Henning Mankell: Savuna Ilmaan (Otava)

Uusia Henning Mankellin kirjoja tunnutaan nyt julkaistavan suomennettuna todella tiheään tahtiin. Tällä kertaa poimin kirjaston hyllystä mukaani vuonna 2010 suomeksi julkaistun - ja vuonna 2000 kirjoitetun - trillerin Savuna Ilmaan.

Savuna Ilmaan on kirjoitettu alunperin televisiosarjan ("Labyrinten") käsikirjoitukseksi. Myöhemmin Mankell on halunnut muokata tuosta käsikirjoituksesta erillisen romaanin ja tuloksena on siis tämä kirja. En tiedä kuinka paljon käsikirjoitusta on muokattu mutta lopputulos muistuttaa yhä selvästi enemmän televisiosarjan kohtauskokoelmaa kuin perinteistä kirjaa. Vai mitä sanotte siitä että "lukuja" on yhteensä 243, luvun keskimääräinen pituus on siis selvästi alle kaksi sivua ja lyhimmät luvut ovat lauseen tai kahden mittaisin. Otetaan alle esimerkiksi luku 153.

153

Louise tulee kaupasta muovikassi kädessään ja ajaa pois.

Se oli siis siinä se luku. Tämmöinen kohtauksen kuvaukseen perustuva lukujako on kyllä ihan mielenkiintoinen lukijankin kannalta, ainakin itsellä tarina visualisoitua pään sisälle aika tehokkaasti lukemisen aikana. Mutta toisaalta se vie syvällisyyttä pois ja tuntuu kyllä osittain kirjassa turhalta kikkailulta.

Kirjaa mainostetaan takakannessa "polttavan ajankohtaiseksi trilleriksi ruotsalaista kansankotia koettelevasta talousrikollisuudesta". En ihan tuohon hehkutukseen menisi mukaan. Pikemminkin kyseessä on perinteisen hyvä mutta yllätyksetön skandinaavisen tv-sarjan käsikirjoitus. Talousrikollisuudesta raapaistaan vain pintaa ja tarina keskittyy lähinnä päähenkilöidensä ja heidän ihmissuhteidensa kautta kuvaamaan tapahtumaketjua joka alkaa kun meren rannalta löytyy ihmisen pääkallo. Kirja jää kaikinpuolin hieman pinnalliseksi ja kliiniseksi. Tarina kyllä kulkee eteenpäin sujuvasti. Helppoa luettavaa siis, mutta jää Mankellin loistavien kirjojen joukossa sinne välitöiden joukkoon.

Mankellin nimellä on nyt selvästi päätetty tehdä kirjamyyntiä niin paljon kuin mahdollista niin kauan kuin nimi on varma tae suurista myyntimääristä. Ja kun uusia kirjoja ei Mankellilta tule kuin korkeintaan yksi vuodessa niin strategia tuntuu olevan suomentaa kaikki vanhat tekstit mitä löytyy ja tehdä niistä täytettä uusien kirjojen myynnin väliin. Osa noista vanhoista kirjoista on kyllä ilman muuta olleet erinomaisia teoksia mutta Savuna Ilmaan jättää valitettavasti vahvan "täytekirjan" maun suuhun.

* *

Antti Tuomainen: Parantaja (Helsinki-kirjat)

Antti Tuomaisen Parantaja voitti äskettäin vuoden 2010 Johtolanka palkinnon eli se valittiin vuoden parhaaksi dekkariksi. Kirjan luettuani voin yhtyä palkintolautakunnan mielipiteeseen - tunnustus meni oikeaan osoitteeseen.

Parantajassa eletään lähitulevaisuuden Helsingissä. Ilmastonmuutos on ottanut ylivallan ihmisestä ja Helsinki on ajautumassa kohti anarkiaa. Asuinalueita slummiutuu, tuloerot kärjistyvät, perusturvallisuus järkkyy ja yhteiskunnan rakenteet sortuvat. Ja ennenkaikkea tulevaisuudenusko on useimmilla kovalla koetuksella. Keskellä tätä myllerrystä Tapani Lehtisen toimittajavaimo katoaa. Yhden ihmisen katoaminen ei enää ylitä uutiskynnystä eikä kiinnosta virkavaltaa. Niinpä Lehtinen joutuu itse jäljittämään vaimoaan ja siinä samassa vaimonsa menneisyyttä. Rikostarinan rinnalla kulkee luonnollisen oloisesti vahva rakkauskertomus, harvoin rakkaus- ja rikostarinat on näin hyvin balanssissa.

Tuomainen kuvaa sortumassa olevaa Helsinkiä todella hyvin tapahtumien ja havaintojen kautta, mutta liikaa alleviivaamatta. Kun kirjan laski kädestään niin tuli huojentunut olo kun palasi nykyiseen turvalliseen arkitodellisuuteen. Itse juoni ei sinällään ole mitenkään ihmeellinen mutta se on sijoitettu ympäristöönsä taidokkaasti.

Tuomaisen kirjoitustyyli on persoonallinen. Se on lyhyttä, välillä lähes töksähtelevää ja yksityiskohtiin menevää. Mutta samalla siinä on vahva runollinen sävy. Mustaa huumoria Tuomainen annostelee mukaan sopivan kokoisina annoksina. Kirjoitustyyli toimii suurimman osan kirjaa erittäin hyvin, mutta välillä tulee jo hieman sellaista makua että tyyli on itsetarkoitus ja itse sisältö toissijainen.

Kirjaa olisi mielellään lukenut pidemmällekin, nyt se loppui omaan makuuni turhan nopeasti, turhan helposti. Vaikka rikostarina selvisi, mieleen jäi askarruttamaan ajatukset että miten ne nyt siellä Helsingissä pärjää. Paraneeko tilanne vai joutuuko koko kaupunki täyden anarkian ja kurjuuden valtaan? Jatko-osa toimisi ainakin minulle hyvin, tuosta ympäristöstä ja ajankuvasta saisi vielä paljon irti.

Parantajassa on paljon samaa kuin Tuomaisen edellisessä kirjassa Veljeni Vartija. Molemmat ovat todella hyviä kirjoja ja ehdottomasti lukemisen arvoisia. Hienointa on se, että Tuomainen uskaltaa ja osaa erottua tyylillään valtavirtakirjoittajista. Lisää näitä, kiitos!

* * * *

Michael Connelly: Lohikäärmeen merkki (Gummerus)

Lohikäärmeen merkki on seitsemästoista suomennettu Michael Connellyn kirja. Mikäli laskuni pitävät paikkaansa olen tainnut lukea kaikki aikaisemmin suomennetut Connellyn teokset, Niinpä tunne kirjan avatessa oli kuin kotiin olisi tullut.

Kaikki Connellyn teokset sijoittuvat samaan miljööseen Los Angelesiin. Enkelten kaupunki esitetään hieman film-noir tyyppisesti rikollisuuden pesänä missä lain eri puolilla tasapainoilu kuuluu kaupungin jokapäiväiseen sykkeeseen. Connelly kierrättää kirjoissaan muutamaa päähenkilöä jotka toimivat samoissa ympyröissä ja joiden tiet kirjoissa risteävät silloin tällöin. Esimerkiksi edellisen kirjan päähenkilö voi olla pienessä sivuroolissa seuraavassa kirjassa.

Tällä kertaa päähenkilönä on vanhentunut rikoskomisario Harry Bosch. Bosch on Connellyn päähenkilöportfoliosta suosikkini, mutta samalla myös ehkä stereotyyppisin hahmo. Yksinäinen, perheasiansa sotkenut ja alkoholistakin tykkäävä katkera silloin tällöin lain väärälle puolelle lankeava poliisi ei ole mikään omaperäisin kuvaus dekkarin päähenkilölle.

Tällä kertaa Bosch alkaa tutkimaan lähiön ruokakaupassa ammutun kiinalaisen vanhan miehen tapausta. Juoni monimutkaistuu koko ajan ja selkeältä ryöstötapolta vaikuttanut tapaus saa aivan uudet mittasuhteet. Tutkinnan aikana Bosch selvittelee myös välejään ex-vaimoonsa ja tyttäreensä ja yrittää olla hermostumatta flegmaattiseen työpariinsa. Tutun Los Angelesin lisäksi kirjassa vieraillaan Hong Kongissa. Hong Kongin vierailu rytmittää kirjaa hyvin. Siinä missä muuten Connellylle tyypilliseen tapaan kerätään johtolankoja ja tutkitaan, niin Hong Kongissa mennäänkin sitten täysillä eteenpäin toimintajännäreiden tyyliin. Kiinnostava sattuma oli että sekä tässä kirjassa että edellisessä lukemassani kirjassa (Nesbö: Panssarisydän) Hong Kongissa sijaitseva rakennuskompleksi Chungking Mansion (http://en.wikipedia.org/wiki/Chungking_Mansions) on näkyvässä roolissa.


Lohikäärmeen merkki on laadukkaasti ja vangitsevasti kirjoitettu. Tarina kulkee erinomaisesti eteenpäin, henkilöt on hyvin kuvattu ja juonenkäänteet vangitsevia. Samaa voi sanoa kaikista Connellyn teoksista. Vaikka olen lukenut ne kaikki niin en osaa nimetä yhtään joka olisi selvästi parempi tai huonompi kuin muut. Sama pätee Lohikäärmen merkkiin eli pientä liukuhihnamakua alkaa olla Connelly kirjoittamisessa eikä uusiutumista juuri tapahdu, ellei Hong Kongin toimintapainotteista jaksoa lasketa siksi. Jos tykkäät Connellyn aikaisemmista kirjoista on tämä varma valinta. Jos et ole aikaisemmin Connellya lukenut kehoitan aloittamaan vanhemmasta tuotannosta ja lukemaan kirjoja järjestyksessä.

* * *

Jo Nesbö: Panssarisydän (Johnny Kniga/WSOY)

Panssarisydän on ollut sekä arvostelu- että etenkin myyntimenestys. Kirjan luettuani en yhtään ihmettele menestystä, sen verran kiinnostavan ja laadukkaan dekkarin Nesbö on kirjoittanut.

Panssarisydän tasapainoilee monella alueella aivan riskirajoilla, ja siinä varmaan on yksi kirjan suosion syistä.
- Kirja on melkein - mutta ei ihan - liian pitkä
- Harry Holesta on tehty melkein - mutta ei ihan - liian pohjalle vajonnut poliisi
- Sadistiset kidutuskuvaukset ovat melkein - mutta eivät ihan - liian ahdistavia
- Kirjan pahikset ovat melkein - mutta eivät ihan - klisheisen pahoja

Ensin kirjan pituudesta. Lähes 700 sivuisena se on todella pitkä tarina ottaen huomioon että kyse on kuitenkin loppujen lopuksi perusdekkarista missä jahdataan sarjamurhaajaa. Tapahtumat pyörivät koko ajan samojen paikkojen ja henkilöiden ympärillä. Kiinnostavuutta riittää kuitenkin viimeiselle sivulle asti. Syynä tähän ovat oikeasti yllätykselliset tarinankäänteet sekä se, että päähenkilö ei vain ratkaise rikosta vaan kamppailee samalla oman elämänsä demoneja vastaan.

Harry Hole on tässä kirjassa todennäköisesti vajonnut syvemmälle kuin koskaan aiemmin. Kirjan alussa hänet kaivetaan esiin Hong Kongin slummien oopiumluolista eikä Harry saa ihmissuhteitaan ja päihteiden käyttöään kuosiin oikein millään. Holessa on nyt paljon enemmän särmää kuin ainoassa aikaisemmin lukemassani Hole-dekkarissa (Torakat) ja hänen rinnallaan vanveeterenit ja kurtwallanderit - anttikorvista puhumattakaan - tuntuvat joka äidin unelmävävyiltä.

Itse tarinassa selvitetään Oslossa tapahtuneita outoja murhia joille ei tunnu löytyvän yhteistä nimittäjää. Murhat on tehty harvinaisen raaoilla tavoilla jotka varmasti jäävät ainakin herkimpien lukijoiden mieliin kummittelemaan pitemmäksikin aikaa. Murhaselvitysten rinnalla käydään eri poliisiosastojen välistä valtakamppailua. Tämä kova poliittinen peli tuo oman hyvän lisänsä kirjaan. Harryn päävastustaja tässä pelissä on rikospoliisin päällikkö Mikael Bellman. Bellman on mielestäni yksi kirjan parhaimmin kirjoitetuista sivuhenkilöistä. Vaikka Bellmanin käytöksen kuvaaminen menee välillä todella lähelle klisheisen pahan poliisin rajaa, ei se kuitenkaan sitä ylitä.

Kirjan loppupuolella paljastetaan aika paljon edellisestä Harry Hole kirjasta (Lumiukko) ja kannattaakin varmasti lukea kirjat oikeassa järjetyksessä jos haluaa myös Lumiukon lukea.

Panssarisydän on erittäin hyvin kirjoitettu dekkari joka kertoo tutunoloisen perustarinan yllättävillä käänteillä, ja yhdistäen siihen vahvaa ihmiskuvausta ja ennenkaikkea karheankarismaattisen narkkarin, joka päättää yrittää olla poliisina taas hetken aikaa. Harry Hole rules!

* * * * *

Dan Brown: Kadonnut Symboli (WSOY)

Dan Brownin kirjoissa ärsyttää moni asia, silti ne kaikki on tullut luettua. Uusin Brownin kirjoista on Kadonnut Symboli joka ratsastaa edelleen Da Vinci Koodin teemoilla ja suosiolla.

Kirjan päähenkilönä on aikaisemmista kirjoista tuttu Robert Langdon. Langdon on tietynlainen nössömpi versio Indiana Joneksesta. Yhteisiä teemoja on useita professorin ammatista muinaisen mystiikan kiinnostukseen.

Kadonneessa Symbolissa Langdonin hyvä ystävä Peter Solomon pyytää professorin Washingtoniin ja tästä alkaa kaksitoista tuntia kestävä seikkailu. Tällä kertaa Brown ammentaa seikkailun päälinjat vapaamuurareiden historiasta ja rituaaleista. Sekaan heitetään kvanttifysiikkaa, mieleltään järkkynyt tappaja, palasia Yhdysvaltain historiaa ja kasa CIA:n agentteja. Tarina etenee Washingtonin kuuluisia paikkoja ja rakennuksia kiertäen ja arvoitukset selviävät kerros kerrokselta. Kirjasta saisi varmaan enemmän irti jos tuntisi Washingtonin kaupunkia paremmin, sen verran suurta roolia kaupungin nähtävyydet kirjassa esittävät.

Brownin kerronta on sinällään sujuvaa ja vangitsevaa. Hän sortuu kuitenkin jatkuvasti lukijan aliarvioimiseen. Kaikki juonen käänteet väännetään paksusta rautalangasta ja viestin perillemeno varmistetaan vielä kursiivilla painetuilla henkilöiden ajatuksilla. Mystiikkaa käsittelevä kirja saisi mielestäni olla itsekin vähän mystisempi - puhkiselittäminen syö tunnelmasta jännitteet pois.

Brownin kirjoitustyyli muuttuu sitä saarnaavammaksi mitä pidemmälle tarina etenee. Loppuluvut olivat kuin suoraan jonkin lahkon käännytysteksteistä. Brown myös sekoittaa faktaa ja fiktiota tehokkaasti ja tämä onkin yksi kirjan koukuttavuuden syistä. Useampaan kertaan lukemisen aikana tuli googlattua esimerkiksi jonkin taulun kuva ja tarkistettua, että onko siinä tosiaan tuollainen symboli. Yhdessä saarnaavan tyylin kanssa tämä toden ja tarun sekoittaminen kuitenkin myös ärsyttää kun tulee tunne että kirjailija haluaa myydä ajatusmaailmaansa ja piilottaa tarinaa tukevat keksityt asiat tarkistettavissa olevien faktojen taakse.

Ei Kadonnut Symboli missään tapauksessa ihan huono kirja ole. "Aivot narikkaan" tyylillä luettuna se on etenkin kirjan alkupuolella hyvinkin viihdyttävää lukemista. Kirjan sanomaa ei kannata kuitenkaan ajatella liian syvällisesti. Jos Da Vinci koodi ja Enkelit ja Demonit ovat uponneet niin tämä kirja on varma valinta. Toisaalta tämä ei tuo mitään uutta Brownin Robert Langdon sarjaan vaan on käytännössä sama tarina uudessa ympäristössä.

* *

Tom Rob Smith: Lapsi 44 (Tammi)

Lapsi 44 on Tom Rob Smithin esikoisteos ja varsin onnistunut sellainen. Kirja koukuttaa todella tehokkaasti eikä sitä meinannut illalla malttaa kädestään laskea.

Kirjassa eletään 1950-luvun alun Neuvostoliitossa. Päähenkilö Lev Demidov on MGB:n (valtion turvallisuuspalvelu) upseeri ja palvelee isänmaataan aidossa stalinistisessa hengessä. Lev törmää rikokseen joka pakottaa hänet ajattelemaan uudestaan omia arvojaan ja suhdettaan sekä lähimmäisiinsä että isänmaahansa.

Etenkin kirjan alku on todella vangitseva. Stalinin ajan Neuvostoliiton kuvaus on lähes ahdistavaa kaikessa raadollisuudessaan - ja samalla myös hyvin realistisen tuntuista. Kaverin kyttääminen on hyve ja oma mummokin myydään silmää räpäyttämättä jos isänmaan etu niin vaatii. Kirjan alkuosa on pitkälti yhteiskunnan olojen ja tapojen kuvaamista ja itse rikostarina alkaa täysillä vasta hieman myöhemmin. Tämä onkin hyvä ratkaisu ja rakentaa tarinaa mainiosti.

Itse rikostarina on jossain määrin tutunoloinen sarjamurhaajan jahtaus, joka sinällään ei tarjoa hirveästi uutta, mutta kulkee eteenpäin sujuvasti ja sisältää hyviä yllätyksiä ja juonenkäänteitä. Tarinaa kerrotaan lähinnä Levin silmien takaa katsottuna eikä sivujuonia tai takaumia juurikaan ole. Murhat eivät varasta pääosaa missään vaiheessa vaan Smith onnistuu luomaan uskottavia ja tarpeeksi syviä ihmiskuvauksia myös muista kuin päähenkilöstään.

Jossain määrin kirja laimeni loppua kohti kun alun shokkivaikutus oli ohi. Loppuratkaisu oli myös vähän pliisun oloinen muuhun kirjaan verrattuna ja petasi selvästi jatko-osaa (joka onkin jo julkaistu ja suomennettukin nimellä Salainen puhe).

Kokonaisuutena Lapsi 44 on erittäin koukuttava hyvin kirjoitettu tarina sarjamurhaajan jahtaamisesta. Kirjan erottaa massasta parhaiten kuitenkin ympäristö ja aika mihin se on sijoitettu. Eipä ollut elämä 1950-luvulla itänaapurissamme herkkua ei.

* * *

Jo Nesbö: Torakat (Johnny Kniga/WSOY)

Torakat on Nesbön toinen Harry Hole romaani, mutta jostain syystä suomennettu vasta äskettäin (2009). Se on myös ensimmäinen Harry Hole kirja jonka itse olen lukenut.

Harry Hole on kovanonnen Oslolainen poliisi, joka yrittää hukuttaa onnettoman menneisyytensä oluttuoppiin ja piilottaa yksinäisen nykyisyytensä vodkapullon pohjalle. Siinä sivussa hän on, tarpeen niin vaatiessa, terävä dekkari joka huomaa sen mitä muut eivät huomaa ja käyttää keinoja joita muut eivät käytä.

Torakoissa Hole hälytetään suoraan baarin tiskiltä Bangkokiin selvittämään paikallisen poliisin kanssa yhteistyössä Norjan suurlähettilään epämääräisissä oloissa tapahtunutta kuolemaa. Mikään ei ole sitä miltä aluksi näyttää ja pian Hole löytääkin itsensä paikallisen seksibisneksen, valuuttakeinottelun ja korruption myrskynsilmästä.

Tarina koukuttaa hyvin, yllättäviä käänteitä tapahtuu jatkuvasti ja kerronta on sujuvaa ja nopeasti eteenpäin menevää. Thaimaalaisen kulttuurin kuvausta on ihan sopivasti tällaiseen kirjaan ja henkilöhahmotkaan eivät jää liian pinnallisiksi. Myös Holen taistelu viinanhimoa vastaan on kuvattu aidontuntoisesti. Juoni sinällään on joiltain osin aika epäuskottava, mutta eipä kirja mitään faktaa yritä ollakaan. Ja hyvä niin.

Kokonaisuudessaan Torakat on helposti luettava laatujännäri, joka tuli ahmittua läpi nopealla tahdilla. Kirja jää kuitenkin hyväksi perusdekkariksi, "se jokin" mikä erottaa huipputeokset massasta jää puuttumaan. Lisäksi pääpahikset olivat mielestäni liian mustavalkoisen pahoja ja loppukohtausten väkivalta oli jotenkin itsetarkoituksellista ja sinällään vastenmielistä.

* * *