sitten. Kuten arviostakin käy ilmi, oli kirja minulle todella hieno lukuelämys. Itäranta on saanut romaaninsa hienoon tasapainoon, jossa jännitys ja seesteisyys sekä moderni ja vanha maailma tukevat kerronnassa toisiaan, viemättä kuitenkaan missään vaiheessa pääosaa. Kirja on kaunis, surullinen,jännittävä ja ajatuksia herättävä. Kun kirja loppui oloni oli haikea, kuin ystävä olisi lähtenyt pitkälle matkalle. Paluu tuolta matkalta on onneksi lähitulevaisuudessa ajankohtainen, Itäranta kirjoittaa parhaillaan toista kirjaansa jota suuresti odotan.

6. Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut (WSOY)

Eikä yksikään pelastunut löytyy luultavasti aika monen dekkareiden ystävän suosikkikirjojen joukosta. Luin tämän kirjan jo 1980-luvun alussa, silloin kirjan nimi oli vielä Kymmenen pientä neekeripoikaa. Tämä dekkari oli yksi ensimmäisistä aikuisten jännityskirjoista joita luin, aikaisemmin koulun kirjaston hyllystä oli kotiin repussa mukana kulkenut lähinnä Kolmea etsivää, Etsiväkaksosia, Viisikkoja, Seikkailu-sarjaa, Dana-tyttöjä ja Jules Verneä. Christien lisäksi muistan lukeneeni aikuisten kirjoista tuohon aikaan myös ainakin Ellery Queenia, jolta mieleen on jäänyt etenkin Silinterihatun arvoitus. Eikä yksikään pelastunut on ensimmäinen suljetun huoneen mysteeri jonka olen lukenut ja se teki minuun todella suuren vaikutuksen. Juonenkäänteiden yllätyksellisyys ja juonen mystisyys oli jotain mitä en ollut ennen lukenut. En yleensä lue ikinä samaa kirjaa kahteen kertaan, mutta tämän dekkarin aloitin uudestaan alusta heti kun olin lukenut viimeisen sivun. Ja taisin lukea kirjan toiseen kertaan siltä samalta istumalta.

5. Ken Follett: Taivaan pilarit ja Maailma vailla loppua (WSOY)

Folletin eeppiset historialliset romaanit ilmestyivät suomeksi vuosina 1990 ja 2008. Itse luin Taivaan pilarit joskus 2000 luvun puolenvälin tienoilla ja Maailma vailla loppua päätyi luettavakseni suoraan kirjakaupasta kirjan ilmestymisviikolla. Kirjat sijoittuvat 1100- ja 1300-luvuille ja ne voi lukea myös itsenäisinä teoksina, vaikka samaan miljööseen sijoittuvatkin. En ole missään muussa kirjassa kokenun niin vahvaa "siellä olemisen tuntua" kuin näitä kirjoja lukiessani. Uppouduin Folletin luomaan maailmaan täysillä ja kirjojen hahmot pysyivät mielessä pitkään. Syynä tähän uppoutumiseen on kirjojen pituuden (yhteensä noin 2000 sivua) ja kiehtovan ajankuvauksen lisäksi Folletin taito tehdä ihmisistä aidosti kiinnostavia. Lisäpisteitä tulee vielä siitä, että jatko-osa Maailma vailla loppua oli ihan yhtä hyvä kirja kuin edeltäjänsä. Joku toinen voisi sanoa että kirjat ovat vain menneeseen maailmaan sijoitettua saippuaoopperaa. Ehkä näinkin, eihän Folletin kirjoitustyyli mitään Nobel-luokkaa todellakaan ole. Mutta se tarina ja ne ihmiset!

4. Haruki Murakami: Norwegian Wood (Tammi)

Luin Norwegian Woodin viime kesänä ja kirjoitin silloin siitä myös arvostelun. Ihastuin Murakamin tyyliin kovasti jo 1Q84 trilogian avausta lukiessani ja Norwegian Wood sitten räjäytti pankin. Murakami kirjoittaa todella hyvin ja vaikka välillä kirjassa ei tapahdu juuri mitään, pysyy mielenkiinto silti yllä. Norwegian Wood on yhtäaikaa hauska ja surullinen, monenlaiset tunteet tulivat pintaan sitä lukiessa. Yleisfiilis on jotenkin ikävöivän kotoinen, turvattoman turvallinen, palelevan lämmin. Hieno kirja, hieno tarina, hieno kirjailija.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (Teos)

Teemestarin kirja on Emmi Itärannnan, vuonna 1976 syntyneen Kentin yliopistossa työskentelevän kolumnistin, esikoisteos. Kirja voitti 2010-2011 järjestetyn sci-fi- ja fantasiaromaanikilpailun ja olen kuullut siitä paljon hyvää. Niinpä Teemestarin kirja onkin ollut muistilistallani jo pitkään kirjana jonka haluan lukea.

Kirja sijoittuu tulevaisuuteen, jossa vesi on vähissä ja sen käyttöä valvoo sotilasdiktatuuri. Itärannan kuvailema dystopia on yhtäaikaa kaunis ja ahdistava - ja samalla myös pelottavan realistisen oloinen. Itäranta tarkastelee tulevaisuudenkuvansa kautta nykymaailmamme kipukohtia hienovaraisesti, liikaa alleviivaamatta. Varsinaisia sci-fi elementtejä on vähän, mutta ne tukevat hyvin tarinaa ja sen uskottavuutta.

Kirjan päähenkilö on 17-vuotias Noria, jonka isä toimii teemestarina pohjoisen Suomen alueella olevassa pienessä kylässä. Noria on seuraamassa isänsä jalanjälkiä teemestarin arvostetussa ja kurinalaisessa ammatissa. Veden säännöstely ja kontrollointi kuitenkin kiristyy ja Norian ja hänen parhaan ystävänsä Sanjan elämä muuttuu turvattomammaksi.

Itärannan teksti soljuu sujuvasti kuin hänen kiehtovasti kuvailemansa teeseremonian rituaalit. Kirjalla oli minuun lähes hypnoottinen vaikutus ja se sai aikaan vahvan "siellä olemisen" tunteen. Huomasin jännittäväni Norian puolesta illalla nukkumaan mennessäni ja ajattelevani kylän muovihautaa autolla ajaessani. Itäranta rakentaa kirjaan jännitystä pienimuotoisesti, mutta samalla vahvasti ja suurella tunteella. Jännityksestä huolimatta kirja huokuu tasapainoa ja seesteisyyttä ja useat lauseet ovat runomaisia. Kirjasta tulikin välillä mieleeni Aki Ollikaisen mainio Nälkävuosi.

Teemestarin kirja on paras lukemani kirjan pitkään aikaan .Se on yksi niistä kirjoista, joiden lukemista jouduin lopussa panttaamaan, kun halusin säästää viimeisiä sivuja mahdollisimman pitkään. Harvoin olen kirjan loputtua täysin sanaton rakentavan kritiikin suhteen, mutta nyt kävi niin. Tässä ja nyt Teemestarin kirja oli minulle täydellinen lukuelämys. Viisi tähteä, ehdottomasti ja ilman mitään varauksia!

* * * * *